# Qventin Durward

## Part 44

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/qventin-durward-13975/index.md

»Aivan oikein», vastasi Trois-Eschelles, »vieläpä hiukkasen enemmänkin. Sillä koska näen, että olet päättänyt olla kunniaksi meidän ammatillemme ja kuolla miehen tavalla, suutasi väärään vetämättä -- niin enpä, vaikka meitä onkin käsketty kiirehtimään, paljon välitä, vaikka soisinkin sinulle vielä kymmenen minuuttia ikää lisään.»

»Te olette liiankin armolliset», sanoi Hairaddin.

»Voimmehan me, totta kyllä, joutua moitteenalaisiksi sen johdosta», virkkoi Petit-André; »mutta mitäs siitä? -- Antaisinpa melkein henkenikin tuommoisen lystin kuperikeikanheittäjän, tuommoisen sukkelan, vikkelän ja pelkäämättömän pojan tähden, joka tahtoo sievästi keikahtaa ylhäältä alas, niinkuin kunnon miehen sopii.»

»Niin että jos haluat pappia» -- lisäsi Trois-Eschelles.

»Tai pullollisen viiniä», sanoi hänen iloinen kumppaninsa.

»Tai virren veisata», virkkoi surunaama.

»Tai laulun laulaa», virkkoi ilonaama.

»En huoli kummastakaan, hyvät, lempeät ja nopsat ystäväni», vastasi mustalainen. »Pyytäisin vain saada puhutella muutamia minuutteja tuota jousimiestä, joka kuuluu Ranskan kuninkaan henkivartijoihin.»

Pyövelit tuumivat hetken aikaa; mutta Trois-Eschelles muisti, että Durward'in, useammista syistä päättäen, luultiin olevan herransa, Ludvig kuninkaan suuressa suosiossa, Ja senvuoksi he päättivät suostua pyyntöön.

Qventin, kun hän heidän kutsumuksestaan läheni tuomittua pahantekijää, ei voinut olla surkuttelematta hänen ulkomuotoansa, niin täydesti ansaittu kuin olikin hänen osakseen tuleva kohtalo. Naurattavat ja samalla surkeat nähdä olivat airueenpuvun koristeet, tähteet, joita osaksi koirien hampaat, osaksi niiden kaksijalkaisten kynnet, jotka pelastivat hänet koirien vimmasta viedäksensä hänet hirsipuuhun, olivat repineet repaleiksi. Kasvoissa näkyi vielä siellä täällä maalin jälkiä sekä valeparran tähteitä, jolla hän oli peittänyt muotoansa; poskilla ja huulilla oli jo kalman väri. Mutta sittenkin osoitti Hairaddin, niinkuin hänen kansalaisensa tavallisesti, kärsiväistä miehuutta, ja hänen välkähtelevät, ympärilleen vilkkuilevat silmänsä samoin kuin väkinäinen hymy suun pielissä näyttivät ilmaisevan, että hän uhalla odotti kuolemaansa.

Durward'in sydän tunsi osaksi kauhistusta, osaksi surkuttelua, hänen lähestyessään tuota kurjaa olentoa; ja nämät tunteet ilmenivät luultavasti myös hänen käytöksestään, sillä Petit-André huusi: »Tepastelkaa hiukan vikkelämmin, pulskea jousimies -- tämä herra ei jouda odottaa teitä, jos te noin astutte, ikäänkuin kivet maassa olisivat munia, joita te pelkäisitte tallaavanne rikki.»

»Minun pitää saada puhua hänen kanssaan kahden kesken», virkkoi pahantekijä, ja toivottomuus hänen näin puhuessaan näytti sortaneen hänen äänensä.

»Sepä tuskin soveltuu meidän virkavelvollisuuteemme, lystikäs puunkiipijäni», epäili Petit-André; »me tiedämme vanhastaan, että sinä olet liukas ankerias.»

»Olenhan minä sidottu teidän hevostenne satulavöillä käsistä sekä jaloista», virkkoi pahantekijä; »ja voittehan te vartioidakin minua, seisoen ympärilläni, vaikkei niin likellä että kuulisitte -- ja onhan tuo jousimies teidän oman kuninkaanne palvelija -- minä lupaan teille kymmenen gulden'ia.»

»Jos siitä summasta messuja luetettaisiin, voisi se olla hyödyksi hänen sieluraukalleen», virkkoi Trois-Eschelles. »Jos sillä summalla viiniä tai viinaa ostettaisiin, tulisi siitä hyvä virvoitus minun ruumis-raukalleni», vastasi Petit-André. »Vieritäpä ne siis tänne, sievä nuoranpingoittajani.»

»Maksakaa rahat noille verikoirille», sanoi Hairaddin Durward'ille. »Minulta varastettiin viimeinen ropo, kun he koppasivat minut kiinni -- niistä rahoista tulee teille paljon hyötyä.»

Durward maksoi pyöveleille heidän saatavansa, ja he, niinkuin sanansa pitävät miehet ainakin, väistyivät syrjemmäksi, niin etteivät voineet mitään kuulla -- pitäen kuitenkin pahantekijän kaikkia liikkeitä tarkasti silmällä. Durward odotti hetken aikaa, että onneton mies jotain sanoisi; vaan kun ei mitään kuulunut, kääntyi hän viimein itse hänen puoleensa näillä sanoilla: »Vai tähän tämmöiseen loppuun sinä nyt vihdoinkin olet joutunut?»

»Niin olen», vastasi Hairaddin; »senhän tiesi ennakolta tähdistä lukematta tai kädestä povaamatta, tai muitta ennustuskonsteitta, että menisin samaa tietä kuin muutkin heimolaiseni.»

»Ja tähän aikaiseen loppuun on sinut saattanut pitkällinen rikosten ja petosten jakso»! virkkoi skotlantilainen.

»Eikä, sen vannon kirkkaan Aldeboran-tähden sekä kaikkien hänen välkkyvien veljiensä kautta!» vastasi mustalainen. »Minut on saattanut tänne oma hupsuuteni, kun uskoin, että frankkilaisten verenhimoista julmuutta voisi edes hillitä se, mitä he itse ovat pitävinään kaikkein pyhimpänä. Papinkaan messupaita ei olisi ollut minulle suuremmaksi suojaksi kuin tämä airueentakki, vaikka te hartaasti aina pidätte puheita jumalisuudestanne ja ritarillisuudestanne.»

»Ilmisaadulla petturilla ei ole mitään oikeutta toivoa suojelusta väärinkäytetystä valepuvustaan», sanoi Durward.

»Vai ilmisaadulla!» virkkoi mustalainen. »Minun loruni oli aivan yhtä hyvä kuin tuon vanhan airuthupsunkin -- mutta olkoonpa menneeksi -- yhtähyvin nyt kuin hiukkasen myöhemmin.»

»Sinä kulutat aikasi turhaan», muistutti Durward. »Jos sinulla todella on jotain sanomista minulle, niin virka se joutuun ja pidä sitten huoli sielusi autuudesta.»

»Sieluniko?» vastasi mustalainen ilkeällä naurulla. »Luuletteko te, että kahdenkymmenen-vuotinen spitaalitauti näin yhdessä silmänräpäyksessä paranee? -- Jos minussa jotain sielun tapaista lienee, niin on se hamasta siitä kun olin kymmenen vuoden vanha ja kauemminkin ollut semmoisilla teillä, että minulta menisi koko kuukausi kaikkia rikoksiani muistellessa, toinen jollekulle niitä kertoessa. -- Ja jos minulle suotaisiinkin näin pitkä viivytysaika, niin lyön vetoa viidestä yhtä vastaan, että se aika tulisi aivan toisiin asioihin käytetyksi.»

»Paatunut heittiö, älä pilkkaa Jumalaa! Virka minulle sanottavasi, ja sitten jätän sinut kohtaloasi kärsimään», sanoi Durward, jonka sydämessä kauhistus ja sääli taistelivat.

»Minulla olisi jotain pyydettävää teiltä»; sanoi Hairaddin. -- »Mutta ensin ostan teidän suostumuksenne siihen; sillä teidän heimokuntanne, vaikka se aina puhuukin laupeudesta, ei anna koskaan mitään ilmaiseksi.»

»Tekisipä melkein mieleni sanoa: sinun lahjasi menkööt hiiteen sinun kanssasi», vastasi Durward, »jollet nyt olisi tässä juuri iankaikkisuuden rajalla. -- Pyydä pyydettäväsi -- pidä itse vastalahjasi -- siitä ei voi tulla minulle mitään hyvää -- muistan kyllin entisetkin ystävyydentyösi.»

»Katsokaas, minulla oli rakkautta teitä kohtaan», virkkoi Hairaddin, »tuon tapahtuman vuoksi Cher-joen rannalla, ja olisinpa mielelläni hankkinut teille rikkaan rouvan. Te kannoitte hänen lahjoittamaansa olkavyötä -- se saattoi minut osaksi väärään luuloon. Ja muuten minä arvelin, että Hameline kukkarossa kannettavan rikkautensa kera sopi teille paremmin, kuin tuo toinen naarasvarpunen ja hänen vanha pesärähjänsä Bracquemont'issa, johon Kaarle herttua on iskenyt kyntensä ja joka kyllä on hänen kynsissään edelleenkin pysyvä.»

»Älä nyt jaarittele joutavia, kurja raukka», muistutti Durward; »nuo herrat tuolla alkavat jo käydä maltittomiksi.»

»Antakaa heille sitten kymmenen gulden'ia vielä kymmenestä minuutista», pyysi rikollinen, jonka mielessä, niinkuin hänen tilassaan tavallisesti, lujuuden ohella kuitenkin oli halua viivyttää loppua; »minä lupaan teille, että teille on tuleva siitä etua.»

»Käytä siten ostettu hetki hyvin», sanoi Durward ja sai helposti taas uuden kaupan tehdyksi provossin miesten kanssa.

Hairaddin jatkoi taas: »Niin, sen vakuutan teille, kyllä minä hyvää tarkoitin, ja Hamelinesta olisi tullut nöyrä, taipuvainen puoliso. Onpahan hän jo nyt Ardennien Metsäkarjuunkin talttunut, vaikka olihan tämän herran kosimistapa kovinta laatua, ja nyt Hameline istuu emäntänä hänen lätissään, aivankuin olisi hän kaiken ikänsä elänyt herneenpalkosilla ja tammenterhoilla.»

»Lakkaa jo noista raa'oista, sopimattomista leikkipuheistasi», käski Durward, »tai, sen sanon sinulle vielä kerran, jätän sinut paikalla surman omaksi.»

»Te olette oikeassa», sanoi Hairaddin, hetkisen aikaa vaiti oltuansa; »mitä ei voi välttää, siihen täytyy käydä. -- No, kuulkaa sitten -- minä tulin tänne tässä kirotussa valepuvussa siitä syystä, että olin saanut suuren palkan De la Marck'ilta ja että vielä suurempaa toivoin saavani Ludvig kuninkaalta -- sillä asiani ei ollut ainoastaan tuon sodanjulistuksen tuominen, josta kenties olette kuullut, vaan myös lisäksi tärkeän salasanoman saattaminen kuninkaan korviin.»

»Se oli pelottavan vaarallinen asia», virkkoi Durward.

»Vaarallisen työn mukaisen palkan minä siitä sain ja vaaralliseksi työksi sen olenkin nyt saanut kokea», vastasi mustalainen. »De la Marck on jo kerta ennenkin koettanut saattaa Ludvig kuninkaalle salasanomaa Marthon'in mukana; mutta näyttää siltä kuin ei se tyttö olisikaan päässyt itse kuninkaan, vaan ainoastaan hänen tähtienennustajansa puheille. Hänelle hän kertoi kaikki mitä matkalla ja Schönwald'issa oli tapahtunut; mutta tuskinpa ne tiedot ikänä pääsevät Ludvigin korviin muuten kuin jonkun profetian muodossa. Vaan kuulkaas nyt minun salaisuuttani, joka on paljoa tärkeämpi kaikkea, mitä tuo tyttö olisi tietänyt kertoa: Wilhelm de la Marck on koonnut lukuisan ja vahvan sotavoiman Lüttich'in kaupunkiin, ja päivä päivältä hän sitä lisää pappi-äijän kolikkojen avulla. Mutta hän ei uskalla kuitenkaan astua tantereelle tappeluun Burgundin ritaristoa vastaan, vielä vähemmän koettaa kestää piiritystä kaupungissa, jonka muurit ovat rikkonaiset. Tämän keinon hän siis on keksinyt -- hän aikoo antaa tuittupäisen Kaarlen asettua vastarinnatta leiriin kaupungin edustalle; mutta seuraavana yönä hän aikoo koko voimallaan karata leirin kimppuun. Hänen joukossaan tulee olemaan monta ranskalaisten tavoin puettua miestä, joiden hän käskee huutaa 'Ranska!' 'Pyhä Ludvig!' ja 'Denis Montjoye!' jotta luultaisiin suuren ranskalaisen apujoukon olevan kaupungissa. Siitä tietysti on nouseva perinjuurinen hämmästys burgundilaisten joukossa; ja jos sitten Ludvig kuningas henkivartijoineen, seuralaisineen sekä muiden hänellä kenties käsillä olevien sotamiesten kanssa käy avuksi, niin toivoo Ardennien Metsäkarju lujasti saavansa koko Burgundin armeijan teloitetuksi. -- Semmoinen on minun salaisuuteni ja minä jätän sen teille perinnöksi. Auttakaa tai estäkää sitä hanketta -- myökää se tieto Ludvig kuninkaalle tai Kaarle herttualle, pelastakaa tai saattakaa surmaan kumpi tahansa -- minulle ykskaikki. Minä puolestani olen vain siitä pahoillani, etten voi itse pistää siihen tulta, niinkuin ruutimiinaan, joka olisi heidät kaikki räjähdyttänyt ilmaan.»

»Tämä on todellakin tärkeä salaisuus», virkkoi Durward, joka kohta älysi, kuinka helposti kansallisviha saattoi syttyä leirissä, jossa ranskalaisia ja burgundilaisia majaili yhdessä.

»Niin on», sanoi Hairaddin, »ja nyt, kun te sen olette saanut kuulla, te muka tahtoisitte rientää pois ja jättää minut kuulemattakaan sitä pyyntöä, josta jo ennakolta olen maksanut.»

»Virka minulle pyyntösi», sanoi Durward, »niin täytän sen, jos suinkin voin.»

»No, eipä se juuri mikään kovin suuri pyyntö olekaan -- se koskee vain Klepper parkaa, minun hevoskoniani, ainoata elävää olentoa, joka minua saattanee kaivata. -- Noin virstan tai parin päässä eteläänpäin tapaatte sen nurmikolta aution sysimiehen mökin luota. Viheltäkää sille näin» -- hän vihelsi omituisella tavalla -- »ja huutakaa sen nimeä, niin se tulee teidän luoksenne. Täällä on sen suitset nuttuni alla -- hyvä, etteivät ne konnat niitäkin vieneet minulta, sillä ei Klepper tottele toisia suitsia. Ottakaa hevonen ja pitäkää sitä hyvin -- en uskalla sanoa: entisen omistajan tähden -- mutta ainakin senvuoksi, että teidän käsiinne olen antanut vallan päättää suuren sodan kallistumisesta toiselle tai toiselle puolelle. Klepper ei ole koskaan pettävä teitä pulassa -- olkoon yö tai päivä, kova tai pehmeä, kaunis tai paha ilma, lämmin talli tai talvinen taivas katoksena, kaikki on sille yhdentekevää. Jospa vain olisin päässyt ulos Peronnen portista siihen paikkaan saakka, mihin Klepper'in olin jättänyt, niin enpä nyt olisikaan tässä pulassa. -- Lupaatteko olla hyvä Klepper'ille?»

»Minä vannon täyttäväni sinun pyyntösi», vastasi Durward, liikutettuna tästä muuten niin paatuneen sydämen hellyyden vilahduksesta.

»Hyvästi nyt sitten!» virkkoi pahantekijä. »Mutta malttakaas vielä -- malttakaas -- en tahtoisi toki kuolla epäkohteliaana, laiminlyöden naisen antamaa asiaa. -- Tämä kirje tässä on Ardennien Metsäkarjun kaikkein armollisimmalta ja kaikkein hupsuimmalta puolisolta hänen mustasilmäiselle veljentyttärelleen -- ahaa! näenpä jo teidän silmistänne, että olen sangen taipuvaisen sanansaattajan valinnut. -- Ja nyt vielä yksi sana lisäksi -- en muistanutkaan sanoa, että satulani sisään olen kätkenyt kukkaron täpötäynnä kultakolikoita; niiden tähden juuri suostuin tähän vaaralliseen yritykseen, josta saan nyt näin kalliin hinnan maksaa. Ottakaa te ne, niin saatte sadoin verroin takaisin noille verenhimoisille orjille antamanne gulden'it. -- Te saatte olla minun perilliseni.»

»Ne voin kuluttaa messuihin ja rukouksiin sielusi puolesta», sanoi Durward.

»Älkää tuota sanaa uudestaan mainitko», sanoi Hairaddin, jonka muoto muuttui kauhistavaksi, »semmoista ei ole -- ei voi olla -- ei saa olla olemassa! -- Se on vain viekkaitten pappien tyhjää lorua!»

»Kurja -- perinkurja mies! Käänny parempiin ajatuksiin! -- Anna minun rientää pappia noutamaan -- kyllähän nämät miehet suostunevat vielä hiukan odottamaan -- minä maksan heille siitä», sanoi Durward. »Mikä sinulle tulee osaksi, kun tämmöisellä mielellä katumattomana kuolet?»

»Minä sulan elementteihin», virkkoi paatunut uskoton, painaen sidotut käsivartensa vasten rintaansa. »Minun toivoni ja luottamukseni on se, että ihmisruumiin ihmeellinen rakenne on jälleen sulava luonnon yleiseen kokonaisuuteen, valettavaksi uusiksi luomiksi, joita luonto jokapäivä luopi jokapäivä katoavien sijaan -- sulat aineet muuttuvat sateeksi ja virroiksi, multamaiset aineet tulevat heidän emonsa maan lisäksi, ilmamaiset aineet haihtuvat tuuleen, ja tulenkaltaiset enentävät Aldebora-tähden sekä sen veljien loistoa. -- Tässä uskossa olen elänyt, siinä myös tahdon kuolla! -- Mene nyt pois, mene tiehesi! -- Älä häiritse minua kauemmin! -- Nyt olen jo puhunut viimeiset sanani, jotka ovat kuuluvat kuolevaisen olennon korviin!»

Vaikka Durward olikin syvästi liikutettu miehen kauhistavasta tilasta, näki hän kuitenkin, että olisi ollut aivan turha yrittää herättää häntä tilansa tuntoon. Hän sanoi siis mustalaiselle jäähyväiset, joihin tuomittu vastasi vain pienellä, jörömäisellä päännyökkäyksellä, niinkuin mietteisiinsä vaipunut ihminen sanoo jäähyväiset niille, jotka häntä häiritsevät. Durward astui nyt metsään päin ja löysi helposti sen paikan, missä Klepper oli ruohoa syömässä. Hevonen riensikin hänen luokseen heti kun se kuuli vihellyksen, mutta ei tahtonutkaan ensin antaa itseään kiinni, vaan kuorskahti ja hypähti syrjään, kun outo sitä lähestyi. Mutta Qventin oli ylimalkain tottunut hevosten luonnonlaatuun ja kenties hän erittäinkin tunsi Klepper'in tavat, sillä hän oli Hairaddin'in kanssa matkatessansa usein ihaillut tätä ratsua; siten hän kuitenkin lopulta sai kuolevalta mustalaiselta saamansa perinnön haltuunsa. Aikaa ennen kuin Durward palasi takaisin Peronneen, oli jo Hairaddin mennyt sinne, missä hän sai havaita kauhistuttavan uskonsa tyhjäksi -- pelottava havainto ihmiselle, joka ei koskaan ollut katunut mennyttä aikaa eikä pelännyt tulevaista!

XXXV

KUNNIAPALKINTO

Kaunottarelle onneks on, kun hän omaksi parhaan miekkamiehen joutuu.

Pfaltzkreivi.

Durward'in palatessa takaisin Peronneen, pidettiin siellä par'aikaa neuvottelua, jonka päätös, lähemmin kuin mitä hän tiesi arvatakaan, koski häntä, ja joka erinomaisella tavalla vaikutti hänen vastaiseen kohtaloonsa, joskin neuvottelun pitäjät olivat niin korkeita arvoltansa, ettei olisi helposti uskonut hänen kaltaisellaan voivan olla mitään yhteistä heidän kanssaan.

Ludvig kuningas oli, De la Marck'in lähettilään käynnin jälkeen, käyttänyt jokaista mahdollista tilaisuutta voittaakseen vielä enemmän puolellensa herttuan suosiota, joka tuon mainitun seikan syystä taas oli alkanut hänen puoleensa taipua. Hän pyysi herttualta neuvoa tai, pikemmin sanoen, kuulusteli hänen tahtoansa, kuinka paljon ja mitä sotajoukkoja hänen tulisi herttuan liittolaisena viedä mukanaan Lüttich'iä vastaan aiotulle yhteiselle retkelle. Hän näki aivan selvästi, että Kaarle tahtoi leiriinsä ainoastaan luvultaan pienen, mutta säädyltään valitun ranskalais-joukon, joka tulisi olemaan hänelle pikemmin liiton panttina kuin apulaisena. Mutta, muistaen Des Comines'n neuvon, myöntyi kuningas näihin herttuan ehdotuksiin niin helposti, kuin olisivat ne syntyneet hänen oman vapaan tahtonsa vaatimuksesta.

Tämän myöntyväisyyden harmin Ludvig lievitti kuitenkin sillä, että hän hellitti kostonhimonsa ohjat kardinaali Balue'ta vastaan, jonka neuvosta hän oli päättänyt osoittaa Burgundin herttualle näin ylen suurta luottamusta. Tristan, joka läksi Ranskaan käskettyä apuväkeä noutamaan, oli samalla myös saanut käskyn viedä kardinaali Balue Loches'n linnaan ja siellä sulkea hänet yhteen noista rautahäkeistä, joiden sanottiin olevan tämän herran keksimät.

»Koettakoon hän nyt omaa keksintöään», ilkkui kuningas; »hän on pyhän kirkon palvelija -- me emme saa hänen vertaan vuodattaa. Mutta hänen hiippakunnallansa -- Pasques-Dieu! -- on tulevana kymmenenä vuotena oleva valloittamaton muuri ympärillään korvaukseksi siitä, että rajat tulevat olemaan hiukan ahtaat! -- Ja pidä huoli, että käsketty sotaväki heti joutuu tänne.»

Kukaties Ludvig toivoi tällä alttiilla myöntymisellään voivansa väistää toisen, hänelle vastahakoisen ehdon, jonka herttua sovittajaisiksi oli vaatinut. Mutta jos hänellä oli se toivo, niin oli hän vallan väärin käsittänyt serkkunsa mielenlaadun; sillä ei ikänä ole ollut miestä maailmassa, joka olisi ollut itsepintaisempi päätöksissään, ja kaikkein vähimmin hän oli taipuvainen hellittämään mitään, mitä hän vihan vimmassaan tai hänelle mielestään tehdyn vääryyden sovitukseksi oli kerran vaatinut.

Heti siis, kun tarpeelliset sanansaattajat oli Ranskaan lähetetty noutamaan apuväeksi määrättyjä sotajoukkoja, kutsui Kaarle Ludvigin luoksensa julkisesti antamaan suostumuksensa Orleans'in herttuan ja Isabella de Croyen avioliittoon. Kuningas noudatti kutsua raskaalla huokauksella, ja pyysi vain, että ensiksi pidettäisiin kuulustelu, koska toki oli tarpeellista tietää, mitä mieltä Orleans'in herttuan itse oli tässä asiassa.

»Sitä ei olekaan laiminlyöty», vastasi Burgundin herttua; »Crévecoeur on puhutellut Orleans'in herttuaa ja on havainnut -- ihme kyllä! -- hänen olevan kylmäkiskoisen sille kunnialle, että hän voisi saada kuninkaallisen morsiamen, vieläpä niin peräti kylmäkiskoisen, että hän on väittänyt hänelle tarjotun avioliiton Croyen kreivittären kanssa kaikkein ystävällisimmäksi tarjoumukseksi, minkä hän ikänä jonkun isän suusta olisi voinut kuulla.»

»Sitten hän on varsin epäkohtelias ja kiittämätön, virkkoi Ludvig; »mutta käyköön asia kokonaan teidän tahtonne mukaan, kunhan vain saatte itse asianomaiset siihen suostumaan.»

»Siitä ei huolta», sanoi herttua.

Muutamia minuutteja sen jälkeen kun siten oli sovittu, käskettiin siis Orleans'in herttua sekä Croyen krevitär, jolla jälkimäisellä oli tässäkin tilaisuudessa, niinkuin edellisessä, Crévecoeur'in kreivinna ja Ursulalais-luostarin päänunna seurakumppaneinaan, molempien hallitsijain eteen. Kaarle herttua ilmoitti sitten heille, että molemmat hallitsijat -- Ludvig istui vastaansanomatta, äänetönnä, yrmeänä arvonsa alennuksesta -- olivat viisaudessaan päättäneet yhdistää Orleans'in herttuan ja Croyen kreivittären kädet, vahvistukseksi sille iänikuiselle sovinnolle, joka tästä lähtien oli pysyvä Ranskan ja Burgundin välillä.

Orleans'in herttuan oli sangen vaikea hillitä iloansa kuullessaan tämän ehdotuksen, ja kuitenkin arkatuntoisuus sanoi hänelle, ettei sitä iloa ollut sopiva näyttää Ludvigin nähden. Ainoastaan tottumuksen kautta tavaksi tullut kuninkaan pelko tekikin sen hänelle mahdolliseksi, niin ettei hän vastannut muuta kuin velvollisuuden vaativan häntä tyytymään hallitsijansa vaaliin.

»Rakas serkkuni, Orleans'in herttua», virkkoi Ludvig yrmeän vakavasti, »koska minun tässä minulle niin vastenmielisessä tilaisuudessa täytyy puhua, ei minun tarvitse teille muistuttaa, että teidän ansionne tähden olin tarjonnut teille puolison omasta suvustani. Mutta koska minun serkkuni, Burgundin herttua, katsoo teidän kätenne määräämisen toiselle varmimmaksi pantiksi vastaisesta ystävyydestä hänen maansa ja minun maani välillä, niin on näiden molempien onni minulle siksi rakas, etten voi niiden hyväksi olla uhraamatta omaa tahtoani ja toivoani.»,

Orleans'in herttua heittäytyi polvilleen ja suuteli -- tällä kertaa varmaankin totisella rakkaudella -- kättä, jonka kuningas, kääntäen silmänsä pois, ojensi hänelle. Hän, niinkuin useimmat läsnäolevat, luuli tämän teeskentelijämestarin antaessa väkinäisen suostumuksensa, kuninkaan luopuvan mielitoivostaan ja uhraavan isän sydämentunteet valtiollisen pakon ja kotimaan edun vuoksi -- juuri semmoista luuloa synnyttääkseen olikin Ludvig sallinut vastahakoisuutensa päästä näkyviin: Burgundin herttua oli myös liikutettu, ja Orleans'in herttua tunsi sydämessään omantunnonvaivoja sen johdosta, että hän ehdottomasti oli riemastunut päästessään vapaaksi Johanna prinsessan kihloista. Mutta jos hän olisi arvannut, kuinka katkerasti kuningas häntä salaa sydämessään kiroili ja mitä vastaisen koston mietteitä siinä samassa sydämessä kuohui, niin eipä ole luultavaa, että hänen sydämensä tässä tilaisuudessa olisi ollut niin ylen arkatuntoinen.

Kaarle kääntyi nyt nuoren krevittären puoleen ja ilmoitti aiotun avioliiton hänelle lyhyillä sanoilla, niinkuin asian, jossa ei voinut olla mitään puhetta viivyttelemisestä eikä epäröimisestä, ja lisäsi vielä sen olevan kovinkin edullisen seurauksen kreivittären taipumattomuudesta eräässä edellisessä tilaisuudessa.

»Minun herrani ja herttuani», vastasi Isabella, tehden mielensä niin lujaksi kuin mahdollista, »minä olen kuullut teidän käskynne ja tyydyn niihin.»

»Hyvä on, hyvä on», keskeytti hänet herttua, »kyllä me kaikista muista asioista pidämme huolta. -- Te olette, kuninkaallinen majesteetti», jatkoi hän Ludvigin puoleen kääntyen, »tänä aamuna saanut nähdä metsäkarjun ajoa, mitäpä te arvelisitte siitä, jos nyt iltapuolella panisimme suden liikkeelle?»

Nuori kreivitär huomasi, että ratkaisevan sanan ilmipuhuminen oli välttämätöntä.

»Te käsititte sanani väärin», virkkoi Isabella ujosti puhuen, mutta kuitenkin niin kovalla, selvällä äänellä, että herttua, vaikka hän jonkun sisällisen aavistuksen vuoksi mielellään olisi ollut kuuntelematta, ei voinut olla kääntämättä huomiotansa tytön puoleen. »Minun suostumukseni», jatkoi kreivitär, »ei tarkoittanut muuta kuin noita läänityksiä ja tiluksia, jotka teidän esi-isänne, armollinen herttua, antoivat minun esi-isilleni, ja jotka nyt luovutan teille takaisin, jos minun läänitysherrani arvelee, että tottelemattomuuteni tässä asiassa on tehnyt minut kelvottomaksi niitä kauemmin pitämään.»

»Haa! Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi herttua polkien vimmoissaan jalkansa maahan. »Tietääkö tuo hupsu kenenkä edessä hän seisoo tässä -- kenelle hän puhuu?»

»Minun herrani», vastasi neito yhä vielä säikähtymättä, »minä seison minun valtiaani, ja, niin toivon, oikeutta noudattavan valtiaan edessä. Jos otatte minulta tilukseni pois, niin otatte takaisin kaikki, mitä teidän esi-isänne ovat antaneet, ja te rikotte sillä ainoan siteen meidän välillämme. Te ette ole antanut minulle tätä takaa-ajettua, mitätöntä ruumistani, vielä vähemmän olette antanut hengen, joka minussa asuu. -- Ja ne molemmat olen päättänyt omistaa Jumalani palvelukseen Ursulalais-luostarissa tässä kaupungissa, tämän pyhän äidin, abbedissan johdon alla.»