Chapter 20

"Kun minä vain saan hänet käsiini," sanoi Ursus, "niin tänne minä hänet tuon joko myöten tai vastoin hänen tahtoaan."

Hän kiersi viitan ylleen ja läksi kiireesti ulos.

Ei ollut Roomassa helppo löytää ihmisten asuntoja parhaittenkaan selitysten avulla, mutta Ursuksen työtä helpotti siinä suhteessa metsäläisen myötäsyntynyt vaisto. Sitäpaitsi tunsi hän kaupungin erittäin hyvin, ja niin hän todella, jonkun aikaa etsittyään, löysi Chilonin asunnon.

Ei hän kuitenkaan tuntenut häntä. Olihan hän nähnyt hänet vain kerran eläissään, lisäksi yöllä. Sitäpaitsi se ylevähenkinen, lujaluontoinen vanhus, joka oli yllyttänyt häntä murhaamaan Glaucusta, oli niin toisenlainen kuin tämä kyyryselkäinen, pelästynyt kreikkalainen, ettei kukaan olisi voinut edellyttää häntä samaksi henkilöksi. Chilonkin tointui ensi pelästyksestään, kun huomasi Ursuksen pitävän itseään ventovieraana ihmisenä. Taulu, jossa oli Vinitiuksen kirjoitus, rauhoitti häntä vieläkin enemmän--todistihan se, ettei häntä aiottu houkutella salakavaliin vaaroihin. Samassa hänen mieleensä juolahti, että Vinitius tietysti oli jäänyt henkiin siitä syystä, etteivät kristityt ole uskaltaneet satuttaa kättänsä niin tunnettuun henkilöön.

"Kyllä Vinitius suojelee minuakin tarpeen vaatiessa," mietti hän itsekseen. "Koska hän kerran noudattaa minut luokseen, niin kyllä hän minua tarvitsee muuhun kuin syöstäkseen surman suuhun."

Chilon rohkaisi siis mieltään ja kysyi:

"Hyvä mies, eikö ystäväni, jalosukuinen Vinitius, lähettänyt noutamaan minua kantotuolilla? Jalkani ovat turvoksissa, en saata astua pitkiä matkoja."

"Ei lähettänyt," vastasi Ursus. "Kyllä meidän täytyy astua jalkaisin."

"Mutta entä jollen minä siihen suostuisi?"

"Suostu pois vain, sillä sinun täytyy lähteä mukaani."

"Lähden, lähden, mutta omasta vapaasta tahdostani. Ei minua kukaan voi pakottaa, sillä olen vapaa mies ja kaupungin prefektin ystävä. Tietäjänä voin sitäpaitsi käyttää hyväkseni muitakin keinoja--voin muuttaa ihmiset puiksi tai eläimiksi. Mutta lähden--lähden! Otan tästä vain lämpöisemmän vaipan ja päähineen, jotteivät tämän kaupunginosan orjat minua tuntisi--muuten he yhtämittaa pysäyttäisivät meidät saadakseen suudella kättäni."

Näin sanottuaan puki hän ylleen toisen viitan ja peitti päänsä leveällä gallialaisella päähineellä, jottei Ursus, heidän päästyään täyteen päivänvaloon, tuntisi hänen kasvonpiirteitään.

"Minne viet minua?" kysyi hän Ursukselta, kun he jo olivat matkalla.

"Tiberin tuolle puolelle."

"En ole vielä ollut Roomassa kuin lyhyen ajan enkä koskaan ole käynyt Tiberin tuolla puolella, mutta kai sielläkin asuu hyviä ihmisiä."

Mutta lapsellinen Ursus, joka oli kuullut Vinitiuksen kertoneen, että kreikkalainen hänen kanssaan oli ollut Ostrianumin hautausmaalla ja joka sitäpaitsi oli nähnyt hänen Crotonin seurassa astuvan taloon, jossa Lygia asui, puhkesi paikalla suoraan puhumaan:

"Älä valehtele, vanhus, sillä tänään sinä olet ollut sekä Ostrianumissa Vinitiuksen kanssa että meidän porttimme alla."

"Vai niin!" huudahti Chilon, "vai on teidän talonne Tiberin tuolla puolen! En ole kauaa ollut Roomassa enkä tiedä eri kaupunginosia. Niin on asia, hyvä ystävä! Olin kyllä porttiholvissanne ja rukoilin kaikkien hyveiden nimessä Vinitiusta, ettei hän astuisi pihaan. Ostrianumissa kävin niinikään, ja tiedätkö miksi? Katsos, olen jo jonkun aikaa koettanut kääntää Vinitiusta kristinuskoon ja tahdoin välttämättömästi, että hän kuulisi vanhan apostolin saarnaavan. Kunhan vain valo pääsisi tunkeutumaan hänen sieluunsa, niinkuin sinunkin sieluusi! Koska olet kristitty, niin tottahan soisit oikeuden saavan voiton vääryydestä?"

"Totta kai!" vastasi Ursus nöyrästi.

Nyt sai Chilon takaisin koko rohkeutensa.

"Vinitius on mahtava herra," virkkoi hän "ja Caesarin ystävä. Usein hän vielä kallistaa korvansa pahan hengen puheille, ja jos vaikkapa vain hiuskarva hänen päässään vahingoittuisi, kohtaisi Caesarin kosto kaikkia kristittyjä."

"Meitä suojelee suurempi mahti."

"Tietysti, tietysti! Mutta mitä aiotte tehdä Vinitiukselle?"

"En tiedä. Kristus käskee olemaan laupias."

"Oikein vastasit. Pidä se asia vain aina mielessäsi, muutoin sinua kerran kärvennetään helvetissä kuin makkaraa pannussa."

Ursus huokasi, ja Chilon käsitti, että hän tuota miestä, joka ensi hetkessä oli tehnyt häneen niin hirvittävän vaikutuksen, saattoi johtaa kuinka vain tahtoi.

Häntä halutti nyt saada likempiä tietoja Lygian ryöstämisestä, ja hän jatkoi ankaran tuomarin äänellä:

"Mitä te olette tehneet Crotonille? Puhu suoraan niinkuin asia on."

Ursus huokasi taasen:

"Vinitius kertoo sinulle kaikki."

"Sinä olet siis lävistänyt hänet veitsellä tai surmannut kepillä."

"Minulla ei ole mitään aseita."

Taaskin täytyi kreikkalaisen hämmästyä barharin yli-inhimillistä voimaa.

"Antakoon sinulle Pluto!... Tarkoitan tietysti: antakoon sinulle Kristus anteeksi syntisi!"

Jonkun aikaa he astelivat ääneti eteenpäin, sitten virkkoi kreikkalainen:

"En minä rupea sinua ilmiantamaan, mutta varo vartijoita."

"Pelkään Kristusta enkä vartijoita."

"Se on oikein. Mutta murha on suurin kaikista synneistä. Rukoilisin mielelläni puolestasi, mutta en tiedä vaikuttaisiko rukoukseni-- ennenkuin olet tehnyt lupauksen, ettet ikinä enää sormesi päälläkään koske kehenkään ihmiseen."

"En minä tahallani sitä murhaa tehnyt," vastasi Ursus.

Mutta Chilon, joka halusi vakuuttaa henkensä kaikkien tapausten varalta, ei lakannut maalaamasta murhaa mustaakin mustemmaksi eikä kehoittamasta Ursusta lupausten tekoon. Hän koetti kyllä urkkia tietoja Vinitiuksestakin, mutta lygiläinen vastasi hänen kysymyksiinsä kovin vastenmielisesti ja aina vain lisäten, että hän Vinitiukselta itseltään saa tarvittavat tiedot. Näistä asioista keskustellen olivat he kulkeneet koko pitkän tien siitä kaupunginosasta, jossa kreikkalainen asui, aina Tiberinpuoleiseen kaupunginosaan, ja saapuneet perille. Chilonin sydän alkoi taasen levottomasti sykkiä. Pelästyksissään luuli hän huomaavansa, että Ursus oli ruvennut katsomaan häntä omituisen nälkäisillä silmillä. "Vähän siitä minulle on hyötyä", puheli hän itsekseen, "jos hän minut surmaa vasten tahtoani. Soisin halpauksen kohtaavan häntä ja kaikkia muita lygiläisiä. Lähetä heihin halpaus, oi Zeus, jos suinkin saatat!" Näin ajatellen kääri hän kireämmin ympärilleen gallialaisen viittansa, mutta huomautti tekevänsä sen suojellakseen itseään kylmältä. He astuivat porttiholvista ensimmäiseen pihaan ja siitä käytävään, joka johti pieneen puutarhaan ja pikku rakennukselle. Siinä Chilon vihdoin äkkiä seisahtui ja virkkoi:

"Anna minun vetää henkeäni, sillä muuten en saa suustani ainoaa sanaa enkä saata jakaa Vinitiukselle vapahtavia neuvoja."

Näin sanottuaan jäi hän seisomaan--sillä vaikka hän kuinka olisi vakuuttanut itselleen, ettei tässä ole mitään vaaraa, tutisivat hänen jalkansa, kun hän ajatteli, että hän nyt seisoo keskellä noiden salaperäisten ihmisten asuntoja, joita hän oli nähnyt Ostrianumissa.

Samassa alkoi pikku rakennuksesta kuulua veisuuta.

"Mitä se on?" kysäsi Chilon kummissaan.

"Sanot olevasi kristitty etkä tiedä, että meillä aina aterian jälkeen on tapana ylistää Vapahtajaamme virsillä, vastasi Ursus.--Miriam poikineen on mahtanut palata kotiin. Ehkä apostolikin on siellä, sillä hän käy joka päivä tervehtimässä leskeä ja Crispusta."

"Vie minut suoraan Vinitiuksen luo."

"Vinitius on samassa huoneessa kuin kaikki muutkin, koska se on ainoa suurempi huoneemme. Toiset ovat pimeitä cubiculumeja, ja niissä me ainoastaan nukumme. Mennään pois sisään--siellä saat levätä."

He menivät. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä talvinen ilta oli pilvinen, eivätkä ne harvat liekit, jotka huoneessa paloivat, riittäneet poistamaan pimeyttä.--Vinitius ei tuntenut vaippaan verhottua miestä, mutta hän arvasi, että se oli Chilon. Kreikkalainen puolestaan karkasi, huomattuaan vuoteen huoneen nurkassa, suoraa päätä ja sivulle katsomatta Vinitiuksen luo--ikäänkuin hän olisi tuntenut siellä olevansa paremmassa turvassa.

"Oi herra! mikset kuunnellut minun neuvojani!" huudahti hän käsiään väännellen.

"Ole vaiti," lausui Vinitius "ja kuuntele!"

Hän alkoi tuimasti tuijottaa Chilonin silmiin ja puhui hitaasti ja ankarasti. Hän tahtoi nähtävästi, että jokainen sana tekisi käskyn vaikutuksen ja painuisi ikipäiviksi Chilonin mieleen.

"Croton hyökkäsi kimppuuni ja tahtoi ryöstää ja tappaa minut--ymmärrätkö! Silloin surmasin hänet, ja nämä ihmiset ovat sitoneet haavat, jotka sain, kun hänen kanssaan kamppailin."

Chilon ymmärsi paikalla Vinitiuksen tarkoituksen. Hän puhui tietysti jonkun sopimuksen hyväksi, jonka hän kristittyjen kanssa oli tehnyt, ja tahtoi, että häntä uskottaisiin. Chilon näki sen hänen kasvojensa ilmeestäkin. Hän ei siis osoittanut pienintäkään hämmästystä tai ihmettelyä, vaan nosti silmänsä taivasta kohti ja puhkesi puhumaan:

"Sepä vasta oli oikea konna, hyvä herra! Varoitinhan minä sinua luottamasta häneen. Kaikki minun neuvoni kilpistyivät hänestä kuin herneet alas seinää. Koko Hadeksessa ei ole niin suuria kärsimyksiä kuin hän ansaitsisi. Sellaista se vain on, että joka ei ole kelpo ihminen, sen täytyy olla roisto. Ja onko kenenkään niin vaikea muuttua kelpo ihmiseksi kuin konnan? Karata hyväntekijänsä, sellaisen ylevämielisen herran kimppuun!... Voi jumalat!"

Samassa hän muisti, että matkalla oli sanonut Ursukselle olevansa kristitty--ja vaikeni.

Vinitius jatkoi:

"Jollei minulla olisi ollut tikaria, olisi hän tappanut minut."

"Siunattu olkoon se hetki, jolloin neuvoin sinua ottamaan matkaasi vaikkapa edes veitsen."

Vinitius käänsi kreikkalaiseen tutkivan katseen ja kysyi:

"Mitä sinä olet tehnyt tänään?"

"Kuinka niin? Johan minä sanoin sinulle, herra, että olen tehnyt jumalille erään lupauksen, jotta sinä paranisit."

"Etkö mitään muuta?"

"Olin juuri lähtemäisilläni sinua tapaamaan, kun tämä kelpo mies tuli ilmoittamaan, että kutsut minua."

"Tässä on taulu. Lähde viemään sitä minun talooni ja kun tapaat vapautettuni, niin jätä se hänelle. Kirjoitin siihen, että olen lähtenyt Beneventumiin. Itse puolestasi saat niinikään kertoa, että tänä aamuna lähdin matkalle erään tärkeän kirjeen johdosta, jonka sain Petroniukselta."

Hetkisen perästä lisäsi hän, pannen painoa joka sanalle:

"Olen matkustanut Beneventumiin--ymmärrätkö!"

"Olet matkustanut, herra! Aamulla sanoin sinulle Porta Capenan luona hyvästi--ja siitä asti on minun ollut niin ikävä, että, jollet jalomielisesti lohduta minua, itken itseni kuoliaaksi, kuten Zethoksen onnettoman vaimon kävi, kun hän suri Itylosta."

Vinitius oli sairas ja ennestään tottunut kreikkalaisen liukkaisiin käänteisiin, mutta hänen täytyi hymähtää. Samalla hän kuitenkin oli hyvillään siitä, että Chilon heti oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

"No minä kirjoitan, että toimittavat kyyneleesi kuivatuiksi. Annapa kynttilä tänne."

Chilon oli jo kokonaan rauhoittunut. Hän nousi, astui pari askelta sivulle päin uunia kohti ja otti kynttilän seinältä.

Liikkuessa oli päähine valunut hänen hartioilleen, Ja valo pääsi lankeamaan suoraan hänen kasvoilleen. Äkkiä karkasi Glaucus lavitsalta, likeni nopein askelin ja seisahtui hänen eteensä.

"Etkö tunne minua, Cephas?" virkkoi hän.

Hänen äänessään oli niin hirvittävä sointu, että kaikki läsnäolijat säpsähtivät.

Chilon oli ottanut kynttilän käteensä, mutta pudotti sen samassa maahan ja rupesi vaikeroimaan:

"En minä ole mikään Cephas ... en minä ole! ... armoa!"

Glaucus kääntyi niiden puoleen, jotka paraikaa olivat ilta-aterialla, ja virkkoi:

"Tämä mies se oli, joka petti minut ja perheeni ja joka meidät saattoi turmioon!..."

Glaucuksen vaiheet olivat tutut kaikille kristityille, ja Vinitiuskin tunsi ne. Hän ei ollut huomannut, kuka Glaucus oikeastaan oli, koska hän tuontuostakin oli pyörtynyt tuskissaan ja Glaucuksen nimi siinä oli luiskahtanut hänen korviensa ohitse. Mutta kun Ursus kuuli Glaucuksen sanat, välähti hänen mieleensä aavistus, joka valaisi hänen järkensä kuin salama pimeän yön. Nyt tunsi hän Chilonin, karkasi parilla harppauksella hänen luokseen, tarttui hänen käsivarteensa, taivutti sitä sivulle ja huusi:

"Hän se yllytti minua murhaamaan Glaucuksen!"

"Armoa!" vaikeroi Chilon. "Minä annan teille... Herra! huusi hän ja kääntyi Vinitiuksen puoleen--pelasta minut! Sinuun minä turvaan, puolusta minua. Kirjeesi ... vien perille... Herra! herra!..."

Vinitius seurasi tapahtumaa välinpitämättömämpänä kuin kukaan muu. Tunsihan hän perinpohjin kreikkalaisen metkut, jotapaitsi ei hänen sydämessään ollut sijaa minkäänlaiselle, säälin tunteelle.

"Kuopatkaa hänet puutarhaan," virkkoi hän. "Joku toinen voi viedä perille kirjeen."

Hänen sanansa kaikuivat Chilonin korvissa kuin kuolemantuomio. Hänen jäsenensä vapisivat Ursuksen väkevissä käsissä, ja tuska pusersi kyyneleet silmiin.

"Armoa! teidän Jumalanne nimessä!" huusi hän. "Olen kristitty!... Pax vobiscum! olen kristitty, ja jollette usko, niin kastakaa minut vielä kerran, vaikkapa kaksi, vaikkapa kymmenen kertaa! Glaucus, sinä erehdyt. Sallikaa minun puhua! Tehkää minut vaikka orjaksenne... Älkää tappako minua! armoa..."

Tuska oli tukahduttanut hänen ääntään, ja se heikkeni heikkenemistään, kunnes apostoli Pietari äkkiä nousi pöydän takaa. Hetkisen pudisti hän valkeaa päätään, päästi sen painumaan rintaansa vastaan ja piti silmänsä kiinni, mutta vihdoin hän avasi silmänsä, ja hänen äänensä kaikui läpi hiljaisuuden:

"Vapahtajamme sanoi: 'jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin nuhtele häntä: mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi. Mutta jos hän seitsemän kertaa päivässä rikkoo sinua vastaan ja seitsemän kertaa tykös palajaa, sanoen: anna minulle anteeksi! niin anna hänelle anteeksi'."

Hänen vaiettuaan syntyi huoneessa entistä hiiskumattomampi hiljaisuus.

Glaucus seisoi hyvän aikaa kädet silmillä. Vihdoin hän otti ne pois ja virkkoi:

"Cephas, antakoon sinulle Jumala anteeksi vääryyden, jonka olet tehnyt minua kohtaan, kuten minä Kristuksen nimeen sen sinulle anteeksi annan."

Ursus päästi käsistään kreikkalaisen ja virkkoi hänkin samassa:

"Olkoon sinulle Vapahtaja armollinen! Minäkin annan sinulle anteeksi."

Chilon lankesi maahan ja, nojautuen käsivarsiinsa, kierteli päätään kuin satimeen saatu peto, joka vilkuu ympärilleen ja odottaa, mistäpäin kuoleman isku tulee. Hän ei uskonut silmiään eikä korviaan, hän ei uskaltanut toivoa anteeksiantoa.

Vähitellen sai hän takaisin tajuntansa, mutta sinettyneet huulet värisivät yhä vielä pelosta.

"Mene rauhaan!" lausui apostoli.

Chilon nousi, mutta ei saanut sanaa suustaan. Vaistomaisesti vetäytyi hän Vinitiuksen vuodetta kohti, ikäänkuin etsiäkseen sieltä turvaa. Hän ei vielä ollut käsittänyt, minkätähden mies, joka oli teettänyt hänellä palveluksia ja joka tavallaan oli hänen rikoskumppaninsa, tuomitsi hänet, sen sijaan ne, joita vastaan hän oli rikkonut, antoivat hänelle anteeksi. Se asia oli selviävä hänelle vasta paljoa myöhemmin. Hänen kasvonsa ilmaisivat ainoastaan hämmästystä ja epäluuloa. Vaikka hän olikin selvillä siitä, että hänelle oli annettu anteeksi, teki hänen mielensä kuitenkin kiireen kautta päästä pujahtamaan pois noiden salaperäisten ihmisten joukosta, joiden hyvyys peloitti yhtä paljon kuin heidän julmuutensa olisi peloittanut, jos he olisivat olleet julmat. Hän oli vakuutettu siitä, että jos hän vielä viipyy täällä, tapahtuu taasen jotakin odottamatonta. Siinä seisoessaan Vinitiuksen edessä, puhkesi hän sentähden kiireesti puhumaan sortuneella äänellään:

"Anna, herra, kirje! anna kirje!"

Hän tempasi Vinitiuksen käsistä taulun, kumarsi kristityille ja sairaalle ja karkasi seinää myöten hiipien ovelle.

Pimeällä pihalla nosti kauhu taasen hänen hiuksensa pystyyn, sillä hän oli varma, että Ursus karkaa hänen kimppuunsa ja tappaa hänet yön turvissa. Hän olisi tahtonut paeta niin kauas kuin suinkin, mutta jalat eivät totelleet häntä, ja hetkisen perästä kävivät ne aivan hervottomiksi, sillä Ursus ilmestyi todella hänen rinnalleen.

Chilon heittäytyi kasvoilleen maahan ja alkoi vaikeroida:

"Urbanus... Kristuksen nimeen..."

Mutta Urbanus sanoi:

"Älä pelkää. Apostoli käski minun ohjata sinut portille, jottet eksyisi pimeässä. Jos olet väsyksissä, saatan sinut kotiin."

Chilon nosti päätään.

"Mitä sanot? mitä!... Etkö tapa minua?"

"En! en tapa sinua, ja jos olen pidellyt sinua liian kovasti tai vääntänyt luitasi, niin anna minulle anteeksi."

"Auta minut pystyyn," virkkoi kreikkalainen. "Etkö tapa minua? Mitä? Saata minut nyt kadulle, niin sitten siitä kyllä kuljen yksin."

Ursus nosti hänet maasta ikäänkuin hän olisi ollut höyhen ja asetti hänet seisomaan. Sitten hän johti hänet pimeän käytävän läpi toiseen pihaan, josta he tulivat porttikäytävään ja kadulle. Käytävässä Chilon taasen toisteli itsekseen: "loppuni on totisesti tullut?" ja vasta kadulla hän rauhoittui ja virkkoi:

"Nyt minä kyllä kuljen yksin."

"Rauha olkoon kanssasi!"

"Ja sinun kanssasi! ja sinun kanssasi!... Kunhan tässä edes saan vetää henkeäni."

Ursuksen mentyä hengitti hän todellakin keuhkojen täydeltä. Sitten hän rupesi käsillään koettelemaan vyötään ja ristiluitaan, ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä vieläkö hän elää, ja läksi sitten kiirein askelin kulkemaan eteenpäin.

Mutta päästyään muutaman kymmenen askelen päähän, hän seisahtui ja virkkoi:

"Minkätähden he oikeastaan eivät tappaneet minua?"

Hän oli puhunut kristinopin totuuksia Eurytiuksen kanssa, hän oli joen rannalla selittänyt niitä Urbanukselle, hän oli ollut mukana Ostrianumissa ja nähnyt kaikki, mitä siellä tapahtui--mutta kuitenkaan hän ei voinut löytää vastausta siihen kysymykseen.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Samoin oli Vinitiuksen laita. Hän ei myöskään saattanut käsittää sitä, mitä oli tapahtunut, ja hänen ajatuksensa olivat yhtä hämärät kuin ajatukset Chilonin päässä. Sen hän sentään saattoi selittää, että nämä ihmiset olivat kohdelleet häntä hyvästi ja että he kostamisen asemasta olivat sitoneet hänen haavansa--siihen oli tietysti osaksi vaikuttanut heidän oppinsa, mutta pääasiallisesti Lygia ja vihdoin jossakin määrin patriisin ylhäinen asema. Mutta heidän käytöksensä Chilonia kohtaan ulottui suorastaan niiden rajojen ulkopuolelle, joiden sisässä inhimillisen armahtavaisuuden Vinitiuksen mielestä tuli pysyä. Ja vähäväliä täytyi hänen kysyä itseltään: minkätähden he eivät tappaneet kreikkalaista? He olisivat huoleti saattaneet sen tehdä. Ursus olisi kuopannut hänet puutarhaan tai yöllä kuljettanut hänet Tiberiin. Yöllisten rosvoretkien aikana, joita retkiä pantiin toimeen itse Caesarin luvalla, ajoi virta aamuisin maihin ihmisruumiita niin usein, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota sellaiseen tapaukseen. Kristityt olisivat huoleti saattaneet tappaa Chilonin, ja Vinitiuksen mielestä heidän olisi ollut velvollisuus se tehdä. Tosin ei säälin tunne ollut kokonaan outo sille maailmalle, johon nuori patriisi kuului. Olivathan atenalaiset pystyttäneet alttarin Armahtavaisuudelle, ja miekkataisteluja ei pitkiin aikoihin oltu siedetty Atenassa. Roomassakin oli joskus tapahtunut, että voitettua oli armahdettu. Brittien kuningas Callicratus esimerkiksi oli vankina ollessaan saanut Klaudiukselta kaikki tarpeensa ja vapaasti asunut kaupungissa. Mutta mieskohtaisten kärsimysten kostaminen oli Vinitiuksen, kuten kaikkien muittenkin, käsityksen mukaan oikeutettu, jopa välttämätön. Koston jättäminen sikseen soti kokonaan hänen luontoaan vastaan. Olihan hänkin Ostrianumissa kuullut, että ihmisen tulee rakastaa vihamiehiään, mutta hän piti sitä jonkinlaisena oppijärjestelmänä, jonka toteuttaminen elämässä ei tule kysymykseen. Ja samassa juolahti hänen mieleensä, että Chilon ehkä oli jäänyt surmaamatta siitä syystä, että kristityillä mahdollisesti sattui olemaan joku juhlapäivä taikka kuunneljännes, jolloin ei heidän sopinut tappaa. Sillä olihan hän kuullut puhuttavan, että useilla kansoilla on sellaisia aikoja, jolloin ei heidän sovi aloittaa sotaakaan. Mutta minkätähden eivät he siinä tapauksessa antaneet Chilonia oikeuden käsiin? Minkätähden apostoli sanoi, että jos joku seitsemän kertaa oli rikkonut, hänelle seitsemän kertaa piti suoda anteeksi. Ja minkätähden Glaucus sanoi Chilonille: "antakoon sinulle Jumala anteeksi, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan"? Ja Chilon oli kuitenkin tuottanut hänelle niin paljon pahaa kuin ihminen ikinä saattoi toiselle tuottaa. Kun Vinitius vain ajattelikin, että joku häneltä olisi surmannut Lygian, niin hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, ellei hän olisi säästänyt syyllistä mistään kärsimyksistä. Mutta Glaucus oli suonut anteeksi! Ja Ursus oli myöskin suonut anteeksi. Ursus, joka itse asiassa olisi saattanut rankaisematta tappaa kenen hyvänsä Roomassa, koska hänen olisi tarvinnut sen jälkeen tappaa vain nemorilaisen lehdon kuningas ja anastaa hänen paikkansa. Ja olisiko siihen mieheen, jota ei Croton voinut vastustaa, pystynyt nykyisessä virassaan oleva miekkailija, joka oli päässyt virkaansa tappamalla edellisen "kuninkaan"? Näitä asioita ei voinut selittää kuin yhdellä tavalla, nimittäin siten, että näissä ihmisissä asui niin suuri hyvyys, ettei sellaista ikinä oltu maailmassa nähty. He eivät tappaneet, sillä he rakastivat ihmiskuntaa rajattomalla rakkaudella, joka käski unohtamaan oman itsensä, omat kärsityt vääryydet, oman onnen ja oman onnettomuuden--ja elämään ainoastaan toisten hyväksi. Ostrianumissa Vinitius kyllä oli kuullut, mikä palkka heitä odotti, mutta sen arvoa ei hän saattanut pitää minäkään. Päinvastoin hän oli sitä mieltä, että ajallinen elämä, joka toisten eduksi sitoutuu kieltäytymään kaikesta, mikä on hyvää ja mieluisaa, mahtaa olla kurja. Kristittyjen käytös häntä suuresti hämmästytti, mutta samalla se herätti hänessä sääliä ja ylenkatsetta. He näyttivät hänen mielestään olevan ikäänkuin mitäkin lampaita, joiden ennemmin tai myöhemmin täytyy joutua suden saaliiksi, eikä hänen roomalainen luontonsa saattanut alistua kunnioittamaan olentoja, jotka ilman muuta tyytyivät rupeamaan suden ruuaksi. Erittäin kummastutti Vinitiusta se seikka, että kaikkien näiden kristittyjen kasvot Chilonin mentyä loistivat ikäänkuin suuresta ilosta. Apostoli tuli Glaucuksen luo, laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui:

"Kristus on sinussa voittanut!"

Mutta Glaucus korotti kasvonsa taivasta kohti sellaisella hartaudella ja ilolla, että olisi luullut suuren, odottamattoman onnen valautuneen hänen sydämeensä. Vinitius tunsi vain sen ilon, jonka tyydytetty kostonhimo antaa, ja katseli häneen silmät selällään, kuumeen kiihoittamana ja pitäen häntä puolihulluna. Mieliharmin huomasi hän Lygian painavan kuninkaalliset huulensa koskettamaan miehen kättä, joka oli orjan muotoinen, ja silloin näytti hänestä tämän maailman järjestys olevan aivan nurin. Ursus palasi nyt huoneeseen ja kertoi saattaneensa Chilonin kadulle asti sekä pyytäneensä häneltä anteeksi, jos oli pidellyt häntä liian kovakouraisesti. Apostoli siunasi häntäkin, ja Crispus todisti, että tämä päivä oli ollut suuri voiton päivä. Kun Vinitius kuuli mainittavan voittoja, menivät hänen ajatuksensa aivan sekaisin.

Vähän ajan perästä ojensi Lygia hänelle virkistävää juomaa, ja silloin tarttui hän hetkeksi hänen käteensä ja kysyi:

"Oletko siis sinäkin antanut minulle anteeksi?"

"Olemme kristittyjä. Me emme saa kantaa vihaa sydämessämme."

"Lygia," huudahti nuorukainen taasen "olkoon jumalasi kuka hyvänsä, niin uhraan hänelle hekatombin siksi, että hän on sinun jumalasi."

Mutta neito lausui:

"Sinä uhraat hänelle vielä sydämesi, kunhan opit rakastamaan Häntä."

"Vain siksi, että hän on sinun..." uudisti Vinitius raukeavalla äänellä.

Hänen silmänsä sulkeutuivat, sillä heikkous oli taasen vallannut hänet.