Part 39

»Noita rautakopria sotureita, hyvä ystäväni Comines», virkkoi Ludvig vastaiselle historioitsijalleen, »ei pitäisi koskaan päästää minkään kuninkaan neuvoskamariin, vaan he saisivat jäädä peitsineen ja pertuskoineen eteiseen. Heidän kätensä ovat tosin meille hyödyksi, mutta hallitsija, joka käyttää heidän päätään muuhun tarpeeseen paitsi vihollisten miekkojen ja nuijien alasimeksi, on yhtä viisas kuin narri, joka morsiamelleen lahjoitti koiran kaulanauhan kaulavitjojen sijasta. Tämmöisille kuin sinä, Filip, jonka terävät, vilkkaat silmät tunkeutuvat asiain pintaa syvemmällekin, pitäisi hallitsijain _antaa_ sija neuvospöydässään, sisäkamarissaan -- mitäs puhun! -- vieläpä sielunsa sisimmässäkin perukassa.»

Des Comines, jolla itsellään oli terävä äly, oli tietysti mielissään Euroopan älykkäimmän kuninkaan kiitoksesta, eikä hän osannut sisäistä mielihyväänsä niin peittää, ettei Ludvig olisi huomannut sanojensa osuneen oikeaan.

»Soisinpa», jatkoi hän siis, »että minulla olisi tämmöinen palvelija, tai, pikemmin sanoen, että ansaitsisin tämmöisen palvelijan! Silloin en olisi näin surkeaan tilaan joutunut, josta en kuitenkaan kovin paljon välittäisi, jos vain keksisin jonkun keinon saadakseni näin kokeneen valtiomiehen omakseni,»

Des Comines vakuutti kaikkien hänen avujensa, sellaisia kuin ne olivatkin, olevan alttiit Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaan palvelukseen, sen verran kuin uskollisuuden velvollisuus hänen laillista herraansa, Kaarlea, Burgundin herttuaa kohtaan suinkin salli.

»Ja olenko muka minä semmoinen mies, joka tahtoisi viekoitella teitä pois siitä uskollisuudesta?» lausui Ludvig suurella innolla. »Voi! eikö nykyiseen vaaralliseen tilaani ole juuri se syynä, että olen liiaksi luottanut vasalliini? Ja voiko uskollisuus läänitysherraa kohtaan olla pyhempi kenellekään kuin minulle, jonka henki juuri siitä samaisesta riippuu? -- Ei, Filip Des Comines -- pysykää te vain edelleen Burgundin Kaarlen palveluksessa; ja te palvelette häntä uskollisimmasti, jos voitte saada aikaan sovinnon Ranskan Ludvigin kanssa. Niin tehden hyödytätte meitä molempia, ja toinen meistä ainakin on oleva siitä kiitollinen. Minulle on kerrottu, että teidän palkkanne tässä hovissa tuskin on ylihaukkamestarin palkan veroinen; ja näin siis on kristikunnan viisaimman neuvonantajan työ arvattu yhdenvertaiseksi tai oikeastaan vieläkin halvemmaksi kuin tuommoisen miehen, joka syöttää ja hoitaa kiveränokkia! Ranskan maat ovat avarat -- sen kuninkaalla on paljon kultaa. Sallikaa minun, hyvä ystävä, tasoittaa tuo häpeällinen kohtuuttomuus. Apukeino siihen ei ole kaukana -- sallikaa minun sitä käyttää.»

Kuningas otti esiin rahalla täytetyn raskaan arkun; mutta Des Comines, joka oli arkatuntoisempi kuin useimmat aikansa hoviherrat, ei suostunut lahjaa vastaanottamaan, vaan sanoi olevansa aivan tyytyväinen oman hallitsijansa anteliaisuuteen vakuuttaen, ettei hänen halunsa hyödyttää Ludvigia ollenkaan voinut suurentua tuosta ehdotetusta palkinnosta.

»Eriskummallinen mies!» huudahti kuningas. »Salli minun toki sulkea syliini ainoa nykyajan hoviherroista, joka samalla on taitava ja lahjoille taipumaton. Viisaus on kalliimpi kirkkainta kultaa; ja usko minua, Filip, minä luotan sinun ystävyyteesi enemmän kuin monen muun minulta lahjoja vastaanottaneen miehen ostettuun apuun. Minä tiedän sen, että te, Des Comines, ette ole neuvova herraanne käyttämään väärin tätä tilaisuutta, jonka onni ja, suoraan sanoen, oma hupsuuteni nyt on hänelle tuottanut.»

»_Väärin käyttämään_ en suinkaan aio neuvoa», vastasi historioitsija; »mutta tietysti _käyttämään_ sitä.»

»Mutta kuinka ja mihinkä määrään?» kysyi Ludvig. »Enhän ole toki mokoma pölkkypää, että toivoisin pääseväni tästä lunnaitta -- mutta olkoon ne järjellisiä lunnaita -- järkisanoja olen aina taipuvainen kuulemaan, Parisissa tai Plessis'ssä yhtähyvin kuin Peronnessa.»

»Niinpä kyllä, mutta älkää panko pahaksi, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Des Comines, »järki Parisissa tai Plessis'ssä tavallisesti puhui niin hiljaisella, laupiaalla äänellä, ettei se aina kuulunut teidän korviinne. -- Täällä Peronnessa se ottaa itselleen avuksi Pakon tömyritorven, joten sen ääni tulee majesteetilliseksi ja käskeväksi.»

»Te puhutte vertauksissa», virkkoi Ludvig, joka ei voinut oikein hillitä nousevaa närkästystään; »mutta minä olen tyhmä, typerä mies, herra Des Comines. Olkaa siis hyvä, jättäkää nuo puheenkoristeet sikseen ja lausukaa suoria sanoja. Mitä teidän herttuanne minulta vaatii?»

»Ei minua ole lähetetty ehtoja esittämään, herra kuningas», sanoi Des Comines; »herttua on pian omalla suullaan lausuva ilmi tahtonsa. Mutta muutamat ehdot johtuvat mieleeni, joita kuulemaan teidän, kuninkaallinen majesteetti, tulee valmistaa mieltänne. Niinkuin esimerkiksi lopullinen luopumus näistä Sommejoen varrella olevista kaupungeista.»

»Sen kyllä itsekin arvasin», sanoi Ludvig.

»Ja että te julkisesti ilmoittaisitte, ettei teillä ole mitään yhteyttä lüttichiläisten eikä Wilhelm de la Marck'in kanssa.»

»Yhtä mielelläni heidän liitostaan luovun kuin helvetistä ja perkeleestä», sanoi Ludvig.

»Vahvaa takausta vaadittaneen, joko korkea-arvoisten persoonain tai muutamien linnojen pantiksiantamisen tai jossakin muussa muodossa, siitä ettei Ranska vastedes enää ole kiihottava flanderilaisia kapinaan.»

»Se on aivan uusi tapa», vastasi kuningas, »että vasalli vaatii pantteja ylihallitsijaltaan -- mutta olkoonpa menneeksi sekin.»

»Arvonmukainen ja itsenäinen herttuakunta teidän korkealle veljellenne, joka on minun herrani liittolainen ja ystävä -- Normandia tai Champagne esimerkiksi. Herttua rakastaa teidän isänne sukua, kuninkaallinen majesteetti.»

»Niin ylenmäärin», vastasi Ludvig, »että hän -- mort Dieu! tahtoo meistä kaikista tehdä kuninkaita. -- Joko on teidän neuvolistanne nyt lopussa?»

»Ei aivan vielä», vastasi neuvonantaja. »Varmaankin vaadittaneen vielä, ettette te, herra kuningas, enää, niinkuin viime aikoma, tee kiusaa Bretagnen herttualle, ettekä kauemmin kiellä häneltä tai muilta suurilta vasalleiltanne oikeutta lyödä rahaa, nimittää itseään herttuoiksi ja hallitsijoiksi Jumalan armosta.»

»Sanalla sanoen, minun pitäisi muka nimittää kuninkaiksi kaikki vasallini. Herra Des Comines, tahdotteko te minua saattaa veljenmurhaan? -- Muistattehan hyvin Kaarle veljeni? -- Tuskin hän oli Guyennen herttuaksi tullut, niin hän kuoli. -- Ja mitä jäisi sitten jäljelle Kaarle Suuren jälkeiselle ja arvon perilliselle, jos minun tulisi luovuttaa kaikki nuo rikkaat maakunnat -- mitä minulle jäisi muuta paitsi kunnia saada kuninkaallisen voiteluksen Rheim'issä sekä syödä päivälliseni korkean teltan alla?»

»Me vähentäisimme, herra kuningas, teidän mielipahaanne sillä, että antaisimme teille korkeaan, mutta yksinäiseen paikkaanne kumppanin», virkkoi Des Comines. »Burgundin herttua, vaikkei hän vielä vaadi itselleen itsenäisen kuninkaan arvonimeä, tahtoo kuitenkin täst'edes olla vapaa noista alentavista alamaisuuden tunnusmerkeistä, jotka Ranska on hänelle määrännyt. Hän aikoo sulkea herttuankruununsa hallitsijan kaarella ja asettaa sen huipulle maailmanpallon merkiksi siitä, että hänen valtakuntansa on itsenäinen.»

»Ja kuinka Burgundin herttua, joka on vannonut Ranskalle vasallivalan», huudahti Ludvig, karaten ylös ja ilmaisten tavatonta mielenliikutusta, »uskaltaa asettaa ylihallitsijalleen tämmöisiä ehtoja, joiden tähden hän kaikkien kristillisten maiden lain mukaan tuomittaisiin lääninsä menettäneeksi?»

»Semmoista tuomiota mahtaisi tässä tapauksessa olla vaikea panna toimeen», vastasi Comines vakavasti. »Huomaattehan toki, kuninkaallinen herra, kuinka vasallivelvollisuuksien ankara vaatiminen alkaa joutua pois käytännöstä keisarikunnassakin, ja että läänitysherra sekä vasalli kumpikin, sen mukaan kummallako on suurempi voima ja parempi tilaisuus, koettavat muuttaa keskinäistä suhdettansa itselleen edullisemmaksi. -- Teidän sekaantumisenne herttuan ja hänen flanderilaisten vasalliensa väleihin on oleva hyvänä puolustuksena minun herralleni, jos hän näet vaatisi, laajentamalla valtaansa, Ranskan luopumaan kaikista senkaltaisista sekaantumisista tästä lähin.»

»Comines, Comines!» sanoi Ludvig, taas kavahtaen ylös ja ruveten syvissä mietteissään astumaan edestakaisin, »onpa tämä, kun onkin, hirveä saarna tekstisanoista: Vae victis![1] -- Ettehän toki väittäne, että herttua sitä kaikkea on vaativa?»

[1] Onnettomuutta voitetuille!

»Kumminkin olisi suotavaa, jos te, kuninkaallinen majesteetti, totuttaisitte mielenne siihen ajatukseen, että kaikki nämät asiat voisivat tulla puheeksi.»

»Mutta kohtuus, Comines, kohtuus myötäkäymisessä on -- senhän te tiedätte paremmin kuin kukaan muu -- välttämättömän tarpeellinen, jos tahtoo pysyväisiä etuja.»

»Kohtuuden suurta arvoa, sen olen huomannut, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen herrani, on tappiolle jäänyt puoli aina erittäin taipuvainen kehumaan. Voittaja puolestaan pitää suuremmassa arvossa varovaisuutta, joka käskee ettei hän jättäisi tilaisuutta hyväkseen käyttämättä.»

»Olkoon niin, me otamme tämän asian miettiäksemme», virkkoi kuningas; »mutta nythän ainakin lienee teidän herttuanne järjettömien vaatimusten viimeinen loppu jo käsissä -- tai jos jotain vielä on jäljellä, sillä semmoista sinun otsasi ennustaa, niin mitä se on? -- mitä se voipi olla? -- jollei hän vielä lisäksi vaatine kruunuani? Mutta sehän, jos suostun kaikkiin edellisiin vaatimuksiin, olisikin loistoaan vailla.»

»Herra kuningas», sanoi Des Comines, »se, mikä vielä on sanomatta, on osaksi -- todellakin sangen suureksi osaksi -- herttuan yksinomaisessa vallassa, vaikka hän aikookin pyytää teidänkin suostumustanne siihen, sillä asia koskee todellakin myös teitä sangen likeltä.»

»Pasques-Dieu!» huudahti kuningas tulistuen, »mitä se on sitten? -- Puhukaa suunne puhtaaksi, herra Des Comines -- pitääkö minun lähettää hänelle tyttäreni jalkavaimoksi? Vai mitä muuta häväistystä hän tahtoo minulle tehdä?»

»Ei mitään häväistystä, armollinen herrani ja kuninkaani; mutta teidän serkkunne, korkea-arvoinen Orleans'in herttua» -- -- --

»Haa!» sanoi kuningas; mutta Comines jatkoi, huolimatta tästä keskeytyksestä; -- -- -- »on rakastunut nuoreen kreivittäreen, Isabella de Croyeen, ja herttua toivoo, että tekin, kuninkaallinen majesteetti, annatte suostumuksenne tähän avioliittoon, niinkuin hänkin puolestansa, ja että te yksin neuvoin hänen kanssansa lahjoitatte tälle jalosukuiselle, nuorelle pariskunnalle kelpo maatiluksia, jotka lisättyinä kreivittären omiin tiluksiin, antaisivat ranskalaiselle prinssille arvonmukaiset tulot.»

»En koskaan, en koskaan!» huudahti kuningas, kun mielenliikutus, jota hän viime aikoina suurella vaivalla vain oli saanut hillityksi, nyt väkisinkin ryöpsähti ilmi. Hän rupesi astumaan edestakaisin epätasaisin askelin, ja koko hänen käytöksensä ilmaisi nyt jyrkkää vastakohtaa hänen tavalliselle mielenlujuudelleen. »En koskaan, en koskaan! -- Tuokoot he vaikka sakset ja keritkööt minun tukkani ruotihullun tapaan, jonka vertainen minä teoissani täydesti olenkin ollut! -- Avatkoon luostari tai hauta minulle kitansa! -- Tuotakoon vaikka tulikuumia rauta-astioita silmiäni sokeiksi häikäisemään! -- Tuotakoon mestausmiekka tai myrkkyjuoma -- mitä ikänä he vain tahtovat! -- Mutta Orleans'in herttua ei saa rikkoa tyttärelleni antamaa sanaansa eikä naida toista, niin kauan kuin Johanna on elossa!»

»Kuninkaallinen herra», sanoi Comines, »ennenkuin te näin jyrkästi rupeatte vastustamaan tätä ehdotusta, pitäisi teidän toki muistaa, ettei teillä ole voimaa sitä estää. Ei kukaan viisas mies, joka näkee kallion lähtevän vierimään, koeta estää sen putoamista, koska se kuitenkin olisi turha yritys.»

»Mutta miehuullinen mies», virkkoi Ludvig, »hautautuu kuitenkin mielemmin sen alle. Des Comines, huomatkaa toki kuinka tämä avioliitto saattaisi minun valtakuntani viimeiseen perikatoon. Muistakaa, että minulla on vain yksi heikkovoimainen poika, ja että Orleans'in herttua sitten on lähin kruununperillinen -- muistakaa, että kirkko on suostunut hänen avioliittoonsa Johannan kanssa, jolla keinoin sukuni molempien haarojen edut niin hyvin tulevat yhdistetyiksi -- muistakaa tätä kaikkea ja muistakaa myös, että tämä avioliitto on ollut elämäni rakkain harrastus -- että sen toimeensaamiseksi olen vehkeillyt, taistellut, valvonut, rukoillut, jopa -- syntiäkin tehnyt. Filip, Des Comines, en voi luopua siitä tuumasta! Ajatelkaa itse, ajatelkaa! -- Armahtakaa minua hädässäni -- teidän sukkela älynne voi helposti keksiä jonkun muun uhrauksen tämän sijaan -- jonkun oinaan, joka voitaisiin uhrata tämän tuuman sijaan, sillä se on minulle rakas niinkuin ainoa poika patriarkalle. Comines, armahtakaa minua! -- teidän ainakin pitäisi käsittää, että miehille, joilla on älyä ja jotka ennakolta miettivät asioita, tämmöisen tuuman raukeaminen, jota he jo kauan ovat mielessään hautoneet ja jonka tähden he jo kauan ovat työtä tehneet, on verrattomasti katkerampi kuin tavallisten ihmisten hetkenaikuinen suru, sillä he etsivät tyydytystä vain jollekulle hetken tuottamalle himolle -- te, joka käsitätte tätä syvempää, tätä todellisempaa tuskaa, jonka tyhjäksi mennyt varovaisuus ja turhaan ponnistettu äly tuottaa -- te toki armahtanette minua!»

»Minun herrani ja kuninkaani!» vastasi Des Comines, »teidän surunne koskee sydämeeni, sen verran kuin vain velvollisuus omaa herraani kohtaan.»

»Älkää mainitko häntä!» huusi Ludvig, antautuen tai ainakin ollen antautuvinaan äkillisen, vastustamattoman mielenliikutuksen valtaan, joka muka irrotti hänen kielensä ohjat, joita hän muulloin piti tiukalla. »Burgundin Kaarle ei ansaitse teidän uskollisuuttanne. Hän, joka voi häväistä ja lyödä valtaneuvoksiaan -- hän, joka viisaimmalle, uskollisimmalle heistä voi keksiä sellaisen häpäisevän pilkkanimen kuin Tête-bottée (Saapaspää)!»

Filip Des Comines, vaikka hän oli viisas mies, oli kuitenkin jokseenkin arka omasta arvostansa; ja nuo sanat, jotka kaikkien kohteliaisuuden rajojen yli ryöpsähtävä vimma sai puserretuksi kuninkaan suusta, koskivat häneen niin kipeästi, ettei hän voinut vastata muulla kuin toistamalla samat sanat: »Tête-bottée! -- Mahdotonta että herrani herttua olisi siksi nimittänyt palvelijaa, joka aina on seurannut häntä, hamasta siitä ajasta kun hän kykeni ratsun selkään nousemaan! -- Ja vielä lisäksi vieraan hallitsijan kuullen? -- Se on mahdotonta!»

Ludvig huomasi heti kuinka syvälle hänen sanansa olivat käyneet. Hän vältti nyt yhtä paljon surkuttelemista, joka olisi voinut loukata, kuin myös osanottoa, joka olisi tuntunut teeskentelyltä. Hän sanoi vain koristelemattomin sanoin, mutta samalla arvokkaisuudella: »Oma onnettomuuteni on saattanut minut unohtamaan kohteliaisuuden vaatimukset, muuten en ikänä olisi maininnut tämmöistä asiaa, jota teidän tietysti oli kiusallista kuulla. Mutta te olette vastauksessanne syyttänyt minua siitä, että muka olen mahdottomia puhunut -- se koskee kunniaani, ja minun täytyisi kärsiä teidän syytöksenne, jollen mainitsisi teille juttua, jonka herttua, nauraen niin että vedet silmistä pursuivat, kertoi selitykseksi tuolle häpäisevälle liikanimelle -- en sen kertaamisella tahdo teidän korvianne uudestaan loukata. Näin muka oli asia tapahtunut: Te, herra Filip Des Comines, olitte kerta metsästysretkellä Burgundin herttuan, teidän herranne kanssa, joka hypättyään metsästyksen jälkeen hevosen selästä, käski teitä vetämään saappaat pois hänen jalastaan. Teidän silmistänne hän huomasi kenties, että tämä sopimaton vaatimus oli herättänyt teissä aivan luonnollista mielipahaa; sentähden hän käski teidän istahtaa maahan ja auttoi teitä samalla tavalla kuin te häntä. Mutta suuttuneena siitä, että te olitte näin puustaavin mukaan totellut hänen toistakin käskyänsä, hän, heti kun hän oli saanut toisen saappaan jalastanne, löi teitä sillä hurjasti päähän, kunnes veri valahti esiin, ja soimasi ankarasti alamaista, joka muka oli ollut uhkarohkea ja sallinut hallitsijansa tarjota hänelle semmoista apua. Ja siitä päivin on hänellä tai hänen suositulla hovinarrillansa, Le Glorieux'llä tapana mainita teitä tuolla hullulla, naurettavalla pilkkanimellä Tête-bottée, josta herttua hyvin usein laskee leikkiä.»

Tämä kertomus tuotti Ludvigille kahdenlaista mielihyvää: se koski kipeästi siihen mieheen, jota se liikutti -- ja tämmöinen näky oli kuninkaalle aina erittäin hauska silloinkin, kun hän ei voinut, niinkuin tässä tilaisuudessa, puolustaa itseään sillä, että se oli sulaa kostoa -- ja samalla hän huomasi myös vihdoin viimeinkin löytäneensä kohdan Des Comines'n sydämessä, johon vaikuttamalla hän vähitellen kenties saattoi viekoitella hänet Burgundin puolelta Ranskan puolelle. Siten syttynyt tulinen vihastus herttuaa kohtaan saattoi myöhemmin todella tämän loukatun hoviherran muuttamaan Kaarlen palveluksesta Ludvigin luo; mutta kysymyksessä olevassa tilaisuudessa hän kuitenkin puhui vain yleisesti viittaamalla ystävyydestään Ranskaa kohtaan, hyvin tietäen, että kuningas käsitti täysin, mitä hän sillä tarkoitti. Väärin olisi, jos tahraisimme tämän mainion historioitsijan muistoa sillä, että sanoisimme hänen tässä tilaisuudessa pettäneen herransa, joskin hänen mielensä nyt epäilemättä oli paljoa taipuvaisempi Ludvigin puoleen, kuin ensin tänne tullessaan.

Hän pakottautui nauramaan Ludvigin kertomalle jutulle, ja sitten hän lisäsi: »Enpä olisi luullut näin joutavan hullutuksen voineen pysyä _niin_ kauan herttuan mielessä, että hän olisi arvellut maksavan vaivaa sitä nyt uudelleen kertoa. Jotakin semmoista kuin saapasten jalasta vetämistä silloin kyllä tapahtui -- tiedättehän te, kuninkaallinen majesteetti, että tämmöiset kovat leikit huvittavat meidän herttuata; mutta asia on muistossa paisunut paljoa suuremmaksi kuin se oli. Annetaan sen vain olla.»

»Niin, _annetaan_ sen olla», sanoi kuningas; »häpeä tosiaan, että se meiltä on edes hetkenkään aikaa vienyt. -- Ja nyt, herra Des Comines, toivon teidän kuitenkin olevan sen verran ranskalaisen, että tahdotte neuvoa minua näissä vaikeissa asioissa. Teillä, sen kyllä huomaan, on se lanka, joka voisi saattaa minut ulos tästä labyrintistä, jos vain tahtoisitte sen minulle neuvoa.»

»Minun neuvoni ja apuni ovat aina teidän käytettävänänne, milloin vain käskette, kuninkaallinen majesteetti, tietysti sillä rajoituksella, jota velvollisuus omaa herraani kohtaan vaatii.»

Nämät olivat melkein aivan samat sanat, jotka Comines jo kerran ennen oli lausunut; mutta nyt hän ne lausui erilaisella äänellä. Edellisellä kerralla oli Ludvig niiden johdosta käsittänyt, että hoviherra asetti velvollisuuden herttuaa kohtaan ensimäiselle sijalle; mutta nyt hän selvään huomasi, että puhuja pani enemmän painoa neuvonlupaukselleen kuin tuolle rajoitukselle, joka näytti vain olevan sanottu muodollisuuden ja yhdenmukaisuuden vuoksi. Kuningas kävi taas tuolilleen istumaan, käski Comines'n viereensä ja kuunteli sitten valtiomiehen puhetta, ikäänkuin oraakelin sanoja. Des Comines puhui hiljaisella, mutta vakuuttavalla tavalla, joka ilmaisee peittämätöntä suorapuheisuutta ja kuitenkin jonkunlaista varovaisuutta, ja samalla hän puhui hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että kuningas punnitsisi ja miettisi jokaista sanaa, koska niillä muka kullakin oli oma omituinen, tarkoin määrätty tarkoituksensa. »Ne ehdot, jotka teille, kuninkaallinen majesteetti, olen mietittäväksi tuonut, kuuluvat kyllä tylyiltä teidän korvissanne, mutta ne ovat kuitenkin vain esitetyt vastaehdoiksi toisille väkivaltaisemmille ehdotuksille, joita teille vihollismielisemmät miehet herttuan neuvoskunnassa ovat lausuneet. Ja tuskin tarvinneekaan minun huomauttaa teille, herra kuningas, että suoremmat, väkivaltaisemmat ehdotukset kaikkein eninten vaikuttavat meidän herraamme, jolle joutuisat, vaaralliset keinot aina ovat enemmän mieleen kuin varmemmatkin, jos ne kiertelemistä vaativat.»

»Kylläpä tiedän», sanoi kuningas. »Olen nähnyt hänen uivan joen poikki, johon hän helposti olisi voinut hukkua, vaikka parinsadan kyynärän matkan päässä olisi ollut silta.»

»Niin aivan, herra kuningas; ja se, joka omasta hengestään ei pidä mitään lukua, kun vain silmänräpäykseksi saa tyydyttää himoansa, pitää myös saman mielenlaatunsa vaikutuksesta tahtonsa perillepääsemistä tärkeämpänä kuin valtansa todellista lisääntymistä.»

»Aivan oikein», vastasi kuningas; »hupsu aina mielemmin tavottelee vallan loistavaa ulkopintaa kuin sen oikeaa olentoa. Se kaikki, sen tiedän, sopii Burgundin Kaarleen. Mutta, Comines ystäväni, mikä näitä valmisteluita seuraa?»

»Suoraan sanoen se, armollinen herra», vastasi burgundilainen, »että samoinkuin te, kuninkaallinen majesteetti, olette nähnyt taitavan onkimiehen hallitsevan suurta, raskasta kalaa ja viimein vetävän sen maalle yhden ainoan jouhen avulla, vaikka kalalla olisi ollut voimaa katkaista kymmenen vertaa paksummankin siiman, jos onkimies olisi ollut siksi tyhmä ja heti sitä tiukannut, eikä olisi antanut sille tilaisuutta kaikenlaisiin hulluihin vengottelemisiin; samoin myös tekin, kuninkaallinen herra, taipumalla herttuan mieliksi niissä asioissa, jotka ovat kiinnittäneet hänen kunniantuntoansa sekä kostonhimoansa, voitte välttää monta hankalampaa ehtoa, joita olen jo maininnut. Nämät -- niiden joukossa -- tahdon puhua suuni puhtaaksi, herra kuningas -- myös useampia semmoisia, joiden kautta Ranskan voima tulisi tuntuvasti heikonnetuksi -- saattaisivat siten luikahtaa herttuan muistista ja huomiosta, sekä jätettyinä vastaisten keskustelujen ja neuvottelujen varaan, kokonaan tulla vältetyiksi.»

»Kylläpä ymmärrän, hyvä herra Des Comines -- mutta nyt asiaan», sanoi kuningas. »Mihinkä sitten noista hauskoista ehdoista teidän herttuanne on niin kiintynyt, että vastaansanominen saattaisi hänet järjettömäksi ja taipumattomaksi?»

»Mihin hyvänsä niistä, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti, jota te sattuisitte vastustamaan. Sitäpä juuri teidän, armollinen herra, pitäisi välttää, ja palatakseni taannoiseen vertaukseeni, tulee teidän olla varoillanne, valmiina hellittämään heti siimaa pitemmäksi, niin pian kun herttua vihastuksensa vimmassa lähtee vengottelemaan. Hänen raivonsa, joka on jo melkoisesti asettunut, on raukeneva voimattomaksi, jollei sitä vastusteta, ja te saatte pian nähdä hänen muuttuvan ystävälliseksi ja taipuisaksi.»

»Mutta», virkkoi kuningas vähän mietittyään, »mahtaneepa kuitenkin olla muutamia vaatimuksia, joihin serkkuni mieli on enemmän kiintynyt kuin toisiin. Jos vaan ne tietäisin, herra Comines» -- -- --

»Te voitte, kuninkaallinen herra, vähäpätöisimmästäkin vaatimuksesta tehdä tärkeimmän vain siten, että sitä vastustatte», sanoi Des Comines. »Sen kuitenkin, armollinen herra, voin lisätä, että sovinnosta ei ole rahtusenkaan toivoa, jollette luovu Wilhelm de la Marck'ista sekä lüttichiläisistä.»

»Johan sen sanoin aikovani julkisesti vakuuttaa, ettei meillä ole mitään yhteyttä keskenämme», virkkoi kuningas, »ja hyvin ne ovatkin sen minulta ansainneet, kun nuo ilkiöt ovat ryhtyneet kapinaan tämmöisellä hetkellä, jolloin kaulani menettäminen siitä olisi voinut johtua.»

»Sen, joka ruutilankaan tulta virittää», vastasi historioitsija, »pitää aina tietää, että itse ruutimiina pian sen jälkeen räjähtää. -- Mutta Kaarle herttua on luultavasti vaativa teiltä, herra kuningas, enempääkin kuin pelkkää tämmöistä julistusta. Hän on vaativa, kuninkaallinen majesteetti, teidän apuanne kapinan kukistamiseksi, ja teidän kuninkaallista läsnäoloanne silloin kun hän noita kapinoitsijoita rankaisee.»

»Se tuskin sopii yhteen meidän kunniamme kanssa, Des Comines», virkkoi kuningas.

»Kieltäytyminen tuskin sopii yhteen teidän henkenne turvallisuuden kanssa, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Des Comines. »Kaarle on lujasti päättänyt näyttää Flanderin kansalle, ettei mikään Ranskan avun toivo eikä lupaus voi pelastaa heitä Burgundin herttuan vihan ja koston alta.»