# Qventin Durward ## Part 42 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/qventin-durward-13975/index.md Nuori kreivitär astui nyt sisään, nojautuen toiselta puolelta Crévecoeur'in kreivinnaan, joka puolisonsa käskystä sitä varten oli tullut tänne, toiselta puolelta Ursulalais-luostarin abbedissaan. Tytön nähtyään Kaarle herttua huusi hänelle ominaisella tylyllä äänellään ja puhetavallaan: »Vai niin, suloinen prinsessa -- vai teillä, joka ette kyennyt vastaamaan silloin kun minä viime kerralla lausuin teille tosisyihin ja järkeen perustuvat käskyni -- teillä oli kuitenkin yltäkyliin ilmaa keuhkoissanne jaksaaksenne juosta yhtä pitkät matkat kuin metsäkauris sen paetessa takaa-ajavia koiria. -- Mitäpä te nyt arvelette tästä sievästä sopasta, minkä olette keittänyt kokoon kahden suuren hallitsijan ja kahden mahtavan valtakunnan välille, jotka kenties nyt ryhtyvät sotaan mokoman tyttöletukan tähden?» Näiden moitteitten julkeus ja Kaarlen tyly puhetapa masensivat kokonaan Isabellan rohkeuden, joka oli aikonut heittäytyä polvilleen herttuan jalkojen juureen, ja anoa että Kaarle ottaisi kaikki hänen maatiluksensa ja sallisi hänen vain hakea turvaa jostain luostarista. Nuori kreivitär seisoi liikahtamatta, niinkuin rajuilmasta säikähtynyt nainen, joka kuulee ukkosen jyrisevän joka puolella ympärillään, ja joka kerta, kun uusi jyrähdys kuuluu, pelkää salaman iskevän hänen päähänsä. Crévecoeur'in kreivinna, jonka mielenjalous oli hänen korkean sukuperänsä ja kauneutensa vertainen -- jälkimäinen oli nytkin vielä, vaikkei hän enää ollut nuori, hyvin säilynyt -- katsoi tarpeelliseksi sekaantua asiaan. »Herra herttua», virkkoi hän, »minun kaunis serkkuni on minun suojeluksessani. Minä tiedän paremmin kuin te, armollinen herra, millä tavalla naisia on kohdeltava, ja me poistumme heti täältä, jollette käytä ääntä ja puhetapaa, jotka soveltuvat paremmin meidän säätyymme ja sukupuoleemme.» Herttua purskahti naurunhohotukseen. »Crévecoeur», sanoi hän, »sinun laupeutesi on paisuttanut kreivinnastasi aika herran -- mutta se ei ole minun asiani. -- Antakaa tuoli tuolle hupsulle tyttöselle, jota vastaan en sydämessäni tunne vihaa, vaan jolle päinvastoin tahdon osoittaa mitä suurimman armon ja kunnian. -- Käykää istumaan, neiti, ja kertokaa meille nyt asia kaikkia yksityiskohtiaan myöten, mikä piru riivasi teitä, kun läksitte pakoon kotimaastanne ja rupesitte tuommoiseksi retkeileväksi naikkoseksi?» Suurella vaivalla, katkaisten vähä väliä puheensa, tunnusti Isabella, että hän, kun avioliitto, johon Burgundin herttua tahtoi häntä pakottaa, oli hänelle kovin vastahakoinen, oli toivonut saavansa turvapaikan Ranskan hovissa. »Ja Ranskan kuninkaan suojan alla», sanoi Kaarle. »Siitä tietysti olitte saanut varmoja lupauksia.» »Luulinhan minä tietysti, että minulla olisi syytä siihen suojaan luottaa», vastasi Isabella kreivitär; »muuten en olisi ryhtynyt niin rohkeaan tekoon.» Kaarle loi nyt Ludvigiin sanomattoman katkeran silmäyksen, jonka kuningas kesti kuitenkin järkähtämättömällä lujuudella; vain hänen huulensa vaalenivat hiukan. »Mutta tietoni Ludvig kuninkaan lupauksista», jatkoi kreivitär hetkisen aikaa vaiti oltuansa, »olin melkein kaikki saanut täti paraltani, neiti Hamelinelta, ja hän muodosti kaikki ajatuksensa sellaisten ihmisten vakuutusten ja neuvojen mukaan, jotka, niinkuin myöhemmin olin tilaisuudessa näkemään, olivat kaikkein häijyimpiä pettureita ja uskottomimpia ilkiöitä, mitä maailmassa voi olla. Hän kertoi lyhyesti, mitä hän jälkeenpäin oli havainnut Marthon'in sekä Hairaddin Maugrabin'in kavaluudesta, ja vakuutti lopuksi, ettei hän ollenkaan epäillyt, ettei vanhempi Zamet niminen Maugrabin, joka alkuansa heitä yllytti pakoon, olisi pystynyt vaikka minkälaiseen kavaluuteen niin että aivan hyvin saattoi luulla, että hän omin luvin tekeytyi Ludvigin asiamieheksi. Nyt kreivitär kertoi vielä lyhyesti kohtaloistansa siitä hetkin, kun hän oli mennyt Burgundin rajan yli yhdessä tätinsä kanssa, aina Schönwald'in linnan valloitukseen asti ja kunnes hän oli antautunut Crévecoeur'in kreivin suojaan. Kaikki pysyivät vielä hetkisen aikaa ääneti sen jälkeen kun Isabella oli päättänyt lyhyen, katkonaisen kertomuksensa, ja Burgundin herttua tuijotti tulisilla, mustilla silmillänsä maahan, niinkuin mies, joka hakee jotain aihetta voidakseen antaa vihansa ryöpsähtää esille, mutta ei keksi täydesti riittävää, jotta se hänen omissakaan silmissään antaisi siihen syytä. »Onpa kuitenkin epäilemätöntä», virkkoi hän viimein, luoden silmänsä jälleen ylös, »että myyrä kaivelee maanalaista, pimeää käytäväänsä meidän jalkojemme alla, vaikka me, joilla sen liikunnoista on tietoa, emme voikaan selvään osoittaa, missä se liikkuu. Mutta haluttaisipa minua toki kysyä Ludvig kuninkaalta, miksikä hän soi näille neidoille sijaa hovissansa, jolleivät he tulleet sinne hänen omasta kehotuksestaan?» »En minä suonutkaan heille sijaa, serkku kulta», vastasi kuningas. »Säälistä tosin soin heille salaa hiukan aikaa apua, mutta lähetin heidät niin pian kuin mahdollista kunnon piispa vainajan, teidän liittolaisenne huostaan, sillä hänen -- Jumala suokoon hänen sielullensa autuuden -- oli helpompi kuin minun tai jonkun muun maallikkohallitsijan, antaa pakolaisille suojaa ja samalla kehottaa heitä täyttämään velvollisuutensa sitä liittolaishallitsijaa kohtaan, jonka alueelta he olivat paenneet. Minä rohkeasti kysyn tältä nuorelta neidolta, kohtelinko minä heitä ystävällisesti, vai eikö kohteluni päinvastoin ollut semmoinen, että he varmaan katuivat tulleensa hakemaan turvapaikkaa minun hovistani?» »Niin vähän ystävällinen te olitte, herra kuningas», vastasi kreivitär, »että minun sen johdosta täytyi epäillä olitteko todella te, herra kuningas, lähettänyt sen kehotuksen, jota ne, jotka sanoivat olevansa teidän käskyläisiänsä, vakuuttivat saaneensa teiltä. Sillä, jos he todella olisivat tehneet ainoastaan sen, mitä oli käsketty, olisi ollut vaikea sanoa teidän käytöstänne kuninkaalle, ritarille ja aatelisherralle sopivaksi.» Kreivitär, näin puhuessaan, loi kuninkaaseen katseen, joka luultavasti tarkoitti moitetta; mutta Ludvigin rintaan eivät semmoiset nuolet ollenkaan pystyneet. Päinvastoin hän hitaasti ojensi molempia käsiään ja katsoi ympäri salia, ikäänkuin voitonriemulla osoittaen, miten hyvän todistuksen hänen viattomuudestaan kreivittären vastaus oli antanut. Herttua puolestaan loi häneen silmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että hänen epäluulonsa, joskin ne olivat jossakin määrin saatetut vaikenemaan, eivät kuitenkaan olleet millään muotoa poistetut; ja sitten hän äkkiä virkkoi kreivittärelle: »Olettepas te, kaunis neitini, tuossa retkeilykertomuksessanne kokonaan unohtanut mainitsematta muutamia lempijuttuja -- ohoh! joko puna poskipäihin lensi? -- te olette jättänyt mainitsematta muutamia metsäritareita, jotka hetkiseksi häiritsivät teidän rauhallista kulkuanne. No niin -- se seikka on tullut meidän korviimme, ja jotakin me heti aiomme sen aiheesta tehdä. -- Kuulkaa, Ludvig kuningas, eiköhän olisi parasta, jotta tämä maita mantereita kuljeksiva Troijan eli Croyen Helena ei enää toistamiseen saattaisi kuninkaita tukkanuottasilla, onkia hänelle jostain sovelias aviokumppani?» Ludvig, vaikka hän tiesi mikä vastenmielinen ehdotus tästä nyt seuraisi, nyökkäsi ääneti ja pikastumatta päätään suostumukseksi Kaarlen sanoihin. Mutta tämä läheinen vaara rohkaisi taas kreivittären sydäntä. Hän hellitti Crévecoeur'in kreivinnan käsivarren, johon hän tähän saakka oli nojautunut, astui esiin ujosti, mutta arvokkaalla ryhdillä, laskeutui polvilleen herttuan valtaistuimen juureen ja rukoili häntä: »Jalo Burgundin herttua, läänitysherrani! Minä tunnustan tehneeni rikoksen, kun ilman teidän armollista lupaanne poistuin valtakunnastanne, ja olen nöyrimmästi vastaanottava sen rangaistuksen, minkä te katsotte hyväksi minulle määrätä. Minä jätän maani ja linnani teidän käsiinne, niinkuin teillä onkin oikeus vaatia, rukoilen vain, että te oman sydämenne armeliaisuudesta ja isäni muiston tähden määräisitte Croyen suvun viimeiselle perilliselle kohtuullisen summan, semmoisen, että hän sen avulla voisi lunastaa itselleen pääsyn johonkin luostariin loppuiäkseen.» »Mitä te, kuninkaallinen herra, arvelette tämän nuoren neidon anomuksesta?» kysyi herttua Ludvigilta. »Että se on nöyrä ja pyhä anomus», vastasi kuningas, »ja että se varmaankin on sen Armon vaikuttama, jota ei saa vastaanpanna eikä estää.» »Nöyrät ja alhaiset tulevat korotetuiksi», lausui Kaarle. »Nouskaa, Isabella kreivitär -- minä aion teille parempaa kuin mitä te itse olette itsellenne valinnut. En aio millään muotoa ryöstää teiltä omaisuuttanne enkä alentaa arvoanne, päinvastoin aion anteliaalla kädellä kartuttaa kumpaistakin.» »Voi, armollinen herttua!» sanoi kreivitär yhä vielä polvistuneena; »juuri tätä teidän hyvänsuopaa armoanne minä pelkään vielä pahemmin kuin teidän mielipahaanne, koska te tahdotte minua pakottaa -- -- --.» »Burgundin Pyhä Yrjänä auttakoon!» huusi Kaarle herttua. »Pitääkö minun joka hetki kuulla tahtoani ja käskyjäni vastustettavan? Nouse ylös, sanon minä, tyttölepsakka, ja poistu nyt täältä -- kun meille tulee joutoaikaa muistella sinua, aiomme asettaa niin että -- Teste-Saint-Gris! -- sinun joko tulee totella tai saat kovempaa kokea!» Huolimatta näistä ankarista sanoista pysyi Isabella kreivitär yhä edelleen polvillaan ja olisi tällä itsepäisyydellään luultavasti kiihdyttänyt herttuata vieläkin tylympiin lauseisiin; mutta Crévecoeur'in kreivinna, joka paremmin tunsi hallitsijansa luonteen, sekaantui asiaan, nosti nuoren sukulaisensa maasta ja talutti hänet ulos salista. Qventin Durward käskettiin nyt saliin, ja hän astui kuninkaan sekä herttuan eteen pelottomuudella, joka oli yhtä paljon vailla ujoa jörömäisyyttä kuin ylen julkeaa uhkarohkeutta; hän käyttäytyi niinkuin hyväsukuisen, hyvin kasvatetun nuorukaisen sopi, joka osoittaa kunniaa niille, joille kunnia tulee, vaan ei kuitenkaan joudu hämille eikä säikähdy niiden läsnäolosta, joille kunniaa on osoitettava. Enoltansa hän oli saanut rahaa, niin että hän oli taas voinut hankkia skotlantilaiselle jousimiehelle kuuluvat vaatteet sekä aseet, ja hänen pulska vartalonsa sekä muotonsa soveltuivat erittäin hyvin puvun komeuteen. Hänen nuoruutensa taivutti myös koossa olevien valtaneuvosten mielen hänelle suosiolliseksi; sillä ei ollut helppo uskoa, että älykäs Ludvig olisi valinnut näin nuoren miehen valtiollisten salavehkeittensä luottamusmieheksi. Näin oli siis Ludvigilla tässäkin tilaisuudessa, niinkuin monasti muulloinen, paljon hyötyä siitä, että hän niin omituisella tavalla valitsi lähettiläitänsä, iältään sekä säädyltään sellaisia, jotka kaikkein vähimmin tuntuivat olevan sopivia. Herttuan käskystä, johon myös kuningas antoi suostumuksensa, rupesi Durward kertomaan matkastansa Croyen kreivittärien kanssa aina Lüttich'in lähiseuduille saakka, esipuheeksi ilmoitettuaan, että hän oli kuninkaalta saanut käskyn saattaa mainitut neidot täydessä turvassa piispan linnaan. »Ja sinä teitkin käskyni mukaan?» kysyi kuningas. »Niin tein, kuninkaallinen majesteetti», vastasi skotlantilainen. »Sinä jätit mainitsematta erään tapauksen», muistutti herttua. »Metsässä likellä Plessis'ä karkasi kaksi kuljeksivaa ritaria teidän kimppuunne.» »Minun ei sovi muistutella eikä julistaa sitä tapausta», virkkoi nuorukainen punastuen. »Mutta _minun_ ei sovi sitä unohtaa», virkkoi Orleans'in herttua. »Tämä nuorukainen täytti velvollisuutensa niin miehuullisesti ja suojeli hänelle uskottuja niin uskollisesti, että kauan olen sitä asiaa muistava. -- Tule minun majapaikkaani, jousimies, kun tämä kokous on päättynyt, niin saat nähdä, etten ole unohtanut urhouttasi, ja samassa iloitsen, että nöyryytesi on myös sen vertainen.» »Ja tule minunkin majapaikkaani», lisäsi Dunois. »Saat minulta kypärin, sillä luullakseni olen sinulle semmoisen velkaa.» Durward kumarsi syvään molemmille, ja sitten tutkintoa jatkettiin. Kaarle herttuan käskystä näytti Qventin kirjoitetun matkaohjeen, joka oli hänelle osviitaksi mukaan annettu. »Noudatitko tätä ohjetta aivan täsmällensä, nuori soturi?» kysyi herttua. »En, armollinen herttua», vastasi Durward. »Minulla oli käsky, olkaa hyvä ja katsokaa ohjetta, kulkea Namur'in seudulla Maas-joen poikki; mutta minä pysyin vasemmalla jokivarrella, koska se oli sekä lähempi että myös turvallisempi tie.» »Ja miksikä siten poikkesit ohjeesta?» kysyi vielä herttua. »Siitä syystä, että rupesin epäilemään oppaani uskollisuutta, vastasi Durward. »Huomaa nyt tarkkaan, mitä sinulta vielä kysyn», lausui herttua. »Vastaa totuuden mukaan, äläkä pelkää kenenkään vihaa. Mutta jos rupeat juonittelemaan tai koukuttelemaan vastauksissasi, niin ripustan sinut elävältä rautakahleihin raastuvan tornin huippuun, missä saat ikävöidä kuolemaa kauan aikaa, ennenkuin se tulee sinua pelastamaan!» Syvän äänettömyyden hetki seurasi tämän jälkeen. Vihdoin viimein, suotuansa mielestään nuorukaiselle kyllin aikaa miettiä tilaansa, kysyi herttua Durward'ilta, kuka oli ollut hänen oppaansa, kenenkä kautta hän oli oppaan saanut, ja mistä syystä hän oli ruvennut häntä epäilemään? Vastaukseksi ensimäiseen näistä kysymyksistä Durward mainitsi Hairaddin Maugrabin'in, mustalaisen, nimen; toiseen hän vastasi, että Tristan Erakko oli oppaan hänelle neuvonut. Ja kolmanneksi hän kertoi, mitä oli tapahtunut franciskaanilais-luostarissa lähellä Namur'ia: kuinka mustalainen ajettiin ulos pyhästä huoneesta; ja kuinka hän itse, kun mustalaisen käytös oli herättänyt hänen epäluuloansa, hiipi Hairaddin'in jälkeen siihen paikkaan, missä hän tapasi yhden Wilhelm de la Marck'in lanzknecht'eistä; ja siellä hän kuuli heidän keskenään sopivan hänen suojansa alla matkustavien kreivittärien ryöstämisestä. »Ja nyt kuule», sanoi taas herttua, »ja taas huomautan sinua, että henkesi riippuu puheesi todenmukaisuudesta -- mainitsivatko nuo konnat, että kuningas -- juuri tämä Ludvig, Ranskan kuningas, oli antanut heille käskyn tuollaiseen vehkeeseen, karata saattoväen kimppuun ja ryöstää kreivittäret?» »Jos nuo hävyttömät konnat olisivatkin niin sanoneet», vastasi Durward, »niin enpä ymmärrä miten olisin voinut sitä uskoa, kun minulla oli itse kuninkaalta saatu päinvastainen käsky.» Ludvig, joka tähän asti oli kuunnellut hartaimmalla huomiolla, ei voinut olla syvästi henkeänsä vetämättä kuullessaan tämän Durward'in vastauksen, aivankuin mies, jonka rinnasta raskas paino on poistettu. Herttuan muoto ilmaisi taaskin pettynyttä toivoa ja mielipahaa. Uudelleen käyden Durward'in kimppuun hän rupesi nuorukaista vielä tyystemmin tutkimaan, kysyen eikö Durward noiden miesten salaisesta keskustelusta ollut saanut sitä käsitystä, että heidän aiottu hankkeensa oli pantu alkuun Ludvig kuninkaan suostumuksella? »Vielä kerran sanon minä, etten kuullut sanaakaan, joka antaisi minulle syytä sellaiseen päätökseen», vastasi nuorukainen, joka, vaikka hän sydämessään oli varma siitä, että kuningas ennakolta tiesi Hairaddin'in petoksesta, arveli kuitenkin uskollisuusvalansa rikkomiseksi, jos hän lausuisi ilmi omat epäluulonsa. »Ja jos _olisinkin_ kuullut mokomain miesten semmoista väittävän, niin sanon vielä kerran, että heidän sanansa eivät minun silmissäni olisi maksaneet mitään kuninkaan omasta suusta saamieni käskyjen rinnalla.» »Oletpa kun oletkin uskollinen lähettiläs», virkkoi herttua irvistellen suutansa; »ja tohdinpa sanoa, että sinä, tottelemalla noita kuninkaan omasta suusta tulleita käskyjä, olet tehnyt hänen toiveensa tyhjäksi, josta sinulle olisikin koitunut katkera palkinto, jolleivät myöhemmin sattuneet tapaukset olisi muuttaneet sinun pässinpäistä uskollisuuttasi oivalliseksi ansiotyöksi.» »En voi käsittää teitä, armollinen herra», virkkoi Qventin Durward. »Minä en tiedä muuta, kuin että herrani, Ludvig kuningas, käski minun suojella kreivittäriä, ja että minä sen tein voimiani myöten, niin hyvin matkalla Schönwald'iin kuin myös sittemmin tapahtuneissa melskeissä. Minä käsitin kuninkaalta saadut käskyt kunniallisiksi, ja olen ne kunniallisella tavalla täyttänyt; jos ne olisivat olleet toista laatua, eivät ne olisikaan sopineet minun sukuuni ja minun kansaani kuuluvalle miehelle.» »Fier comme un Ecossais! (Ylpeä kuin skotlantilainen!)» virkkoi Kaarle, jonka mieli, vaikka hän olikin pahoillaan tästä Durward'in vastauksen laadusta, ei kuitenkaan taipunut sellaiseen vääryyteen, että hän olisi ruvennut moittimaan nuorukaisen jaloa rohkeutta. »Mutta kuulepas nyt, jousimies, kenenkä käskystä sinä, niinkuin muutamat Schönwald'ista päässeet pakolais-raukat ovat meille kertoneet, kuljit juhlasaatossa Lüttich'in katuja pitkin noiden samojen kapinoitsijain etupäässä, jotka sitten niin julmalla tavalla murhasivat maallisen hallitsijansa ja hengellisen isänsä? Ja minkälaisen puheen, sen jälkeen kuin murha oli tehty, sinä pidit, rohjeten sanoa itseäsi Ludvig kuninkaan lähettilääksi ja vaatia kuuliaisuutta noilta konnilta, jotka juuri ikään olivat tehneet niin suuren rikoksen?» »Armollinen herttua», vastasi Durward, »monet voivat todistaa, etten _minä_ sanonut itseäni Ranskan lähettilääksi Lüttich'in kaupungissa, vaan että porvarit väkisin antoivat minulle sen nimen ja arvon, itsepäisesti huutaen, uskomatta mitään vastaväitteistäni. Sen kerroin piispan palvelijoille, kun minun viimein oli onnistunut päästä pois kaupungista, ja neuvoin heitä pitämään vaaria linnan suojelemisesta, joka neuvo, jos sitä olisi noudatettu, kenties olisi saanut seuraavan yön kauhistukset ja turmiot estetyiksi. Se sitä vastoin on aivan totta, että minä pahimpana vaaran hetkenä rohkenin käyttää minulle tyrkytetystä arvostani tulevaa vaikutusvoimaani Isabella krevittären pelastamiseksi, oman henkeni suojaksi sekä myöskin sen verran kuin mahdollista, tuon verenhimon hillitsemiseksi, joka tässä tilaisuudessa oli jo niin kauhistuttavalla tavalla tekoon puhjennut. Mutta sen sanon vielä uudestaan ja takaan sen omalla hengelläni, etten Ranskan kuninkaalta ollut saanut mitään sanaa vietäväksi Lüttich'in porvareille, vielä vähemmän käskyä yllyttää heitä kapinaan. Ja kun luultua arvoani käytin hyödykseni, tein sen samalla tavalla kuin tuommoisena hädänhetkenä epäilemättä olisin temmannut käsiini ensimäisen saapuvilla olevan kilven suojaksi muille ja itselleni, kysymättä ensin, oliko minulla oikeutta siihen kilpeen piirustettuihin vaakunakuviin.» »Ja siinä minun nuori matkakumppanini ja vankini», sanoi Crévecoeur, joka ei enää malttanut olla vaiti, »tekikin niinkuin uljaan ja älykkään miehen sopi, eikä ole oikeutta lukea tätä hänen tekoansa miksikään moitteeksi kuningas Ludvigille.» Koko tässä salissa istuvan aatelisherrojen piiristä kuului hyväksymisen mutinaa, joka iloisesti kaikui Ludvigin korviin, mutta pahasti suututti herttuaa. Hän vilkaisi vihaisesti ympäri salia, eikä kenties se mielipide, jonka hänen korkeimmat vasallinsa ja viisaimmat neuvonantajansa siten olivat ilmaisseet, olisi estänyt hänen väkivaltaista, tyrannista mielenlaatuansa puhkeamasta ilmi, jollei Comines, joka huomasi uhkaavan vaaran, olisi sitä väistänyt sillä, että hän äkkiä ilmoitti airueen tulleen Lüttich'istä. »Airutko kankurien ja naulaseppien puolelta!» huudahti herttua. --»Mutta päästäkää hänet heti sisään. Neitsyt Maaria auttakoon; -- koetetaanpa airueelta saada vähän selvempiä tietoja hänen herrojensa toiveista ja hankkeista, kuin mitä tämän nuoren ranskalais-skotlantilaisen jousimiehen näkyy tekevän mieli minulle kertoa!» XXXIII AIRUT Ariel. Kuules ulvontaa! Prospero. Hätyytä hyvin heitä! Myrsky. Läsnäolevat herrat tekivät tilaa ja osoittivat sangen suurta uteliaisuutta nähdäksensä tuota airuetta, jonka kapinalliset lüttichiläiset olivat uskaltaneet lähettää ylpeän, heille silmittömästi suuttuneen Burgundin herttuan puheille. Pitää näet muistaa, että siihen aikaan ainoastaan itsenäisillä hallitsijoilla oli tapana juhlallisissa tiloissa lähettää varsinaisia airueita toinen toisensa luo; aatelisherrat käyttivät vain poursuivant'eja, oppilaita tässä ammatissa. Huomattakoon myös, että Ludvig XI, joka ylimalkaan ylenkatsoi kaikkea sitä, josta ei ollut todellista voimaa tai hyötyä, peittämättä pilkkasi airueita sekä vaakunatiedettä, »noita punaisia, sinisiä, ja vihriäisiä viiruja ynnä muita koruja»; mutta hänen toisenluontoinen, ylpeä riitaveljensä, Kaarle sitä vastoin piti näitä menoja sangen suuressa arvossa. Airut, joka nyt tuotiin molempien hallitsijain eteen, oli puettu tabard'iin eli takkiin, johon hänen herransa vaakuna oli ommeltu; eninten kaikesta pisti silmään metsäkarjun pää, vaakunatiedettä ymmärtävien mielestä kuitenkin pikemmin koreasti kuin säännönmukaisesti tehty. Muu puku -- airueen puku oli muulloinkin luonnostaan kirjava -- oli ylenmäärin koristettu pitseillä, tikkauksilla sekä kaikenlaisilla hetaleilla; ja sulkatupsu lakissa oli niin korkea, kuin olisi sen tarkoituksena ollut lakaista lakea. Sanalla sanoen, airueen puvun tavallinen loistava komeus oli tässä liioiteltu ja naurettavan koreaksi tehty. Metsäkarjun pää ei ollut kuvattu vain kaikkiin mahdollisiin kohtiin, mutta lakkikin oli metsäkarjun pään muotoinen, josta hurmeinen kieli ja veriset hampaat pistivät ulos. Airueen ulkomuoto ilmaisi osittain uhkarohkeutta ja pelkoa; hän näytti mieheltä, joka on käynyt vaaralliseen toimeen, ja tietää, ettei hän muun kuin rohkeuden avulla voi päästä siitä eheänä. Sama pelon ja julkeuden sekoitus ilmeni myös siinä tavassa, jolla hän tervehti, ja ylimalkaan oli koko hänen käytöksensä naurettavan kömpelöä, aivan vastoin airuitten tapaa, joilla niin usein oli tilaisuutta olla kruunupäisten hallitsijain puheilla. »Kukas sinä olet, pirun nimeen?» näillä sanoilla tervehti Kaarle Rohkea tätä eriskummallista lähettilästä. »Minä olen Rouge-Sanglier», vastasi airut, »airut Wilhelm de la Marck'in palveluksessa, joka Jumalan armon ja tuomiokapitulin vaalin nojalla on nyt tullut Lüttich'in hallitsevaksi piispaksi.» »Haa!» huusi Kaarle. Mutta hilliten nousevaa vihaansa hän käski airueen jatkaa. »Ja puolisonsa, korkea-arvoisen kreivitär Hameline de Croyen perintöoikeuden nojalla Croyen kreivi ja Bracquemont'in herra.» Hämmästyen sitä uhkarohkeutta, jolla näitä arvonimiä _hänen_ kuullessaan lausuttiin, Kaarle herttua kävi aivan mykäksi. Ja airut, joka epäilemättä luuli näiden komeiden sanojen julistamisella tehneensä hyvän vaikutuksen, alkoi nyt ilmoittaa asiaansa. »Annuncio vobis gaudium magnum (ilmoitan teille suuren ilon)», lausui hän. »Herrani puolesta teen teille, Kaarle, Burgundin herttua ja Flanderin kreivi, tiedoksi, että hän pian toivoo saavansa Pyhältä Isältämme Roomassa lupakirjan, jonka nojalla hän aikoo, valittuaan itselleen jonkun sopivan apulaisen ad sacra (hengellisiä asioita varten), samalla toimia hallitsevana piispana sekä Croyen kreivinä.» Burgundin herttuan suusta, joka kerta kun airut pysähtyi, pääsi vain joku huudahdus, mutta ei muuta vastausta; ja näiden huudahdusten ääni ilmaisi, että vaikka hän olikin hämmästynyt ja suuttunut, hän kuitenkin tahtoi kuulla kaikki, ennenkuin uskalsi vastata. Ja vieläpä suureksi ihmeeksi kaikille läsnäoleville, hän hillitsi tavalliset äkilliset, väkivaltaiset liikkeensäkin, istuen vain hiljaa, peukalon kynsi puristettuna hampaita vasten -- siten hän kernaasti teki kuunnellessaan tarkasti -- ja silmät maahan luotuna, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut näyttää niissä kenties hehkuvaa vihan tulta. Lähettiläs jatkoi siis rohkeasti ja häpeämättä sanottavaansa. --»Lüttich'in hallitsevan piispan, Croyen kreivin nimessä vaadin siis, että te, Kaarle herttua, luovutte kaikista vaatimuksistanne vapaaseen, keisarilliseen Lüttich'in kaupunkiin nähden ja sekaantumisiin sen asioihin, joihin te tätä ennen, Ludvig Bourbon vainajan, entisen kelvottoman piispan avulla olitte ryhtynyt.» »Haa!» huudahti taas herttua.