Chapter 10

Se oli vakava tapaus. Tämän tyttären syntyessä oli Caesar ollut tulemaisillaan aivan hulluksi ilosta. Hän oli vastaanottanut hänet: _extra humanum gaudium_. Ennen synnyttämistä oli senaatti erityisesti sulkenut Poppaean kohdun jumalien suosioon. Antiumissa, missä lapsi syntyi, oli uhrattu kiitosuhreja ja pantu toimeen loistavia näytäntöjä. Sitäpaitsi oli rakennettu kaksi temppeliä Fortunalle. Nero, joka ei koskaan eikä missään osannut pitää kohtuutta, rakasti lastakin rajattomasti. Poppaea rakasti myöskin lasta, yksin jo siitäkin syystä, että se tuki hänen asemaansa ja teki hänen vaikutusvaltansa horjumattomaksi. Pikku Augustan terveydestä ja elämästä saattoi riippua koko keisarikunnan kohtalo, mutta Vinitiuksen ajatuksilla oli yllinkyllin tekemistä hänen omien huoltensa ja hänen oman rakkautensa kanssa. Hän ei sentähden todellakaan kiinnittänyt mitään huomiota centurion sanoihin, vaan virkkoi:

"Minä tahdon tavata vain Actea."

Hän astui sisään portista.

Mutta Actekin oli lapsen luona, ja hän sai kauan odottaa, sillä Acte palasi asuntoonsa vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli väsynyt ja kalpea, ja kun hän näki Vinitiuksen, kalpeni hän vieläkin enemmän.

"Acte," virkkoi Vinitius, tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle atriumia, "missä Lygia on?"

"Samaa minä juuri aioin kysyä sinulta," vastasi kreikatar, katsellen häntä soimaavasti.

Mutta vaikka hän oli jo päättänyt tyynesti ottaa selvää asioista, kävi hän taasen käsineen kiinni päähänsä ja toisteli, kasvot vihan ja tuskan vääntäminä:

"Ei häntä ole. Tiellä ryöstivät hänet minulta."

Hetkisen perästä hän rauhoittui, tuli likemmä Actea ja rupesi puhumaan hampaitansa kiristellen:

"Kuule Acte... Jos elämä on sinulle rakas ja jos tahdot ehkäistä onnettomuuden tapahtumasta, jonka suuruutta tuskin voit aavistaa, niin sano minulle totuus: onko Caesar ottanut hänet?"

"Caesar ei koko eilispäivänä jättänyt palatsia."

"Kysyn sinulta kautta äitisi varjon ja kaikkien jumalien nimessä: eikö hän ole palatsissa?"

"Kautta äitini varjon, Marcus--hän ei ole palatsissa, eikä Caesar myöskään ole häntä ottanut. Eilen sairastui pikku Augusta, eikä Nero ole poikennut hänen kehtonsa äärestä."

Vinitius hengitti syvään. Siitä, mikä häntä eniten oli hirvittänyt, hän toki oli pelastunut. Hän istuutui penkille ja puserteli käsiään nyrkeiksi.

"Sitten Aulus on ryöstänyt hänet ja voi silloin Aulusta!"

"Aulus Plautius kävi täällä tänä aamuna. Hän ei saanut tavata minua, sillä minä olin lapsen luona, mutta hän oli kysellyt Epaphroditukselta ja muiltakin Caesarin palvelijoilta Lygiaa ja luvannut tulla takaisin minua tapaamaan."

"Hän tahtoo turvata itsensä epäluuloilta. Jollei hän olisi tietänyt, mitä Lygialle oli tapahtunut, niin hän olisi lähtenyt etsimään häntä minun talostani."

"Hän kirjoitti taululle muutamia sanoja minua varten. Niistä näet hänen tietävän, että Caesar sinun ja Petroniuksen kehoituksesta noudatti Lygian hänen talostaan. Hän edellytti siis, että tyttö oli lähetetty sinun luoksesi, ja kävi tänään varhain talollasi. Siellä hänelle kerrottiin, mitä oli tapahtunut."

Näin sanottuaan meni Acte cubiculumiin ja toi hetken perästä taulun, jonka Aulus oli jättänyt.

Vinitius luki ja vaikeni. Acte katseli hänen synkkiä kasvojaan ja virkkoi, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten:

"Ei, Marcus, se mikä on tapahtunut, on tapahtunut Lygian omasta tahdosta."

"Vai tiesit sinä, että hän aikoi paeta!" huusi Marcus.

Acte katseli häneen verhotuilla silmillään miltei ankarasti:

"Tiesin, ettei hän tahdo ruveta jalkavaimoksesi."

"No, mikä sinä sitten olet ollut koko elämäsi ajan?"

"Mutta minä olenkin ennen ollut orjatar."

Vinitius raivostui: Caesar oli antanut hänelle Lygian, ja hänen ei tarvinnut kysyä, mikä hän ennen oli ollut. Mutta hänpä löytää hänet vaikka maan alta ja silloin hän kohtelee häntä kuten häntä ikinä haluttaa. Niin juuri! Hänestä tulee sittenkin hänen jalkavaimonsa. Hän antaa ruoskia hänet niin usein kuin hän vaan tahtoo, ja kun hän kyllästyy häneen, lahjoittaa hän hänet halvimmalle orjalleen tai lähettää hänet maatiloilleen Afrikaan käsikiviä vääntämään. Hän tahtoo löytää hänet vain kiusatakseen, polkeakseen ja nöyryyttääkseen häntä.

Vinitius ärtyi ärtymistään, kunnes kadotti kaiken järkensä. Acte huomasi hänen uhkaustensa menevän sellaisiin äärimmäisyyksiin, että niitä oli mahdoton panna täytäntöön. Hänestä puhui viha ja tuska. Tuskaa Acte kyllä olisi ollut taipuvainen säälimään, mutta ylenmääräinen kiukku sai hänen kärsivällisyytensä loppumaan, ja vihdoin hän kysyi, minkätähden Vinitius oikeastaan oli tullut hänen luokseen.

Siihen ei Vinitius heti voinut vastata. Hän oli tullut siksi, että toivoi saavansa tietoja Lygiasta, tai oikeastaan hän oli tullut päästäkseen Caesarin puheille, ja koskei ollut saanut nähdä häntä, oli hän poikennut Acten luo. Karatessaan oli Lygia asettunut Caesarin tahtoa vastaan. Sentähden Caesar varmaan suostuu etsimään häntä koko kaupungista, vaikkapa koko valtakunnastakin. Käytettäköön siihen vaikkapa kaikkia legiooneja ja pengottakoon nurin vaikkapa joka talo koko keisarikunnassa. Petronius epäilemättä tulee kannattamaan hänen pyyntöään, ja etsintä voi alkaa jo tänäpäivänä.

Mutta Acte virkkoi:

"Varo sinä, ettet kadota häntä ainiaaksi samassa hetkessä, jolloin hänet Caesarin käskystä löydät."

Vinitius rypisti kulmakarvojaan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän.

"Kuule minua, Marcus! Eilen olimme Lygian kanssa puutarhassa ja siellä kohtasimme Poppaean ja pikku Augustan, jota mauritar Lilith kantoi sylissään. Illalla lapsi sairastui, ja Lilith väittää, että hän on loihdittu sekä että se vieras tyttö, jonka he puutarhassa kohtasivat, hänet noitui. Jos lapsi paranee, unohtuu tapaus kyllä, mutta jos käy päinvastoin, niin Poppaea paikalla rientää syyttämään Lygiaa noituudesta, ja jos he silloin saavat hänet käsiinsä, niin hukka hänet perii."

Molemmat vaikenivat. Sitten virkkoi Vinitius:

"Ehkä hän on noitunut lapsen ja noitunut minut."

"Lilith väittää lapsen ruvenneen itkemään juuri silloin, kun sitä kannettiin meidän ohitsemme. Ja totta se onkin: lapsi kyllä itki. Mutta varmaan se oli sairas jo puutarhaan tullessa. Marcus, etsi sinä Lygiaa mistä tahdot, mutta älä virka hänestä sanaakaan Caesarille, ennenkuin pikku Augusta paranee, sillä silloin tuotat sinä hänelle Poppaean koston. Lygian silmät ovat jo tarpeeksi itkeneet sinun tähtesi. Ottakoot jumalat suojaansa tyttö raukan!"

"Rakastatko sinä häntä, Acte?" kysyi Vinitius synkästi.

Entisen orjattaren silmät olivat kyynelissä.

"Kyllä. Rakastin häntä."

"Hän ei sinun tunnettasi palkinnutkaan vihalla, kuten minun tunnettani."

Acte katseli häneen hetkisen ikäänkuin saadakseen selville, tarkoittiko hän täyttä totta.

"Oi," virkkoi hän sitten, "sinä kiivas ja sokea ihminen: rakastihan hän sinua!"

Nämä sanat kuullessaan karkasi Vinitius paikaltaan, hurjistuneena kuin hullu.

"Se ei ole totta!"

Lygia ei sietänyt häntä. Mistä Acte saattoi tietää!? Olisiko Lygia yhden päivän tuttavuuden aikana ruvennut tekemään tunnustuksia? Mitä rakkautta se on, joka valitsee osakseen kulkurielämän, häpeällisen köyhyyden, kaikenkaltaisen epävarmuuden, ehkäpä nälän ja kuoleman--mutta hylkää seppelöidyn talon, jossa rakastettu on valmistanut juhlan ja odottaa! Paras on olla kuuntelematta sellaisia asioita, sillä vähemmästäkin tulee hulluksi. Hän ei vaihtaisi tyttöä kaikkiin tämän palatsin aarteisiin--mutta tyttö pakenee. Mitä rakkautta se on, joka pelkää onnea ja synnyttää tuskaa! Kuka sellaista ymmärtää? Kuka sellaista saattaa käsittää? Jollei hän vielä toivoisi löytävänsä häntä, niin hän upottautuisi omaan miekkaansa! Rakkaus antautuu eikä pakene. Oli ollut hetkiä Auluksen talossa, jolloin Vinitius oli uskonut onnen olevan likellään, mutta nyt hän tiesi, ettei tyttö häntä kärsi ja että hän vielä kuolinhetkenäänkin kantaa sydämessään vihaa häntä kohtaan.

Mutta Acte, joka tavallisesti oli niin arka ja lempeä, puhkesi nyt vuorostaan kiivaasti puhumaan. Millä lailla Vinitius oli koettanut Lygiaa voittaa? Sensijaan että olisi pyytänyt häntä Aulukselta ja Pomponialta, oli hän viekkaudella ryöstänyt lapsen vanhemmilta. Hän oli tahtonut ottaa tytön rakastajattarekseen eikä vaimokseen, hänet, tunnetun perheen kasvattityttären ja prinsessan! Hän oli saattanut hänet tähän rikoksen ja häpeän pesään, saastuttanut hänen viattomat silmänsä riettaiden kemujen näkemisellä--sanalla sanoen: hän oli kohdellut häntä kuin katutyttöä. Joko hän oli unohtanut, kummoinen koti Auluksen ja Pomponian talo oli, missä Lygia oli kasvanut? Eikö hän sitten saattanut käsittää, että sen naiset ovat toisenlaiset kuin Nigidia, Calvia Crispinilla tai Poppaea ja kaikki muut naiset, jotka seurustelivat Caesarin talossa? Eikö hän heti Lygian nähdessään ollut ymmärtänyt, että hän on puhdas tyttö, joka menee kuolemaan mieluummin kuin häpeään? Mistä Vinitius tiesi, eivätkö ne jumalat, joita hän tunnustaa, ole paremmat ja puhtaammat kuin rivo Venus tai Isis, joita kevytmieliset roomattaret kunnioittavat? Ei! Lygia ei ollut tehnyt täällä mitään tunnustuksia, mutta hän oli sanonut odottavansa pelastusta Vinitiukselta, toivovansa, että Vinitius taivuttaa Caesarin toimittamaan hänet kotiin Pomponian luo. Ja sitä kertoessaan oli tyttö punastunut rakastuvan neidon lailla, joka luottaa lemmittyynsä. Niin, Lygian sydän oli sykkinyt hänelle, Vinitiukselle, mutta Vinitius oli pelästyttänyt, vimmastuttanut hänet, loukannut häntä. Ruvetkoon vaan nyt Caesarin sotamiesten avulla etsimään häntä, mutta tietäköön, että jos Poppaean lapsi kuolee, niin aletaan epäillä Lygiaa, ja silloin hänen turmionsa on tullut.

Vinitiuksen viha ja kiukku alkoivat sulaa haikeaksi mielenkuohuksi. Tieto siitä, että Lygia häntä rakasti, järkytti hänen sydämensä pohjia myöten. Hänen mieleensä muistui se hetki Auluksen puutarhassa, jolloin tyttö, puna poskilla ja loistavin silmin, oli kuunnellut hänen sanojaan. Varmaankin hän juuri silloin oli alkanut rakastaa häntä. Ja tätä ajatellessa leimahti Vinitiuksessa äkkiä eloon tunne sata kertaa autuaallisempi kuin kaikki, mistä hän ikinä oli nähnyt unta. Hän olisi siis todella voinut vähitellen voittaa hänet ja vihdoin omistaa koko hänen rakkautensa. Lygia olisi vartioinut hänen oveaan, voidellut hänen kynnyksensä sudenrasvalla ja hänen vaimonaan istunut lampaantaljalla hänen kotilietensä ääressä. Hän olisi hänen suustaan saanut kuulla nuo pyhät lupauksen sanat: missä sinä olet, siellä tahdon minäkin olla. Hän olisi iankaikkisesti ollut hänen omansa.

Miksi ei hän ollut menetellyt niin? Olisihan hän oikeastaan tahtonut. Mutta nyt ei Lygiaa ole, eikä hän häntä löydä, ja jos löytäisikin, niin olisi heti tarjolla kadottamisen vaara. Ja jollei kadottaisikaan, niin eivät varmaan huolisi Vinitiuksesta Auluksen väet enempää kuin Lygiakaan. Taasen hän tulistui niin, että hiukset nousivat pystyyn, mutta tällä kertaa ei hänen vihansa tarkoittanut Aulusta eikä Lygiaa, vaan Petroniusta. Hän oli syypää kaikkeen. Ilman häntä ei Lygian olisi tarvinnut turvautua pakoon, hän olisi ollut hänen vaimonaan, eikä yksikään vaara olisi uhannut hänen kallista päätään. Mutta nyt oli myöhäistä ruveta korjaamaan erehdystään. Tehtyä ei enää saanut tekemättömäksi.

Myöhäistä!

Ammottava kuilu tuntui avautuvan hänen jalkainsa eteen. Hän ei käsittänyt mitä tehdä, mihin ryhtyä, minne mennä. Kuni kaikuna toisti Acte toistamistaan sanan »myöhäistä!» ja vieraan suusta kaikui se hänen korvissaan kuni kuolemantuomio. Sen ainoan seikan vain hän käsitti, että hänen täytyy löytää Lygia, sillä muuten hänen käy hullusti.

Koneentapaisesti kiersi hän togan ympärilleen ja oli jo lähtemäisillään, huomaamatta edes lausua Actelle hyvästiä, kun äkkiä etehisen ja atriumin välinen verho vedettiin syrjään ja hänen eteensä ilmestyi Pomponia Graecinan surulliset kasvot.

Nähtävästi hänkin jo oli saanut tiedon Lygian katoamisesta ja riensi kuulemaan uutisia Actelta, arvellen, että hänen oli helpompi kuin Auluksen päästä Acten puheille.

Kun hän näki Vinitiuksen, käänsi hän häneen kauniit, kalpeat kasvonsa ja virkkoi:

"Marcus, suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, minkä olet tehnyt meille ja Lygialle."

Vinitius seisoi hänen edessään maahan tuijottaen Hän oli epätoivoissaan, häntä painoi syyllisyyden tunne eikä hän voinut käsittää, mikä jumala hänelle saattaa suoda anteeksi. Minkätähden Pomponiakin puhui hänelle anteeksiannosta, kun olisi pitänyt puhua kostosta!

Pihaan ja pylväikköihin oli kerääntynyt joukottain väkeä. Palatsin orjien seassa saattoi nähdä ritareja ja senaattoreja, jotka olivat tulleet kuulemaan, miten pikku Augusta jaksoi ja yksin tein osoittamaan uskollisuuttaan--vaikkapa vain caesarilaisten orjien nähden. Viesti »jumalattaren» sairastumisesta oli nähtävästi levinnyt hyvin nopeasti, sillä porteille ilmestyi yhtämittaa uusia kasvoja ja holvikaarten alla kierteli kokonaisia ihmislaumoja. Nähdessään Vinitiuksen tulevan palatsista, kääntyivät useat hänen puoleensa kysymään uutisia, mutta Vinitius ei vastannut heidän kysymyksiinsä, vaan astui eteenpäin ja oli törmäämäisillään Petroniusta vastaan, joka niinikään oli tullut tiedustelemaan sairaan lapsen tilaa ja joka nyt pysäytti hänet.

Varmaan Vinitius hänet nähdessään olisi raivostunut ja tehnyt itsensä syypääksi johonkin laittomuuteen keskellä Caesarin palatsia, jollei hän olisi tullut Acten luota niin lamaantuneena, niin perinpohjin nujerrettuna ja muserrettuna, että synnynnäinenkin tulisuus tällä hetkellä oli hänestä sammuksissa. Hän yritti työntää tieltään Petroniuksen, mutta Petronius pysäytti hänet väkisin.

"Kuinka jumalatar jaksaa?" kysyi hän.

Mutta Petroniuksen käyttämä väkivalta ärsytti taasen Vinitiuksen ja hetkessä leimahti hän ilmi liekkiin.

"Periköön helvetti hänet ja koko tämän talon!" huusi hän hampaitaan kiristellen.

"Vaikene, onneton!" lausui Petronius, katseli levottomasti ympärilleen ja jatkoi sitten kiireesti:

"Jos tahdot kuulla uutisia Lygiasta, niin tule mukaani. Ei! Täällä en kerro mitään. Tule mukaani, niin ilmoitan sinulle kantotuolissa arveluni."

Hän laski kätensä nuoren soturin olkapäälle ja vei hänet kiireen kautta pois palatsista.

Se hänen päätarkoituksensa näkyi olevankin, sillä uutisia Lygiasta ei hän tietänyt. Mutta koska hän oli viisas mies ja koska hän eilisestä loukkaantumisestaan huolimatta paljon piti Vinitiuksesta sekä vihdoin tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli hän jo ryhtynyt toimenpiteisiin.

"Olen," virkkoi hän heidän istuuduttuaan kantotuoliin, "pannut orjani vartioimaan kaikkia kaupungin portteja. Olen antanut heille tarkan selityksen sekä tytöstä että tuosta jättiläisestä, joka nouti hänet pois Caesarin kemuista, sillä ei ole epäilemistäkään, ettei hän nytkin olisi korjannut häntä. Kuule nyt! Mahdollisesti Aulus aikoi kätkeä hänet jollekin maatilalleen. Siinä tapauksessa saamme heti tietää, mihin suuntaan vievät hänet. Jollei häntä taas porteilla nähtäisi, niin se todistaa, että hän yhä on kaupungissa ja että voimme alkaa etsiä häntä."

"Aulukset eivät tiedä, missä hän on," huomautti Vinitius.

"Tiedätkö sen varmaan?"

"Tapasin juuri Pomponian. He etsivät häntä hekin."

"Illalla ei hän ole saattanut jättää kaupunkia, sillä portit olivat suljetut. Kaksi minun miehistäni vartioi jokaista porttia. Toisen on määränä seurata Lygiaa ja jättiläistä, toisen paikalla rientää tuomaan minulle tietoja."

"Jos he ovat kaupungissa, löydämme heidät, sillä helpostihan tuon lygiläisen erottaa koosta ja puvustakin. Kiitä sinä onneasi, ettei Caesar ole tyttöäsi ryöstänyt--ja minä uskallan sinulle vakuuttaa, ettei hän ole sitä tehnyt, sillä Palatinuksella ei ole salaisuuksia, joita en minä tuntisi."

Vinitius rupesi nyt purkamaan hänelle tunteitaan, ja niissä oli tuskaa enemmän kuin vihaa. Mielenliikutus teki hänen puheensa aivan katkonaiseksi. Hän kertoi Petroniukselle, mitä oli kuullut Actelta, mikä hirveä vaara Lygiaa uhkasi, ja selitti, että--jos lähetit hänet löytäisivät--hän tarkimmalla tavalla oli kätkettävä Poppaean vihalta. Sitten hän ankarasti rupesi soimaamaan Petroniusta hänen antamistaan neuvoista. Jollei hän olisi tullut väliin, olisi kaikki käynyt toisin. Lygia olisi yhä vielä Auluksen talossa, ja Vinitius saisi nähdä hänet joka päivä, ja silloin hän olisi Caesariakin onnellisempi. Jota syvemmälle hän syventyi kertomukseensa, sitä enemmän hänen mielenliikutuksensa kasvoi, ja vihdoin pusersi suru ja tuska kyyneleet hänen silmistään.

Petronius ei ikinä olisi aavistanut, että hänen nuori sukulaisensa tuolla tavalla saattaisi rakastaa ja ikävöidä. Nähdessään hänen epätoivoiset kyyneleensä, nousi hänen hämmästyksensä äärimmilleen, ja hengessä puhkesi hän sanoihin:

"Oi sinä Kypron mahtava herratar, sinä hallitset sekä jumalia että ihmisiä!"

KAHDESTOISTA LUKU.

Kun he saapuivat Petroniuksen talolle, ilmoitti atriumin palvelija, ettei ainoakaan kaupungin porteille lähetetyistä orjista vielä ollut tullut takaisin. »Atriensis» oli käskenyt viedä heille ruokaa ja uudestaan ilmoittaa, että heidän ruoskimisen uhalla tarkasti tuli pitää silmällä kaikkia, jotka jättivät kaupungin.

"Näetkö," huudahti Petronius, "he ovat epäilemättä kaupungissa, ja siinä tapauksessa me kyllä löydämme heidät. Pane sentään sinäkin väkesi vartioimaan portteja, varsinkin ne, jotka olivat noutamassa Lygiaa, koska he helposti tuntevat hänet."

"Käskin lähettää heidät maalle kuritushuoneisiin," vastasi Vinitius, "mutta saatanhan peruuttaa käskyni ja lähettää heidät porteille."

Hän kirjoitti muutamia sanoja pienelle vahataululle ja ojensi sen Petroniukselle, joka paikalla lupasi toimittaa sen Vinitiuksen talolle.

Sitten he läksivät sisempään pilaripihaan, istuutuivat marmoripenkille ja rupesivat juttelemaan.

Kultatukkainen Eunike ja Iras työnsivät heidän jalkojensa alle pronssiset jakkarat ja nostivat penkin eteen pienen pöydän. Sitten he kaatoivat pikareihin viiniä ihanasta, hoikkakaulaisesta kannusta, joka oli tuotu Volaterraesta ja Caecinasta.

"Onko sinun väkesi joukossa ketään, joka tuntee tuon jättiläiskokoisen lygiläisen?" kysyi Petronius.

"Atacinus ja Gulo hänet tunsivat. Mutta Atacinus kaatui eilen kantotuolin ääreen ja Gulori minä tapoin."

"Sääli häntä," sanoi Petronius. "Hän oli käsivarsillaan kantanut sekä sinua että minua."

"Aikomukseni oli vapauttaa hänet," huomautti Vinitius. "Mutta vähät siitä! Puhukaamme Lygiasta. Rooma on meri..."

"Merestä helmiä juuri pyydystelläänkin... Tietysti emme löydä häntä tänään emmekä vielä huomennakaan, mutta löydämme varmaan. Sinä moitit minua, että neuvoin sinulle huonon keinon. Keino sellaisenaan oli hyvä. Se tuli huonoksi vasta sitten, kun se kääntyi pahaan päin. Kuulithan Auluksen itsensä sanovan, että hän perheineen päivineen aikoi Siciliaan. Siinä tapauksessa tyttö kuitenkin olisi joutunut kauas sinusta."

"Olisin lähtenyt heidän jälkeensä," vastasi Vinitius. "Silloin ei Lygiaa ainakaan olisi uhannut mikään vaara. Mutta jos tuo lapsi nyt kuolee, niin Poppaea itse uskoo ja uskottelee vielä Caesarille, että se on Lygian syy."

"Niin kyllä. Se juuri minuakin huolestuttaa. Mutta voihan tuo nukke nyt siitä parantuakin. Jos se taas ottaa kuollakseen, niin toki me nyt joitakin keinoja keksimme."

Petronius mietti hetken ja virkkoi sitten:

"Poppaea kuuluu tunnustavan jotakin juutalaista oppia ja uskovan pahoihin henkiin. Caesar on niinikään taikauskoinen... Jos me nyt päästämme liikkeelle huhun, että pahat henget ovat vieneet Lygian, niin kyllä siihen uskotaan, varsinkin kun kaikki tietävät, ettei Caesar eikä Aulus Plautius ole häntä ryöstäneet, vaan hänen katoamisensa todella on tapahtunut aivan salaperäisellä tavalla. Yksinään ei lygiläinen missään tapauksessa ole voinut saada kaikkea aikaan. Hänellä on täytynyt olla apulaisia, mutta mistä orja yhtenä päivänä olisi voinut saada kokoon niin paljon ihmisiä?"

"Kaikki Rooman orjat vetävät yhtä köyttä."

"Ja saavat monasti verellään maksaa yksimielisyytensä. Niin! He auttavat toisiaan, mutta eivät toki toinen toista vastaan, ja tässä tapauksessa heidän olisi pitänyt tietää, että sinun orjiasi kohtaa vastuunalaisuus ja rangaistus. Kun sinä nyt ilmaiset heille epäileväsi pahoja henkiä, niin he paikalla vakuuttavat omin silmin nähneensä niitä, sillä laillahan he voivat puhdistautua sinun silmissäsi... Kysypä koetteeksi, eivätkö he nähneet Lygian lentävän ilmaan ja--kautta Zeusin--he vannovat paikalla, että näkivät."

Vinitius, joka myöskin oli sangen taikauskoinen, katsahti äkkiä Petroniukseen hyvin levottomana.

"Jollei Ursuksella ole ollut apunaan ihmisiä ja jollei hän yksinään ole saattanut ryöstää häntä, niin kuka hänet sitten on ryöstänyt?"

Petronius rupesi nauramaan.

"Näetkö nyt," huudahti hän, "kyllä he uskovat mitä hyvänsä, koska sinäkin jo olet uskomaisillasi. Sellainen se on tämä meidän maailmamme, joka pilkkaa jumalia. Kyllä me saamme ihmiset uskomaan huhuumme, niin ettei kukaan enää etsi Lygiaa. Mutta sillaikaa me kaikessa hiljaisuudessa toimitamme hänet pois kaupungista ja kätkemme jonnekin, joko sinun tai minun huvilaani."

"Mutta kuka sitten on voinut auttaa heitä?"

"Heidän uskonheimolaisensa," vastasi Petronius.

"Kutka? mitä jumalia Lygia palvelee? Sehän minun pitäisi tietää paremmin kuin sinun."

"Jokikinen nainen Roomassa palvelee eri jumalaa. Epäilemättä Pomponia on kasvattanut hänet palvelemaan samoja jumalia, joita hän itse palvelee. Mutta mitä jumalaa hän palvelee, sitä en tiedä. Se ainakin on varmaa, ettei kukaan koskaan ole nähnyt häntä meidän temppeleissämme uhraamassa meidän jumalillemme. Tosin häntä on syytetty siitä, että hän olisi kristitty, mutta se luultavasti ei ole totta. Kotioikeuskin on julistanut hänet vapaaksi syytöksestä. Kristityt kuuluvat palvelevan aasin päätä, vihaavan ihmissukua ja harjoittavan mitä hirveimpiä rikoksia. Siitä syystä Pomponia ei saata olla kristitty."

"Onhan hänen siveytensä yleisesti tunnettu, eikä ihmissuvun vihaaja ikinä kohtelisi orjia sillä lailla kuin hän."

"Ei heitä missään talossa kohdella niin hyvin kuin Auluksella," keskeytti Vinitius.

"Siinä näet. Mutta Pomponia mainitsi jonkun jumalan, joka muka on yksi, kaikkivaltias ja laupias. Mihin hän sitten on kätkenyt kaikki muut jumalat--jääköön se hänen asiakseen. Pääasia meille on, ettei tuo hänen Logoksensa (luova sana) olisi suinkaan kaikkivaltias, vaan päinvastoin sangen turhanpäiväinen jumala, jollei sillä olisi kuin kaksi tunnustajaa, nimittäin Pomponia ja Lygia ynnä heidän lisäkseen Ursus. Ei, noita tunnustajia täytyy olla enemmän, ja juuri ne ovat auttaneet Lygiaa."

"Heidän oppinsa käskee antamaan anteeksi," virkkoi Vinitius. "Tapasin Acten luona Pomponian, joka sanoi minulle: »suokoon sinulle Jumala anteeksi sen vääryyden, jonka olet tehnyt Lygialle ja meille."

"Nähtävästi heidän jumalansa on aika hyväntahtoinen herra. Hahhaa! Suokoon vain sinulle anteeksi ja palauttakoon anteeksiantamisensa merkiksi tytön syliisi."

"Huomenna minä toimitan hänelle suuren juhlauhrin. En voi syödä, en kylpeä enkä nukkua. Otan ylleni tumman viitan ja lähden kaupungille etsimään. Ehkä löydän hänet jossakin valepuvussa. Olen sairas!"

Petronius katsahti häneen säälien. Vinitiuksen silmät olivat todella kuopilla ja silmäterät kiiluivat kuin kuumeessa. Hänen partansa oli aamulla jäänyt ajamatta ja sänki ympäröi tukevia poskia tummana ja sakeana. Hiukset olivat epäjärjestyksessä, hän oli todella sairaan näköinen. Iras ja kultatukkainen Eunikekin katselivat häntä säälien, mutta ei hän enempää kuin Petroniuskaan näyttänyt heitä huomaavan. Heille merkitsi orjatarten läsnäolo samaa, kuin jos saapuvilla olisi ollut pari koiraa.

"Sinussa on kuumetta," virkkoi Petronius.

"Niin on."

"Mutta kuule nyt mitä sanon... En tiedä, mitä parantaja määräisi sinulle, mutta tiedän, mitä minä tekisin sinun sijassasi. Hakisin väliaikaisesti toisaalta sitä, mitä minulta puuttuu. Näin sinun huvilassasi erinomaisen kauniita vartaloita. Älä nyt vastustele... Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on, tiedän myöskin, ettei toinen voi korvata haluttua valittuani. Mutta sievä orjatar saattaa sentään aina tuottaa hetkellistä huvia."

"En tahdo!" vastasi Vinitius.