# Qventin Durward ## Part 34 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/qventin-durward-13975/index.md »Ei, ei, Olivier», sanoi Ludvig maltittomasti, »laulaahan muinainen pakanallinen runoniekka: »Vota diis exaudita malignis -- toivoista, joiden jumalat sallivat toteutua, silloin kun he ovat rukoilijaan suuttuneet. Semmoinen olisi myös Wilhelm de la Marck'in vehke ollut, jos se nyt tällä hetkellä olisi onnistunut, sillä aikaa kun minä olen Burgundin herttuan käsissä, -- sen minun oma taitoni arvasi ennakolta ja Galeottin taito sen vielä vahvisti -- nimittäin en tosin voinut ennakolta arvata De la Marck'in vehkeen epäonnistumista, mutta sen minä ennakolta arvasin, että tuon skotlantilaisen jousimiehen retki olisi minulle onneksi -- ja niinpä todellakin on käynyt, vaikka toisella tavalla kuin minä olin luullut. Sillä tähdet, vaikka ne yleensä ennustavat tapauksia, eivät kuitenkaan virka mitään välikappaleista, joilla tapaukset saadaan aikaan ja jotka usein ovat juuri päinvastaista laatua kuin mitä me olemme osanneet arvata tai edes toivoakaan. -- Mutta mitäs näistä salaisuuksista puhun sinulle, Olivier, joka olet vielä pahempi perkelettäkin, kaimaasi; sillä hän toki uskoo ja vapisee, vaan sinä et usko Jumalan sanaa etkä tiedettä, ja olet pysyvä mokomana uskottomana, kunnes kohtalosi tulee täytetyksi, ja se on tuleva täytetyksi, sen näen yhtä selvästi kasvoistasi kuin horoskopistasikin[1], hirsipuun kautta.» [1] Tähtien-ennustus. »Ja jos todella niin lienee sallittu», virkkoi Olivier nöyrällä kohtaloonalistuvaisuudella, »niin on se tapahtuva siitä syystä, että liian kiitollisena palvelijana, ilman minkäänlaisia epäilyksiä, olen täyttänyt jonkun kuninkaallisen herrani käskyistä.» Ludvig purskahti tavalliseen pilkalliseen nauruunsa. -- »Aika miehen tavalla sinä sivalsitkin takaisin, Olivier; ja -- pyhä Neitsyt auttakoon! -- oikein se oli tehty, sillä minä se sinut taisteluun olin vaatinut. Mutta sanoppas nyt minulle, ole niin hyvä, huomaatko noiden miesten käytöksessä minua kohtaan jotain, mikä herättää epäluuloa ja ennustaa pahaa kohtelua?» »Herra kuningas», vastasi Olivier, »te ja tuo perin oppinut tietoviisas etsitte ennustuksia tähdistä ja taivaankappaleista -- minä maan matelija pidän silmällä ainoastaan minun virkaani kuuluvia asioita. Mutta näyttääpä minusta, että täällä puuttuu sitä huolellista ja vakavaa kohteliaisuutta, jota ihmisten on tapana osoittaa säädyltään niin paljoa ylhäisemmille ja tervetulleille vieraille. Herttua tänä iltana valitti olevansa väsyksissä eikä seurannut teitä, kuninkaallinen majesteetti, kauemmaksi kuin kadulle, jättäen hoviherrojensa toimeksi perille saakka saattamisen. Huoneet täällä ovat hätäisesti ja huolimattomasti varustetut -- tapetit ripustetut nurinpäin -- ja yhdessä kohtaa, katsokaapas vaan, seisovat ihmiskuvat päälaellaan ja puut kasvavat juuret ylöspäin.» »Pyh! se on sattuma ja osoittaa vain liikaa kiirettä», sanoi kuningas. »Milloinka olet nähnyt minun välittävän tuommoisista joutavista?» »Eiväthän ne itsensä tähden ansaitsekaan huomiota», virkkoi Olivier; »mutta ne todistavat kuinka halvassa arvossa hovipalvelijat ovat huomanneet herttuan pitävän teitä, kuninkaallinen majesteetti. Uskokaa minua, jos hän olisi osoittanut harrasta haluansa, että teitä kaikin puolin kohdeltaisiin huomaavaisella kohteliaisuudella, niin olisi hänen väkensä into saanut muutamassa minuutissa useampien päivien työn tehdyksi. -- Ja milloinka», lisäsi hän, viitaten pesumaljaan ja pesukannuun, »ovat teitä varten, kuninkaallinen herrani, aiotut astiat olleet muusta aineesta kuin hopeasta?» »No, no», sanoi kuningas väkinäisellä hymyllä, »tämä viimeinen muistutuksesi parranajossa tarvittavista astioista, Olivier, koskee liiaksi sinun omaa ammattiasi, jotta sitä kukaan voisi vastustaa. -- Totta on, että minulle, kun olin vain omasta maastani karkoitettu pakolainen, annettiin kulta-astioita tämän saman Kaarlen käskystä, joka silloin piti hopeaa kovin halpana Ranskan kruununperilliselle, vaikka hänen mielestänsä sama metalli näyttää nyt olevan liian kallis Ranskan kuninkaan käytettäväksi. Ja nyt, Olivier, menemme levolle. -- Me olemme tämän retken päättäneet ja päätöksemme panneet toimeen; muuta neuvoa ei nyt ole kuin miehuullisesti pelata loppuun tämä peli, johon olemme ruvenneet. Minä tiedän, että serkkuni, Burgundin herttua, samoinkuin muutkin hurjat härät, sulkee silmänsä ennenkuin hän lähtee rynnäkölle. Sitä hetkeä minun tulee varoa, niinkuin nuo tauridor'it (härkätaistelijat), jotka Burgos'in kaupungissa näimme, ja hänen tuittupäisyytensä on saattava hänet valtaani.» XXVII RÄJÄHDYS Hämmästys mykkä, pelko äänetön valtaavi mielen, koska silmähän huikaistuneesen kaukaa välkähtää salama, pilvijängät repäisevä. Thomson'in kesä. Edellinen luku, niinkuin sen nimestäkin saattoi huomata, oli aiottu katsahdukseksi taaksepäin, minkä avulla lukija saisi täydellisen käsityksen Ranskan kuninkaan ja Burgundin herttuan keskinäisestä välistä tällä hetkellä, jolloin edellinen oli pannut toimeen tuon hämmästyttävän päätöksensä ja uskonut henkensä tulisen, vimmatun vihollisensa käsiin. Usko tähtien ennustuksiin, jotka muka sanoivat tämmöisen teon tuottavan etuja, ja vielä enemmän luottamus omien hengenvoimiensa etevyyteen verrattuina Kaarlen hengenvoimiin, olivat saattaneet Ludvigin tähän päätökseen, jota ei minkään muun syyn nojalla voisi selittää. Sillä muuten tämä teko tuntui sitä ajattelemattomammalta ja käsittämättömämmältä, koska juuri tänä myrskyisenä aikana oli useammista esimerkeistä nähty, että turvallisuudenvakuutukset, vaikka ne olisivat miten pyhillä valoilla tahansa vahvistetut, eivät olleet miksikään suojaksi niille, joille ne olivat annetut. Herttuan isänisän murha Montereaun sillalla, Ludvigin isän läsnäollessa, kokouksessa, jota juhlallisesti oli sovittu pitää rauhan ja anteeksiannon aikaansaamiseksi, oli peloittavana esimerkkinä, jota herttua kenties oli taipuvainen seuraamaan. Mutta Kaarle, vaikka hän oli raaka, tulinen, tuittupäinen ja myöntymätön, ei kuitenkaan, paitsi vihan hetkinä, ollut sanansasyöjä eikä mielenjaloutta vailla, sillä semmoiset teot ja puutteet ovat tavallisesti kuvaavia kylmäverisemmille ihmisille. Hän ei viitsinyt osoittaa kuninkaalle enempää kohteliaisuutta, kuin mitä hyvä tapa vaatii isännän vieraalleen osoittamaan; mutta hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta rikkoa vieraanvaraisuuden pyhiä sääntöjä. Kuninkaan tulon jälkeisenä aamuna pidettiin yleinen Burgundin herttuan sotaväen tarkastus; ja tämä sotavoima oli niin suuri ja niin erinomaisen hyvin varustettu, että herttua kenties ei paheksunutkaan tätä tilaisuutta, jolloin hän saattoi tuoda sen mahtavan kilpaveljensä silmien eteen. Ja kun hän kohteliaalla lauseella, niinkuin vasallin sopi kuningastaan puhutellessa, sanoi näiden sotajoukkojen olevan kuninkaan sotajoukkoja, eikä hänen omiansa, saattoikin hänen ylähuulensa röyhkeästä vääntymisestä sekä hänen silmiensä ylpeästä välkähdyksestä huomata hänen hyvinkin tietävän, että nämät sanat olivat tyhjää mielistelyä ja että tämä jalo armeija, seuraten kokonaan hänen omaa mieltänsä, olisi yhtä altis marssimaan Parisiakin vastaan kuin jonnekin muuanne. Ludvigille mahtoi sitä paitsi olla vieläkin suurempi kiusa siitä, kun hän sotarinnassa keksi useampien ranskalaisten aatelisherrojen lippuja, joiden omistajat eivät olleet vain Normandiasta ja Bretagnesta kotoisin, vaan toisistakin välittömästi kuninkaan vallanalaisista maakunnista ja jotka erilaisten tyytymättömyyden syitten tähden olivat yhtyneet Burgundin herttuan joukkoon. Umpimielisenä niinkuin ainakin Ludvig ei ollut huomaavinaankaan näitä tyytymättömiä, vaikka hän todenteolla mielessänsä juuri mietiskeli kaikenlaisia keinoja, joilla hän kenties voisi saada heidät jälleen luovutetuiksi Burgundin lipusta ja palautetuiksi omaan palvelukseensa. Siksi hän päätti Olivier'in sekä toistenkin apulaistensa; kautta salaa kuulustella niiden mieltä, joita hän piti tähdellisimpinä. Itse puolestansa hän ahkerasti, vaikka samalla varovaisesti, koetti taivuttaa puoleensa herttuan ylimpien virkamiesten ja neuvonantajien suosion, käyttäen tavallisia keinojansa, ystävällistä, tiheää puhuttelua, taitavaa mielistelyä ja runsaita lahjoja. Näillä hän ei suinkaan -- niin hän yhä vakuutti -- tahtonut luovuttaa heidän uskollisuuttansa heidän jalosta herrastaan, vaan ainoastaan saada heidän apuansa rauhan ylläpitämiseksi Ranskan ja Burgundin välillä, mikä tarkoitus itsessäänkin oli hyvä ja silminnähtävästi eduksi molemmille valtakunnille sekä niiden hallitsijoille. Niin mainion ja viisaan kuninkaan puhuttelu yksistäänkin oli sangen houkutteleva; lupaukset vaikuttivat myös paljon, ja suorat lahjat, joita burgundilaiset herrat sen ajan tavan mukaan saivat omantunnonvaivoitta ottaa vastaan, vaikuttivat vielä enemmän. Metsäkarjunpyyntiretkellä, jolle nyt lähdettiin, herttua, joka aina kävi kiivaasti jokaiseen käsillä olevaan asiaan, oli se työtä tai huvitusta, antautui kokonaan metsästyshimonsa valtaan; täten Ludvig, koska hänen läsnäolostaan ei ollut mitään estettä, haki ja sai tilaisuutta puhutella kahden kesken ja salaa useampia niistä herroista, joilla sanottiin olevan suurimman vaikutusvallan Kaarleen. Niistä D'Hymbercourt ja Comines eivät myöskään jääneet unohduksiin; ja näille molemmille eteville miehille tehtyihin ehdoituksiinsa kuningas taitavasti sekoitti sopivia mielistelyjä, kehuen edellisen urhoutta sekä sotataitoa, ja jälkimäisen syvää viisautta ja kirjallisia avuja. Tämä tällainen tilaisuus, jolloin kuningas sai persoonallisen keskustelun kautta puoleensa taivuttaa, tai, jos lukija pitää sitä sanaa sopivampana, lahjoa Kaarlen palveluksessa olevia herroja, olikin kenties hänen käyntinsä päätarkoituksena, ja suoranaisena etuna siinäkin tapauksessa, ettei hän saisikaan mielistelyllään itse herttuaa viihdytetyksi. Ranska ja Burgundi olivat niin likeisessä yhteydessä keskenään, että useimmilla Burgundin aatelisherroista oli jonkunlaisia toiveita tai jo voimassa olevia etuja Ranskassa, joita Ludvigin suosio saattoi edistää ja hänen epäsuosionsa haitata. Tämmöisiä, niinkuin kaikenlaisia muitakin vehkeitä varten, oli Ludvig aivankuin luotu; hän oli antelias, jopa tuhlaavainenkin, jos hänen tuumiensa toteuttaminen sitä vaati, ja hän oli taitava tekemään ehdoituksensa sekä lahjansa ihmisille mieluisiksi. Hän osasi taivuttaa ylpeät omaa hyötyänsä huomaamaan, ja niille, jotka todenteolla olivat isänmaansa ystäviä tai olivat sitä olevinaan, hän todisti asian edulliseksi niin hyvin Ranskalle kuin Burgundillekin; ja puhuteltujen oma erityinen etu, ikäänkuin joku salapyörä koneessa, vaikutti yhtä voimallisesti, vaikka sen vaikutusta ei voinut silmin nähdä. Jokaista miestä varten hänellä oli sopiva syötti sekä jokaiselle hän tarjosi syöttiä kullekin erikoisesti sopivalla tavalla. Hän pisti lahjansa hihaan niille, jotka olivat kovin ylpeät kättänsä ojentamaan; näin tehden hän luotti siihen, että hänen antimensa, vaikka se laskeutuikin maahan kuin taivaan kaste, melutta, kenenkään huomaamatta, kuitenkin oli oikealla ajallansa tuottava runsaan sadon, ainakin synnyttävä mielisuosiota antajaa kohtaan, ehkäpä myös hyvää apua. Sanalla sanoen, vaikka Ludvig jo kauan aikaa oli asiamiestensä kautta koettanut hankkia itsellensä hyviä ystäviä Burgundin hovissa, sai hän nyt omalla persoonallisella toimellaan, jossa tietysti aikaisemmin jo saadut tiedot olivat hänelle hyvänä ohjeena, nyt muutamissa tunneissa enemmän toimeen kuin käskyläistensä monivuotisten sovittelujen kautta. Yhtä miestä vain kuningas kaipasi, jota hän olisi kaikista enimmin halunnut vetää puoleensa; se oli Crévecoeur'in kreivi, jonka luja käytös, hänen käydessään lähettiläänä Plessis'ssä, ei ollut lainkaan nostattanut kuninkaan vihaa, vaan päinvastoin muodostunut uudeksi syyksi, jonka vuoksi hän halusi, jos suinkin mahdollista, saada miehen omaksensa. Hän ei ollut lainkaan mielissänsä kuullessaan, että kreivi sadan huovin kanssa oli lähtenyt Brabantin rajoille, piispan avuksi, jos tämä sitä tarvitsisi Wilhelm de la Marck'ia sekä tyytymättömiä lüttichiläisiä vastaan. Mutta siitä oli kuitenkin myös samalla se lohdutus, että tämän sotajoukon tulo, sekä ne neuvot, jotka hän oli lähettänyt uskollisten sanansaattajain kera, estäisivät siellä kaikkia ajattomia rauhattomuuksia, jotka, sen hän näki, olisivat voineet saattaa hänen nykyisen tilanteensa sangen vaaralliseksi. Keskipäivän aikana hovi, niinkuin suurilla metsästysretkillä oli tapana, söi päivällisensä metsässä; tämä seikka oli erittäin mieleen herttualle, joka halusi supistaa niitä juhlallisia ja monenlaisia kunnianosoituksia, joita hän muuten olisi ollut velvollinen Ludvig kuninkaalle osoittamaan. Ludvigin ihmisluonteen tuntemus oli näet tässä tärkeässä tilaisuudessa yhdessä suhteessa pettänyt. Hän oli luullut, että herttua olisi sanomattomasti iloinen tästä läänitysherran vieraskäynnin kautta hänelle osaksi tulevasta armon ja luottamuksen osoituksesta; mutta hän ei muistanut, että herttuakunnan vasallius Ranskan kruunun alla oli salaiseksi ja katkeraksi kiusaksi niin mahtavalle, niin rikkaalle ja niin ylpeälle ruhtinaalle kuin Kaarlelle, jolla varmaankin oli aikomus perustaa itsenäinen kuningaskunta. Kuninkaan käynti hänen hovissaan pakoitti Burgundin herttuaa esiintymään alamaisena vasallina, noudattamaan läänitysvelvollisuuksiin kuuluvia menoja sekä kunnioitusta osoittamaan, mikä niin ylpeälle miehelle kuin hänelle tuntui hänen omavaltaisuutensa alennukselta, sillä omavaltaisena hallitsijana hän niin paljon kuin suinkin koetti aina käyttäytyä. Mutta vaikka monia juhlamenoja voitiin laiminlyödä ruohoisalla nurmikolla aterioidessa, missä metsätorvet soivat, pikarit täytettiin suoraan tynnyrien tappireijistä ja muutenkin elettiin kaikin puolin vapaasti, niinkuin metsässä ainakin, oli kuitenkin välttämätöntä, juuri siitäkin syystä kun tämä ateria oli ollut niin yksinkertainen, että illallinen oli sen sijaan varustettava tavattoman suurella juhlallisuudella. Sitä varten oli herttua jo ennakolta antanut käskynsä, ja Peronneen palattuaan joutui Ludvig keskelle tuhlarimaisella komeudella ja loistolla varustettuja pitoja, niinkuin sopi vasallin hovissa, joka oli pelottavan rikas, sillä Kaarlen vallan alle kuului enin osa Alankomaita, jotka siihen aikaan olivat Euroopan rikkaimpia maita. Pitkä pöytä notkui kulta- ja hopea-astioitten painon alla, jotka olivat kukkuroilleen täytetyt kaikenlaisilla harvinaisilla herkuilla. Tämän pöydän päässä istui herttua, ja hänen oikealla puolellansa, istuimella, joka oli korkeampi Kaarlen omaa, oli kuninkaallinen vieras saanut sijansa. Hänen takanaan seisoi toisella puolella Geldern'in herttuan poika, Kaarlen hovipaistinleikkaaja, toisella Le Glorieux, hänen hovinarrinsa, joka seurasi melkein aina hänen muassaan; sillä, niinkuin useimmat hänen kaltaisensa kiivaat, raa'at herrat, oli Kaarle äärettömästi mieltynyt hovinarreihin, jommoisia silloin oli yleinen tapa pitää. Burgundin herttualle tuottivat heidän hullutuksensa ja heikkomielisyytensä samaa huvia kuin hänen terävämpiälyiselle, vaikkei suinkaan hellempisydämiselle kilpaveljelleen jalompien ihmisten heikkojen puolien tutkiminen, »urhojen pelästyksen, viisaitten miesten mielettömyyksien» pilkkaaminen. Ja todellakin, jos tuossa Brantomen kertomassa jutussa on perää, että nimittäin eräs hovinarri, joka oli kuullut Ludvigin jonakuna omantunnontuskan hetkenä tunnustavan olleensa osallinen veljensä Henrikin, Guyennen kreivin myrkyttämiseen, seuraavana päivänä kertoi sen aivan julkisesti päivällispöydässä koko hovin läsnäollessa, niin on kyllin syytä arvella, että Ranskan kuningas mahtoi siinä saada enemmänkin kuin kylliksi koko elinajakseen virallisten narrien leikkipuheista. Tässä tilaisuudessa hän ei kuitenkaan laiminlyönyt puhutella herttuan suosittua narria eikä hänen puheitansa kehua. Ja hän teki sen sitä mielemmin, koska hän luuli huomaavansa, että Le Glorieux'n hulluuden alla, joskin se toisinaan ilmeni sangen kömpelöllä tavalla, piili enemmän sukkeluutta ja pilaa, kuin mitä hänen kaltaisissaan tavallisesti oli huomattavissa. Tiel Wetzweiler, liikanimeltään Le Glorieux, ei todellakaan ollut tavallisten hovinarrien tapainen. Hän oli kaunis, pulska mies, taitava kaikenlaisissa ruumiinharjoituksissa, jotka tuskin näyttivät sopiutuvan mielenheikkouteen, koska sellainen taituriuden voittaminen vaati malttia ja tarkkuutta. Hovinarri oli aina metsästys- ja sotaretkilläkin herttuan seurassa; ja Montl'héryssä, kun Kaarle joutui sangen suureen hengenvaaraan, sai kurkkuunsa haavan ja oli joutumaisillaan erään ranskalaisen ritarin vangiksi, joka oli tarttunut hänen hevosensa suitsiin, Tiel Wetzweiler, peitsi tanassa, ryntäsi vihollisen kimppuun niin kovalla vauhdilla, että hän sysäsi ranskalaisen kumoon ja vapautti herransa. Kenties hän lienee sitten pelännyt, että tällaista tekoa pidettäisiin liiankin vakavana tosityönä hänen kaltaiselleen miehelle, ja että hänelle siitä voisi koitua vihaa ritarien ja aatelisherrain puolelta, jotka olivat jättäneet hallitsijansa yksinään hovinarrin turviin. Oli miten oli, Tiel piti parempana tulla nauretuksi kuin ylistetyksi urhotyönsä tähden, ja kehui niin ylenpalttisesti omaa ansiotaan tässä tappelussa, että useimmat ihmiset luulivat herttuan pelastuksenkin olevan hänen itsensä keksimän, niinkuin muutkin jutut; tässä tilaisuudessa saikin narri liikanimensä Le Glorieux (Kerskaaja), jolla häntä sitten aina nimitettiin. Le Glorieux oli komeassa puvussa, mutta siihen kuului sangen harvoja hänen ammatillensa ominaisia tunnusmerkkejä, ja sekin, mitä oli, oli pikemmin vain kuvannollista. Hänen tukkansa ei ollut lyhyeksi keritty; päinvastoin oli hänellä pitkät kiharat, jotka valuivat alas lakin alta ja yhtyivät sileäksi kammatun, sievästi hoidetun parran kanssa; molemmat koristivat suuresti kasvoja, joita olisi voitu sanoa oikein kauniiksi, jollei silmistä joskus olisi välkähtänyt hurjaa tulta. Lakin halki kulki punasamettinen liuskare; se yksin kuvasi kukonharjaa, mikä muuten oli hovinarrin päähineen virallisena merkkinä. Hänen keppinsä oli tehty ebenpuusta ja sen päässä oli tavanmukainen narrinpää, jonka korvat olivat hopeiset, aasinkorvien muotoiset; mutta ne olivat niin pikkaraiset ja niin hienosti veistetyt, että tätä narrin keppiä, jollei sitä aivan likeltä tarkasteltu, olisi voinut luulla joksikin juhlallisemmaksi virkasauvaksi. Nämät olivatkin ainoat hänen ulkonaiset ammattimerkkinsä. Kaikissa muissa suhteissa oli hänen vaatetuksensa semmoinen, että hän saattoi vetää vertoja komeimmillekin hoviherroille. Lakissa kiilsi kultainen kunniaraha, samanlaiset vitjat riippuivat kaulasta; ja hänen koreitten vaatteittensa kuosi ei ollut sen oudompi kuin noiden nuorten keikarien, jotka aina puvussansa noudattavat muodin kaikkia äärimmäisiäkin liiallisuuksia. Tämän miehen puoleen Kaarle, samoin kuin myös Ludvig, isännän esimerkkiä seuraten, usein kääntyi pitojen aikana; ja molemmat osoittivat sydämellisesti nauraen, miten suuresti Le Glorieux'n vastaukset heitä huvittivat. »Ketähän varten lienevät nämät tyhjät sijat pöydässä varatut?» kysyi Kaarle herttua narrilta. »Yksi niistä ainakin olisi minulle tuleva perintöoikeuden mukaan, Kalle veikkoseni», vastasi Le Glorieux. »Kuinkas niin, narri?» kysyi herttua vielä. »Siitä syystä että ne olivat varatut herroille D'Hymbercourt ja Des Comines, jotka ovat menneet niin kauaksi haukkoinensa, että illallinen on heiltä unohtunut. Ne, jotka mielemmin katselevat ilmassa lentelevää haukkaa kuin vadissa makaavaa fasaania, ovat likeistä sukua narreille, ja siis minulla on perintöoikeus heidän tuoleihinsa, jotka kuuluvat heidän irtaimistoonsa.» »Se on vanha ja kulunut leikkipuhe, Tiel ystäväni», virkkoi herttua; »mutta narreja tai viisaita, mitä lienevätkin, tässä nuo pahantekijät nyt ovat.» Hänen näin puhuessaan Comines ja D'Hymbercourt astuivat saliin, kumarsivat molemmille hallitsijoille ja istahtivat ääneti heille varatuille tuoleille. »Kuinkas, hyvät herrat!» huudahti herttua kääntyen heidän puoleensa; »onpa teidän pyyntiretkenne mahtanut onnistua erittäin hyvin tai myös erittäin huonosti, koska se teidät on saattanut niin kauas ja niin myöhään viivyttänyt. Filip Des Comines, sinä näytät niin alakuloiselta -- onko D'Hymbercourt sinulta voittanut suuren vedon? -- Olethan toki filosofi, eikä pitäisi sinun näin huolestua vastoinkäymisestä. -- Mutta pyhä Yrjänä auttakoon! Onhan D'Hymbercourtkin yhtä synkännäköinen kuin sinä. -- Mitä tämä tietää, hyvät herrat? Eikö teille ole mitään saalista sattunut? Vai ovatko haukkanne hukkaan menneet? Onko joku noita-akka tullut teitä vastaan? Oletteko Hurjan Metsämiehen[1] nähneet? Niin totta kuin olen kunnian mies, näytättepä te aivan siltä kuin olisitte hautajaisiin tulleet ettekä pitoihin.» [1] Kummitus Saksan ja Ranskan kansantarinoissa. Herttuan näin puhuessa olivat kaikki silmät kääntyneet D'Hymbercourt'in ja Des Comines'n puoleen; ja mielenahdistus ja synkkyys, jotka nyt kuvastuivat näiden miesten kasvoilla, joille tämmöinen raskas alakuloisuus ei suinkaan ollut luonteen-omaista, herätti suurta huomiota. Pitoseuran ilo ja nauru, jonka tiheät viinikulaukset olivat jo ylimmilleen kiihdyttäneet, vaikenivat vähitellen; ja vaikkei kukaan olisi voinut ilmaista mitään syytä tähän mielenmuutokseen, alkoivat miehet puhella kuiskaten keskenään niinkuin outoja, tärkeitä sanomia odotellessa ainakin. »Mitä tämä äänettömyys tietää, hyvät herrat?» kysäisi herttua, korottaen ääntänsä, joka luonnostaan oli tyly. »Jos te ilopitoihimme tuotte tämmöisen oudon näön ja vielä oudomman äänettömyyden, niin saatatte meidät toivomaan, että olisitte jääneet soille ja rämeille haikaroita hakemaan, tai, vielä sopivammin, muljusilmäisten lehtokurppien ja tarhapöllöjen seuraan.» »Armollinen herra», sanoi Comines, »juuri kun aloimme kääntyä kotimatkalle metsästä, tapasimme Crévecoeur'in kreivin.» »Mitä!» huudahti kreivi. »Onko hän tullut jo takaisin Brabant'ista? -- Mutta olihan siellä tietysti kaikki niinkuin ollakin piti?» »Kreivi itse tulee kohta teille, armollinen herra, tuomaan uutisensa», virkkoi D'Hymbercourt; »me emme ole niistä täydellistä tietoa saaneet.» »Kunniani kautta! Missä kreivi sitten on?» kysäisi herttua. »Hän on pukuaan muuttamassa, voidaksensa astua teidän eteenne, armollinen herttua», vastasi D'Hymbercourt. »Pukuansako? Saint-Bleu![1]» huudahti maltiton herttua. »Mitä minä hänen puvustansa huolin! Olettepa te, luullakseni tehneet keskenänne salasovinnon, saattaaksenne minut hulluksi!» »Tai suoraan sanoen», jatkoi Des Comines, »hän tahtoisi ilmoittaa ilmoitettavansa kahdenkesken.» »Teste-Dieu![1] herra kuningas», virkkoi Kaarle; »tällä lailla meidän neuvonantajamme aina palvelevat meitä. Jos he ovat saaneet tietoonsa jotakin, mitä he katsovat meille tärkeäksi, niin he vääntävät kasvonsa yhtä vakaviksi ja ovat kuormastansa yhtä ylpeät kuin aasi, joka on saanut uuden satulan. -- Menköön joku käskemään Crévecoeur'iä heti tänne! -- Hän tulee Lüttich'in rajoilta, ja _meillä_ (hän lausui sen sanan erinomaisella painolla) ei ole ainakaan niillä seuduin mitään salaisuuksia joita pelkäisimme, vaikka ne julistettaisiinkin koko maailman kuultaviksi!» [1] Senaikuinen voimasana. Kaikki näkivät herttuan juoneen niin paljon viiniä, että hänen luontainen itsepäisyytensä siitä oli ylenmäärin kiihtynyt. Moni olisi mielellään tahtonut huomauttaa, ettei tämä hetki ollut suinkaan sopiva neuvottelun pitämiseen eikä myöskään tärkeitten sanomien kuulemiseen; mutta kaikki tunsivat herttuan tuittupäisen luonteen liian hyvin, uskaltaaksensa sekaantua asiaan. Istuttiin siis vain ääneti, tuskallisin sydämin odotellen, jotta saataisiin kuulla mitä sanomia kreivi oli mahtanut tuoda. Nyt seurasi lyhyt lomahetki, jonka aikana herttua piti kiinteästi silmänsä luotuna ovelle, ikäänkuin hillittömällä maltittomuudella, ja vieraat katselivat alas pöytään, ikäänkuin koettaen salata uteliaisuuttansa sekä mielensä tuskaa. Ludvig yksin pysyi ulkonaisesti aivan huoletonna ja jatkoi keskustelua vuoroin ylipaistinleikkaajan, vuoroin hovinarrin kanssa.