Chapter 16

Hyvillä mielin hän istuutui pöytään, johon atriumin palvelija hetkisen perästä oli hänet käskenyt, ja kertoi syödessään orjille, että hän heidän herrallensa oli hankkinut erinomaisen voiteen, joka saa huonoimmankin hevosen voittamaan kaikki muut, kunhan sillä vain on voideltu sen kaviota. Eräs kristitty oli opettanut häntä valmistamaan tuota voidetta, sillä kristityt ymmärtävät taiat ja loitsut paljoa paremmin kuin tessalialaiset, vaikka Tessalia on kuuluisa noidistaan. Kristityt luottavat Chiloniin aivan rajattomasti ja täydellä syyllä, sen tietää jokainen, joka tietää, mitä kala merkitsee. Näin sanoen loi hän tutkivan katseen orjien kasvoihin, toivoen keksivänsä heidän joukostaan jonkun kristityn ja saavansa ilmoittaa keksintönsä Vinitiukselle. Mutta hänen toivonsa petti. Silloin kävi hän tavattomalla innolla ruokien ja juomien kimppuun, kehui kokkia ja lupasi koettaa ostaa hänet Vinitiukselta. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan se tieto, että yöllä oli mentävä Ostrianumiin, mutta pian hän sentään rauhoittui. Saisihan hän mennä sinne valepuvussa, pimeässä ja lisäksi kahden henkilön seurassa, joista toinen väkevyytensä takia oli koko Rooman jumaloima, ja toinen patrisi ja ylhäinen sotapäällikkö. »Vaikka he Vinitiuksen tuntisivatkin», mietti hän itsekseen, »eivät he uskaltaisi satuttaa kättänsä häneen. Mitä taas minuun tulee, niin saavat olla iloissaan, jos näkevät edes nenäni pään.»

Nyt hän uudestaan johdatti mieleensä keskustelunsa työmiehen kanssa ja sitä muistellessa valtasi hänet uusi lohdun tunne. Ei ollut epäilemistäkään, ettei työmies olisi ollut Ursus. Sekä Vinitius että palvelijat, jotka olivat käyneet noutamassa Lygiaa Caesarin palatsista, olivat kertoneet Chilonille hänen tavattomista voimistaan. Kun Chilon sitten oli kuulustellut Eurytiukselta väkeviä miehiä, niin olihan sangen luonnollista, että hän mainitsi Ursuksen. Chilonin mainitessa Vinitiusta ja Lygiaa oli työmies joutunut sekä hämilleen että raivoihinsa, ja sekin todisti, että hän oli ollut tekemisissä näiden molempien kanssa; lisäksi oli työmies vielä sanonut katuvansa erään miehen surmaamista, ja Ursushan oli surmannut Atacinuksen; vihdoin vastasi työmiehen ulkomuoto täydellisesti sitä kuvausta, jonka Vinitius oli antanut lygiläisestä. Muuttunut nimi yksin saattoi herättää epäilystä, mutta Chilon kyllä tiesi sen verran, että kristityt usein kasteessa ottavat toisen nimen.

"Jos Ursus tappaa Glaucuksen," puheli Chilon itsekseen, "niin se on erinomainen asia, ja jollei hän tapa häntä, niin sekin on hyvä, sillä se osoittaa, että tappaminen on kristityille vastenmielistä. Kuvailin Glaucuksen oikeaksi täysiveriseksi Judaan pojaksi ja kaikkien kristittyjen kavaltajaksi; olin niin kaunopuheinen, että kivenkin olisi pitänyt pehmitä ja pudota Glaucuksen päälaelle, mutta lygiläinen karhu töintuskin taipui lupaamaan satuttaa nyrkkinsä häneen... Hän epäili eikä tahtonut suostua, puhui vain kärsimyksistään ja katumuksestaan. Nähtävästi murha on heille luvaton. Pitää antaa anteeksi kaikki vääryydet, mitä itse on saanut kärsiä, eikä taida saada kostaa toistenkaan puolesta. Rauhoitu siis, Chilon, sillä mikä sinua saattaa uhata? Glaucus ei saa kostaa sinulle!... Jollei Ursus tapa Glaucusta, vaikka hän tekee itsensä syypääksi niin suureen syntiin kuin kaikkien kristittyjen kavaltamiseen, niin ei sinua surmata niin pienen synnin kuin yhden kristityn pettämisen takia. Kunhan nyt tälle himoavalle haukalle olen saanut näytetyksi hänen tunturikyyhkynsä pesän, niin pesen käteni puhtaiksi koko jutusta ja muutan Napoliin. Kristitytkin puhuvat jostakin käsien pesemisestä, ja se merkitsee heillä nähtävästi riita-asiaa, joka siten lopullisesti päätetään. Hyvää väkeä ne kristityt ovat. Ja kuinka pahaa heistä kuitenkin puhutaan! Oi jumalat! sellainen se maailman oikeus on. Minun täytyy sanoa, että pidän opista, joka ei salli tappaa. Mutta jollei se salli tappaa, niin ei se suinkaan myöskään salli varastaa, ilmiantaa tai vannoa väärää valaa, ja siinä tapauksessa ei sitä mahda olla helppo noudattaa. Se opettaa nähtävästi, kuten stoalaiset, että ihmisen pitää kuolla kunnialla, mutta ei tyydy siihen, vaan vaatii vielä lisäksi, että hänen pitää elää kunniallisesti. Jos minä joskus saan maatilan, tällaisen talon ja näin paljon orjia, niin minäkin rupean kristityksi ja pysyn kristittynä niin kauan kuin minulle sopii. Voihan rikas ryhtyä mihin hyvänsä, yksin hyvettäkin palvelemaan... Niin! se on rikkaiden uskonto. Mutta en ymmärrä, minkätähden sen tunnustajien joukossa on niin paljo köyhiä. Mitä hyötyä heillä on siitä, ja minkätähden he antavat siveyden sitoa kätensä? Joskus minun täytyy ottaa siitä selkoa. Mutta nyt tahdon kiittää sinua, Hermes, että autoit minua löytämään tuon mäyrän... Mutta jos sinä olet tehnyt sen yksinomaan saadaksesi molemmat valkeat, yhdenikäiset, kultasarviset hiehot, niin en tunnusta sinua ensinkään. Häpeä, arguksentappaja! Olet olevinasi viisas jumala etkä edeltäpäin ole osannut tietää, ettet saisi mitään! Sentähden uhraan sinulle kiitollisuuteni. Mutta jos mieluummin tahtoisit kaksi elukkaa, niin sanon sinulle, että itse olet kolmas elukka ja korkeintaan kelpaisit paimeneksi, mutta et suinkaan miksikään jumalaksi. Varo myöskin, etten minä filosofina kerro ihmisille, ettei sinua laisinkaan ole olemassa, sillä silloin he kaikki lakkaisivat kantamasta sinulle uhreja. On viisainta elää sovussa filosofien kanssa."

Päätettyään tämän keskustelun Hermeen ja itsensä välillä oikaisihe Chilon penkille ja pani viittansa päänalaiseksi. Kun orjat tulivat korjaamaan pois astioita, oli hän jo unessa. Hän heräsi--tai oikeammin sanoen hänet herätettiin--vasta, kun Croton saapui. Silloin hän läksi atriumiin ja vaipui mielihyvällä katselemaan entisen miekkailijan mahtavaa vartaloa. Croton näytti todella koollaan täyttävän koko atriumin. Hän oli jo sopinut palkkiostaan ja virkkoi juuri Vinitiukselle:

"Kautta Herkuleen! oli hyvä, että tänään käskit minut luoksesi, herra, sillä huomenna lähden Beneventumiin, jonne jalosukuinen Vatinius on kutsunut minut. Minun pitää siellä Caesarin nähden otella erään Syfax-nimisen neekerin kanssa, joka kuuluu olevan väkevin mies, minkä Afrika ikinä on synnyttänyt. Uskotko, herra, että hänen selkärankansa tulee rutisemaan käsissäni ja että nyrkkini tulevat musertamaan hänen mustan poskiluunsa."

"Kautta Polluxin!" vastasi Vinitius. "En laisinkaan epäile, että niin käy, Croton."

"Sinä tulet kunnostamaan itsesi," puuttui nyt puheeseen Chilon. "Niin!... Muserra sinä vain hänen poskiluunsa! Tuuma on oivallinen ja tuottaa sinulle kunniaa. Olenpa valmis lyömään vetoa, että muserrat hänen poskensa. Voitele kuitenkin tänään öljyllä jäsenesi, Herkuleeni, ja vyötä itsesi, sillä tiedä, että saatat joutua tekemisiin todellisen rosvosankari Cacuksen kanssa. Mies, joka vartioi mahtavan Vinitiuksen suosimaa neitoa, on harvinaisen väkevä."

Chilon sanoi tämän vain ärsyttääkseen Crotonin kunnianhimoa.

"Niin on," virkkoi Vinitius, "en tosin itse ole häntä nähnyt, mutta olen kuullut kerrottavan, että hän käy kiinni härän sarviin ja kuljettaa sitä minne hyvänsä."

"Ohoh!" huudahti Chilon, joka ei ollut kuvitellut Ursusta niin väkeväksi.

Mutta Croton naurahti ylenkatseellisesti.

"Lupaan, mahtava herra," sanoi hän, "tällä kädelläni nostaa ilmaan kenen tahansa ja toisella kädelläni suojella itseäni seitsemää sellaista lygiläistä vastaan sekä kantaa taloosi neidon, vaikka kaikki Rooman kristityt kalabrilaisina susina hyppisivät kintereilläni. Jollen sitä tee, niin suvaitse tässä impluviumissa toimittaa minulle aika selkäsauna."

"Älä anna hänen tehdä sitä, herra!" huusi Chilon. "He rupeavat heittämään meitä kivillä, ja mitä hyötyä meillä silloin on koko hänen voimastaan. Eikö olisi parempi viedä tyttö kotoa kuin syöstä suoraan surman suuhun?"

"Niin on, Croton," lausui Vinitius.

"Sinä olet antanut rahat, ja minä teen kuten tahdot. Mutta älä unohda, herra, että huomenna lähden Beneventumiin."

"Minulla on viisisataa orjaa tässä kaupungissa," huomautti Vinitius.

Sitten hän antoi heille poistumisen merkin ja läksi itse kirjastohuoneeseensa, jossa istuutui kirjoittamaan Petroniukselle:

»Chilon on löytänyt Lygian. Tänä iltana lähden hänen ja Crotonin kanssa Ostrianumiin ja ryöstän tytön joko paikalla sieltä tai huomenna kotoa. Vuodattakoot jumalat sinulle suosionsa. Jää hyvästi, rakkahimpani, koska ei iloni salli minun pitemmältä kirjoittaa.»

Hän laski ruokokynän kädestään ja rupesi kiirein askelin kulkemaan edestakaisin. Ilo oli vallannut hänen mielensä, mutta samalla oli hän täydessä kuumeessa. Ylihuomenna Lygia siis on tässä talossa, ajatteli hän. Ei hän oikein tietänyt, miten häntä kohtelisi, tiesi ainoastaan, että jos tyttö vain ottaa rakastaakseen häntä, niin hän on valmis rupeamaan hänen orjakseen. Hänen mieleensä muistui Acten vakuutus, että Lygia häntä rakastaa, ja tämä ajatus tärisytti hänen sieluaan pohjia myöten. Tiellä oli siis vain joku ennakkoluulo, naisellinen ujous ja ehkäpä joku lupaus, jonka kristillinen oppi vaati. Mutta siinä tapauksessa Lygia kyllä vähitellen taipuisi rukousten ja ylivallan alle, ymmärtäisi, ettei ole muuta neuvoa, ja rupeaisi rakastamaan Vinitiusta.

Äkkiä Chilon tulollaan keskeytti näiden mieluisten ajatusten juoksun.

"Herra," huudahti kreikkalainen, "muistui tässä vielä mieleeni muuan asia. Eiköhän kristityillä mahtane olla joitakin merkkejä ja tunnussanoja, joiden avulla päästään Ostrianumiin? Tiedän että rukoushuoneisiin ainakin päästään sillä tavalla ja että Eurytiukselta kyllä voisin saada tarvittavat tunnussanat. Salli siis, herra, minun mennä hänen luokseen tarkasti kysymään ja ottamaan selkoa noista sanoista, jos niitä tarvittaisiin."

"Hyvä on, jalosukuinen tietäjä," vastasi Vinitius iloisesti. "Puhut kuten viisaan miehen sopii ja ansaitset pelkkää kiitosta. Jätä kuitenkin varmuuden vuoksi tälle pöydälle kukkaro, jonka sait."

Chilon, joka ei koskaan mielellään eronnut rahoista, kääntelihe, vääntelihe. Vihdoin hän kuitenkin totteli ja läksi. Carinaelta sirkukseen, jonka luona Eurytiuksen puoti oli, ei ollut pitkä matka, joten hän palasi hyvissä ajoin ennen iltaa.

"Nyt ovat tunnussanat hallussani, herra. Ilman niitä emme olisi päässeet sisään. Samalla olen tarkoin ottanut selvää tiestä. Sanoin Eurytiukselle tarvitsevani tunnussanoja ystäviäni varten, sillä itse en kuitenkaan lähde sinne; matka on minulle, vanhalle miehelle, liian pitkä, ja huomenna näen joka tapauksessa suuren apostolin, joka silloin kyllä sanelee minulle kauneimmat kohdat saarnastaan."

"Mitä sanot? Ettetkö tulisi? Sinun täytyy!" huudahti Vinitius.

"Tiedän, että minun täytyy. Mutta peittäydyn huolellisesti viittaani ja kehoitan teitä tekemään samoin. Muuten voisimme pelästyttää linnut."

Pian he rupesivat hankkimaan lähtöä, sillä hämärä lankesi jo maille. He pukeutuivat gallialaisiin viittoihin ja päähineihin sekä ottivat lyhdyt käteensä. Vinitius varusti sekä itsensä että toverinsa lyhyellä, käyrällä veitsellä. Chilon pani päähänsä valetukan, jonka hän oli hankkinut matkalla Eurytiuksen luo. Sitten he läksivät. He saivatkin kiirehtiä ehtiäkseen Nomentanan portille ennen sen sulkemista.

KAHDESKYMMENES LUKU.

He kulkivat Vicus Patriciuksen kautta pitkin Viminalia, kohti entistä Viminalin porttia. Siinä lähellä oli kenttä, jolle Diokletianus sittemmin rakennutti uhkeat kylpylaitokset. He kiersivät Servius Tulliuksen muurin jäännökset ja astelivat läpi kaupungin, joka jo oli käynyt kovin tyhjäksi, Nomentumin tielle. Sitten he kääntyivät vasemmalle, Via Salariaan päin ja joutuivat keskelle kumpuja, jotka olivat täynnä hiekkakaivoksia, siellä täällä hautoja. Oli jo tullut ihan pimeä, ja tietä olisi ollut kovin vaikea löytää, koskei kuu vielä ollut noussut, jolleivät kristityt itse olisi näyttäneet tietä. Juuri sitä Chilon oli edellyttänytkin. Sekä oikealla että vasemmalla ja edellä kulki mustia olentoja, varovaisesti vältellen hiekkakuoppia. Toiset kantoivat käsissään lyhtyjä, koettaen kätkeä niitä viittojensa poimuihin, toiset, joille tie nähtävästi oli tutumpi, kulkivat pimeässä. Tottuneella soturinsilmällään erotti Vinitius heti liikkeistä nuoret miehet vanhoista, jotka astelivat sauvojensa varassa, ja naisista, jotka varovaisesti olivat kietoutuneet pitkiin stoloihin. Harvat vastaantulijat ja kaupungista palaavat maalaiset luulivat yöllisiä kulkijoita työmiehiksi, jotka rientävät hiekkakaivoksille, tai hautausveljeskunnan jäseniksi, jotka silloin tällöin öisin yhdessä söivät rakkaudenaterioita. Jota pitemmälle nuori patrisi tovereineen pääsi, sitä useampia lyhtyjä heidän ympärillään rupesi vilkkumaan ja sitä lukuisammiksi tulivat ihmisjoukot. Toiset veisasivat hiljaisella äänellä virttä, joka Vinitiuksen mielestä tuntui kovin surulliselta. Toisinaan hän oli kuulevinaan jonkun sanan tai laulunpätkän, kuten: »nouse sinä, joka makaat» tai: »nouse kuolleista», ja tuontuostakin kuului sekä miesten että naisten huulilta Kristuksen nimi. Vinitius ei sentään kiinnittänyt suurtakaan huomiota näihin puheisiin, sillä hänen päässään pyöri vain ajatus: entä jos joku noista mustista olennoista on Lygia? Toiset tulivat aivan likelle ja lausuivat: »rauha olkoon teille!» tai »kunnia Kristukselle!» Mutta Vinitiuksen mielessä liekehti levottomuus, ja yhä kiihkeämmäksi kävi hänen sydämensä sykintä, sillä vähäväliä oli hän kuulevinaan Lygian äänen. Hän oli joka hetki pimeässä erottavinaan vartalon, joka oli kuin Lygian vartalo, tai liikkeen, joka oli kuin hänen liikkeensä. Muutamia kertoja huomattuaan erehdyksensä rupesi hän epäilemään omia silmiään.

Tie tuntui hänestä kovin pitkältä. Tunsihan hän kaupungin ympäristöt, mutta ei hän näin pimeässä osannut erottaa seutuja. Vähäväliä tulivat he johonkin ahtaaseen solaan, muurien raunioille tai hökkelille, jota hän ei muistanut ikinä huomanneensa kaupungin likeisyydessä. Vihdoin kuun laita sukelsi esiin pilviröykkiöiden alta ja valaisi seutua paremmin kuin sumeat lyhdyt. Äkkiä rupesi etäisyydestä vilkkumaan tuli, läähättäen kuin soihdun liekki. Vinitius kumartui Chilonin puoleen ja kysyi, oliko Ostrianum tässä.

Yö, yhtämittainen eteneminen kaupungista sekä nuo haamujen näköiset olennot--kaikki tämä oli nähtävästi tehnyt Chiloniin syvän vaikutuksen, sillä hän vastasi epävarmalla äänellä:

"En tiedä, herra. En koskaan ole käynyt Ostrianumissa. Mutta kyllä he vain saisivat ylistää Kristustansa likempänä kaupunkia."

Hetkisen perästä hän taasen tunsi haluavansa puhua ja tarvitsevansa rohkaisua.

"He kokoontuvat," virkkoi hän sentähden, "kuin murhamiehet, mutta murhaaminen on heille tuiki luvatonta. Kuinka hävyttömästi tuo lygiläinen minut pettikään!"

Vinitius, joka kaiken aikaa oli ajatellut Lygiaa, ei myöskään saattanut olla kummastelematta, miten salaperäisesti hänen uskonheimolaisensa kokoontuivat kuulemaan ylimmäistä pappiaan.

"Kaikkien uskontojen tunnustajia," virkkoi hän, "on joukossamme. Niin kristittyjäkin. Mutta ovathan kristityt juutalainen lahko. Minkätähden he sitten kokoontuvat täällä eivätkä juutalaisten temppelissä Tiberin toisella rannalla, jossa he päivänvalossakin voisivat uhrata uhrejaan?"

"Ei, herra. Juutalaiset juuri ovat heidän itsepintaisimpia vihamiehiään. Olen kuullut puhuttavan, että he tässä edellisen Caesarin aikana jo olivat joutumaisillaan sotaan keskenään. Caesar Klaudiusta heidän levottomuutensa harmitti siihen määrään, että hän karkoitti kaikki juutalaiset Roomasta, mutta nykyään ei hänen julistuksensa enää ole voimassa. Kristityt kuitenkin pakenevat sekä juutalaisia että kansaa, sillä kansa, kuten tiedät, syyttää heitä kaikkinaisista rikoksista ja vihaa heitä."

Jonkun aikaa he äänettöminä astelivat eteenpäin, mutta sitten Chilon, jonka pelko kasvoi sen mukaan kuin kaupunginportit etenivät, puhkesi puhumaan:

"Palatessani Eurytiuksen luota lainasin eräältä parturilta valetukan ja pistin sieramiini kaksi papua. Ei minua pitäisi tuntea. Mutta jos tuntisivatkin, niin eiväthän tapa. He ovat hyviä ihmisiä, kaikin puolin kelpo ihmisiä. Minä rakastan ja kunnioitan heitä."

"Älä kehu heitä ennen aikojaan," virkkoi Vinitius.

He tulivat kapeaan kujaan, jonka molemmin puolin oli valleja. Niiden päällitse kulki vesijohto. Kuu tuli esiin pilvistä, ja kujan päästä näkyi tiheän murattiköynnöksen peittämä muuri, jota kuuvalo hopeoi. Se oli Ostrianum.

Vinitiuksen sydän alkoi kiivaasti sykkiä.

Portilla seisoi kaksi kaivostyömiestä, jotka ottivat tulijoilta tunnussanat. Pian oli Vinitius tovereineen laajahkolla pihalla, jota joka taholta ympäröi muuri. Siellä täällä näkyi joku muistopatsas, keskellä oli varsinainen hautakammio eli krypta ja sen syvemmässä osassa, maan alla, oli hautoja. Hautakammion suulla loiski suihkulähde. Nähtävästi ei itse kammioon olisi saattanut mahtua paljonkaan väkeä, joten Vinitius tuli siihen johtopäätökseen, että juhlallisuus tulee vietettäväksi paljaan taivaan alla, pihalla. Pian sinne kerääntyikin sangen lukuisa joukko ihmisiä. Silmänkantamiin asti näkyi tuikkivia lyhtyjä toistensa vieressä, ja kuitenkin olivat useat tulleet pimeässä. Ainoastaan joku paljasti päänsä, kaikki muut pitivät päänsä peitossa, lienevätkö sitten tehneet sen peläten pettureja tai yökylmän takia.

Levottomana rupesi nuori patrisi ajattelemaan, että jos tätä pimeyttä kestää loppuun asti, niin käy hänen lyhtyjen sameassa valossa ja tässä äärettömässä ihmisjoukossa mahdottomaksi löytää Lygia.

Äkkiä sytytettiin hautakammion luo kokonainen rovio pikisoihtuja, ja silloin saattoi nähdä paremmin. Hetkisen perästä rupesivat kansanjoukot laulamaan, alussa hiljaa, mutta sitten yhä äänekkäämmin, jotakin kummallista ylistyslaulua. Vinitius ei ikinä eläissään ollut kuullut sellaista laulua. Sama kaipaus, joka oli väreillyt ihmisten äänissä, kun he matkalla hautausmaalle hiljaa olivat hyräilleet, kaikui nytkin ylistyslaulusta, vaikka paljoa selvemmin ja voimakkaammin. Lopulta kävi vaikutus niin mahtavaksi ja äärettömäksi, että olisi luullut koko hautausmaan, vuorten, laaksojen ja kylien yhtyneen valituksiin. Tuntui siltä kuin he olisivat korottaneet huutonsa yöhön, kuin he olisivat olleet kulkijoita, jotka nöyrästi rukoilevat pelastusta pimeästä. He nostivat kasvonsa korkeutta kohti ja siellä ylhäällä näyttivät he huomaavan jonkun, jonka puoleen nostivat kätensä ja jota pyysivät astumaan alas. Kun laulu oli hiljennyt, seurasi ikäänkuin odotuksen hetki, ja sen hiljaisuus teki Vinitiukseen ja hänen tovereihinsa niin mahtavan vaikutuksen, että he ehdottomasti loivat katseensa tähtiin, odottaen, että todella tapahtuisi jotakin ihmeellistä. Vinitius oli kyllä Vähässä-Aasiassa ja Egyptissä, jopa itse Roomassakin nähnyt joukon erilaisia temppeleitä, hän oli tutustunut mitä erilaisinten uskontojen tunnustajiin ja kuullut kaikenlaisia lauluja, mutta nyt hän ensi kerran eläissään näki ihmisiä, jotka eivät laulaneet jumalilleen täyttääkseen määrättyjen juhlamenojen sääntöjä, vaan todellisesta sydämen tarpeesta. He kaipasivat jumalaansa, kuten lapset isää tai äitiä. Sokeankin olisi täytynyt huomata, että he todella rakastivat jumalaansa eivätkä ainoastaan suoneet hänelle kunnioitustaan. Sellaista hartautta ei Vinitius ikinä ollut nähnyt missään maassa, juhlassa tai temppelissä. Ne roomalaiset ja kreikkalaiset, jotka vielä palvelivat jumalia, tekivät sen persoonallisen hyödyn vuoksi tai pelosta, mutta ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt rakastaa heitä.

Vaikka hänen ajatuksensa kaiken aikaa olivat kiinni Lygiassa ja vaikka hän kaiken aikaa haki häntä ihmisjoukosta, täytyi hänen huomionsa sentään kiintyä kaikkeen siihen outoon ja ihmeelliseenkin, mitä hänen ympärillään tapahtui. Tuleen viskattiin äkkiä uusia soihtuja ja liekit leimahtivat punailemaan hautausmaata. Lyhtyjen valo himmeni kokonaan. Samassa astui hautaholvista esiin vanha mies, yllään viitta, mutta paljain päin. Hän nousi kivelle, joka oli rovion vieressä.

Hänet nähdessään kumarsivat ihmiset syvään, ja Vinitius kuuli useiden äänien vieressään kuiskaavan: »Pietari! Pietari!» Toiset lankesivat polvilleen, toiset ojensivat kätensä hänen puoleensa. Hiljaisuus oli niin syvä, että saattoi kuulla karsien putoilevan soihduista, rattaiden ajon kaukaa Nomentumin tieltä ja tuulen huminan pinjojen latvoissa hautausmaan syrjällä.

Chilon kumartui Vinitiusta kohti ja kuiskasi:

"Se se nyt on se »Krestuksen» ensimmäinen opetuslapsi, kalastaja!"

Mutta vanhus nosti kätensä, teki ristin merkin ja tervehti siten kokoontuneita, jotka heti lankesivat polvilleen. Vinitius ja hänen toverinsa, jotka eivät tahtoneet erota muista, noudattivat esimerkkiä. Nuori mies ei näin äkkiä voinut järjestää vaikutuksiaan, mutta sen hän huomasi, että vanhus tuossa hänen edessään on sekä erinomaisen yksinkertainen että epätavallinen ja että hänen epätavallisuutensa johtuu juuri hänen yksinkertaisuudestaan. Vanhuksen päässä ei ollut hiippaa eikä hänen kulmillaan tammiseppelettä, hänen kädessään ei ollut palmunoksaa eikä hänen rinnoillaan kultaisia tauluja, hänen pukunsa ei ollut valkea eikä tähdillä tai muilla itämaalaisten, egyptiläisten, kreikkalaisten tai roomalaisten pappien merkeillä kirjaeltu. Ja taasen valtasi Vinitiuksen sama tunne, joka oli liikkunut hänessä, kun hän kuunteli kristittyjen laulua: hän tunsi miten tämä uskonto erosi muista uskonnoista. Tuo kalastajakaan ei tehnyt minkään juhlamenoihin tottuneen pääpapin vaikutusta. Hän oli yksinkertainen, iäkäs ja erinomaisen kunnianarvoisa todistaja, joka oli kaukaa tullut kertomaan totuutta, jonka omin silmin oli nähdyt, johon oli syventynyt, johon uskoi, niinkuin omaan olemassaoloonsa, ja jota rakasti juuri siksi, että siihen uskoi. Hänen kasvoistaan loisti sellainen vakaumuksen voima, että olisi saattanut luulla häntä itse ruumiillistuneeksi totuudeksi. Epäilijänä ei Vinitius tahtonut antautua hänen lumoavan voimansa alaiseksi, mutta hänet valtasi kuumeentapainen uteliaisuus saada kuulla, mitä tuo salaperäinen »Krestuksen» toveri nyt puhuisi ja kummoinen Lygian ja Pomponia Graecinan tunnustama oppi oikeastaan olisi.