Part 38

»Ei», vastasi ennustaja, »loppupäätös ei ole vielä tullut; sinun oma kielesi on ennen pitkää tunnustava, että sinulle on tuottava onnea se tapa, jolla lähettilääsi käyttäytyi toimittaessaan hänelle uskottua tehtävää.»

»No se toki on liian -- liian hävytöntä», sanoi kuningas, »että petettyäsi rupeat vielä pilkkaa tekemään. -- Mene tiehesi jo! -- Älä toivokaan, että minulle tehty vääryys on jäävä kostamatta. -- _Elää toki vielä Jumala tuolla ylhäällä_!»

Galeotti kääntyi jo lähteäkseen. »Seis vielä», esteli häntä Ludvig, »sinä puolustat petostasi aika miehen tavoin. -- Annas minun nyt vielä kuulla vastauksesi yhteen ainoaan kysymykseen, ja ajattele tarkkaan ennenkuin vastaat. -- Riittääkö kehuttu taitosi saamaan selkoa omasta kuolinhetkestäsi?»

»Ei muuten kuin suhteellisesti, yhteydessä toisen miehen kohtalon kanssa», vastasi Galeotti.

»En ymmärrä vastaustasi», sanoi Ludvig.

»Sen vaan, oi kuningas», lausui Galeotti, »tiedän varmaan omasta kuolemastani, että se on tapahtuva juuri kaksikymmentäneljä tuntia ennen teidän kuolemaanne.»

»Haa! niinkö sanot?» virkkoi Ludvig ja hänen näkönsä muuttui jälleen. »Maltas -- maltas -- älä vielä lähde -- viivy vielä silmänräpäys, -- Sanotko niin, että _minun_ kuolemani on seuraava heti _sinun_ kuolemasi jälkeen?»

»Ennen vuorokauden kuluttua», toisti Galeotti lujasti, »jos lienee edes kipinäkin totista ennustusvoimaa noissa kirkkaissa, salaisissa taivaan kynttilöissä, jotka, kukin kulullansa, vaikka sanattomasti puhuvat. Hyvää yötä nyt, kuninkaallinen herrani.»

»Maltas, maltas -- älä lähde», sanoi kuningas, tarttuen häntä käsivarteen ja taluttaen hänet pois ovelta. »Martius Galeotti, olenhan ollut hyvä herra sinulle -- olenhan sinua rikastuttanut -- sinä olet saanut olla ystävänäni, kumppaninani, opastajanani tieteellisissä harjoituksissa. -- Virka nyt minulle totinen tosi, minä rukoilen sinua. -- Onko todella mitään perää tuossa taidossasi? -- Onko todella tuon skotlantilaisen matka oleva minulle onneksi? -- Ja ovatko meidän molempien elämänmäärämme niin läheisesti -- _aivan_ läheisesti sidotut toisiinsa? Tunnusta, Galeotti veikkoseni, että sanoit sen vain ammattijuonena -- tunnusta, minä rukoilen sinua, äläkä pelkää, että minä siitä suuttuisin. Minä olen jo vanha mies -- vanki -- minä luultavasti menetän kruununi -- minun asemassani totuus on kalliimpi kuin kokonainen valtakunta, ja juuri sinulta, Galeotti, paras ystäväni, toivon saavani tämän verrattoman helmen.

»Ja sen minä olenkin jo tuonut teidän eteenne, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Galeotti, »pannen itseni sille vaaralle alttiiksi, että te pedontapaisessa vimmassa voisitte nousta minua vastaan ja raadella minua.»

»Kuka, minäkö, Galeotti?» vastasi kuningas laupiaasti. »Voi, aivanhan oletkin väärässä! -- Enkö ole vankina -- ja eikö minun tule olla kärsivällinen, varsinkin koska vihastani ei ole muuhun apua kuin voimattomuuteni paljastamiseen? -- Virka minulle siis totinen ja täysi tosi -- oletko minua vain narrannut? -- Vai onko sinun tieteessäsi perää ja oletko toden mukaan ilmoittanut mitä tiedät?»

»Älkää panko pahaksi, kuninkaallinen herra», sanoi Martius Galeotti, »jos vastaan, että aika yksin -- aika ja sen tuomat tapaukset voivat saada uskottomat uskomaan. Ei sovi miehelle, jolla on ollut luottamusvirka kuuluisan sotasankarin, Unkarin Mattias Corvinus'en neuvoskunnassa -- vieläpä itse keisarinkin salakamarissa -- vakuuttaa yhä uudelleen mitä kerran olen totena puhunut. Jollette tahdo uskoa minua, niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin viitata tuleviin tapauksiin. Malttakaa mieltänne vielä päivä tai kaksi, niin saatte nähdä, onko totta vai valhetta mitä tuosta nuoresta skotlantilaisesta olen sanonut. Kohdatkoon minua silloin kuolema teilirattaalla ja muserrettakoon minun ruumiini jäsen jäseneltä, jollei teille, kuninkaallinen majesteetti, tule olemaan etua, vieläpä hyvinkin suurta etua Qventin Durward'in pelottomasta käytöksestä. Mutta jos minun sittenkin tulee kuolla mainitulla piinallisella tavalla, niin olisi hyvä, jos te, kuninkaallinen herrani, samassa kääntyisitte jonkun papin puoleen; sillä siitä silmänräpäyksestä laskien, jolloin viimeinen huokaus on lähtenyt minun rinnastani, on teillä vain vuorokausi aikaa enää synnintunnustukseen ja katumukseen.»

Ludvig piti yhä edelleen kiinni Galeottin kauhtanasta, kun hän saattoi ennustajan ovelle, ja ovea avatessaan hän lausui kuuluvalla äänellä: »Huomenna puhumme enemmän tästä. Mene rauhassa, oppinut isäni -- _mene rauhassa_ -- _mene rauhassa_!»

Nämät sanat hän toisti kolme kertaa; ja yhä sittenkin peläten, että yliprovossi voisi ymmärtää väärin hänen tarkoituksensa, saattoi hän ennustajan saliin asti, pidellen yhä kiinni hänen kauhtanastaan, ikäänkuin peläten, että he voisivat riistää Galeottin hänen käsistään ja surmata hänet kuninkaan omien silmien edessä. Ludvig ei hellittänyt häntä irti, ennenkuin hän vielä kerran oli toistanut armolliset sanansa: »Mene rauhassa!» ja vielä päällepäätteeksi salaa viittasi yliprovossille, kieltäen kaiken väkivallan harjoittamisen tähtienennustajaa vastaan.

Siten salaa saatu sanoma, sekä peloton miehuus ja neuvokkaisuus, pelasti Galeottin tästä vaarallisimmasta pulasta. Ja siten luikahti kosto Ludvigin käsistä, vaikka hän oli aikakautensa kuninkaista älykkäin ja kostonhimoisin; sillä taikausko sekä kuolemanpelko, joka hänen omaatuntoaan rasittavien monien rikosten vuoksi oli erittäin suuri, olivat masentaneet hänen itsekkään henkensä rohkeuden. Nyreissään hän oli kuitenkin siitä, että hänen oli täytynyt luopua aiotusta kostostansa. Ja samanlainen, ikäänkuin pettäneestä toivosta johtunut mielipaha, näytti myös vallanneen hänen käskyläisensä, joiden oli määrä täyttää tuomio. Le Balafré yksin, jolle asia oli aivan yhdentekevä, poistui, niin pian kun hän oli kuullut kieltävän merkin, ovelta, jonka vieressä hän oli seisonut, ja vaipui muutamien minuuttien kuluttua syvään uneen.

Kuninkaan palattua makuukamariinsa, asettui koko seurue salissa levolle. Mutta yliprovossi katseli yhä tähtienenuustajan lihavaa persoonaa ikäänkuin koira, joka väijyy lihapalasta, minkä kokki on hänen hampaistaan pelastanut; ja hänen apulaisensa ilmaisivat toinen toisilleen lyhyillä lauseilla omituiset tunteensa.

»Voi tuota sokeaa noita-parkaa», kuiskasi Trois-Eschelles, katse täynnä jumalista hartautta ja surkuttelua kumppanilleen Petit-André'lle, »häneltä on nyt mennyt hukkaan paras tilaisuus hyvittää kuolemalla muutamia ilkeitä loitsukonstejansa, autuaan St. Franciscuksen vyönuora kaulassaan! Ja minun aikomukseni olikin jättää se samainen siunausta tuova paula hänen kaulaansa, pelottaakseni paholaisen pois hänen onnettomasta ruumiistansa.»

»Ja minulta», virkkoi Petit-André, »on mennyt hukkaan paras tilaisuus saada nähdä, minkä verran seitsemän leiviskän paino voi venyttää kolminkertaista nuoraa! -- Sepä olisi ollut hauska koe meidän ammatissamme -- ja iloinen vanhapoika olisi saanut helpon kuoleman!».

Heidän näin kuiskaillessaan keskenään, Galeotti, joka oli asettunut toiselle puolelle suunnattoman suurta kivistä takkaa, jonka ympärillä koko joukko lepäsi, katseli heitä karsaasti ja epäluulolla. Kaikkein ensiksi hän pisti käden poveellensa ja tunnusteli, oliko terävä, kaksiteräinen väkipuukko, joka aina oli hänellä mukana, sellaisessa asennossa, että sen kahvaan oli helppo tarttua kiinni; sillä, niinkuin jo sanottu, hän oli, joskin hiukan kömpelö, kuitenkin väkevä, vahva mies, vikkelä ja kerkeä asettansa käyttämään. Vakuutettuna siitä, että tuo luotettava suojeluskeino oli käsillä, hän otti poveltaan esille pergamenttikäärön, joka oli täynnä kreikkalaisia kirjaimia sekä taikakoukeroita, kohensi kekäleitä takassa ja viritti semmoisen leimun, että hän sen valossa saattoi nähdä kaikkien ympärillä istuvien sekä makaavien kasvot ja asennot -- hän näki raskaasti, syvästi nukkuvan Skotlannin soturin, joka makasi liikkumatta, karkeat kasvot värähtämättä, niinkuin vaskesta valetut. Hän näki kelmeän, tuskallisen Olivier'in, joka välistä hetkisen aikaa oli nukkuvinansa, mutta avasi taas silmänsä ja kohotti äkkiä päätänsä, ikäänkuin joku sisäinen tuska olisi häntä vaivannut tai joku kaukainen melu herättänyt hänet -- hän näki tyytymättömän, vihaisen, lahtarinkoiran näköisen yliprovossin, joka näytti mieheltä, jonka

toivo petti, himo puoleks vaan nyt tyytyi, vielä altis surmaamaan.

Ja näiden takana hän näki kamalanmuotoisen, ulkokullatun Trois-Eschellesin, jonka silmät olivat käännetyt ylös taivaaseen, ikäänkuin hän olisi itsekseen lukenut rukouksia, sekä hirvittävän lystikkään Petit-Andrén, joka huvitteli itseään matkimalla kumppaninsa silmänvääntelyjä ynnä muita temppuja, ennenkuin vaipui uneen.

Noiden kaikkien halpuutta ja jalouden puutetta ilmaisevien kasvojen keskellä loistivat kaikkia muita etevämpinä tähtienennustajan kookas vartalo, kauniit kasvot ja majesteetillinen ryhti. Häntä olisi voinut luulla muinaisajan loitsijaksi, joka oli sattunut rosvoluolaan ja juuri oli manaamaisillaan esille jonkun haltijan vapauttajakseen. Jollei hänessä olisi ollut mitään muuta merkillistä kuin hänen jalo partansa, joka kauniisti valui alas salaiselle käärölle hänen kädessään, niin eipä sittenkään olisi ollut ihmeellistä, jos katsoja olisi surkutellut, että niin etevä kaunistus oli tullut miehen osaksi, joka käytti luonnonlahjansa, oppinsa, puhekykynsä ja majesteetillisen ulkomuotonsa kaikki edut vain kelvottomaan silmänkääntämiseen ja petokseen.

Näin kului yö kreivi Herbert'in tornissa Peronnen linnassa. Heti kun ensimäinen valon säde pujahti vanhaan, gootilaistyyliseen kamariin, missä kuningas makasi, kutsui hän Olivier'in luoksensa; tämän tullessa istui Ludvig vielä yöpuvussaan, ja parranajaja hämmästyi nähdessään, miten kuninkaan koko ulkomuoto tänä kuolemantuskassa vietettynä yönä oli muuttunut. Hän yritti ilmaista huolensa sen johdosta, mutta kuningas käski hänen olla vaiti ja selitti hänelle, millä kaikilla keinoilla hän oli jo koettanut voittaa itselleen ystäviä Burgundin hovissa; näitä ystävyydenhieromisia piti nyt Olivier'in jatkaa, niinpian kuin hänen sallittaisiin päästä liikkeelle. Eikä kuninkaan järjen selvyys sekä hänen tarkka tietonsa kaikista ihmisen tekoja liikkeellepanevista vaikuttimista ollut vielä koskaan ennen niin suuresti ihmetyttänyt tuota viekasta neuvonantajaa, kuin tämän merkillisen neuvottelun aikana.

Noin kaksi tuntia sen jälkeen saikin Olivier Crévecoeur'in kreiviltä luvan lähteä ulos asioille, joita hänen herransa oli käskenyt hänen toimittaa. Mutta Ludvig käski luoksensa tähtienennustajan, johon hän näytti saaneen uutta luottamusta, ja piti hänenkin kanssansa pitkän neuvottelun. Siitä näytti hänen toivonsa sekä rohkeutensa jälleen vironneen, niin että kuningas puki päälleen ja vastaanotti Crévecoeur'in aamutervehdyksen mielenrauhalla, joka väkisinkin ihmetytti burgundilaista herraa, varsinkin kun hän oli jo kuullut, että herttua monta tuntia oli ollut semmoisessa mielentilassa, joka teki kuninkaan tilan sangen vaaralliseksi.

XXX

EPÄVARMUUS

Mietteemme horjuu niinkuin horjuu laiva, mi keikkuu myrskysäällä merellä.

Vanha näytelmä.

Jos Ludvig oli yön kuluessa ollut huolestuneella ja liikutetulla mielellä, niin olipa Burgundin herttuan yö ollut vielä paljon rauhattomampi; sillä tällä herralla ei ollut yhtä suurta valtaa himojensa yli, päinvastoin hän soi niiden melkein mielinmäärin hillitsemättä vallita hänen tekojansa.

Ajan tavan mukaan makasi kaksi herttuan paraista, enimmin suosituista neuvonantajista, D'Hymbercourt ja Des Comines, herransa makuukamarissa, missä heillä oli vuoteensa herttuan vuoteen vieressä. Heidän seuransa olikin erittäin tarpeellinen sinä yönä, sillä Kaarle horjui sinne tänne, vuoroin kiihtyen surusta, vihan vimmasta ja kostonhimosta, vuoroin taas heltyen kunniantunnon vaikutuksesta, joka kielsi häntä kostamasta Ludvigille hänen nykyisessä tilassaan; herttuan mieli oli ollut tulivuoren kaltainen, joka syöksee sisästänsä kaikki aineet sekautuneina ja yhteensulaneina palavaksi kuonavirraksi.

Hän ei suostunut vaatteita päältään riisumaan eikä asettumaan levolle, vaan koko yö kului uudelleen esiinpuhkeavissa tulisissa vimmanpuuskissa. Tämmöisinä hetkinä hän puhui lakkaamatta seuralaisillensa niin sekavasti ja niin ylen kiireesti, että he pelkäsivät hänen tulevan hulluksi. Hän puhui murhatun Lüttich'in piispan hyvistä avuista sekä sydämenlempeydestä; hän muisteli kaikkia heidän välillään tapahtuneita ystävyyden, suosion ja luottamuksen osoituksia; ja tällä tavoin hän kiihdytti itseänsä niin ankaraan suruun, että hän viskautui vuoteelleen, kätkien kasvot päänalaiseen, ja näytti olevan tukehtumaisillaan kyyneleihin sekä huokauksiin, joita hän koetti hillitä. Sitten jälleen karaten ylös hän puhkesi toisenlaiseen vimmattuun puuskaan, astui kiirein askelin edestakaisin huoneessa, päästäen suustansa katkonaisia uhkauksia ja vielä katkonaisempia kirouksia, ja polkien jalkaansa permantoon tapansa mukaan. Hän kutsui pyhän Yrjänän, pyhän Anteruksen sekä kaikki muut pyhimykset todistajiksi, julmasti vannoen veristä kostoa De la Marck'ille, Lüttich'in porvareille sekä _hänellekin_, joka koko asian oli pannut liikkeelle. -- Nämät viimeksimainitut uhkaukset, vaikkei suoraan ilmilausutut, nähtävästi tarkoittivat kuningasta; ja kerran herttua jo ilmaisi päätöksensä noudattaa luokseen kuninkaan veljen, Normandian herttuan, jonka kanssa Ludvig eli eripuraisuudessa; tämän avulla hän aikoi pakottaa vankinsa itse luopumaan kruunusta tai ainakin luovuttamaan muille muutamat sen tärkeimmät oikeudet ja tulonlähteet.

Vielä päivä ja yö kului samanlaisissa rauhattomissa, joskus tuuliaispäänä riehahtavissa neuvotteluissa, tai pikemmin sanoen, yhä muuttelevissa mielenmyrskyissä. Herttua koko tänä aikana tuskin söi tai joi einettäkään, ei muuttanut vaatteitansa ja käyttäytyi siten, että oli syytä pelätä hänen vimmansa viimein muuttuvan hulluudeksi. Vähitellen asettui kuitenkin hänen mielensä hiukan; hän piti ajottain neuvonantajiensa kanssa keskusteluita, joissa tehtiin paljon ehdotuksia, vaan ei mitään päätöksiä. Comines kertoo meille, että kerta sanansaattaja istui jo hevosen selässä odottaen kirjettä, jolla Normandian herttua oli kutsuttava; ja silloin olisi, niinkuin semmoisissa tapauksissa enimmiten kävi, Ranskan kuninkaan vankila piankin muuttunut hänen ruumisarkukseen.

Toisin ajoin taas Kaarle, kun vihanpuuskan voima oli alkanut raueta, istua jörötteli, kasvot liikkumatta, tylynä ja jäykkänä, niinkuin mies, joka miettii hurjaa tekoa, vaan ei vielä saa mieltänsä päätökseen vakautumaan. Epäilemättä ei olisi tarvittu muuta kuin puolta viekoitussanaa jonkun hänen seurassaan olevan neuvonantajan puolelta, niin herttua sokeasti olisi syössyt itsensä vimmattuun tekoon. Mutta Burgundin herrat melkein yksimielin kehottivat häntä kohtuulliseen menettelyyn; heille oli Ludvigin persoona pyhä, koska hän oli heidän kuninkaansa ja ylimäinen läänitysherransa, ja sitä paitsi he pitivät vaarin valtakunnan sekä myös herttuan omasta kunniasta, koska Kaarle, ennenkuin Ludvig uskoi itsensä hänen valtaansa, oli antanut kunniasanansa pantiksi kuninkaan turvallisuudesta. Neuvot, joita D'Hymbercourt ja Des Comines yön kuluessa olivat puolin sanoin uskaltaneet tuoda esille, saivat aamulla, kun herttua oli vähemmän kiivaalla mielellä, vahvistusta Crévecoeur'iltä ynnä muilta. Kukaties ei kaikkien harrastus kuninkaan puolesta ollut vailla oman edunkaan toivoa. Useimmat, niinkuin on jo kerrottu, olivat saaneet kokea Ludvigin anteliaisuutta; toisilla oli maatiloja Ranskassa tai perinnöntoiveita, joten he jossakin määrin olivat kuninkaan vallanalaiset. Ja varma on myöskin, että myötätuodut rahavarat, jotka, kuninkaan ajaessa Peronnen portista sisään, olivat kuormitettuina neljän muulin selkään, tuntuvasti hupenivat näiden ystävyyden hieromisten aikana.

Kolmantena päivänä kreivi Campobasso toi italialaisen viekkautensa lisäksi Kaarlen neuvoskamariin, ja onneksi oli Ludvigille, ettei hän ollut läsnä herttuan ensihetkisen vimman aikana. Heti hänen saavuttuaan kutsuttiin kaikki valtaneuvokset varsinaiseen kokoukseen miettimään, miten tässä oudossa ja tärkeässä tilaisuudessa oli meneteltävä.

Campobasso toi ensiksi mielipiteensä esille pukien sen vertaukseen matkustajasta, kyykäärmeestä sekä ketusta; hän muistutti herttualle tuota neuvoa, jonka kettu antoi miehelle, että hänen piti musertaa verivihollisensa, kun sattumus oli saattanut nyt sen hänen valtaansa. Des Comines, joka näki herttuan silmien iskevän tulta, kun tämä ehdoitus tehtiin, johon hänen oma tulinen luonteensa oli jo monta kertaa häntä kiihottanut, rupesi kiireesti puhumaan siitä, että Ludvig kenties ei aivan suoranaisesti ollutkaan osallinen Schönwald'issa tehtyyn veriseen tekoon; olihan mahdollista, arveli hän, että kuningas voisi todistaa syyttömyytensä siihen rikokseen, josta häntä syytettiin, ja saattoipa hän muulla tavalla hyvittää ne häiriöt, joita hänen salavehkeensä olivat saaneet aikaan herttuan omissa sekä hänen liittolaistensa alusmaissa. Kuninkaalle tehdystä väkivallasta oli epäilemättä johtuva paljon turmiota, niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; yksi semmoinen, eikä se suinkaan ollut vähimmin pelättävä, saattoi olla se, että englantilaiset voisivat siinä tapauksessa käyttää hyödykseen rauhattomuutta ja keskinäistä eripuraisuutta; he voisivat jälleen tulla valloittamaan Normandiaa ja Bretagnea sekä alottaa uudelleen noita hirmuisia sotia, jotka vain sillä keinoin oli saatu lopetetuiksi ja sittenkin vain suurella vaivalla, että Ranska ja Burgundi olivat yhteiseen liittoon liittyneet yhteistä vihollista vastaan. Lopuksi hän tunnusti, ettei hänkään tahtonut kehottaa Ludvigin poispäästämistä ilman mitään ehtoja ja vaatimuksia; hänen mielestänsä herttuan ei pitäisi käyttää tätä nykyistä tilaa muuhun, kuin että saataisiin kohtuullinen, tasapuolinen sovinto toimeen molempien valtakuntien välillä, ja että kuninkaalta vaadittaisiin semmoisia takeita, jotka tekisivät hänelle vaikeaksi rikkoa sanaansa ja vastaisuudessa jälleen ruveta häiritsemään Burgundin sisäistä rauhaa. D'Hymbercourt, Crévecoeur ynnä useat muut ilmoittivat myös paheksuvansa Campobasson ehdotuksia, tuoden esiin sen mielipiteensä, että sovinnon kautta ja Burgundille kunniallisemmalla tavalla saataisiin pysyväisempiä etuja kuin väkivallalla, joka tahraisi kansan kunniaa, niinkuin sanansa sekä vieraanvaraisuuden sääntöjen rikkominen ainakin.

Herttua kuunteli näitä vastasyitä silmät maahan luotuina, tuuheat kulmakarvat yhteenpuristettuina, jotta ne näyttivät yhdeltä ainoalta karvariviltä. Mutta kun Crévecoeur vielä lisäsi, ettei hän voinut uskoa Ludvigin olleen osallisena Schönwald'issa tehtyyn julmaan väkivaltaan tai edes tienneen siitä, niin Kaarle kohotti päänsä, välkähdytti vihaisen silmäniskun neuvonantajaansa ja huudahti: »Onko sinun korviisi, Crévecoeur, Ranskan kullan helinä kuulunut niin suloiselta? -- Minusta tuntuu kuin kuulisin sen täällä neuvoskunnassani soivan yhtä heleästi kuin St. Denis'n kirkonkellot! -- Uskaltaako joku todella väittää, ettei Ludvig muka ole virittänyt noita Flanderin melskeitä?»

»Armollinen herrani», vastasi Crévecoeur, »minun käteni on aina ollut enemmän tekemisissä teräksen kuin kullan kanssa; ja niin vieras on minulle se ajatus, että Ludvig olisi syytön Flanderin rauhattomuuksiin, että aivan vastikään koko hänen oman hovinsa kuullen syytin häntä sovinnon rikkomisesta, vaatien häntä taisteluun teidän nimessänne. Mutta vaikka hänen salavehkeensä epäilemättä ovat olleet alkusyynä noihin meteleihin, en kuitenkaan voi otaksua, että hän olisi käskenyt surmaamaan arkkipiispan. Päinvastoin tiedän erään hänen lähettiläistään siellä julkisesti lausuneen ilmi inhonsa; ja sen miehen voisin tuoda tänne, jos te, armollinen herttua tahdotte nähdä hänet.»

»Minä _tahdon_», sanoi herttua. »Pyhä Yrjänä auttakoon! Voitko epäillä, etten minä tahtoisi noudattaa oikeutta? Vihanvimmani tulisimpina hetkinäkin, sen tietävät kaikki, olen aina ollut rehellinen ja oikeutta harrastava tuomari. Minä tahdon Ranskan Ludvigin itsensäkin tänne silmieni eteen -- omalla suullani tahdon esittää kanteeni meille tehdyn vääryyden johdosta, omalla suullani tahdon julistaa hänelle mitä hyvitykseksi siitä toivon ja vaadin häneltä. Jos vain tulee esiin, että hän on syytön tuohon murhaan, on muiden rikosten sovitus käyvä helpommin. -- Mutta, jos hän on siihen syypää, niin kukapa voisi sanoa, ettei katumukseen pyhitetty elämä jossakin syrjäisessä luostarissa olisi täydesti ansaittu ja vielä sangen armollinen tuomio? -- Kuka», lisäsi hän, puhuessaan yhä kiihkeämmin, »kuka uskaltaisi moittia vielä suoranaisempaa, vielä nopeampaa kostoa? -- Nouda vierasmiehesi tänne -- minä lähden linnaan juuri ennen kahtatoista. Muutamat ehdot aion panna paperille, joihin hänen täytyy suostua, tai kavahtakoon päätänsä. -- Nyt lopetan tämän neuvottelun -- te saatte mennä. Minä lähden vain muuttamaan vaatteita, sillä tämä puku tuskin on sopiva, kun on käytävä _kumartamassa minun kaikkein armollisinta kuningastani_.»

Lausuttuansa nämät viimeiset sanat erittäin suurella, katkeralla painolla, nousi herttua ja astui ulos huoneesta.

»Ludvigin henki ja, mikä vielä pahempi, Burgundin kunnia riippuu nyt yhdestä ainoasta arvanheitosta», sanoi D'Hymbercourt Crévecoeur'ille ja Des Comines'lle. -- Riennä sinä linnaan, Des Comines -- sinulla on liukkaampi kieli kuin Crévecoeur'illä sekä minulla. Ilmoita Ludvigille minkälainen rajuilma on tulossa -- hän itse on parhaiten keksivä mitenkä hänen siinä tulee laivaansa ohjata. Eihän toki, toivoakseni, tuo henkivartija virkkane mitään asian pahennukseksi; sillä kuka voi tietää mitä salaisia käskyjä hänelle lienee annettu?»

»Tuo nuori poika», vastasi Crévecoeur, »näyttää olevan uljas, mutta samalla paljoa varovaisempi ja viisaampi kuin mitä hänen iästään päättäen voi luulla. Kaikessa, mitä hän minulle puhui, hän piti hellää huolta kuninkaan hyvästä maineesta, niinkuin uskollinen palvelija hallitsijansa maineesta ainakin. Minä lähden nyt häntä hakemaan sekä nuorta Croyen kreivitärtä.»

»Kreivitärtäkö! -- sanoittehan jättäneenne hänet pyhän Brigittan luostariin.»

»Niin kyllä», vastasi kreivi, »mutta herttuan käskystä täytyi minun heti lähettää häntä noutamaan; hänet on tuotu tänne kantotuolissa, koska hän ei olisi jaksanut muulla keinoin matkustaa. Hänen mielensä oli syvimmän surun vallassa, niin hyvin sen johdosta, ettei ole mitään tietoja hänen sukulaisestansa, neiti Hamelinesta, kuin häntä itseään uhkaavasta synkästä kohtalosta. Sillä hän on vasallivelvollisuutensa rikkonut pakenemalla laillisen läänitysherransa, Kaarle herttuan turvista, ja se herra, sen tyttönen tietää, on kaikista miehistä maailmassa vähimmin taipuvainen, kun hänelle tulevista läänitysherran oikeuksista on puhe.»

Se sanoma, että nuori kreivitär oli Kaarlen käsissä, koski verekseltä ja vielä kipeämmästi Ludvigin tuskastuneeseen mieleen. Hän tiesi, että jos krevitär rupeaisi selittämään millä juonilla häntä sekä neiti Hamelinea oli viekoiteltu Plessis'hin, niin siinä olisi se todistus, jonka hän hirttämällä Zamet Maugrabin'in oli hävittänyt, ja Ludvig tiesi myös miten tämä todistus, josta kävi ilmi, että hän oli sekaantunut Burgundin herttuan vallanalaisiin asioihin, oli kiihottava Kaarlea ja antava hänelle syytä niin suuressa määrin kuin mahdollista käyttämään omaksi edukseen kuninkaan nykyistä tilaa.

Ludvig keskusteli näistä asioista suurella huolella herra Des Comines'n kanssa, jonka terävä äly ja valtiollinen viisaus oli hänelle enemmän mieleen, kuin Crévecoeur'in jyrkät soturin tavat tai D'Hymbercourt'in parooninylpeys.