Part 33

»Älkää noin tulistuko, serkku», virkkoi kuningas hymyillen ja hiljaa; »minä kun toivoin connetablen _päätä_ tänne, sanoen että siitä olisi hyvä apu vähäpätöisiä erimielisyyksiämme sovitellessamme, niin en millään lailla ikävöinyt tänne hänen muuta ruumistansa, jonka minun puolestani kernaasti sopisi pysyä St. Qventin'issä.»

»Hah, haa! jopa yskän ymmärrän, kuninkaallinen serkkuni», vastasi Kaarle samalla ilkeällä naurunhohotuksella, jota muutamat muutkin kuninkaan raa'oista leikkipuheista jo olivat hänessä nostattaneet; ja sitten hän vielä lisäsi, polkien kantapäänsä maahan: »siinä merkityksessä, sen kyllä myönnän, connetablen päästä saattaisi olla hyvää apua Peronnessa.»

Nämät ja muut samanlaiset keskustelut, joihin kuningas sekoitti viittauksia tosi-asioihin sekä leikki- ja pilapuheita, eivät seuranneetkaan näin perätysten yhdessä jaksossa, vaan hän toi ne taitavasti esille osaksi raatihuoneessa pitopöydässä, osaksi sen jälkeen kun molemmat korkeat herrat kohtasivat toisensa herttuan omissa huoneissa, sanalla sanoen milloin mitenkin tilaisuus näytti tekevän tämmöisten arkaluontoisten asioiden esiintuomisen helpoksi ja luonnolliseksi.

Hiukan ajattelemattomasti tosin oli Ludvig tullut tähän vaaralliseen paikkaan, sillä herttuan tulinen luonne sekä molempien hallitsijain väliset, molemminpuoliset katkeran vihollisuuden syyt tekivät poispääsön täältä sangen epätietoiseksi ja arveluttavaksi; mutta ei koskaan mikään perämies ole tuntemattoman maan rantaa pitkin ohjannut laivaansa suuremmalla pelottomuudella ja älykkäisyydellä. Hän laski erinomaisella sukkeluudella ja tarkkuudella luotiliinansa kiistaveljensä mielen ja luonnonlaadun kaikkiin syvänteihin ja matalikkoihin eikä ilmaissut mitään pelkoa eikä epäilystä, vaikka tämä tutkimus toi ilmi enemmän salakareja ja vaarallisia särkkiä kuin turvallisia ankkuripaikkoja.

Viimeinkin päättyi tämä päivä, joka oli varmaankin ollut sangen rasittava Ludvigille, koska hänen tilansa vaati, että hänen lakkaamatta piti ponnistaa hengenvoimiansa ja olla valpas, varovainen, herkkäkorvainen. Samoin oli myös herttuakin koko päivän ollut väkinäisessä mielentilassa, koska hänen nyt täytyi hillitä tulista luonnettansa, jonka kaikille liikutuksille hän tavallisesti muulloin antoi vapaat ohjat.

Herttua oli tuskin päässyt omaan kamariinsa, otettuansa juhlallisesti jäähyväiset kuninkaalta, kun hillitty vimma puhkesikin ilmituleen. Moni kirous ja haukkumasana, hovinarrin Le Glorieux'n sanoilla puhuen, »vierähti sinä iltana päihin, jolle ne alkuansa eivät olleet aiotut»; palvelijat saivat runsaat osansa noista pahojen sanojen säästövaroista, joita herttuan ei sopinut antaa virrata kuninkaallisen vieraansa yli, eipä edes nytkään, kun tämä ei ollut läsnä, ja joita kuitenkin oli niin ylen määrin karttunut, etteivät ne enää mahtuneet sydämeen. Hovinarrin leikkipuheet toki hiukan rauhoittivat herttuan kiukkuista mieltä; hän naurahti pari kertaa kovasti, viskasi leikinlaskijalle kultakolikon, antoi rauhallisesti riisua vaatteet päältään, tyhjensi suuren pikarin ryytiviiniä, kävi vuoteelleen ja vaipui syvään uneen.

Paljon enemmän mainitsemista ansaitsee Ludvig kuninkaan levollekäynti; sillä raivoisan, tuittupäisen vimman väkivaltaiset ilmipurkaukset, jotka pikemmin kuuluvat ihmis-olentomme eläimelliseen kuin henkiseen osaan, eivät voi meitä huvittaa yhtä paljon kuin voimallisen, nerokkaan hengen salainen työ.

Mennessään siihen majapaikkaan, jonka hän oli valinnut, nimittäin Peronnen linnaan, oli Ludvigilla Burgundin herttuan kamariherrat saattajinaan, ja portilla otti hänet suurilukuinen parvi jousimiehiä sekä huoveja vastaan.

Kun hän oli hypännyt alas hevosensa selästä ja astui laskusiltaa myöten tavattoman leveän ja syvän vallihaudan poikki, katsahti hän vartiomiehiin ja virkkoi Comines'lle, joka yhdessä muiden Burgundin aatelisherrojen kera seurasi häntä: »Näilläkin on pyhän Anteruksen risti hatussansa -- vaan ei kuitenkaan samanlainen kuin minun skotlantilaisilla jousimiehilläni.»

»Te saatte nähdä, kuninkaallinen majesteetti, että he ovat, jos siksi tulee, yhtä alttiita teitä kuolemaan asti puolustamaan», vastasi Comines, jonka tarkka korva oli havainnut kuninkaan puheen äänessä sävyn, minkä Ludvig epäilemättä kernaasti olisi tahtonut salata. »Heillä on pyhän Anteruksen risti, koska se kuuluu Kultaisen Karitsan ritariston merkkeihin, jonka jäsenenä minun herrani, Burgundin herttuakin on.»

»Enkö sitä tietäisi?» virkkoi Ludvig, näyttäen saman ritariston merkkeihin kuuluvia kaulavitjoja, jotka hän isännän kunniaksi oli kaulaansa pannut. »Sekin on niitä lujia veljeyden siteitä, jotka kiinnittävät minut ja minun hyvän veljeni yhteen. Me olemme ritariveljeksiä samoinkuin henkisiäkin sukulaisia; me olemme serkuksia synnyltämme, ja ystävyyden ja hyvän naapuriuden siteet yhdistävät meidät toisiimme. -- Älkää seuratko minua edemmäksi kuin tähän ulkopihaan, jalot ritarit ja aatelisherrat! En voi sallia teidän kauemmin vaivata itseänne -- te olette jo minulle kyllin kohteliaisuutta osoittaneet.»

»Herttua on antanut meille käskyn», lausui D'Hymbercourt, »saattaa teitä, kuninkaallinen majesteetti, asuinpaikkaanne asti, ja toivomme on, että te sallitte meidän toki noudattaa herramme käskyä.»

»Tässä vähäpätöisessä asiassa», vastasi kuningas, »on, toivoakseni, minun käskyni voittava hänen käskynsä, joskin puhun nyt teille, hänen uskollisille vasalleillensa. -- En voi oikein hyvin, jalot herrat -- olen jokseenkin väsyksissä. Suuri ilokin saattaa ruumista raukaista samoinkuin kova tuska. Huomenna toivon paremmin jaksavani nauttia teidän seurastanne. -- Ja teidänkin seurastanne, herra Filip Des Comines -- minulle on kerrottu että te olette meidän aikakautemme historiankirjoittaja -- meidän, jotka soisimme saavamme mainion nimen historiassa, tulee teitä oikein hyvitellä, sillä teidän kynällänne kuuluu olevan terävä kärki, jos niin tahdotte. -- Hyvästi nyt vaan, jalot ritarit ja aatelisherrat, hyvästi sanon kaikille ja jokaiselle teistä.»

Burgundilaiset herrat läksivät ihastuneina Ludvigin kohteliaaseen käytökseen sekä siihen taitoon, jolla hän kohteliaisuuksiansa jakeli. Kuninkaan seurassa oli nyt vain pari hänen omaa miestänsä, hänen seisoessansa Peronnen linnan ulkopihan kaariportin alla, katsellen suunnattoman suurta tornia, joka kohosi linnan nurkkauksessa. Tämä korkea, paksumuurinen, synkännäköinen rakennus, itse linnan sydänpaikka, näkyi aivan selvästi juuri saman kuutamon valossa, joka valaisi Qventin Durward'in tietä Charleroin ja Peronnen välillä, ja se kuutamo, niinkuin lukija muistanee, oli erittäin kirkas. Peronnen linnan valtatorni oli muodoltaan jokseenkin samankaltainen kuin Lontoon Tower'in Valkoinen torni, mutta vieläkin vanhanaikuisempi rakennustyyliltään, sillä se oli jo, niin vakuutettiin, Kaarle Suuren ajoilta. Sen seinät olivat hirveän paksut, ikkunat erittäin pienet, rautakankiristikolla varustetut; tämä suunnattoman suuri, kömpelömäinen rakennus loi mustan, synkkiä ajatuksia herättävän varjon koko linnanpihan yli.

»Ei suinkaan _tuo_ ole aiottu minulle asunnoksi?» kysyi kuningas väristyksellä, joka ilmaisi pahaa aavistusta.

»Ei», vastasi harmaapäinen linnanisäntä, joka paljain päin oli tullut häntä vastaan. »Jumala varjelkoon! -- Teille, kuninkaallinen majesteetti, on varattu huoneita noissa matalammissa rakennuksissa tuolla, joissa Juhana kuningas vietti kaksi yötä ennen Poitiers'n tappelua.»

»Hm -- ei ole sekään onnea lupaava ennustusmerkki», mutisi kuningas. »Mutta mikäs sitten tuossa tornissa on, vanha ystävä? Ja miksi rukoilet, että Jumala varjelisi minua siihen majapaikkaan joutumasta?»

»Enpä, armollinen herra kuningas», vastasi linnanisäntä, »enpä siitä tornistakaan tahdo juuri mitään pahaa puhua -- paitsi että vartijasotamiehet sanovat sieltä kynttilöitä näkyvän ja kummallista melua kuuluvan yön aikana; ja onpa syitäkin, joiden tähden se on mahdollista, sillä ennen aikaan tuota tornia käytettiin valtiovankien vankihuoneena, ja kerrotaanpa kaikenlaisista siellä tehdyistä teoista.»

Ludvig ei kysynyt sen enempää, sillä ei kenelläkään ihmisellä ollut suurempaa syytä pitää vankihuoneen salaisuutta pyhänä. Kun hän läheni hänelle aiottuja huoneita, jotka, vaikka myöhemmin rakennetut kuin valtatorni, myös olivat vanhanaikuiset ja synkännäköiset, tapasi hän oven edustalla pienen joukon skotlantilaisia henkivartijoitansa; sillä herttua, vaikkei hän keskustellessa ollut tahtonut tehdä semmoista myönnytystä Ludvigille, oli kuitenkin sittemmin käskenyt päästää nämät miehet sisään, siksi että he seisoivat lähinnä kuninkaansa persoonaa. Uskollinen lordi Crawford oli heidän etupäässään.

»Crawford -- uskollinen, rehellinen Crawford'ini», virkkoi kuningas, »missä sinä olet ollut tänäpäivänä? -- Ovatko Burgundin herrat niin epäkohteliaat vierailleen, että he syrjäyttävät aatelismiehen, joka on urhoollisimpia ja jaloimpia, mitkä ikänä ovat astuneet hovisalien permantojen poikki? -- En nähnyt sinua pidoissa?»

»En huolinut sinne tulla, kuninkaallinen herrani», vastasi Crawford, »minä olen muuttunut aikaa myöten. Onpa ollut aikoja, jolloin olisin uskaltanut juoda kilpaa paraankin Burgundin miehen kanssa, vaikkapa hänen oman maansa viinamäkien nestettä. Mutta nyt jo viisi, kuusi korttelia vetävä pikari panee pääni pyörälle, ja velvollisuuteni teidän palveluksessanne, kuninkaallinen majesteetti, vaatii mielestäni sen, että näytän hyvää esimerkkiä näille pojilleni.»

»Sinä olet aina viisas», sanoi kuningas, »mutta onhan toki sinulla vähemmän vaivaa täällä, kun on niin pieni parvi komentosi alla -- eikä juhlapäivä vaadikaan niin ankaraa itsekieltäytymistä sinulta, kuin jos olisi vaaran hetki.»

»Jos minulla on vain pieni parvi komentoni alla», vastasi Crawford, »niin on sitä tarpeellisempaa, että pidän ne junkkarit kaikki kurissa ja kunnossa; ja päättyykö täällä kaikki maljanjuontiin vai miekanlyöntiin, se Jumala ja te itse, kuninkaallinen majesteetti, paremmin tiedätte kuin vanha Crawford ukko.»

»Ethän toki pelänne mitään vaaraa?» kuiskasi kuningas kiireesti.

»En», vastasi Crawford, »vaikka soisin pelkääväni; sillä vanhalla kreivi Douglas'illa oli aina tapana sanoa, että pelätty vaara aina on sellainen, josta voi itsensä varjella. -- Mikä valitaan tunnussanaksi tänä yönä, jos tahdotte sen armossa määrätä?»

»Otetaan vaikka Burgundi, kunniaksi isännällemme sekä tuolle viinamäen nesteelle, joka sinulle on niin mieleen, Crawford.»

»En suinkaan moiti sennimistä herttuaa enkä juomaakaan», sanoi Crawford, »kunhan molemmat aina olisivat terveydeksi. Hyvää yötä, kuninkaallinen herrani.»

»Hyvää yötä, kunnon skotlantilaiseni», vastasi kuningas ja meni huoneisiinsa.

Hänen makuukamarinsa ovella seisoi Le Balafré vartijana. »Seuraa minua sisään», käski kuningas mennessään ohitse. Jousimies siis, niinkuin mestarinsa käden liikkeelle panema kone, astui hänen perässään huoneeseen ja jäi taas seisomaan ääneti, liikahtamatta, odotellen enempiä käskyjä.

»Oletko saanut mitään tietoja tuosta vaeltavasta ritarista, sisarenpojastasi?» kysyi kuningas. »Hän on meiltä hävinnyt ihan näkymättömiin, kuulumattomiin sen jälkeen kuin hän, niinkuin ensimäiselle sankariretkelle lähtenyt nuori urho, lähetti meille kotiin kaksi vankia, sankariutensa esikoisina.»

»Kyllähän minä, kuninkaallinen majesteetti, olen kuullut hänestä hiukan», vastasi Le Balafré, »ja toivonpa teidän, herra kuningas, uskovan minua, kun sanon että hän näin pahoin tehdessänsä ei ole saanut minulta siihen kehoitusta yhtävähän neuvon kuin esimerkin muodossa; enpä minä ole koskaan ollut niin uhkarohkea, että olisin hevosen selästä sysännyt maahan jonkun teidän kaikkein korkeimman sukunne jäsenen, sillä minulla on ollut selvempi tieto sijastani ja paikastani, ja -- -- --»

»Älä puhu siitä asiasta», keskeytti hänet kuningas; »sinun sisarenpoikasi täytti vain velvollisuutensa siinä tilaisuudessa.»

»Siinä suhteessa», jatkoi Le Balafré, »hän sitten noudatti minun neuvoani. -- Qventin, sanoin minä hänelle, muista aina, käyköön muuten kuinka käykin, että kuulut skotlantilaiseen henkivartijakomppaniaan, ja täytä velvollisuutesi, tulkoon siitä mikä tuleekin.»

»Kylläpä arvasin, että hänellä oli ollut näin hyvä opettaja», virkkoi Ludvig; »mutta minulle on tärkeätä saada vastaus ensimäiseen kysymykseeni. -- Oletko nykyään saanut mitään tietoja sisarenpojastasi? -- Siirtykää syrjemmäksi, hyvät herrat», lisäsi hän, kääntyen kamariherrojensa puoleen. »Sillä tämä asia ei kuulu muille kuin minulle.»

»Olen kyllä, jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», vastasi Le Balafré. »Olen juuri tänä iltana tavannut Charlot rengin, jonka sukulaiseni lähetti kotiin Lüttich'istä tai jostain Lüttich'in piispan linnasta, mihin hän on saattanut Croyen neidot täydessä turvassa.»

»Kiitos, kunnia siitä taivaalliselle pyhälle Neitsyelle!» huudahti kuningas. »Oletko vaan varma siitä? -- aivan varma tästä hyvästä sanomasta?»

»Niin varma kuin suinkin jostakin asiasta», vastasi Le Balafré; »ja onpa jos oikein muistan, sillä miehellä myös teille, kuninkaallinen majesteetti, kirjeitä Croyen neidoilta.»

»Joudu niitä noutamaan», käski kuningas. »Anna pyssysi jollekulle näistä täällä -- Olivier'ille esimerkiksi -- kenelle hyvänsä. -- Kiitos ja kunnia Embrun'in pyhälle Neitsyelle! Ja pelkästä hopeasta pitää hänen saaman laipio alttarinsa ympärille!»

Ludvig, tässä kiitollisuuden ja jumalisuuden puuskassaan otti tapansa mukaan hatun päästään, valitsi sen koristeina olevista kuvista sen, joka oli esittävinään pyhää Neitsyttä, asetti sen pöydälle ja toisti, polvilleen laskeutuen, nöyrästi äskeisen lupauksensa.

Tallirenki, ensimäinen sanansaattaja, jonka Durward oli Schönwald'ista lähettänyt kotiin, tuli nyt sisään ja toi kirjeensä. Ne olivat Croyen neidoilta kuninkaalle; he vain sangen kylmäkiskoisin sanoin kiittivät hänen hovissaan heille osaksi tulleesta kohteliaisuudesta, ja sitten vähän lämpimämmin sen johdosta, että heidän oli suotu poistua hänen valtakunnastaan sekä annettu saattojoukko turvaksi. Näiden sanojen johdosta Ludvig sydämellisesti naurahti, vähääkään suuttumatta. Silminnähtävällä uteliaisuudella hän kysyi sitten Charlot'lta oliko heitä matkalla jollakin lailla hätyytetty tai peloitettu? Charlot, typerä pölkkypää, joka juuri siitä syystä oli valittukin, antoi jokseenkin sekavan kertomuksen tuosta kahakasta, jossa hänen kumppaninsa, gascognelainen, oli saanut surmansa, vaan ei tietänyt mistään muusta. Sitten Ludvig tiedusteli häneltä tarkkaan ja laveasti mitä tietä he olivat Lüttich'iin kulkeneet, ja hänen huomiotansa nähtävästi erittäin herätti se seikka, että he, Namur'ia lähetessään, olivat valinneet suoremman tien Lüttich'iin, pitkin Maasjoen oikeanpuolista vartta, eikä vasempaa, niinkuin matkasuunnitelmassa oli neuvottu. Kuningas käski sitten antaa miehelle pienen juomarahan, ja päästi hänet menemään, salaten pelkoansa sillä, että hän muka oli vain ollut huolissaan Croyen neitojen turvallisuudesta.

Näin saadut sanomat, vaikka niistä kävi ilmi, että yksi hänen mielihankkeistaan oli mennyt tyhjäksi, näyttivät herättävän kuninkaassa enemmän sisällistä iloa, kuin mitä luultavasti tämän vehkeen loistavin menestys olisi tuottanut. Hän huoahti niinkuin ihminen, jonka rinnalta raskas taakka on hellinnyt, mutisi kiitoksensa pyhimyksille hartaalla ja jumalisella ilmeellä, loi silmänsä ylöspäin ja rupesi heti uusia, varmempia, korkealentoisia hankkeita miettimään.

Sillä tarkoituksella kuningas käski nyt puheilleen tähtienennustajansa, Martius Galeottin, joka tuli teeskennellen käytöksellään mahtavuutta niinkuin ainakin; mutta sittenkin näkyi hänen otsallaan pieni epäilyksen pilvi, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma siitä, ottaisiko kuningas hänet ystävällisesti vastaan. Ludvig kohteli häntä kuitenkin suotuisammin, vielä ystävällisemmin kuin koskaan ennen. Ludvig sanoi häntä ystäväkseen, isäkseen tieteissä, kaukosilmäksi, jonka avulla hän saattoi nähdä tulevia asioita, ja lopuksi hän vielä pisti ennustajan sormeen sangen kalliin sormuksen. Galeotti, vaikka hänellä ei ollut mitään tietoa niistä seikoista, jotka näin äkkiä olivat ylentäneet hänen arvoansa Ludvigin silmissä, oli liian taitava mestari virassaan, että olisi paljastanut tätä tietämättömyyttänsä. Hän vastaanotti kuninkaan kiitokset arvokkaalla nöyryydellä, sanoen niiden tulevan vain hänen jalon tieteensä osaksi, tieteen, joka ansaitsi sitä enemmän ihmettelyä, koska se niin heikon välikappaleen kuin hänen kauttansa saattoi saada ihmeitä aikaan. Näin erosivat kuningas ja tähtienennustaja, molemmat hyvin tyytyväisinä toinen toiseensa.

Galeottin lähdettyä Ludvig heittäytyi tuolille, näyttäen kovin väsyneeltä, ja lähetti pois muut seuralaisensa, paitsi Olivier'in, joka hiiviskeli hänen ympärillänsä hiljaa puuhaillen kuulumattomin askelin, ja auttaen häntä levonvalmistuksissa.

Olivier'in näin palvellessa häntä oli kuningas vastoin tapaansa niin ääneti ja välinpitämätön, että parturi tästä käytöksen muutoksesta vallan hämmästyi. Häijyimmissäkin sieluissa on aina toki joku hyväkin tunne -- rosvotkin ovat päällikölleen uskolliset, ja hemmoitellussa, kunniaan koroitetussa suosikissa on joskus nähty hiukkasen todellista rakkautta sitä hallitsijaa kohtaan, jolle hän on kiitollisuudenvelassa mahtavuudestaan. Olivier le Diable, le Mauvais (perkele, ilkimys) -- tai mitä muita liikanimiä hänelle vielä lieneekin keksitty häijyn mielenlaatunsa ilmaisuksi -- tuskinpa hänkään lienee ollut niin täydesti saatanan sukua, ettei hänen sydämessään olisi kytenyt säälin kipinää herraansa kohtaan, jonka kohtaloa tämä eriskummallinen tilanne täällä näytti hyvin likeltä koskevan ja jonka voimat näyttivät olevan aivan uuvuksissa. Jonkun aikaa hän auttoi kuningasta ääneti, niinkuin palvelija pukeutuvaa herraansa ainakin, mutta sitten kiusaus voitti hänet, ja hän virkkoi rohkeudella, jonka Ludvigin suopeus tämmöisissä tilaisuuksissa oli hänessä kasvattanut: »Tête Dieu![1] herra kuningas, näytättepä te aivan siltä kuin olisitte tappelussa jäänyt tappiolle; ja kuitenkin minä, joka kaiken päivää olen seisonut teitä likellä, voin vakuuttaa, etten ole vielä ikänä nähnyt teidän taistelevan uljaammin millään sotatantereella.»

»Sotatantereellako!» toisti Ludvig kuningas, katsahtaen ylös ja palaten jälleen tavalliseen pilkalliseen käytös-ja puhetapaansa; »Pasques-Dieu![1] Olivier veikkoseni, pikemmin voi sanoa, että olen puolustanut hyvin paikkaani härkätappelussa. Sillä sokeampaa, itsepäisempää, kesyttömämpää, ennakolta arvaamattomampaa luontokappaletta kuin tuota meidän burgundilais-serkkuamme, tuskin lienee missään paitsi Murciassa jonkun sarvipään muodossa, jota on kasvatettu härkätaistelua varten. -- No, olkoon menneeksi -- kyllähän minä aika miehen tavoin osasin kiertää hänen sarvensa. Mutta, Olivier, riemuitse minun kanssani, että hankkeeni Flanderissa ovat menneet tyhjiksi, niin hyvin mitä noihin vaeltaviin Croyen prinsessoihin kuin myös Lüttich'in kaupunkiin tulee -- ymmärräthän?»

[1] Senaikuisia ranskalaisia voimasanoja.

»Enpä, totta tosiaan, herra kuningas», vastasi Olivier. »Minun on mahdoton toivottaa teille onnea sen johdosta, että rakkaimmat hankkeenne ovat menneet tyhjiksi, jollette virka minulle jotain syytä teidän toivojenne ja aikeittenne muutokseen.»

»Ei», vastasi kuningas, »ei niissä ole mitään muutosta tapahtunutkaan, asiaa ylimalkaisesti arvostellen. Mutta, Pasques-Dieu, hyvä ystäväni, tänäpäivänä olen oppinut tuntemaan Kaarle herttuan lähemmin kuin ennen. Siihen aikaan kun hän oli Charolois'n kreivi ja minä maanpakolaisuuteen ajettu Ranskan kruununperillinen, hänen isänsä, vanhan Filip herttuan aikana, me joimme ja metsästelimme ja kuljeksimme ympäri yhdessä -- ja monta hurjaa kepposta silloin tehtiin, kuin tehtiinkin. Ja siihen aikaan oli minulla epäilemätön valta hänen ylitsensä -- niinkuin voimakkaammalla hengellä ainakin heikompansa yli. Mutta hän on siitä ajoin muuttunut -- hän on tullut itsepäiseksi, rohkeaksi, röyhkeäksi, riitaisaksi väittelijäksi, jonka sydämessä palaa silminnähtävä halu mennä niin pitkälle kuin suinkin, niin kauan kuin hänellä mielestään on valtit kädessänsä. Täytyihän minun siirtyä jokaisesta arkaluontoisesta asiasta niin kiireesti ikäänkuin se olisi ollut tulikuuma rauta. Puolella sanalla vain olin viitannut siihen mahdollisuuteen, että nuo maailmaa vaeltavat Croyen kreivittäret olisivat kenties saattaneet joutua jonkun hurjan rajasissin käsiin, ennenkuin he pääsivät Lüttich'iin perille -- sinne minä suoraan tunnustin heidän menneen, sen verran kuin minulla oli tietoa asiasta -- Pasques-Dieu! tuskinpa olin saanut sen suustani, niin olisi voinut luulla, että olin puhunut häijyintä jumalanpilkkaa! Tarpeetonta on sinulle kertoa, mitä hän sanoi; kylliksi olkoon siinä, että pääni turvallisuus olisi ollut sangen epävarma, jos sinä hetkenä olisi saapunut sanoma, että teidän (nimittäin sinun ja ystäväsi De la Marck'in) kelpo vehke parantaa hänen tilaansa naimiskaupalla olisi menestynyt.»

_»Minun_ ystäväni hän ei ole, suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Olivier; »_minun_ ystäväni hän ei ole, eikä tuo ollut myöskään _minun_ vehkeeni.»

»Aivan oikein, Olivier», vastasi kuningas, »sinun tarkoituksesi ei ollut naittaa sellaista sulhasmiestä, vaan ajaa hänen partansa. No, etpä juuri tytölle parempaakaan toivottanut, kun niin nöyrästi puolin sanoin viittailit olevasi siihen mahdollinen. Mutta, Olivier, onnellinen se mies, jonka osaksi tuo tyttö ei ole tullut -- hirtettävä, teilattava, neljäksi kappaleeksi hakattava, ne olivat kohteliaimmat niistä sanoista, joilla minun kohtelias serkkuni puhui siitä, joka naisi tuon nuoren kreivittären, hänen vasallinsa, ilman hänen herttuaallista lupaansa.»

»Ja hän on epäilemättä yhtä arka hyvän Lüttich'in kaupungin meteleihin nähden?» kysyi suosikki.

»Yhtä arka, jollei vielä arempi», vastasi kuningas, »niinkuin sinun järkesi helposti älynnee. Mutta aina siitä hetkestä saakka, kun päätin tulla tänne, ovat minun lähettilääni Lüttich'issä koettaneet hillitä kaikkea kapinahalua täksi hetkeksi. Ja minun toimeliaat ja puuhaavaiset ystäväni, Rouslaer ja Pavillon, ovat saaneet käskyn olla hiljaa kuin hiiret loukossaan, kunnes tämä siunattu vieraskäyntini serkkuni luona on suoritettu.»

»Teidän omista sanoistanne päättäen, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier kuivakiskoisesti, »on parasta, mitä tästä käynnistä täällä saattaa toivoa, se, ettei teidän asianne sen kautta joudu pahemmalle kannalle. -- Totta puhuen, sitä voi verrata tuohon juttuun kurjesta, joka pisti päänsä suden kitaan ja oli sitten hyvillä mielin siitä, ettei hänen kaulaansa purtu poikki. Mutta näyttipä sittenkin siltä, kuin olisitte te, kuninkaallinen herrani, vielä ollut hyvinkin kiitollinen tuolle viisaalle filosofille, joka houkutteli teidät tähän hyviä toivoja herättävään peliin.»

»Ei mitään peliä», vastasi kuningas jyrkästi, »saa toivottomaksi sanoa, ennenkuin se on menetetty, eikä minulla ole mitään syytä pelätä, että jäisin tappiolle. Päinvastoin, jollei mitään satu, josta tuon kostonhimoisen hullun vimma herää, niin olen varma voitosta. Ja todellakin olen suuressa kiitollisuudenvelassa sille viisaalle miehelle, joka kreivittärien saattajaksi suositti minulle tuota nuorukaista; sillä Durward'in kohtalo, jonka tähtienennustaja taivaankappaleista oli lukenut, on niin hyvässä sovussa oman kohtaloni kanssa, että nuorukainen, rikkomalla minun käskyni ja poikkeamalla toiselle tielle, De la Marck'in väijymäpaikan sivuitse, on pelastanut minut vaarasta.»

»Kylläpä te, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier, »mahtaisitte helposti löytää montakin sellaista käskyläistä, jotka ottaisivat palvellaksensa teitä sillä ehdolla, että saisivat noudattaa omaa mielivaltaansa pikemmin kuin teidän käskyjänne.»