Chapter 15

"Tuomitsemiseen ei ole aikaa, poikani," virkkoi Chilon, "sillä petturi rientää Ostrianumista suoraa päätä Caesarin luo Antiumiin tai kätkeytyy erään patrisin taloon, jossa hän palvelee. Mutta tässä annan sinulle merkin. Kun nyt olet surmannut Glaucuksen, niin näytä se piispalle tai suurelle apostolille, ja he siunaavat sinun työtäsi."

Näin sanottuaan kaivoi hän esiin pienen rahan ja rupesi hakemaan vyöstään veistä. Löydettyään veitsen, piirsi hän sen kärjellä ristinmerkin rahaan ja antoi sen työmiehelle.

"Tuossa on nyt Glaucuksen tuomio ja sinulle tunnusmerkki. Kun olet saanut asiat kuntoon, menet vain näyttämään rahan piispalle, niin hän kyllä antaa anteeksi tämän murhan, johon sinä niin vastenmielisesti suostuit."

Vaistomaisesti ojensi työmies kätensä ottamaan rahaa, mutta viime murha oli vielä liian tuoreena hänen muistossaan, ja hänet valtasi kauhun tunne.

"Isä," virkkoi hän rukoilevalla äänellä, "vastaako sinun omatuntosi tästä teosta ja oletko todella itse nähnyt hänen pettävän veljiä?"

Chilon ymmärsi, että nyt täytyy vetää esiin todistuksia ja lausua nimiä, sillä muuten jättiläisen sydämeen voi hiipiä epäilys.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä valoisa ajatus.

"Kuulepa, Urbanus," virkkoi hän, "minä asun Korintossa, mutta tulin tänne Kos-saarelta ja täällä Roomassa neuvon Kristuksen oppia eräälle tytölle, joka on minun kansalaisiani ja jonka nimi on Eunike. Hän palvelee »vestiplicana» erään Caesarin ystävän, Petroniuksen, talossa, ja juuri tuossa talossa kuulin Glaucuksen lupaavan ilmiantaa kaikki kristityt. Sitäpaitsi hän eräälle toiselle Caesarin ystävälle, Vinitiukselle, lupasi kristittyjen joukosta etsiä erään neidon..."

Äkkiä keskeytti hän puheensa ja jäi ihmeissään tuijottamaan työmieheen, jonka silmät olivat ruvenneet kiilumaan kuin pedon silmät ja jonka kasvoihin oli tullut villin raivon ja surun ilme.

"Mikä sinun on?" kysyi hän aivan pelästyksissään.

"Ei mikään, isä. Huomenna tapan Glaucuksen!..."

Kreikkalainen vaikeni. Hetken perästä laski hän kätensä työmiehen olalle, käänsi hänet niin, että kuunvalo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, ja rupesi tarkasti katselemaan häntä. Nähtävästi hän ei oikein tietänyt, urkkisiko enemmän ja vetäisikö asiat juurta jaksain päivän valoon vai tyytyisikö tällä kertaa siihen, mitä oli saanut kuulla ja mitä oli alkanut aavistaa.

Vihdoin pääsi hänen myötäsyntynyt varovaisuutensa voitolle. Pari kertaa veti hän syvältä henkeään, laski sitten uudestaan kätensä työmiehen päälaelle ja kysyi juhlallisella, läpitunkevalla äänellä:

"Sanotko, että pyhässä kasteessa sait nimen Urbanus?"

"Kyllä, isä."

"No, sitten ei muuta kuin rauha olkoon kanssasi, Urbanus!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

»Petronius Vinitiukselle:

Sinun on käynyt huonosti, rakkahimpani! Venus on nähtävästi sekoittanut ajatuksesi ja vienyt sinulta järjen, sillä ethän sinä enää muista etkä ajattele muuta kuin rakkautta. Luepa joskus vastauksesi kirjeeseeni, niin näet, miten välinpitämättömäksi sinulle on käynyt kaikki, mikä ei koske Lygiaa, kuinka kaikki toimintasi on keskittynyt häneen ja kuinka sielusi lakkaamatta kiertelee hänen ympärillään, kuten haukka saaliin ympärillä, johon se on iskenyt silmänsä. Kautta Polluxin! löydä hänet kiireen kautta! Muuten tulesi polttaa sinut poroksi, tai sinä muutut egyptiläiseksi sfinksiksi, jonka kerrotaan rakastuneen kalpeaan Isikseen ja senjälkeen käyneen aivan välinpitämättömäksi ja kuuroksi ympäristölleen ja ainoastaan eläneen odottaakseen yötä, jolloin se kivettyneillä silmillään sai tuijottaa rakastettuunsa.

Juokse sinä vain valepuvussa pitkin kaupunkia ja kulje filosofisi seurassa rukoushuoneisiin. Kaikki, mikä on omiaan herättämään toivoa ja tappamaan aikaa, ansaitsee kiitosta. Mutta lupaa minun mielikseni yksi asia: palkkaa Croton kolmanneksi joukkoonne, ja ryhtykää sitten toimeen, sillä tuo Ursus, Lygian orja, näytti tavattoman voimakkaalta mieheltä. Palkkaa Croton. Se on viisainta ja turvallisinta. Kristityt varmaankaan eivät ole sellaisia roistoja, jommoisiksi heitä yleensä luullaan, koska Lygia ja Pomponia Graecina kuuluvat heihin. Ovathan he sitäpaitsi näyttäneet, että saavat aikaan paljonkin, kun joku heidän laumansa lampaista on vaarassa. Kun sinä nyt näet Lygian, niin tiedän, ettet voi hillitä itseäsi, vaan tahdot paikalla ottaa hänet haltuusi. Mutta miten te kahden Chilonideen kanssa silloin aiotte menetellä? Croton taas kyllä keksii keinoja, vaikka olisi tekemisissä kymmenen sellaisen miehen kanssa kuin tuo Ursus, Lygian puolustaja. Varo ettei Chilon saa nylkeä sinua, mutta älä sääli rahoja Crotonia palkatessasi. Tämä on paras neuvo, minkä voin sinulle lähettää.

Täällä on jo lakattu puhumasta pienestä Augustasta ja hänen noiduttamisestaan. Poppaea häntä vielä joskus muistelee, mutta Caesarilla on muuta ajattelemista. Jos muuten on totta, että jumalallinen Augusta taasen on siunatussa tilassa, niin lapsi-vainaja piankin katoaa hänen muististaan jäljettömiin. Olemme tässä olleet muutamia päiviä Napolissa tai oikeastaan Bajaessa. Jos sinä vain olet kyennyt ajattelemaan jotakin, niin korvissasi on täytynyt soida kaiun elämästämme täällä, sillä Rooma ei muusta puhu kuin siitä. Napolista läksimme suoraa päätä Bajaehen, jossa meitä aluksi kiusasi muisto äidistä ja omantunnon vaivat. Mutta koetapa arvata, mihin Vaskiparta jo on päässyt? Äidin murha antaa hänen silmissään vain aihetta runoilemiseen, ilveilyn ja murhenäytelmien esittämiseen. Ennen hän todella katui, sillä hän on pelkuri, mutta nyt hän on tullut vakuutetuksi, että maailma yhä seisoo entisillä perustuksillaan ja ettei yksikään jumala tahdo kostaa hänelle, ja nyt häntä vain huvittaa liikuttaa ihmisten mieliä kovan kohtalonsa esittämisellä. Välistä hän karkaa vuoteestaan keskellä yötä ja väittää Raivotarten ajavan itseään takaa. Hän herättää meidät, katselee ympärilleen, asettuu kaikenlaisiin Orestesta esittävän näyttelijän--huonon näyttelijän--asentoihin, lausuu kreikkalaisia runoja ja tarkastaa, ihailemmeko häntä. Ja me, me tietysti ihailemme! Me emme sano hänelle: mene pois nukkumaan, senkin kulhari! kuten meidän pitäisi sanoa, vaan me raivoamme hänen kanssaan, niinikään murhenäytelmän nuottiin, ja suojelemme suurta taiteilijaa Raivottarilta. Kautta Castorin! tottahan sinä olet kuullut, että me Napolissa esiinnyimme julkisesti. Kaikki kreikkalaiset tyhjäntoimittajat sekä Napolista että ympäristöstä olivat haalitut paikalle, ja he täyttivät arenan niin inhoittavan hien ja sipulin hajulla, että kiitin jumalia, kun ei minun tarvinnut istua ensimmäisissä riveissä augustianien kanssa, vaan sain olla näyttämön puolella Vaskiparran luona. Mutta uskotko, että häntä vaivasi esiintymispelko? Hän pelkäsi todella! Tarttui käteeni ja vei sen sydämelleen, joka todella sykki hyvin nopeassa tahdissa. Hänen hengityksensä oli hätäinen, ja kun hänen piti lähteä näyttämölle, kalpeni hän pergamentin karvaiseksi, ja hikikarpalot peittivät otsan. Ja kuitenkin hän tiesi, että kaikilla riveillä istuu aseellisia pretoriaani-sotamiehiä, valmiina tarpeen vaatiessa sytyttämään innostuksen tulta. Mutta ei sitä tarvittu. Apinalauma Kartagon seuduilla ei olisi osannut paremmin ulvoa kuin nuo ryysymekot. Vakuutan sinulle, että sipulin haju leijaili aina näyttämölle asti. Nero kumarsi, painoi käden sydämelleen, heitteli yleisölle lentosuudelmia ja itki. Sitten hän karkasi meidän luoksemme, jotka odotimme näyttämön takana, käyttäytyi kuin juopunut ja huusi: »mitä ovat kaikki muut voitot tämän voittoni rinnalla?» Mutta arenalla ulvoi yhä roskaväki ja leipoi käsiään, hyvin tietäen leipoutuvansa Caesarin suosioon, lahjoihin, kesteihin, arpalippuihin ja vastaisiin kulharinäytäntöihin. En todellakaan kummastele heidän ihastustaan, sillä eihän sellaisia esityksiä ennen ole nähty eikä kuultu. Mutta Nero toisteli toistelemistaan: »kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat väkeä! kas, ne kreikkalaiset, ne ne ovat väkeä!» Luulen, että hän siitä hetkestä asti on vihannut Roomaa entistä enemmän. Siitä huolimatta Roomaan vartavasten lähetettiin sanansaattajat viemään tietoa voitosta, ja nyt vain odotetaan, että senaatilta näinä päivinä tulisi kiitos. Heti Neron ensimmäisen esiintymisen jälkeen sattui täällä merkillinen tapaus. Juuri kun yleisö oli ehtinyt poistua, romahti koko teatterirakennus äkkiä hajalle. Olin itse paikalla enkä nähnyt ainoatakaan ruumista vedettävän esiin raunioiden alta. Useat kreikkalaiset pitivät tätä jumalien vihan merkkinä siitä, että Caesarin arvoa on alennettu, mutta Caesar itse väittää, että tapaus päinvastoin osoittaa jumalien suosiota ja takaa heidän suojeluksensa sekä hänen laululleen että kaikille sen kuulijoille. Tämän johdosta tietysti on kannettu suuria kiitosuhreja temppeleissä, ja Caesarin halu matkustaa Akaiaan on aika lailla kiihtynyt. Pari päivää sitten hän sentään sanoi minulle pelkäävänsä, mitä Rooman väestö tähän sanoo: kunhan ei se suuttuisi, koska se rakastaa Caesariaan, ja tuskastuisi, kun hänen poissa ollessaan vilja pitkiksi ajoiksi jää jakamatta köyhälle kansalle ja näytännöt antamatta.

Joka tapauksessa lähdemme Beneventumiin katsomaan suutarinpojan komeuksia, joista Vatinius kerskailee, ja sieltä Helenan jumalallisten veljien suojassa Kreikkaan. Mitä minuun tulee, olen huomannut, että kun ihminen on hullujen joukossa, niin hän itsekin tulee hulluksi, vieläpä hulluus häntä voi viehättääkin. Kreikka ja matkustus siellä tuhansien sitrojen soidessa, jonkinlainen Bakkuksen riemukulku nymfien ja bakkantinaisten keskellä, jotka ovat seppelöidyt viheriällä myrtillä, viinipuun lehvillä ja köynnöksillä, vaunut, joiden eteen on valjastettu tiikereitä, kukat, thyrsos-sauvat, seppeleet, evoe-huudot, soitto, runous ja koko Hellaan käsientaputukset--kaikki tämä on sangen kaunista! Mutta me haudomme vielä rohkeampia tuumia. Me tahdomme luoda jonkin itämaisen satuvaltakunnan, palmujen, auringon, runouden maan, jossa todellisuus on muuttunut unelmaksi ja yhtämittaiseksi elämän riemuksi. Me tahdomme unohtaa Rooman ja sijoittaa maailman painopisteen jonnekin Kreikan, Aasian ja Egyptin välille, elää ei ihmisten, vaan jumalten elämää, unohtaa jokapäiväisyyden, harhailla kultaisissa galeerivenheissä purppurapurjeiden varjossa pitkin Arkipelagia, olla Apollo, Osiris ja Baal samassa persoonassa, olla rusovärisinä aamuruskon koittaessa, kultaisina auringon loisteessa, hopeaisina kuun hohteessa, hallita, laulaa, unelmoida. Ja uskotko, että minä, jolla vielä on sestertsian verta järkeä ja assin edestä älyä, joudun tuollaisten haaveiden valtaan ja annan niiden temmata itseni mukaansa siksi, että vaikka eivät olekaan mahdollisia, ainakin ovat suuria ja kummallisia? Sellainen satuvaltakunta olisi sentään jotakin, satuvaltakunta, joka vielä vuosisatojen kuluttua tuntuisi ihmisistä unennäöltä! Jollei Venus pukeudu jonkun Lygian tai edespä jonkun Euniken hahmoon ja jollei elämää kaunista taide, niin se sinänsä on mitätön ja apinan näköinen. Mutta Vaskiparta ei toteuta näitä ajatuksiansa, ehkäpä siksi, ettei tuossa runouden ja Idän satuvaltakunnassa ole sijaa petokselle, alhaisuudelle ja kuolemalle, ja hänessä on runoilijan ulkomuodon alla joutava kulhari, tyhmä ajuri ja älytön tyranni. Mutta me vain kuristamme ihmisiä, kun he jollakin tavalla tuottavat pettymystä. Torquatus Silanus-raukka on jo varjo. Hän avasi suonensa muutama päivä sitten. Lecanius ja Licinius ottavat kauhulla vastaan konsulinviran. Vanha Traseas ei vältä kuolemaa, sillä hän uskaltaa olla rehellinen. Tigellinuksen ei ole vielä onnistunut saada minulle käskyä, että avaisin suoneni. Minä olen vielä tarpeellinen sekä »kauneuden tuomarina» että neuvonantajana. Ilman minun apuani ei matka Akaiaan onnistuisi. Useasti kuitenkin arvelen, että ennemmin tai myöhemmin minäkin saan samanlaisen lopun, ja tiedätkö mitä minä silloin tahtoisin? Sitä vain, ettei Vaskiparta saisi anastaa myrrhamaljaani, jonka sinäkin kyllä tunnet ja jota ihailet. Jos sinä olet minun kuolinhetkenäni läsnä, niin annan sen sinulle, mutta jos silloin olet kaukana, niin lyön sen rikki. Mutta sitä ennen on meidän edessämme vielä suutarin Beneventum, olympialainen Kreikka ja Fatum, Kohtalo, joka tuntemattomana ja aavistamattomana kohtaa jokaisen hänen tiellään. Tällä kertaa jää hyvästi ja palkkaa palvelukseesi Croton, sillä muuten vievät vielä toisen kerran käsistäsi Lygian. Kun olet lakannut tarvitsemasta Chilonia, niin lähetä hänet minun luokseni, missä ikinä ollenkin. Ehkäpä minun vielä onnistuu tehdä hänestä toinen Vatinius, ja ehkä konsulit ja senaattorit vielä kerran vapisevat hänen edessään, kuten vapisivat ritari Pikilangan edessä. Sellaista näytelmää todella kannattaa odottaa. Kunhan nyt olet löytänyt Lygian, niin anna minulle sana, jotta tietäisin uhrata parin joutsenia ja parin kyyhkysiä täkäläisessä pyöreässä Venustemppelissä. Näin tässä joskus unta Lygiasta. Hän oli istuvinaan sinun polvellasi ja odottavinaan suudelmiasi. Koeta nyt pitää huolta, että uni olisi ennustus. Olkoon taivaasi pilvetön, ja jos sille joku pilvi ilmestyisi, niin olkoon sillä ruusun ruso ja lemu. Jää terveeksi ja hyvästi!»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Vinitius oli tuskin saanut luetuksi loppuun kirjeensä, kun Chilon hiljaa astui kirjastohuoneeseen. Palvelijat eivät olleet ilmoittaneet häntä, koska he olivat saaneet käskyn aina heti paikalla päästää hänet isännän puheille, yhdentekevä oliko yö vai päivä.

"Olkoon ylevän esi-isäsi Aineaan jumalallinen äiti," huudahti Chilon, "sinulle, herra, yhtä suopea kuin Majan jumalallinen poika on ollut minulle."

"Mitä se merkitsee?" kysäisi Vinitius ja karkasi kiireesti ylös pöydän äärestä.

Chilon nosti päätään ja lausui:

"Heureka!"

Nuori patrisin mieli joutui nyt niin kuohuksiin, ettei hän pitkään aikaan saanut sanaa suustaan.

"Oletko nähnyt hänet?" huudahti hän vihdoin.

"Olen nähnyt Ursuksen, herra, ja puhunut hänen kanssaan."

"Entä tiedätkö heidän piilopaikkansa?"

"En, herra. Toinen kyllä minun sijassani olisi ruvennut kerskailemaan ja ilmoittanut hänelle arvanneensa hänen salaisuutensa, toinen taas olisi ruvennut urkkimaan häneltä tietoja hänen asunnostaan, mutta siitä olisi tietysti seurannut sellainen korvapuusti, ettei saaja enää ikinä olisi voinut ottaa osaa tämän maailman asioihin, tai olisi tytölle vielä tänä yönä hankittu uusi piilopaikka. Minä en tehnyt niin, herra. Minulle riitti tieto, että Ursus työskentelee erään myllärin palveluksessa Emporiumin likeisyydessä ja että myllärin nimi on Demas, aivan kuten erään sinun entisen vapautettusi. Nyt voit valita jonkun luotettavista orjistasi ja lähettää hänet seuraamaan Ursuksen jälkiä ja siten saamaan selvää heidän piilopaikastaan. Minä puolestani tahdoin ainoastaan tuoda sinulle tiedon, että koska Ursus kerran on täällä, niin jumalallinen Lygiakin on Roomassa, sekä lisäksi ilmoittaa, että he tänä iltana miltei varmasti tulevat olemaan Ostrianumissa..."

"Ostrianumissako? Missä se on?" kysyi Vinitius, nähtävästi aikoen heti paikalla karata sennimiseen paikkaan.

"Se on vanha, maanalainen hautaholvi Via Salarian ja Nomentanan välillä. Tuo kristittyjen pontifex maximus, josta olen kertonut sinulle, herra, ja jota he odottivat hiukan myöhemmin, on jo tullut ja kastaa ja opettaa tänään siellä hautausmaalla. He salaavat oppinsa, sillä vaikkei vielä ole tullut mitään julistusta, joka kieltäisi sen, niin he tietävät kansan vihaavan sitä, ja sentähden heidän täytyy olla varuillaan. Ursus itse minulle kertoi, että kaikki heidän hengenheimolaisensa tänään kokoontuvat Ostrianumiin, sillä jokainen tahtoo nähdä ja kuulla sen, joka oli Kristuksen ensimmäinen opetuslapsi ja jota he sanovat apostoliksi. Heillä saavat naiset oppia aivan yhtä paljon kuin miehetkin. Pomponia Graecina luultavasti tulee olemaan ainoa naisista, joka ei ole läsnä, koskei hän voisi Aulukselle, vanhojen jumalien palvelijalle, selittää, minkätähden hän yöllä jättäisi kotinsa. Mutta Lygia, joka on Ursuksen ja seurakunnan vanhimpien holhouksen alaisena, lähtee sinne aivan varmaan muiden naisten kanssa."

Vinitius oli tähän asti elänyt kuin kuumeessa, ja ainoastaan toivo oli pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun toivo näytti olevan täyttymäisillään, valtasi hänet äkkiä sellainen voimattomuus, jota ihminen tuntee, kun hän on päässyt ylenmäärin rasittavan matkan päähän. Chilon huomasi hänen mielentilansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen.

"Tosin sinun väkesi, herra, vartioi porteilla, ja sen kristityt epäilemättä tietävät. Mutta kristityt eivät tarvitse portteja, heille merkitsevät portit yhtä vähän kuin Tiberille. Joelta on kyllä pitkä matka Ostrianumiin, mutta johan sitä kulkee pitemmänkin tien, kunhan saa nähdä »suuren apostolin». Sitäpaitsi kristityt voivat käyttää hyväkseen tuhansia keinoja päästäkseen muurien yli, ja kyllä he niitä käyttävätkin. Ostrianumissa sinä, herra, tapaat Lygian, mutta jollei hän tulisi sinne--olen muuten sangen varma hänen tulostaan--niin ainakin Ursus sinne tulee, sillä hän on minulle luvannut tappaa Glaucuksen. Hän on itse sanonut, että hän juuri siellä tappaa hänet, kuuletko sen, jalosukuinen tribuni? Voit seurata hänen jälkiänsä ja siten saada selville, missä Lygia asuu, tai käskeä väkesi ottaa kiinni murhaajan ja saatuasi hänet käsiisi kiristää häneltä tiedon, minne hän on kätkenyt Lygian. Minä olen täyttänyt tehtäväni. Toinen olisi sanonut sinulle, oi herra, juottaneensa Ursukselle kymmenen kannua parasta viiniä, saadakseen hänestä puserretuksi salaisuuden; toinen olisi sanonut pelissä hukanneensa hänelle tuhat sestertsiä, tai kahdesta tuhannesta ostaneensa häneltä tärkeän tiedon... Tiedän, että sinä kaksin kerroin olisit korvannut minulle nuo summat, mutta olin nyt päättänyt tämän ainoan kerran eläissäni... Tarkoitan: niinkuin ainakin eläissäni olla rehellinen. Olen nimittäin vakuutettu siitä, että--kuten jalo Petroniuskin sanoi--sinun jalomielisyytesi tulee voittamaan kaikki kuluni ja toiveeni."

Soturina oli Vinitius tottunut punnitsemaan jokaisen suosionosoituksensa ja tekonsa, mutta nyt valtasi hänet hetkellinen heikkous ja hän virkkoi:

"Jalomielisyyteni tulee tyydyttämään sinut, mutta vasta sitten, kun olet minun kanssani käynyt Ostrianumissa."

"Minäkö Ostrianumissa?" kysyi Chilon, jolla ei ollut vähintäkään halua mennä sinne. "Jalosukuinen tribuni, minä kyllä lupasin sinulle löytää Lygian, mutta en ikinä ole luvannut ryöstää häntä sinulle. Koetappa ajatella, herra, miten minun kävisi, jos lygiläinen karhu, revittyään Glaucuksen kappaleiksi, saisi tietää surmanneensa Glaucuksen ilman pätevää syytä. Eikö hän silloin pitäisi minua, viatonta, syypäänä tekemäänsä murhaan? Muista, herra, että jota suurempi filosofi on, sitä vaikeampi hänen on vastata moukkien tyhmiin kysymyksiin--ja mitä minä hänelle vastaisin, jos hän minulta kysyisi, minkätähden petin parantaja Glaucuksen? Mutta jollet luota minuun, niin maksa vasta sitten, kun sinulle osoitan talon, missä Lygia asuu. Pyytäisin kuitenkin, että jo tänään antaisit minun maistaa edes hiukan anteliaisuuttasi, sillä katso, oi herra, jos sinullekin sattuisi tapahtumaan jotakin--josta sinua kaikki jumalat varjelkoot--niin jäisin aivan ilman palkkaa, ja sitä sydämesi toki ei koskaan voisi kestää."

Vinitius meni arkulle, joka seisoi marmorisella jalustalla, otti sieltä kukkaron ja työnsi sen Chilonille.

"Se sisältää pelkkiä »scrupuloita» [scripulum eli scrupulum oli pieni kultaraha, noin kolmas osa kultaisen denarin eli aureuksen arvosta.]," virkkoi hän, "mutta kun Lygia on talossani, saat saman määrän »aureuksia»."

"Oi Jupiter!" huudahti Chilon.

Vinitius rypisti kulmakarvojaan.

"Nyt saat mennä syömään ja sitten saat levätä. Mutta ennen iltaa et liiku tästä talosta mihinkään, ja yön tullessa lähdet minun kanssani Ostrianumiin."

Hetkisen aikana kuvastui kreikkalaisen kasvoista kauhu ja epäilys, mutta sitten hän tyyntyi ja lausui:

"Kuka sinua vastustaa, herra! Seuraa suuren sankarimme esimerkkiä Ammonin temppelissä ja pidä näitä sanoja hyvänä enteenä. Minusta ovat nämä rahat--siinä hän kosketti kukkaroa--jo poistaneet epäilykset, puhumattakaan siitä, että seurasi tuottaa minulle onnea ja ihastusta."

Vinitius keskeytti malttamattomana hänen kertomuksensa ja rupesi tiedustelemaan, mitä he Ursuksen kanssa olivat puhuneet. Sen hän sai selville, että he joko vielä tänä yönä löytävät Lygian piilopaikan tai paluumatkalla Ostrianumista ryöstävät hänet itsensä. Ja sitä ajatellessaan oli Vinitius ikäänkuin hulluna ilosta. Nyt, kun hän varmaan tiesi löytävänsä Lygian, katosi hänestä kaikki viha ja kauna häntä kohtaan. Oman ilonsa tähden antoi hän anteeksi kaikki hänen rikoksensa ja ajatteli häntä kalliina, kaivattuna olentona. Hänestä tuntui miltei siltä, kuin hän odottaisi häntä palaavaksi pitkältä matkalta. Hänet valtasi halu kutsua kokoon orjat ja käskeä heidän koristaa talo köynnöksillä. Tällä hetkellä ei hän ollut pahoillaan Ursuksellekaan. Hän oli valmis kaikille antamaan anteeksi, mitä ikinä he olivat rikkoneet. Chilonkin, jota hän ei tähän asti ollut voinut kärsiä, vaikka hän oli tehnyt hänelle niin monta palvelusta, tuntui hänestä tänään ensi kerran oikein hauskalta ja miellyttävältä mieheltä. Hänen kotinsa kävi valoisaksi, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Hänen nuoruutensa ja elämänhalunsa tuntui palaavan. Entisen synkän kärsimyksensä aikana ei hän oikein ollut osannut tuntea, miten suuresti hän Lygiaa rakasti. Vasta nyt, kun hän taasen sai toivoa hänen omistamistaan, hän sen tunsi. Intohimo herätti hänet, kuten kevät ja lämmin aurinko herättää eloon maan, hänen tunteensa eivät olleet niin sokeat ja rajut kuin ennen, vaan hartaammat ja syvemmät. Hänessä eli rajaton voima, ja hän oli vakuutettu, että kun hän vain omin silmin saa nähdä Lygian, niin eivät kaikki koko maailman kristityt eikä itse Caesarkaan saata häntä riistää häneltä.

Vinitiuksen lempeä mieliala rohkaisi Chilonia, ja hän korotti äänensä ja rupesi antamaan neuvoja. Hän oli sitä mieltä, ettei peliä vielä laisinkaan saattanut pitää voitettuna, vaan että mitä suurin varovaisuus yhä oli tarpeen, sillä ilman sitä saattoi koko puuha mennä myttyyn. Hän rukoili Vinitiusta, ettei hän vaan suinkaan ryöstäisi Lygiaa Ostrianumissa. Heidän täytyisi lähteä sinne viittoihin kääriytyneinä ja peitetyin kasvoin sekä tyytyä katselemaan läsnäolijoita jostakin pimeästä nurkasta. Kun he sitten näkisivät Lygian, olisi varovaisinta seurata häntä kaukaa ja panna merkille, mihin taloon hän menisi. Aamulla, päivän valjettua olisi suuren orjajoukon piiritettävä talo ja otettava neito, mutta paras olisi tehdä se päivällä. Onhan neito panttivanki ja kuuluu siis Caesarille, joten ei ole pelkoa oikeuden loukkaamisesta. Jolleivät taas löytäisi häntä Ostrianumista, lähtisivät he seuraamaan Ursusta, ja tulos olisi joka tapauksessa sama. Hautausmaalle ei sovi lähteä suuren ihmisjoukon kanssa, sillä se herättäisi huomiota. Eihän kristittyjen tarvitsisi muuta kuin sammuttaa tulet, kuten tekivät ensi ryöstöretkellään, ja sitten hajaantua sekä pimeässä paeta piilopaikkoihin, jotka yksin he tuntevat. Vinitiuksen ja Chilonin olisi ainoastaan varustettava aseita mukaansa sekä otettava matkaan pari luotettavaa, väkevää miestä, joten he tarpeen vaatiessa voisivat olla suojana.

Vinitius tunnusti Chilonin ehdotukset täysin oikeiksi, ja koska hänen mieleensä samassa muistui Petroniuksen neuvo, käski hän paikalla orjia kutsumaan luokseen Crotonin. Chilon, joka tunsi jokikisen Rooman asukkaan, tyyntyi tuntuvasti, kun kuuli mainittavan kuuluisan painijan nimen. Olihan hän monta monituista kertaa arenalla ihmetellyt hänen yliluonnollisia voimiaan. Nyt hän vakuutti lähtevänsä mukaan Ostrianumiin. Crotonin avulla tuntui suurilla aureus-rahoilla täytetty kukkaro paljoa helpommalta ansaita.