Chapter 2

"Mistä minä sitten sinulle puhuisin, hyvä Marcus! Tunnen Aulus Plautiuksen. Hän moittii kyllä elämäntapojani, mutta pitää minusta sentään tavallaan ja kunnioittaa minua enemmän kuin muita siksi, etten koskaan ole ollut ilmiantaja, kuten esimerkiksi Domitius Afer, Tigellinus ja koko Vaskiparran ystävälauma. Vaikken tahdokaan näytellä minkään stoikon osaa, niin olen moittinut Neron tekoja, joiden johdosta Seneca ja Burrus eivät ole lausuneet ainoatakaan paheksuvaa ääntä. Jos luulet minun voivani tehdä jotakin hyväksesi Aulukseen nähden, niin olen valmis auttamaan sinua."

"Luulen että voit. Sinä voit vaikuttaa häneen ja sinun kekseliäs pääsi löytää aina uusia keinoja. Jos sinä ottaisit tutkistellaksesi asemaa ja puhuaksesi Plautiuksen kanssa..."

"Sinulla on liian suuret luulot sekä vaikutuksestani että kekseliäisyydestäni, mutta jollet muuta vaadi, niin puhun kyllä Plautiuksen kanssa, niin pian kuin hän palaa kaupunkiin."

"Hän palasi jo toissapäivänä."

"Siinä tapauksessa menkäämme tricliniumiin, jossa ruoka odottaa, ja kootkaamme voimia. Sitten voimme kannatuttaa itsemme Plautiuksen luo."

"Minä olen aina pitänyt sinusta," huudahti Vinitius lämpimästi, "mutta nyt käsken asettaa kuvapatsaasi kotijumalieni joukkoon--kas, tuon kauniin kuvan tuolta--ja kannan sille uhreja."

Näin puhuessaan kääntyi Vinitius seinään päin, joka oli täynnä kuvia, ja viittasi kuvaan, joka esitti Petroniusta Hermeenä, taikasauva kädessä.

"Kautta Helioksen valon!" huudahti hän sitten, "jos jumalallinen Alexandros (Paris) oli sinun näköisesi, niin en hämmästele Helenaa."

Hänen huudahduksensa oli todella välitöntä ihailua, sillä vaikka Petronius oli vanhempi eikä kovin kookas vartaloltaan, niin oli hän miltei kauniimpi Vinitiustakin. Rooman naiset eivät ihailleet yksin sitä hienoa älyä ja aistia, joka oli antanut hänelle »arbiter elegantiarum»-nimen, vaan hänen ulkomuotoaankin. Ihaellen katselivat häntä kreikkalaiset tytötkin, jotka paraikaa järjestivät hänen togansa poimuja. Toinen tytöistä, nimeltään Eunike, rakasti häntä salaa ja katseli hänen silmiinsä nöyrin, ihastunein katsein.

Petronius ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaan kääntyi hymyillen Vinitiuksen puoleen ja rupesi sanelemaan muuatta Senecan lausuntoa naisesta:

"Animal impudens... j.n.e."

Sitten kiersi hän käsivartensa Vinitiuksen hartioiden ympäri ja saattoi hänet tricliniumiin.

Sill'aikaa olivat molemmat kreikkalaistytöt, frygittäret ja kaksi mauritarta korjaamassa unctuariumista pois hyvänhajuisia voiteita. Äkkiä pistivät frigidariumin puoleisen oviverhon välitse kylpyvartijat päänsä ja kuiskasivat hiljaa: »sst!» Samassa hypähtivät frygittäret, kaksi etiopialaistyttöä ja toinen kreikattarista paikoiltaan ja katosivat silmänräpäyksessä oviverhon taakse. Kylpylaitoksessa alkoi nimittäin taas se vallaton ja hillitön elämä, jota ei tarkastajakaan kieltänyt, sentähden että hän monasti itsekin otti osaa sen nautintoihin. Harmitti se muuten Petroniusta, mutta järkevänä miehenä ei hän mielellään ryhtynyt rangaistuksiin, vaan antoi näittenkin huvitusten mennä menojaan.

Eunike oli jäänyt yksin unctuariumiin. Hetkisen kuunteli hän naurua ja melua, joka, yhä edeten, kuului hikoiluosastosta päin. Vihdoin nosti hän pienen, jalokivillä koristetun norsunluisen tuolin, jota Petronius vasta oli käyttänyt istuimenaan, varovasti hänen kuvansa alle.

Huone oli täynnä valoa ja värejä, sillä seinät olivat lasketut taivaankaarenkarvaisilla marmorilevyillä, ja niitä pitkin hyppelivät auringonsäteet.

Eunike nousi tuolille ja, päästyään kuvan tasalle, kiersi äkkiä käsivartensa sen kaulaan. Hän ravisti taapäin kultaisia hiuksiaan, painoi ruumiinsa valkeaa marmoria vastaan ja vei hellästi huulensa Petroniuksen kylmää suuta vastaan...

TOINEN LUKU.

Ystävät nauttivat vahvistavaa aamiaistansa aikana, jolloin tavalliset kuolevaiset jo aikoja sitten olivat syöneet päivällisensä. Aterian jälkeen ehdotti Petronius, että otettaisiin pieni uni. Hänen mielestään oli vielä liian aikaista lähteä vieraisiin. Tosin muutamat ihmiset käyvät tervehtimässä tuttaviaan jo auringonnousun aikaan, se on muka vanha roomalainen tapa, mutta Petroniuksen mielestä se oli sulaa barbarisuutta. Hänestä olivat iltapäivätunnit soveliaimmat, varsinkin se aika, jolloin aurinko kääntyy Jupiterin temppeliä kohden Kapitoliumille ja lankeaa vinoon Forumille. Syksy on vielä sangen kuuma, ja ihmiset ottavat mielellään pienen päivällisunen. Hauska on kuunnella suihkulähteen loisketta atriumissa, astella määrätyt tuhat askeltansa ja sitten nukahtaa punertavaan valoon, joka virtaa purppuraisten, puoleksi suljettujen verhojen läpi.

Vinitius suostui hänen ehdotukseensa ja he rupesivat huolettomasti astumaan edestakaisin, jutellen Palatinuksen ja kaupungin kuulumisista ja vihdoin vaipuen filosofiaan. Sitten läksi Petronius cubiculumiin, mutta ei hän kauaakaan nukkunut. Puolen tunnin kuluttua hän jo palasi, käski tuoda verbena-öljyä, veti sieramiinsa sen hajua ja hieroi sillä käsiään ja kulmiaan.

"Et usko," virkkoi hän, "kuinka se virkistää. Nyt olen valmis."

Kantotuoli oli jo kauan odottanut. He istuutuivat siis ja käskivät viedä itsensä Vicus Patriciukselle Auluksen taloon. Petroniuksen »insula» oli Palatinuksen läntisellä rinteellä, niinsanotun Carinaen luona, joten lyhyin tie sinne vei alempaa Forumia myöten. Koska Petronius kuitenkin samalla tahtoi puhutella kultaseppä Idomenusta, niin antoi hän kantajille käskyn kulkea Vicus Apolliniksen ja Forumin kautta Vicus Sceleratusta kohti, jonka kulmassa oli kaikenlaisia kauppapuoteja.

Jättiläiskokoiset maurilaiset neekerit nostivat kantotuolin olkapäilleen ja läksivät liikkeelle. Perässä kävi orjia, joita toimensa mukaan sanottiin »pedisequi». Hetken perästä vei Petronius vaieten kätensä kasvoilleen, haisteli öljyä ja näytti miettivän jotakin.

"Päähäni pälkähtää," virkkoi hän sitten, "että jollei unelmiesi jumalatar ole orja, niin voihan hän jättää Plautiuksen talon ja muuttaa sinun luoksesi. Sinä ympäröit hänet rakkaudella ja rikkaudella, niinkuin minä jumalallisen Chrysotemikseni, johon--näin meidän kesken tunnustaen--olen yhtä kyllästynyt kuin hänkin minuun."

Marcus pudisti päätään.

"Eikö sovi?" kysyi Petronius. "Pahimmassa tapauksessa voisin puhua asiasta Caesarille, ja voit olla varma siitä, että Vaskipartamme, jollei muuten, niin ainakin minun tähteni asettuu sinun puolellesi."

"Sinä et tunne Lygiaa!" virkkoi Vinitius.

"No salli minun kysyä, tunnetko sinä häntä--paitsi näkemältä? Oletko puhutellut häntä? ehkä tunnustanut hänelle rakkautesi?"

"Ensin näin hänet suihkulähteellä ja senjälkeen olen tavannut hänet kaksi kertaa. Huomattava on, että aluksi asuin erityisessä, vieraita varten rakennetussa huvilassa, ja koska käsivarteni oli poikki, niin en voinut ottaa osaa yhteisiin aterioihin. Vasta lähtöni edellisenä päivänä tapasin Lygian illallisen aikana--mutta en saattanut puhua hänelle sanaakaan. Minun täytyi kuunnella Auluksen kertomuksia voitoista, joita hän Britanniassa oli saanut, sekä miten pienet tilat Italiassa vähitellen häviävät ja miten Licinius Stolo on koettanut sitä estää. Luulen, ettei Aulus yleensä muusta osaakaan puhua ja että me tänäänkin turhaan koetamme päästä niistä asioista, jollet ehkä tahdo kuulla esitelmää nykyajan ylellisyydestä. Heidän kanatarhassaan on fasaaneja, mutta niitä ei syödä, sillä he luulevat, että jokainen syöty fasaani jouduttaa Rooman vallan loppua. Toisen kerran tapasin tytön puutarhassa vesialtaan luona, kädessä tuore oksa, jonka hän pisti veteen, sitten sirotellakseen sillä pisaroita liljojen lehdille, ikäänkuin vispilällä. Katsopa polviani. Kautta Herkuleen kilven, ne eivät vavisseet, kun parttilaiset taistelun tuoksinassa karkasivat varustuksiamme vastaan, mutta siellä vesialtaan luona ne vapisivat. Ja namillani kuin poikanen, joka vielä kantaa amulettia rinnallaan, rukoilin pitkän aikaa silmilläni häneltä armoa, saamatta sanaa suustani."

Petronius katseli häneen miltei kadehtien.

"Sinua onnellista!" huudahti hän. "Vaikka elämä ja maailma kuinka turmeltuisivat, niin ikuisesti hyvänä pysyy sentään--nuoruus!"

Hetken kuluttua hän kysyi:

"Etkö sinä sitten ensinkään puhutellut häntä?"

"Kyllä sentään! Hiukan toinnuttuani kerroin, että olin palannut Aasiasta, että olin taittanut käsivarteni kaupungin ulkopuolella ja saanut paljon kärsiä, mutta että nyt, kun minun piti jättää tämä vierasvarainen talo, huomaan, että kärsimyksetkin sen katon alla ovat enemmänarvoiset kuin muualla ylellisyys--sairaus täällä parempi kuin muualla terveys. Tyttökin kuunteli sanojani hämillään, pää painettuna maata kohti ja piirrellen jotakin oksallaan kellertävään hiekkaan. Sitten hän nosti silmänsä, vilkaisi vuoroin merkkeihin hiekassa, vuoroin minuun, ikäänkuin kysyäkseen jotakin--mutta pakeni sitten äkkiä kuin vedenneito ilkeää faunia."

"Hänellä mahtaa olla kauniit silmät?"

"Niinkuin meri! Minä upposinkin niihin kuin mereen. Vakuutan sinulle, ettei Arkipelagi ole niin sininen. Samassa juoksi Plautiuksen pikku poika luokseni ja rupesi kyselemään jotakin, mutta minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi."

"Oi Athene," huusi Petronius, "päästä auki siteet, joilla Eros on tämän pojan silmät sitonut, sillä muuten hän halkaisee päänsä Venuksen temppelin pylväisiin."

Vinitiukselle hän lausui:

"Oi sinä keväinen umppu elämän puussa, oi sinä viinipuun ensimmäinen vihanta oksa! Minun ei pitäisi antaa viedä sinua Plautiuksen luo, vaan Gelotiukselle, joka valmistaa kokemattomia poikia elämän kouluun."

"Mitä minun nyt pitää tehdä?"

"Mitä hän sitten piirsi hiekkaan? Ehkä Amorin nimen tai hänen vasamansa lävistämän sydämen, tai jotakin muuta sellaista, josta saatat päättää, että satyrit jo ovat kuiskanneet sen nymfin korvaan kaikenlaisia elämän salaisuuksia. Ethän toki jättänyt katselematta noita merkkejä?"

"Olen kantanut togaa kauemmin kuin luulet," vastasi Vinitius "ja Auluksen pojan mentyä katselin kauan piirroksia, sillä tiedän, että neitoset Kreikassa ja Roomassa usein piirtävät hiekkaan mitä eivät tahdo sanoin lausua... Mutta koetapa arvata mitä hän piirsi?"

"Jollen äsken arvannut oikein, niin en koetakaan arvata."

"Kalan."

"Mitä sanot?"

"Sanon kalan. Pitikö sen ehkä merkitä, että hänen suonissaan vastaiseksi virtaa kylmä veri?--en tiedä! Mutta varmaan sinä, joka sanoit minua keväiseksi umpuksi elämän puussa, osaat arvata tuon merkin tarkoituksen."

"Rakkaimpani, kysy sitä Pliniukselta. Hän tuntee kalat. Jos vanha Apitius eläisi, niin hänkin voisi selittää sinulle näitä seikkoja, sillä hän sai eläessään enemmän kaloja kuin koko Napolin lahteen mahtuu yhtaikaa."

Siihen heidän keskustelunsa loppui, sillä he tulivat vilkasliikkeisille kaduille ja ihmisten hälinä esti heidän ääniään kuulumasta. Vicus Apollinikselta kääntyivät he Forum Romanumille, jonne poutaisina päivinä auringonlaskun aikaan kokoontui suuria joukkoja joutilasta väkeä kävelemään edestakaisin pylväiköissä, kuuntelemaan ja kertomaan uutisia, katselemaan tunnettuja henkilöitä, jotka kantotuoleissa kulkivat ohitse, ja varsinkin ihailemaan kultaseppien, kirja-, silkki- ja pronssikauppiaiden, rahanvaihettajien ynnä muiden myymälöjä, joita talot torin varrella ja vastapäätä Kapitoliumia olivat täynnä. Linnan puoleinen osa Forumia oli vielä varjossa, mutta ylempänä kohoilevia pylvästöjä kultasi koko loistollaan ilta-aurinko. Alemmista pylväistä venyi pitkiä varjoja marmoripatsaille, joita oli niin paljo, että silmä eksyi niiden sekaan kuin metsään. Rakennukset ja patsaat näyttivät olevan toistensa tiellä, ne olivat mätetyt ikäänkuin päällekkäin, toiset kulkivat oikealle, toiset vasemmalle, toiset pyrkivät pystyyn, toiset turvautuivat linnan muurien suojaan. Valkeat ja kellertävät pylväät olivat ikäänkuin runkoina metsässä, milloin tukevampina, milloin hennompina, milloin puhjenneina poikkihirren alle akantuskukiksi, milloin kiertyneinä joonilaisiksi sarviksi, milloin päättyen yksinkertaisiin doorilaisiin neliömuotoihin. Pylväsmetsän yläpuolella välkkyi maalattuja triglypejä, ja tympaneista, päätypinnoista ulkoni veistettyjä jumalien kuvia. Rakennusten harjoilla näkyi siivekkäitä, kullattuja nelivaljakkoja, ikäänkuin valmiina lähtemään lentoon kohti taivaan sineä, joka niin tyynenä kaarsi kaupunkia ja sen lukemattomia temppelejä. Sekä torin keskellä että sivuilla solui ihmisvirta: joukot astelivat Julius Caesarin basilikan kaarteen alatse, niitä istuskeli Castorin ja Polluxin portailla, niitä kierteli Vestan temppelin ympärillä. Marmorista maanpintaa vastaan näyttivät ihmiset kirjavilta perhosilta tai koppakuoriaisilta. Temppelistä, joka oli pyhitetty »Jovi optimo, maximo», alas sen äärettömiä portaita tulvi uusia hyökyaaltoja; rostrumien, puhujalavojen, luona kuunneltiin puheita; tuontuostakin tarjosivat kaupustelijat korkealla äänellä hedelmiä, viiniä tai viikunamehulla sekoitettua vettä; puoskarit kehuivat ihmeellisiä lääkkeitään, ennustajat lupasivat ilmoittaa salaisten aarteiden olinpaikat, unenselittäjät tarjosivat palvelustaan. Joskus sekaantui puheen ja huutojen humuun sistron, egyptiläisen sambukin tai kreikkalaisten huilujen helinä, joku hurskas tai alakuloinen sairas kantoi temppeliin uhriaan. Liikkuvina, tummina tai harmaankirjavina täplinä parveilivat kivityksellä, keskellä ihmisjoukkoja kyyhkyset, halukkaasti kyttäellen putoavaa jyvästä ja tuontuostakin humahtaen lentoon, sitten hajotakseen parvestaan kaupungille. Vähäväliä täytyi ihmisjoukkojen jakaantua antamaan tilaa kantotuoleille, joissa istui koreasti puettuja naisia tai elähtäneitä senaattoreja ja ylimyksiä. Erikielinen väkijoukko mainitsi ääneen heidän nimiään, varustaen kunkin joko ivallisella, pilkallisella tai kehuvalla lisäyksellä. Siellä täällä hälinässä tungeskeli tai asteli hitain askelin sotilaita valvomassa katujärjestystä. Ihmisjoukossa kuuli puhuttavan kreikankieltä yhtä paljon kuin latinaakin.

Vinitiusta, joka pitkän aikaa oli ollut poissa kaupungista, huvitti suuresti hyörinä Forumilla. Tori kyllä hallitsi elävät aaltonsa, mutta tulvillaan se olikin. Petronius, joka arvasi ystävänsä ajatukset, sanoi sitä »Quiritien pesäksi--jossa ei ole Quiritejä». Kaupungin oma väestö oikeastaan hävisi mitä erilaisinten rotujen ja kansallisuuksien tulvaan. Siellä eli etiopialaisia, jättiläiskokoisia, vaaleatukkaisia miehiä kaukaisesta pohjolasta, brittejä, galleja, germaaneja, vinosilmäistä väkeä Sericumista, kansaa Eufratin takaa ja Induksen varsilta, millä minkin värinen parta, aina tiilenkarvaisiin asti, syyrialaisia Oronteksen rannoilta, toisilla hekumalliset silmät, toisilla laimeat; Arapian erämaitten asukkaat olivat kuihtuneet pelkiksi luurangoiksi, juutalaisten rinnat olivat sisäänpainuneet, egyptiläisten kasvoilla viipyi ainainen välinpitämätön hymy. Siellä oli numideja, afreja, kreikkalaisia Hellaasta--jotka viimemainitut yhdessä roomalaisten kanssa hallitsivat kaupunkia, mutta hallitsivat sitä tieteellään, taiteellaan, viisaudellaan ja lääkitsemistaidollaan--kreikkalaisia saarilta, Vähästä-Aasiasta, Egyptistä, Italiasta ja narbonilaisesta Galliasta. Orjien joukossa, joiden korvalehtiin oli puhkaistu läpi, näkyi laiskoja vapautettuja, joiden ruuasta, juomasta ja vaatteista itse keisari piti huolen, ja vapaita ulkomaalaisia, joita huoleton elämä ja onnenonkiminen oli houkutellut jättiläiskaupunkiin. Ei puuttunut pikkukauppiaita eikä pappejakaan. Siellä oli Serapiksen pappeja, palmunoksat käsissä, Isis-jumalattaren pappeja, jonka jumalattaren alttarille kannettiin enemmän uhreja kuin itse kapitolisen Jupiterin temppeliin, ja Kybelen pappeja, jotka kantoivat käsissään kultaisia riisitähkiä, sitäpaitsi kaikenlaisten kiertelevien jumaluuksien pappeja. Siellä oli itämaalaisia tanssijattaria, kirjavat lakit päässä, oli amuletinkauppiaita, oli käärmeenkesyttäjiä ja kaldealaisia tietäjiä, oli vihdoin aivan toimettomia ihmisolentoja, jotka joka viikko ilmestyivät kerjäämään jyvämakasiinien eteen virran tuonpuoliselle rannalle, tappelivat pääsylipuista sirkukseen, viettivät yönsä Tiberin-takaisen kaupunginosan rappeutuneissa hökkeleissä ja aurinkoisina, lämpiminä päivinä oleskelivat pimeissä porttikäytävissä, Suburran haisevissa ruokapaikoissa, Milviuksen sillalla tai rikkaiden »insuloissa», joissa heille joskus viskattiin jätteitä orjien pöydältä.

Petronius oli kansanjoukolle hyvin tuttu henkilö. Yhtä mittaa kuuli Vinitius huudettavan: »hic est!»--»se on hän!» Kansa oli aina pitänyt Petroniuksesta hänen anteliaisuutensa takia, mutta silloin oli hän vasta oikein päässyt suosioon, kun oli saatu kuulla, että Petronius Caesarin edessä oli vastustanut muuatta kuolemantuomiota, joka määräsi tapettavaksi prefekti Pedanius Secunduksen koko »familian», s.o. kaikki orjat, ikään ja sukupuoleen katsomatta, sentähden että yksi heistä epätoivon hetkenä oli surmannut julman isäntänsä. Petronius kyllä suoraan huomautti, että asia hänelle oli ollut yhdentekevä, hän oli vain yksityisesti puhunut Caesarille, koska hän oli »arbiter elegantiarum», jonka esteettistä tunnetta loukkaa barbarinen teurastaminen: se sopi joillekin skyyttiläisille, vaan ei roomalaisille. Mutta kansa, jonka mielet aiottu teurastus oli pannut kuohuksiin, rakasti siitä asti Petroniusta.

Hänelle oli kansansuosio yhdentekevä. Hän muisti, että sama kansa oli rakastanut Britannicusta, jonka Nero myrkytti, ja Agrippinaa, joka Neron käskystä surmattiin--samaten Octaviaa, joka Pandatariassa tukahdutettiin kuumaan höyryyn, sittenkun hänen suonensa ensin oli avattu--samaten Rubelius Plautusta, joka ajettiin maanpakoon, ja Traseaa, joka minä päivänä hyvänsä saattoi odottaa kuolemantuomiota. Kansansuosiota saattoi pikemmin pitää huonona enteenä, ja epäilijä Petronius oli taikauskoinen. Hän halveksi joukkoa erittäinkin kahdesta syystä: siksi että hän oli ylimys ja siksi että hän oli esteetikko. Olennot, jotka haisivat paistetuilta pavuilta, joita kanniskelivat povessaan, jotka kadunkulmissa ja pylväskäytävissä pelasivat moraa, niin että alituisesti olivat hiessä ja yskässä--ne eivät hänen silmissään ansainneet ihmisen nimeä.

Hän ei vastannut käsientaputuksiin enempää kuin lentosuudelmiinkaan, joita sieltä täältä heitettiin hänelle, vaan kertoi Marcukselle Pedaniuksesta ja ivasi katuyleisöä, joka raivonsa jälkeisenä aamuna oli taputtanut käsiään Nerolle, kun hän kulki Jupiter Statorin temppeliin. Avirnuksen kirjakaupan luona hän seisautti kantotuolin ja osti kauniisti kirjaellun käsikirjoituksen, jonka ojensi Vinitiukselle.

"Tässä saat lahjan," virkkoi hän.

"Kiitos," vastasi Vinitius, katseli sitten teoksen nimeä ja jatkoi: "»Satiricon». Se on aivan uutta. Kenen kirjoittama se on?"

"Minun. Mutta minä en tahdo kulkea samoja teitä kuin Rufinus, josta minun juuri piti sinulle kertoa, tai Fabritius Vejento. Sentähden ei kukaan tiedä mitään teoksistani, äläkä sinä myöskään kerro niistä."

"Mutta sinä sanoit, ettet kirjoita runoja," huudahti Vinitius, selaillen teosta, "suorasanaisen joukossa on täällä tuhkatiheässä runoa."

"Kun sinä nyt luet sitä, niin huomaa erittäin »Trimalchionin pidot». Mitä runoihin tulee, niin ne minua iljettävät senjälkeen kun Nero on ruvennut kirjoittamaan eeposta. Katso, kun Vitellius tahtoo keventää ruumistaan, niin hän työntää kurkkuunsa pienen, norsunluisen kapulan, toiset käyttävät flamingonsulkaa, joka on kastettu öljyyn tai keitettyyn serpillum-nesteeseen--minä luen Neron runoja, ja vaikutus tapahtuu silmänräpäyksessä. Sitten minä taas saatan niitä kehua, jollen puhtaalla omallatunnolla, niin ainakin puhtaalla vatsalla."

Näin sanottuaan pysäytti hän kantotuolin kultaseppä Idomenuksen kohdalle ja toimitettuaan gemma-ostoksensa käski kantajien kulkea suoraan Auluksen talolle.

"Matkalla kerron sinulle jutun Rufinuksesta, niin saat nähdä, mihin kirjailijan itserakkaus saattaa johtaa."

Tuskin hän sentään oli ehtinyt alkaakaan, kun kantajat kääntyivät Vicus Patriciukselle ja pysähtyivät Auluksen talon eteen. Voimakas nuori »janitor», ovenvartia, avasi heille ostiumiin vievän oven, ja siellä tervehti heitä harakka, täyttä kurkkua huutaen häkistään: »salve!»

Astuessaan toisesta eteisestä eli niinsanotusta ostiumista itse atriumiin puhui Vinitius:

"Oletko huomannut, että ovenvartiat täällä kulkevat ilman kahleita?"

"Merkillinen talo," sanoi Petronius puoliääneen. "Tottahan sinä olet kuullut, että Pomponia Graecinan epäillään tunnustavan erästä harhaoppia, joka on tullut idästäpäin ja joka kunnioittaa erästä Kristusta. Crispinilla näkyy käyttäneen sitä hyväkseen, sillä hän ei saata suoda anteeksi Pomponialle, että tämä koko elämänsä ajan on tyytynyt samaan mieheen.--Univira! yhden miehen vaimo!... Helpompi on näihin aikoihin poimia tuoreita sieniä Noricumista. Hän on jo ollut kutsuttuna kotituomioistuimen eteen."

"Olet oikeassa, se on kummallinen talo. Myöhemmin kerron sinulle, mitä täällä olen kuullut ja nähnyt."

He tulivat atriumiin. Orja, joka siellä palveli, n.s. atriensis, lähetti nomenclatorin ilmoittamaan vieraita. Samassa toivat palvelijat heille istuimia ja matalia jakkaroita jalkojen alle. Petronius, joka oli kuvitellut, että tässä ankarassa talossa vallitsisi ainainen alakuloisuus, ei ollut ikinä siellä käynyt, mutta tunsi nyt sekä kummastusta että pettymystä, sillä atrium teki varsin iloisen vaikutuksen. Ylhäällä katossa oli suuri aukko, ja siitä tulvi kimputtain kirkasta valoa, joka taittui tuhansiksi kipinöiksi vesisäteissä. Suihkulähteen ympärillä oli neliskulmainen säiliö, johon pahalla ilmalla lankesi sadevesi kattoaukosta. Sitä sanottiin impluviumiksi, ja sen ympärillä kasvoi liljoja ja vuokkoja. Lilja näytti olevan oikein talon lempikukka, sillä sekä punaisia että valkeita liljoja oli joukottain. Oli myöskin safirin-värisiä iris-kukkia, joiden sirot terälehdet vesi pärskeellään oli ikäänkuin hopeoinut. Märkien sammalten välistä, jotka ympäröivät liljaruukkuja, ja lehtikimppujen lomitse näkyi pronssisia lasten- ja vesilintujenkuvia. Eräässä kulmassa oli niinikään pronssista valettu kauris, joka kurotti harmaata, kosteaa kaulaansa ja vehreähtävää päätänsä vettä kohti, ikäänkuin juodakseen. Atriumin permanto oli mosaikkia; seinät olivat osaksi lasketut punaisella marmorilla, osaksi maalattua puuta, täynnä kalojen, vaakalintujen ja muiden lentäväisten kuvia, joten niiden värit loistollaan hivelivät silmää. Ovet viereisiin huoneisiin olivat kilpikonnan- tai norsunluuta; seinillä ovien välissä seisoi Auluksen esi-isien kuvia. Kaikki todisti vankkaa varallisuutta. Liioittelua ei saattanut havaita missään, mutta aateluus ja itsetietoisuus olivat painaneet leimansa kaikkialle.

Petronius, jonka asunto oli sisustettu paljoa suuremmalla komeudella ja hienostuneella ylellisyydellä, ei kuitenkaan täälläkään saattanut tavata mitään loukkaavaa. Hän kääntyi juuri Vinitiuksen puoleen huomauttamaan tätä seikkaa, kun orja työnsi syrjään atriumin ja tablinumin välisen verhon ja talon perältä tuli näkyviin Aulus Plautius, joka kiireesti asteli heitä kohti.

Tälle miehelle oli jo koittanut elämän ehtoo ja hänen hiuksensa olivat valkeassa kuurassa, mutta silti oli hän vielä reipas, kasvonpiirteet jäntevät ja luiset kuin kotkalla. Tällä hetkellä kuvastui hänen kasvoissaan täydellinen hämmästys, jopa levottomuuskin, sillä Neron ystävän ja uskotun tulo hänen taloonsa oli tuiki odottamaton.

Petronius oli sekä liiaksi maailmanmies että teräväjärkinen ollakseen sitä huomaamatta. Ensi tervehdykset vaihdettuaan riensi hän sentähden selittämään, että hän tuli kiittämään siitä hoidosta, jota hänen sisarenpoikansa oli saanut nauttia tässä talossa. Kiitollisuus oli ainoana aiheena hänen tuloonsa, ja lisäksi rohkaisi häntä vanha tuttavuus.

Aulus vakuutti omasta puolestaan, että Petronius oli hänelle rakas vieras, mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin hän oli kiitollisuuden velassa Petroniukselle, vaikkei Petronius tietänyt ehkä mistä syystä.