Part 35

Vihdoinkin Crévecoeur astui sisään, ja heti lennätti herttua hänelle vastaan kiireisen kysymyksensä: »Mitä uutta Lüttich'istä ja Brabant'ista, herra kreivi? -- Sanoma sinun tulostasi, Crévecoeur, on karkoittanut riemun meidän pitopöydästämme -- toivonpa kuitenkin, että sinun todellinen tulosi on palauttava sen meille jälleen.»

»Hallitsijani ja herrani», vastasi kreivi lujalla, mutta surullisella äänellä, »minun tuomani sanomat sopivat paremmin neuvottelukamariin kuin juominkisaliin.»

»Anna kuulua vain mies, vaikkapa sanomat koskisivat itse Antikristusta!» huudahti herttua. »Mutta voinpa ne kenties itsekin arvata -- lüttichiläiset ovat taas nostaneet kapinan.»

»Niin ovat, armollinen herra», myönsi Crévecoeur näyttäen vakavalta.

»Kas niin, mies», virkkoi herttua, »olenpa kerrassaan arvannutkin sen, minkä kertominen sinua pelotti -- nuo houkkapäiset porvarit ovat taas tarttuneet aseisiin. Mutta eipä se olisi voinutkaan sattua otollisemmalla hetkellä, sillä meillä on nyt onni saada asiassa hyviä neuvoja omalta läänitysherraltamme» -- hän kumarsi Ludvig kuninkaan puoleen, samassa kuitenkin iskien silmistänsä välkähdyksen, joka ilmaisi tulisinta, joskin vielä hillittyä vihastusta -- »hän voi neuvoa meille mitä tuommoisille kapinannostajille tulee tehdä. -- Mutta onko sinulla vielä enemmän sanomia postikoneissasi? Ulos kaikki kerrassaan, ja sitten vastaa puolestasi, miksi et mennyt edemmäksi piispan avuksi?»

»Armollinen herra, muita sanomiani minun on raskas ilmituoda ja teidän vaikea kuulla. -- Ei minun apuni yhtä vähän kuin minkään muunkaan elävän ritarin olisi voinut olla hyödyksi meidän kunnon piispalle. Wilhelm de la Marck, yhdessä kapinallisten lüttichiläisten kanssa, on valloittanut Schönwald'in linnan ja murhannut piispan hänen omassa salissansa.»

_»Murhannut hänet_!» toisti herttua syvällä, matalalla äänellä, joka sittenkin kuului selvään toisesta salin päästä toiseen. »Sinulle vaan on syötetty jotain hurjaa huhua, Crévecoeur -- se on mahdotonta!»

»Voi, armollinen herrani!» sanoi kreivi, »olenpa kun olenkin kuullut sen mieheltä, joka on teon omin silmin nähnyt, eräältä Ranskan kuninkaan henkivartijoihin kuuluvalta skotlantilaiselta, joka oli läsnä salissa, kun piispa Wilhelm de la Marck'in käskystä murhattiin.»

»Ja henkivartija varmaankin siinä hirveässä, jumalattomassa työssä oli mielin kielin auttajana!» huusi herttua, kavahtaen seisoalleen ja polkien jalkaansa niin vimmatusti, että hän särki pirstaleiksi hänen edessänsä seisovan jakkaran. »Lukitkaa salin ovet, hyvät herrat -- pankaa kiinni ikkunat -- älkää salliko yhdenkään muukalaisen kuoleman uhalla liikahtaa paikaltaan! -- Hoviherrani, vetäkää miekkanne tupesta.» -- Ja kääntyen Ludvigiin päin herttua hitaasti, mutta päättävästi vei kätensä miekkansa kahvaa kohti. Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään pelästystä eikä liikahuttanut sormeansakaan puolustuksekseen. Hän vain sanoi:

»Nämät sanomat, serkku kulta, ovat panneet teidän päänne pyörälle.»

»Ei!» vastasi herttua hirvittävällä äänellä; »mutta ne ovat herättäneet vihastuksen, johon minulla on ollut täysi syy, vaan jota olen tähän asti liiaksi hillinnyt siitä joutavasta pelosta, että tämä aika ja paikka täällä eivät muka olisi sopivia. Sinä veljenmurhaaja! -- Sinä kapinoitsija omaa isääsi vastaan! -- Sinä alamaistesi sortaja! -- Sinä petturi-liittolainen! -- Sinä valapattoinen kuningas! -- Sinä kunniaton aatelismies! -- Sinä olet nyt minun vallassani, ja siitä kiitän Jumalaa.»

»Kiitä pikemmin minun mielettömyyttäni», sanoi kuningas; »sillä kun tasavertaisin eduin seisoimme vastakkain Montl'héryn tantereella, olisit sinä, luulen minä, suonut olevasi kauempana minusta kuin mitä nyt olet täällä.»

Herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa, vaan hän ei kuitenkaan vetänyt sitä tupesta eikä kehdannut sivaltaa sillä vihollista, joka ei yrittänyt vähintäkään vastarintaa, mikä jollakin lailla olisi voinut antaa syytä väkivaltaan.

Sillä välin oli yleinen hurja melu noussut salissa. Ovien eteen oli pantu telkeet sekä vartijoita herttuan käskystä. Mutta useimmat ranskalaisista aatelisherroista olivat huolimatta pienestä lukumäärästänsä kavahtaneet ylös istuimiltaan ja valmistautuneet hallitsijaansa suojelemaan. Ludvig ei ollut puhunut sanaakaan Orleans'in herttualle eikä kreivi Dunois'lle sen jälkeen kun heidät oli Loches'n vankitornista päästetty vapauteen, jos sitä saattoikaan vapaudeksi sanoa, kun heitä kuljetettiin mukana kuninkaan seuran jatkona, silminnähtävästi enemmän epäluulonalaisina pahantekijöinä kuin kunnioitusta ja kohteliaisuutta ansaitsevina arvohenkilöinä. Mutta siitä huolimatta kajahti nyt Dunois'n ääni kaikkein ensiksi, kohoten kaiken melun yli hänen lausuessaan Burgundin herttualle: »Herra herttua, olettepa unohtanut, että olette Ranskan vasalli ja että me, teidän vieraanne, olemme ranskalaisia. Jos te yhden ainoankin sormen kohotatte meidän kuningastamme vastaan, niin olkaa varma siitä, että saatte kokea meidän vihamme vimmaa. Silloin me -- uskokaa minua -- vuodatamme Burgundin verta virtoina niinkuin tähän asti Burgundin viinejä. -- Rohkeutta, Orleans'in herttua! -- ja, te muut Ranskan herrat, käykää tänne Dunois'n taakse ja tehkää samoin kuin hän!»

Tällä hetkellä kuninkaalla oli tilaisuutta nähdä keneenkä hän saattoi lujasti luottaa. Ne harvat itsenäiset aatelisherrat ja ritarit, jotka olivat Ludvigin seurassa, vaikka useimmat heistä aina vain olivat saaneet osakseen vihaisia katseita ja epäsuosiota kuninkaaltaan, kokoontuivat kiireesti Dunois'n johdon alle, pelkäämättä silmien edessä olevaa, verrattoman paljon suurempaa burgundilaista ylivoimaa, pelkäämättä kuolemaa, joka oli aivan välttämätön, jos kahakka tässä kerran alkoi; Dunois etupäässä he alkoivat tunkeutua pöydän päätä kohti, missä molemmat hallitsijat istuivat.

Päinvastoin ne käskyläiset ja välikappaleet, jotka Ludvig oli heille luonnollisesti ja sopivasti tulevasta paikasta vetänyt esiin arvosijoille, joihin ei heillä olisi ollut mitään oikeutta, näyttivät nyt pelkuriutta ja kylmää sydäntä. He pysyivät liikahtamatta istuimillaan ja näkivät päättäneen, etteivät asiaan sekaantumalla panisi omaa persoonaansa vaaralle alttiiksi, miten ikänä kävisikin heidän hyväntekijänsä.

Etumaisimpia jalomielisten parvessa oli kunnianarvoinen lordi Crawford, joka nopeudella, jommoista ei niin vanhassa miehessä olisi voinut enää olettaa, raivasi tietä kaiken vastarinnan läpi -- tämä vastarinta ei ollut kuitenkaan kovin kova, sillä useimmat eteensattuvista burgundilaisista väistyivät tieltä, koska kunniantunto kielsi heitä taistelemasta tai koska he itsekin salaa toivoivat kuninkaan pelastuvan uhkaavasta vaarasta. Näin Crawford pääsi siis perille ja asettui rohkeasti kuninkaan sekä herttuan väliin. Tässä hän työnsi nyt toiselle korvalleen lakkinsa, jonka alta hänen valkoiset hiuksensa liehahtivat esiin hajallisina suortuvina -- hänen kalvakka poskensa ja lakastunut otsansa punastuivat, ja hänen vanhuudestaan jo tummentuneet silmänsä iskivät tulta aivankuin nuoren sankarin, kun hän yrittää käydä uskaliaaseen urhotyöhön. Hänen viittansa roikkui toiselta olkapäältä ja hän näytti olevan valmis käärimään sen vasemman käsivartensa ympärille; oikea käsi veti samassa miekan tupesta.

»Olen taistellut», ne sanat vain hän virkkoi, »hänen isänsä sekä isänisänsä puolesta, enkä -- pyhä Anterus auttakoon! -- aio tässäkään pulassa pettää häntä, olkoon loppu millainen hyvänsä.»

Nämät seikat, joiden kertomiseen oli mennyt hiukan aikaa, todenteolla olivat tapahtuneet salaman välähdyksen nopeudella. Sillä samassa kun herttua teki uhkaavan liikkeensä, oli Crawford jo työntäytynyt kostajan ja kostonalaisen väliin; ja muutkin ranskalaiset herrat, kokoontuen yhteen joukkoon niin joutuisasti kuin mahdollista, tunkeutuivat kaikki samaa paikkaa kohti.

Burgund'in herttuan käsi oli yhä vielä kiinni miekan kahvassa ja hän näytti juuri aikovan antaa käskyn yhteiseen kahakkaan, josta välttämättömästi olisi seurannut heikomman puolen teloitus. Mutta Crévecoeur riensi nyt esiin ja huusi äänellä, joka kajahti kovasti niinkuin torven torahdus: »Herrani ja hallitsijani, Burgundin herttua, kavahtakaa mitä aiotte tehdä! Tämä tässä on _teidän_ salinne -- te olette tämän kuninkaan vasalli -- älkää tahratko liettänne vieraanne verellä, älkää tahratko hänen verellään tätä valtaistuinta, jonka läänitysherraanne varten olette tänne tuottanut ja jolle hän, turvan lupaukseenne luottaen, on istahtanut! Sukunne kunnian tähden älkää yrittäkö kostaa hirvittävää murhaa toisella vieläkin hirvittävämmällä!»

»Pois tieltäni, Crévecoeur», vastasi herttua, »ja anna sijaa kostolleni! -- Pois tieltäni! -- hallitsijain vihaa tulee pelätä niinkuin Jumalankin vihaa!»

»Ainoastaan silloin kun se, samoin kuin Jumalan kosto, on _oikea_», vastasi Crévecoeur lujasti. »Sallikaa minun, armollinen herrani, rukoilla teitä hillitsemään vihanne vimmaa, vaikka teillä vihastukseen onkin kyllin syytä. -- Ja te, hyvät Ranskan herrat, sallikaa minun, koska tässä vastarinnasta ei kuitenkaan olisi apua, kehoittaa teitä välttämään kaikkea, mikä voisi saattaa verenvuodatuksen.»

»Hän on oikeassa», virkkoi Ludvig, jonka luja mieli ei horjahtanut tälläkään pelottavalla hetkellä ja joka helposti älysi, että, jos kahakka kerran pääsisi alkuun, niin tulistunut veri antaisi uskallusta tekemään enemmän väkivaltaa, kuin mitä luultavasti tulisi tehdyksi, jos vain rauha säilyisi.»

»Serkkuni, Orleans'in herttua -- Dunois ystäväni -- ja te, luotettava Crawford'ini -- älkää saattako aikaan verenvuodatusta ja perikatoa kovin kerkeällä pikastumisella. Meidän serkkumme herttua on vimmastunut läheisen, rakkaan ystävänsä, kunnianarvoisen Lüttich'in piispan kuoleman johdosta, jonka murha on meillekin yhtä suureksi suruksi kuin hänelle. Muinaiset ja valitettavasti myös vereksetkin eripuraisuudenaiheet ovat saattaneet hänet siihen luuloon, että me olemme olleet apuna tässä rikoksessa, joka meidän sydäntämme kammottaa. Jos tämän talon isäntä murhaa meidät tähän paikkaan -- meidät, hänen kuninkaansa ja sukulaisensa, -- siinä väärässä luulossa, että me muka olemme olleet osallisina tuossa onnettomassa seikassa, niin teidän sekaantumisenne ei kohtaloamme helpoittaisi, vaan päinvastoin sitä suuresti pahentaisi. -- Peräydy siis, Crawford -- jos olisikin tämä viimeinen sana, jonka puhun kuninkaana käskyläiselleni, vaatien kuuliaisuutta -- peräydy ja, jos niin vaaditaan, anna pois miekkasi. Minä käsken niin tekemään ja sinun valasi velvoittaa sinua tottelemaan.»

»Se on totta, se on totta, kuninkaallinen herrani», virkkoi Crawford, astuen taakse ja pistäen tuppeen puoleksi jo paljastetun miekkansa, »kaikki tuo voi olla totta -- mutta, niin totta kuin olen kunniallinen mies, jos olisi nyt takanani edes seitsemänkymmentä uljasta poikaani, sen sijaan että saman verran vuosia päätäni painaa, niin olisipa silloin mieleni tehnyt koettaa, enköhän toki voisi hiukan nöyryyttää noiden koreiden keikariherrojen niskoja, vaikkapa vain heillä on mokomat kultavitjat kaulassa ja päärmätyt, ripsakkeilla sekä vaakunakuvilla koristetut hatut.»

Herttua seisoi pitkän aikaa silmät maahan luotuina, ja lausui sitten katkeralla pilkalla: »Crévecoeur, sinä puhuit oikein. Meille on kunnianasia, että meidän velkamme tätä kuuluisaa kuningasta, meidän kunnianarvoisaa ja rakasta vierastamme kohtaan ei tule niin hätäisesti suoritetuksi, kuin vihan pikastuksessamme ensin aioimme. Me olemme nyt päättäneet menetellä niin, että koko kristikunta on myöntävä tekomme oikeaksi. -- Hyvät Ranskan herrat, teidän tulee antaa aseenne minun sotapäällikköjeni käsiin! Teidän herranne on rikkonut rauhansovinnon, hänellä ei ole enää oikeutta vaatia suojaa. Jotta emme kuitenkaan loukkaisi teidän kunniantuntoanne, sekä kunnioituksesta sitä kruunua kohtaan, jonka hän on tahrannut, että sitä sukua kohtaan, josta hän on turmeltunut, me emme vaadi Ludvig serkkumme miekkaa.»

»Ei yksikään meistä», vastasi Dunois, »ole antava pois miekkaansa eikä lähtevä tästä salista, ennenkuin saamme sen vakuutuksen, ettei meidän kuninkaallemme, ainakaan hengen puolesta, ole mitään pahaa tapahtuva.»

»Eikä yksikään skotlantilaisista henkivartijoista», huudahti Crawford, »ole myöskään laskeva maahan aseitansa, muuta kuin Ranskan kuninkaan tai hänen yli-konnetablensa käskystä.»

»Urhoollinen Dunois», lausui Ludvig, »ja sinäkin, uskollinen Crawford, teidän intonne on minulle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. -- Minä luotan», lisäsi hän arvokkaasti, »asiani oikeuteen enemmän kuin turhaan vastarintaan, joka vain saattaisi surmaan parhaat, urhokkaimmat mieheni. -- Antakaa pois miekkanne -- niillä jaloilla burgundilaisilla, joiden käsiin te nuo kunniapantit annatte, on suurempi voima kuin teillä suojella niin hyvin teitä kuin minuakin. -- Antakaa pois miekkanne -- minä käsken.»

Tällä tavoin Ludvig, tänä pelottavana vaaran hetkenä, osoitti ihmeellistä neuvokkaisuutta ja mielenmalttia, ja siinä olikin hänen henkensä ainoa mahdollinen pelastus. Hän näki selvään, että hän, kunnes ensimäinen, sivallus oli isketty, saattoi turvautua useimpien läsnäolevien aatelisherrojen apuun, jotka koettaisivat hillitä hallitsijansa vimmaa; mutta, jos käsikahakka kerran oli päässyt alkuun, niin hän itse vähälukuisten puolustajiensa kanssa heti paikalla saisi surmansa. Samassa kuitenkaan, sen hänen pahimmatkin vihollisensa myönsivät, ei hänen käytöksessään ollut vähintäkään halpamielisyyden eikä pelkuriuden jälkeä. Hän vältti kaikkea, mikä olisi saattanut kiihdyttää herttuan vihaa silmittömäksi vimmaksi; mutta hän ei ruvennut rukoilemaan armoa eikä näyttänyt myöskään pelkoa. Hän katsoi vain herttuaan sillä vakavalla, lujalla katseella, jolla peloton mies seuraa hullun ihmisen uhkaavia liikkeitä, tietäen, että hänen oma vakavuutensa ja lujuutensa huomaamatta, mutta silti voimallisesti, hillitsee hulluuden rajuutta.

Crawford, saatuaan kuninkaan käskyn, heitti miekkansa Crévecoeur'ille, sanoen: »Ota se sitten, ja suokoon sinulle paholainen siitä iloa! -- Tämä ei ole häpeäksi oikealle omistajalle, joka sen pois antaa, sillä meillä ei tässä ole ollut vapaata valtaa.»

»Malttakaa, hyvät herrat», virkkoi herttua painuneella äänellä, niinkuin mies, joka vihan vimmassa tuskin saa sanaa suustansa, »pitäkää miekkanne; olkoon siinä kyllin, että lupaatte olla niitä käyttämättä. -- Ja teidän, Ludvig Valois, tulee pysyä minun vankinani, kunnes voitte puhdistua tuosta syytöksestä, että olette ollut kirkonvarkaitten ja murhamiesten apuna. Viekää hänet linnaan -- hänet kreivi Herbert'in torniin. Hän saakoon seurakseen kuusi herroistansa, jotka hän itse valitkoon. -- Lordi Crawford, teidän vartijajoukkonne saa nyt lähteä pois linnasta; se on saava kunniallisen majapaikan muualla. -- Ylös nyt jokainen laskusilta, alas joka portin rautaristikko -- asetettakoon kaikille kaupunginporteille kolminkertaiset vartijat -- laivasilta vedettäköön tämänpuoliseen joenrantaan. -- Tuokaa linnaan minun Mustat Vallonilaiseni, ja asettakaa kolmet vartijat joka vahtipaikkaan! -- Sinä, D'Hymbercourt, pidä huoli, että jalka- ja ratsuväkipatrulleja käy kaupungin katuja kiertämässä joka puoli tunti koko yökauden, ja joka tunti huomispäivänä -- jos nimittäin semmoista vartioimista enää tarvitaan päivän koiton jälkeen, sillä saattaa olla että me suoritamme tämän asian äkkipikaa. -- Pitäkää Ludvig-kuningasta tarkasti silmällä, jos oma henkenne on teille kallis!»

Hän läksi pöydän päästä tulisella, vihaisella kiiruulla, iski katseensa, joka ilmaisi verivihollisuutta, kuninkaaseen, ja karkasi ulos salista.

»Jalot herrat», lausui kuningas, arvokkaasti katsahtaen ympärilleen, »hänen liittolaisensa surman aiheuttama suru on saattanut teidän hallitsijanne raivoon. Toivonpa kuitenkin, että te tunnette ritari- ja aatelismiesvelvollisuutenne, ettekä rupea häntä auttamaan jossain maankavaluudentapaisessa väkivallassa hänen läänitysherransa persoonaa vastaan.»

Samassa kajahti kadulta rummutuksia ja torvien torahdusta, jotka kutsuivat sotamiehet kaikilla haaroilla määräpaikoilleen.

»Me olemme herttuan alamaisia», virkkoi Crévecoeur, joka tässä toimitti hovimestarin virkaa, »ja meidän täytyy tehdä se, mihin semmoisina olemme velvolliset. Kaikilla toiveillamme, rukouksillamme ja harrastuksillamme tahdomme kyllä koettaa palauttaa rauhan ja sovinnon teidän kuninkaallisen majesteettinne ja meidän läänitysherramme välille. Mutta tällä hetkellä meidän täytyy nyt totella hänen käskyjänsä. Nämät muut herrat ja ritarit katsovat kunniakseen tarjota mukavia majapaikkoja kuuluisalle Orleans'in herttualle, uljaalle Dunois'lle sekä rivakalle lordi Crawford'ille. Minun itseni tulee olla teidän kamariherranne, herra kuningas, ja saattaa teidät huoneisiinne toisella tavalla kuin mitä, Plessis'ssä saatua vieraanvaraisuutta muistellen, olisin suonut. Te saatte muuten itse valita seurakumppaninne, joiden lukumäärän, herttuan käsky on rajoittanut kuudeksi.»

»Siinä tapauksessa», virkkoi kuningas, katsahdettuaan ympärilleen ja mietittyään hetkisen aikaa, »tahtoisin seuraani Olivier le Daim'in, Le Balafré nimisen henkivartijani, joka saattaisi olla aseeton, jos niin tahdotte -- Tristan Erakon ynnä kaksi hänen joukostansa -- sekä uskollisen, luotettavan filosofini, Martius Galeottin.»

»Teidän käskynne tulee noudatettavaksi kaikin puolin, kuninkaallinen majesteetti», vakuutti kreivi Crévecoeur. »Galeotti», lisäsi hän, seuralaisiltaan asiaa kuulusteltuaan, «kuuluu par'aikaa olevan illallisella jonkun mielitiettynsä kanssa, mutta lähetän paikalla häntä noutamaan. Muut ovat nyt jo valmiit teidän käskyänne tottelemaan.»

»Matkaan siis uuteen majaan, jonka kohtelias serkkumme on meille varustanut», virkkoi kuningas. »Se on luja paikka, sen tiedän, ja soisinpa vain, että se olisi myös yhtä turvallinen.»

»Kuulitteko mitkä seuralaisistaan Ludvig kuningas valitsi?» kysyi Le Glorieux kuiskaamalla kreivi Crévecoeur'iltä, kun he saattoivat Ludvigin ulos salista.

»Se on tietty, iloinen kummini», vastasi kreivi. »Mitä sinulla siihen on vastaansanomista?»

»Eipä mitään, eipä juuri mitään -- onpa siinä vain oikein mainio valiokunta! -- Paritteleva parranajaja -- Skotlannista palkattu puukkojunkkari -- ylipyöveli kahden apulaisensa kera -- ja varasteleva silmänkääntäjä. -- Tulenpa kun tulenkin teidän kanssanne, Crévecoeur; minä tahtoisin oppia konnuuden kaikki eri lajit ja nähdä kuinka te osaatte niiden kanssa tulla toimeen. Piru itse tuskin olisi osannut paremmin kutsua kokoon mokomaa neuvoskuntaa, ja olisi tuskin saattanut olla sen sopivampi esimieheksikään.»

Ja sitten tuo narri, jolle kaikki oli sallittu, kaappasi kreiviä niinkuin vertaistansa käsivarresta ja alkoi marssia rinnan Crévecoeur'in kanssa, joka, tarkasti vartioiden, mutta mitään kunnioitusta laiminlyömättä, saattoi kuninkaan hänen uuteen majaansa.

XXVIII

EPÄTIETOISUUS

Te halvat miekkoset, te levätkää! Levoton kruunun painama on pää.

Henrik IV. Toinen osa.

Neljäkymmentä sotamiestä, joka toisella miehellä paljastettu miekka, joka toisella palava tulisoihtu kädessä, seurasi saattojoukkona tai, paremmin sanoen, vahtina Ludvig kuningasta Peronnen kaupungin raatihuoneesta linnaan. Ja kun hän astui tämän vahvan paikan pimeävarjoisten, synkkien muurien sisäpuolelle, tuntui ikäänkuin joku ääni olisi hänen korvaansa kuiskannut sen varoituksen, jonka firenzeläinen runoniekka runoelmassaan on pannut Manalan portin otsakkeeksi: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»

Sillä hetkellä kenties olisi joku pistos voinut tuntua kuninkaan omassatunnossa, jos hänen mieleensä olisivat muistuneet ne monet sadat, jopa tuhannetkin, jotka hän syyttä tai aivan mitättömän epäluulon tähden oli lähettänyt vankitorniensa syvyyksiin, missä he saivat kitua ilman vapauden toivoa, kiroten elämäänsäkin, johon kuitenkin eläimellinen vaisto heitä kiinnitti.

Tulisoihtujen kirkas loiste, joka kalpean kuunkin paisteen voitti -- tämä oli näet hämärämpi kuin edellisenä yönä -- ja punertava valo, minkä ne loivat noiden vanhojen rakennusten yli, teki paksun, kreivi Herbert'in torniksi nimitetyn tornin sitä synkemmän näköiseksi. Se oli sama torni, jota Ludvig edellisenä iltana oli pahoin aavistuksin katsellut ja johon hänen nyt täytyi asettua asumaan, sydän täynnä pelkoa, sillä näissä tyranniuden salaisissa lymypaikoissa saattoi hänen ylen mahtavaksi paisunut vasallinsa, kostonhimonsa villitsemänä, tehdä hänelle mitä väkivaltaa hyvänsä.

Ja yltyipä kuninkaan tuska vieläkin tukalammaksi, kun hän linnanpihan poikki astuessansa huomasi maassa pari ruumista, joiden yli hät'hätää oli heitetty sotamiehen viitta. Hän huomasi heti, että ne olivat hänen skotlantilaisen henkivartijakomppaniansa kaatuneita jousimiehiä. Ne eivät -- niin kreivi Crévecoeur hänelle selitti -- olleet totelleet heille annettua käskyä eivätkä lähteneet pois vartijapaikaltaan kuninkaan huoneitten edustalta; kahakka oli noussut heidän ja herttuan vallonilaisten henkivartijain välillä, ja ennenkun molemminpuoliset päälliköt sen olivat saaneet viihdytetyksi, olivat jo useat miehet saaneet surmansa.

»Minun uskolliset skotlantilaiseni!» virkkoi kuningas, kun hän näki tämän surullisen näyn; »jos teille olisi tullut mies miestä vastaan, niin ei koko Flanderista, eipä koko Burgundin valtakunnankaan alueelta olisi löydetty teille vertoja vetäviä urhoja.»

»Niin juuri, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Le Balafré, joka seurasi heti kuninkaan perästä. »Väen paljoudella niityt niitetään -- harva mies kestää taistelussa useampaa kuin kahta vastaan kerrallaan. -- Enpä itsekään juuri huolisi saada kolmea kerrallaan kimppuuni, paitsi virantoimituksessani, jolloin ei ole asia pysähtyä päitä laskemaan.»

»Oletko sinä täällä, vanha ystäväni?» sanoi kuningas, taaksensa katsahtaen. »Sitten on kumminkin yksi luotettava alamainen vielä seurassani.»

»Onpa täällä vielä toinenkin uskollinen palvelija, olkoon sitten puhe valtiollisista neuvotteluista tai teidän kuninkaallisen persoonanne palvelemisesta», kuiskasi Olivier le Daim.

»Me olemme kaikki uskollisia», lisäsi Tristan Erakko yrmeästi; »sillä jos he teidät, kuninkaallinen herramme, surmaavat, niin eipä ole meissä yhtäkään, jonka he sallisivat jäädä eloon teidän kuoltuanne, vaikka itse tahtoisimmekin.»

»Kas sitä voi sanoa lujaksi persoonalliseksi uskollisuuden takaukseksi», virkkoi Le Glorieux, joka, niinkuin jo mainittiin, heikkopäisten omituisella levottomuudella oli tunkeutunut heidän seuraansa.

Sillä aikaa äkkipäätä paikalle kutsuttu linnanvouti väänteli kaikin voimin, joskin turhaan sitä raskasta avainta, jonka tuli avata paksun gootilaistornin vastahakoisen oven, ja viimein hänen täytyi pyytää avukseen yhtä Crévecoeur'in sotamiehistä. Kun lukko lopulta oli saatu auki, astui kuusi miestä tulisoihtuineen sisään, näyttäen tietä ahdasta, mutkallista käytävää myöten, jossa tulijoita vastaan vähä väliä ammotti ampumareikiä paksujen muurien taakse tai sisään laitetuista holveista ja komeroista. Tämän käytävän päässä kohosi yhtä suunnattomat, suurista kallionlohkareista tehdyt portaat, jotka olivat erikorkuiset ja vain kömpelösti vasaralla hiukan tasoitetut. Kun oli päästy näiden portaitten yläpäähän, astuivat he raudoitetun oven kautta tornin muinaiseen isoon saliin, jossa valo päivälläkin oli hämärä (sillä valoa antavat lävet, jotka muurien suunnattoman paksuuden vuoksi tuntuivat pienemmiltä kuin mitä ne olivat, näyttivät pikemmin vain raoilta kuin ikkunoilta); ja nyt yöllä ilman tulisoihtujen paistetta, olisi täällä ollut pilkkosen pimeä. Kaksi, kolme yölepakkoa ynnä muuta pahanenteistä lentäjää, jotka tavaton valo oli herättänyt, pyrähti soihtuja vastaan, jotta vähällä olivat ne sammuttaa, linnanvouti kursaili ja pyysi anteeksi kuninkaalta, ettei isosali ollut oikeassa kunnossa, sillä vast'ikään hän oli saanut käskyn; ja hän lisäsi vielä, että tätä huonetta ei ollutkaan käytetty koko kahteenkymmeneen vuoteen, ani harvoinpa ennenkään, sen verran kuin hänen tietoonsa oli tullut, aina kuningas Kaarle Tyhmän ajoista saakka.