Part 28

Kaikki hänen miehensä hypähtivät ylös kuultuansa tämän käskyn, ja kun he istuivat sekaisin äskeisten liittolaistensa keskellä ja vielä lisäksi olivat ennakolta saaneet tiedon mahdollisesta hyökkäyksestä, niin oli jokainen heistä heti temmannut naapuriansa kiinni kauluksesta, oikealla kädellä kohottaen leveäteräistä väkipuukkoa, joka lamppujen sekä kuun valossa kirkkaasti välkähti. Kaikki käsivarret kohosivat, vaan ei yksikään iskenyt; sillä uhrit olivat kovin hämmästyksissään yrittääksensäkään vastarintaa, ja De la Marck'in tarkoitus luultavasti olikin vain peloittaa porvariliittolaisiansa.

Mutta yht'äkkiä sai tämä seikka ihan toisen käänteen Qventin Durward'in kautta, joka oli paljon neuvokkaampi ja päätöksissään kerkeämpi kuin hänen ikäisensä tavallisesti, ja jonka rohkeutta sitä paitsi tänä hetkenä kiinnitti kaikki se, mikä vain suinkin olisi saattanut enentää hänen luontaista älykkäisyyttänsä ja mielenpontevuuttansa. Hänkin teki samoin kuin De la Marck'in miehet, hyppäsi Kaarle Eberson'in, heidän päällikkönsä pojan kimppuun, jonka hän helposti sai valtaansa, uhkasi väkipuukollansa nuorukaisen kurkkua ja huusi: »Semmoinenko on teidän leikkinne? No siihenpä tahdon sitten minäkin ottaa osaa!»

»Seis, seis!» huusi De la Marck -- »eihän tämä ole muuta kuin leikkiä -- ei muuta kuin leikkiä! -- Luuletteko te, että minä tahtoisin tehdä pahaa hyville ystävilleni ja liittoveljilleni, Lüttich'in miehille! -- Sotamiehet, päästäkää irti, käykää istumaan, viekää pois tuo raato» -- hän potkaisi piispan ruumista jalallaan, »joka on nostanut riitaa ystävien kesken, ja huuhdelkaamme kaikki vihat uudella maljalla!»

Kaikki hellittivät uhrinsa irti, ja sotamiehet sekä porvarit seisoivat nyt ja katsoivat toinen toiseensa, ikäänkuin he eivät oikein olisi tietäneet olivatko he ystävyksiä vai vihamiehiä. Qventin käytti tämän hetken hyväkseen.

»Kuulkaa minua, Wilhelm de la Marck», lausui hän, »ja te Lüttich'in porvarit! -- Ja te, nuori herra, olkaa hiljaa» -- sillä Kaarle Eberson yritti tempaista itsensä irti -- »ei teille tehdä vahinkoa, jollei vielä kerran tapahdu jotain tuommoista kovin terävää pilaa!»

»Kuka, paholaisen nimessä, sinä olet», kysäisi kummastunut De la Marck, »joka olet tullut tänne meidän omaan pesäämme määräämään ehtoja ja ottamaan panttivankeja? -- meiltä, jotka kyllä olemme tottuneet vaatimaan muilta pantteja, vaan emme semmoisia koskaan anna kenellekään?»

»Minä olen Ludvigin, Ranskan kuninkaan palveluksessa», lausui Durward rohkeasti, »jousimies hänen skotlantilaisessa henkivartija-komppaniassaan, niinkuin te jo puheestani ja puvustani mahdatte arvata. Minut on lähetetty tänne teidän tekojanne tarkkaamaan ja kuninkaani tietoon saattamaan; mutta ihmeekseni näen tässä, että teidän tekonne pikemmin ovat pakanain kuin kristittyjen, pikemmin hullujen kuin järkimiesten tekoja! Burgundin Kaarlen sotajoukot lähtevät heti paikalla marssimaan teitä kaikkia vastaan, ja jos te toivotte Ranskalta apua, tulee teidän käyttäytyä toisella tavalla. -- Mitä teihin tulee, te Lüttich'in porvarit, niin kehoitan teitä viipymättä palaamaan kotikaupunkiinne; ja jos joku rupeaisi teidän lähtöänne estämään, niin julistan estäjän minun herrani, kaikkein armollisimman Ranskan kuninkaan viholliseksi!»

»Eläköön Ranska ja Lüttich! Ranska ja Lüttich!» huusivat Pavillon'in seuralaiset ynnä myös useat muut porvarit, joiden miehuutta Qventin'in rohkeat sanat olivat karaisseet.

»Eläköön Ranska ja Lüttich! Ja eläköön tämä urhokas jousimies! Me tahdomme hänen puolellaan elää tai kuolla!»

Wilhelm de la Marck'in silmät säihkyivät, ja hän kaappasi väkipuukkonsa, ikäänkuin lennättääkseen sen tuon rohkean puhujan sydämeen. Mutta hän katsahti ensin ympäri salia ja näki soturiensa katseissa jotain, jota _hänenkin_ täytyi ottaa lukuun. Heidän parissaan oli paljon ranskalaisia, ja kaikki he tiesivät kuinka paljon salaista raha-apua De la Marck oli saanut sen maan kuninkaalta, olipa sitä paitsi myös moni heistä kauhuissaan äskeisen väkivaltaisen, kirkonkin vihaa nostavan teon johdosta. Burgundin Kaarlen nimi soi pelottavalta, sillä tiedettiin sen miehen varmaankin koettavan viimeiseen asti kostaa tämmöisiä tekoja; ja se ajatus, että riitaantuminen lüttichiläisten kanssa sekä Ranskan kuninkaankin suututtaminen vielä päälliseksi olisi hurjinta hulluutta, teki masentavan vaikutuksen soturien rohkeuteen, jos kohta heillä olikin pää nyt aivan pyörällä. De la Marck sanalla sanoen älysi, ettei hän omaltakaan väeltään nyt enää saisi apua mihinkään uuteen väkivallantekoon, ja hilliten vimmaa, joka kuvastui hänen otsallansa ja silmissänsä, hän ilmoitti, »ettei hänellä suinkaan ollut mitään pahaa mielessä hyviä ystäviänsä lüttichiläisiä vastaan, jotka kaikki saisivat, jos niin tahtoivat, esteettömästi lähteä pois Schönwald'ista, vaikka hän kyllä olisi suonut, että he olisivat viettäneet hänen seurassaan edes yhden ainoan yökauden heidän voittonsa kunniaksi». Tähän hän sitten vielä suuremmalla mielenmaltilla kuin mitä hänellä oli tapana, lisäsi »mielellään rupeavansa seuraavana päivänä tai niin pian kuin heille sopisi keskusteluihin siitä, kuinka saalis olisi jaettava ja mihinkä toimiin oli ryhdyttävä heidän yhteiseksi puolustuksekseen. Lopuksi hän lausui vielä toivomuksen, että ainakin tämä skotlantilainen herra tekisi hänen pidoilleen sen kunnian, että hän viettäisi yötä Schönwald'issa».

Durward kiitti kutsusta, mutta sanoi lähtönsä tai jäämisensä riippuvan Pavillon'ista, jonka seuraan häntä oli erikoisesti käsketty liittymään; mutta tietysti hän oli seuraava Pavillon'ia, kun tämä jälleen tulisi käymään urhokkaan Wilhelm de la Marck'in majapaikkaan.

»Jos teidän lähtönne riippuu minun lähdöstäni», virkkoi Pavillon kiireesti ja aivan ääneensä, »niin te varmaankin lähdette Schönwald'ista silmänräpäystäkään kauemmin viipymättä -- ja jollette aio tulla takaisin Schönwald'iin muuta kuin minun seurassani, niin eipä ole luultavaa, että te kovinkaan pian saatte nähdä jälleen tämän paikan.»

Puheensa loppulauseen kunnon pormestari mutisi itsekseen, peläten siitä koituvan pahaa, jos hän kaikkien kuullen päästäisi sanoiksi tunteensa, joita hän ei kuitenkaan kokonaan saanut hillityiksi.

»Pysykää aivan likellä minun takanani, rivakat nahkuripoikani», sanoi hän henkivartijoilleen, »ja lähtekäämme niin joutuisasti kuin mahdollista pois tästä varkaitten pesästä.»

Useimmat korkeampisäätyiset lüttichiläiset näyttivät olevan samaa mieltä kuin pormestari, ja tuskinpa nekään iloitsivat yhtä paljon rynnätessään Schönwald'iin kuin nyt päästessään eheinä sieltä pois. Heidän sallittiin esteettä lähteä linnasta; ja iloinenpa oli Qventinkin, kun nuo hirvittävät muurit olivat heidän selkänsä takana.

Ensi kertaa sen jälkeen kun he olivat astuneet tuohon kauheaan saliin, uskalsi Qventin kysyä nuorelta kreivittäreltä, miten hän jaksoi.

»Hyvin, hyvin», vastasi Isabella kuumeenkaltaisella kiiruulla, »aivan hyvin -- älkää vain viivyttäkö matkaamme kysymyksillä -- älkäämme menettäkö ainoatakaan silmänräpäystä sanoilla -- paetkaamme -- paetkaamme!»

Näin puhuessaan hän yritti jouduttaa askeleitansa; mutta se onnistui häneltä niin huonosti, että hän olisi uupumuksesta vaipunut maahan, jollei Durward olisi tukenut häntä. Nuori skotlantilainen nosti hänen suojaansa annetun rakkaan holhokin syliinsä samalla hellyydellä kuin äiti, kun tämä pelastaa lapsensa vaarasta. Ja kun neito, ajattelematta mitään muuta paitsi pelastusta, kiersi toisen käsivartensa Durward'in kaulaan, niin nuorukainen ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan tämän yön vaarasta, koska loppu oli muodostunut tämmöiseksi.

Kunnon pormestaria puolestaan tuki ja laahasi mukanansa uskollinen neuvonantaja Peterkin sekä toinen kirjuri. Ja näin he semmoisella kiireellä, etteivät uskaltaneet huoahtaakaan, joutuivat joen varrelle. Matkallaan he kohtasivat montakin liikkeellä olevaa porvariparvea, jotka olivat uteliaat saamaan tietoja, miten rynnäkkö oli onnistunut ja oliko todellakin totta, mitä huhu jo tiesi kertoa, että voittajain välille oli noussut eripuraisuutta. Välttäen näitä utelioita niin paljon kuin mahdollista, saivat he viimein, Peterkin'in ja muutamien hänen kumppaniensa uutteran toimen avulla, veneen hankituksi itselleen. Siinä oli heillä nyt tilaisuutta hiukan levähtää, ja tämä lepo oli tervetullut Isabellalle, joka yhä vielä liikkumatta lepäsi pelastajansa käsivarsilla, kuin myös kunnon pormestarille. Tämä viimeksimainittu, lausuttuansa joukon katkonaisia kiitoksensanoja Durward'ille, jonka mieli tällä hetkellä oli täynnä muita huolia, niin ettei hän joutunut vastaamaan, piti Peterkin'ille pitkän puheen omasta urhoollisuudestaan ja hyväsydämisyydestään sekä vaaroista, joihin nämät molemmat avut olivat hänet tässä niinkuin muissakin tilaisuuksissa saattaneet.

»Peterkin, Peterkin», sanoi hän taas, jatkaen illallista valitusvirttänsä, »jollei minulla olisi niin urhokasta sydäntä, en olisi koskaan vastustanut kymmenysveroa, koska jokainen muu elävä henki oli myöntyväinen sitä suorittamaan. -- Niin, ja jos sydämeni olisi vähemmän urhokas, niin ei se olisi viekoitellut minua tuohon St. Tron'in tappeluun, missä eräs Hennegaun huovi peitsellään sysäsi minut lietteiseen ojaan, josta sydämeni ja käteni eivät jaksaneet auttaa minua ylös, ennenkuin tappelu oli loppunut. -- Niin, Peterkin, ja nyt taas tänä yönä sama urhouteni viekoitteli minut pukeumaan liian ahtaaseen haarniskaan, ja siihen olisin tukehtunut kuoliaaksi, jollei avukseni olisi tullut tämä rivakka nuori herra, jonka virkana sotiminen onkin, ja siihen hänen virkaansa minä toivotan hänelle kaikkea iloa. Ja entäs minun sydämeni, Peterkin, se on saattanut minut köyhäksi mieheksi -- tai, oikeammin sanoen, se olisi saattanut minut köyhäksi mieheksi, ellen istuisi jokseenkin tukevalla oksalla tässä matoisessa maailmassa -- ja tiesi Jumala kuinka moneen pulaan se vielä on saatava minut, kun nyt ollaan tekemisissä korkeasukuisten neitosten ja kreivitärten ja salaisuuksien kanssa, joiden tähden, sen verran kuin voin arvata, voi vielä puolet omaisuudestani joutua hukkaan ja kaulani takertua pahaan paulaan kaupan päälliseksi!»

Qventin ei malttanut kauemmin kuunnella ääneti tätä puhetta, vaan vakuutti pormestarille, että mitä vaaraa ja vahinkoa hänelle koituisikin hänen suojaansa uskotun nuoren kreivittären tähden, niin saisi hän siitä kaikkein sulimmat kiitokset sekä myöskin, sen verran kuin mahdollista, täyden maksun.

»Kiitoksia paljon, nuori herra knaappi ja jousimies, kiitoksia paljon», vastasi lüttichiläinen; »mutta kuka teille on sanonut, että tahdon mitään maksua teiltä siitä, mitä kunnon miehenä olen velkapää tekemään? Enhän minä tehnyt muuta kuin valitin, että se saattaisi tulla maksamaan minulle niin ja niin paljon; ja toivonpa, että minun toki on lupa puhua sen verran apulaiselleni, kenenkään tarvitsematta sanoa, että nurisen vahingostani tai vaarastani.»

Qventin huomasi tämän johdosta, että hänen ystävänsä kuului tuohon lukuisaan hyväntekijäin luokkaan, jotka palkkioksi teoistaan vaativat itselleen oikeuden saada nurista, vaikkeivät he tahdokaan sillä muuta kuin vetää esille oman vahinkonsa ja saattaa toisen panemaan hiukan suurempaa arvoa heidän jalomieliseen tekoonsa. Durward, viisasti kyllä, pysyi siis ääneti ja antoi pormestarin, kun he saapuivat hänen kotitalolleen, jatkaa murinaansa kaikista niistä vaaroista ja vahingoista, joihin yhteisen edun harrastus tai yksityisille osoittama jalomielisyys olivat hänet saattaneet.

Asian laita, totta puhuen, oli sellainen, että kunnon pormestari tunsi arvonsa siitä hiukan alenneen, että hän oli sallinut nuoren muukalaisen ruveta johtajaksi tuona vaarallisena hetkenä Schönwald'in juhlasalissa; ja vaikka hän sinä hetkenä oli ollut hyvinkin mielissään Durward'in sekaantumisen voimallisesta vaikutuksesta, tuntui hänestä kuitenkin nyt, asiata tarkemmin arvellessaan, ettei hänen arvonsa enää ollut entisellään. Tätä seikkaa hän koetti siis nyt korvata siten, että hän ylenmäärin kehui sitä kiitollisuudenvelkaa, jossa hänen isänmaansa ylimalkaan ja hänen ystävänsä erittäin sekä Croyen kreivitär ja tämän neidon nuori suojelija kaikkein eniten olivat hänelle.

Mutta kun vene pysähtyi hänen puutarhansa rantaan ja hän itse Peterkin'in avulla oli päässyt maihin, näytti siltä, kuin olisi palaaminen omalle kynnykselle kerrassaan taas haihduttanut kaikki loukkautuneen ylpeyden sekä kateuden tunteet ja muuttanut nyreissään olevan, syrjäytetyn kansanjohtajan suoraksi, ystävälliseksi, vieraanvaraiseksi ja kohteliaaksi isännäksi. Hän huusi kovalla äänellä Trudchen'ia, joka ilmaantuikin heti, sillä harvapa tuona monivaiheisena yönä oli pelolta ja huolelta saanut unta Lüttich'in vallien sisäpuolella. Trudchen sai käskyn pitää hartainta huolta kauniista, melkein tainnoksissa olevasta vieraasta neidosta; ja pormestarin tytär, joka ihastui Isabellan kauneuteen yhtä paljon kuin kreivittären onnettomuus häntä säälitti, täytti velvollisuutensa sisaren hartaudella ja rakkaudella.

Vaikka nyt oli jo hyvinkin myöhäinen aika ja vaikka pormestari itse oli kovin väsyksissä, niin töin tuskin Qventin'in onnistui kieltäytyä juomasta kallista, Azincourt'in tappelun aikuista viiniä, jota hänelle nyt tarjottiin. Hänen olisikin vastusteluista huolimatta täytynyt suostua ottamaan kulauksen, jollei talon emäntä olisi ilmestynyt, jonka Pavillon kovalla huudollaan: »Missä ovat kellarin avaimet?» kutsui esille. Emäntä oli muhkea, pieni, palleroinen vaimo, joka aikoinaan oli ollut sievänlainen, mutta jonka erikoisina avuina jo monta vuotta oli ollut punainen, terävä nenä, kimakka ääni sekä se vaatimus, että pormestarin piti kotona alistua hyvän ja terveellisen kurin alle, koska hänellä kodin ulkopuolella oli siksi suuri valta.

Saatuansa selvän siitä, mistä hänen miehensä ja vieras keskenään väittelivät, emäntä suorin sanoin päätti, että isäntä oli jo saanut liiaksi viiniä eikä suinkaan tarvinnut sen enempää lisään. Siitä syystä muori, niinkuin pormestari olisi tahtonut, ei ottanutkaan esille avainta siitä suuresta kimpusta, joka hopeavitjoista riippui hänen vyöllänsä, vaan kääntyi mieheensä selin ja saattoi Qventin'in somaan, hauskaan kamariin, missä hänen tuli viettää yönsä. Siellä sai meidän nuorukaisemme käyttää hyväkseen vuodetta sekä muita mukavuuksia, jommoisia hän ei suinkaan ollut koskaan ennen nähnyt; siinä määrin Flanderin porvarit kotielämässään olivat edellä köyhiä, sivistymättömiä skotlantilaisia, vieläpä Ranskankin asukkaita.

XXIII

PAKO

Käske vain mun juosta, niin mahdottomiakin vastaan ryntään, ja voitan ne. -- -- -- -- -- --

Siis vain liikkehelle, sua seuraan, sydämessä uusi into, mihinkä, sit' en tiedä.

Julius Caesar.

Vaikka sydän oli täynnä sekaisin riehuvia ilon ja pelon, epäilyksen sekä huolen tunteita, niin edellisen päivän uuvuttavat vaivat vaivuttivat kuitenkin nuoren skotlantilaisen syvään, raskaaseen uneen, josta hän ei herännyt ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Herättäjänä oli talon isäntä, joka astui sisään synkkä huoli otsallansa.

Hän kävi istumaan vieraansa vuoteen reunalle ja rupesi pitkälti, monimutkaisesti puhumaan naineen miehen kotivelvollisuuksista, erittäinkin siitä ankarasta ylivallasta ja isännänoikeudesta, jota naineen miehen aina muka tulee pitää voimassa, jos hän sattuu olemaan jostain erimieltä vaimonsa kanssa. Qventin kuunteli tätä saarnaa tarkkaavaisin mielin. Hän tiesi, että naineet miehet, samoin kuin muutkin sotaa käyvät vallat, usein laulavat voitonvirttä pikemmin salatakseen tappiota kuin viettääkseen voittoa. Hän ryhtyi siis kiireesti tyystemmin asiata tutkimaan ja sanoi toivovansa, ettei heidän tulonsa ollut tuottanut vastusta talon kunnon emännälle.

»Vastusta! -- ei suinkaan!» vastasi pormestari. »Ei ole toista vaimoa, joka olisi aina niin hyvin varustunut kuin Mabel muori -- hän on aina iloinen kuin vieraita tulee taloon -- hänellä on aina vieraan varalta puhdas vuode ja kelpo ateria, niin kauan kuin Jumala siunaa meidän taloamme ja pöytäämme -- toista vieraille kohteliaampaa vaimoa ei olekaan -- paha vain, että hänellä joskus on pienet oikkunsa.»

»Meidän olomme täällä, sanalla sanoen, on siis hänelle vastenmielinen?» virkkoi Durward kavahtaen ylös vuoteeltaan ja ruveten joutuisasti panemaan päällensä. »Jos vain varmaan tietäisin, että Isabella neiti viime yön kauhujen jälkeen jaksaa matkustaa, niin en suinkaan pahoittaisi emännän mieltä viipymällä hetkeäkään kauemmin.»

»No niin», sanoi Pavillon, »samaa juuri nuori neito itsekin virkkoi Mabel muorille; ja tosiaankin soisin, että olisitte nähnyt miten puna lensi hänen poskillensa, kun hän sen sanoi -- maitotyttö, joka on luistellut jäistä tuulta vastaan puolen peninkulman matkan kaupunkiin, olisi kuin lilja häneen verraten -- enpä kummeksi tosiaankaan, että Mabel muori rukka on hiukan mustasukkainen.»

»Onko Isabella neiti jo tullut ulos kamaristaan?» kysyi nuorukainen jatkaen pukeutumistaan vielä suuremmalla kiireellä.

»On», vastasi Pavillon, »ja hän ikävöitsee teitä hartaasti, jotta tulisi päätetyksi mitä tietä te jatkatte matkaanne -- koska teidän molempien mieli tekee lähteä. -- Mutta tottahan te, toivoakseni, ensin kuitenkin haukkaatte aamiaispalan?»

»Miksi ette tätä minulle ennen virkkanut?» kysyi Durward närkästyen.

»Hiljaa -- hiljaa», vastasi pormestari; »olenpa luullakseni virkkanut teille tämän asian liiankin aikaisin, koska te siitä näin tulistutte. Olisipa minulla vielä muutakin teidän korvillenne aiottua, jos teillä vain olisi tarpeeksi malttia kuunnella.»

»Virkkakaa, arvoisa mestari, niin pian ja niin joutuun kuin vain voitte -- minä kuuntelen hartaasti.»

»No hyvä», jatkoi pormestari. »Minulla on vain yksi sana lisättävänä, se nimittäin, että Trudchen, jota ero tästä sievästä aatelisneidosta surettaa, aivan kuin hän olisi hänen oma sisarensa, käskee teitä pukeutumaan toiseen pukuun. Huhu näet on kaupungilla liikkeellä, että Croyen kreivittäret matkustavat meidän maillamme toivioretkeläispuvussa, Ranskan kuninkaan henkivartijaväkeen kuuluva skotlantilainen jousimies seurassaan. Kerrotaanpa myöskin, että eräs mustalainen viime yönä oli tuonut toisen heistä Schönwald'iin, sen jälkeen kun me sieltä olimme lähteneet. Ja kerrotaanpa vielä lisäksi tämän saman mustalaisen vakuuttaneen Wilhelm de la Marck'ille, ettei teitä olekaan lähetetty tänne lähettiläänä De la Marck'in eikä Lüttich'in kunnon miesten puheille, vaan että te olette omin luvin ryöstäneet nuoren krevittären ja kuljeksitte pitkin maata hänen rakastajanaan. Ja kaikki nämät sanomat ovat tulleet tänne Schönwald'ista tänä aamuna. Ne ovat tulleet minun sekä muidenkin kaupungin raatimiesten korviin, enkä oikein tiedä mikä neuvo olisi parhaiksi. Sillä vaikka omasta mielestäni Wilhelm de la Marck on liian väkivaltaisesti kohdellut niin hyvin piispaa kuin meitäkin, niin on kuitenkin yleisenä mielipiteenä se, että hän sydämensä pohjasta on hyvänluontoinen mies -- selväpäisenä tietysti -- ja että hän on ainoa herra, joka sopii meidän johtajaksemme sodassa Burgundin herttuaa vastaan -- ja, totta puhuen, niinkuin nyt on asian laita, on osaksi minunkin mielipiteeni semmoinen että meidän täytyy pysyä hyvässä sovussa hänen kanssansa, sillä me olemme jo menneet liian kauas voidaksemme enää peräytyä.»

»Teidän tyttärenne neuvo on hyvä», virkkoi Durward, joka ei ryhtynytkään mihinkään moittimisiin eikä kehoittelemisiin, jotka, sen hän kyllä näki, eivät voisi enää järkyttää kunnon pormestarin päätöstä, sillä siten tehdessään Pavillon totteli niin hyvin puolueensa mielipiteitä kuin myös vaimonsakin tahtoa. »Teidän tyttärenne neuvo on hyvä -- meidän pitää lähteä täältä valepuvussa ja heti paikalla. Voimmehan toki, toivon minä, luottaa siihen, että te pidätte asian salassa ja autatte meidät pakoon?»

»Aivan mielelläni -- aivan mielelläni sen teen!» sanoi kunnon porvari, joka ei ollut tyytyväinen omaan käytökseensä ja senvuoksi halukkaasti tarttui tähän tilaisuuteen voidakseen sitä jollakin lailla hyvittää. »En voi unohtaa, että te viime yönä pelastitte henkeni niin hyvin sillä, että päästitte auki riivatun teräshaarniskani, kuin myös pelastamalla minut toisesta vielä paljoa pahemmasta pulasta: sillä Metsäkarju ja hänen poikueensa ovat enemmän pirujen kuin ihmisten sukua. Senvuoksi olen teille uskollinen niinkuin miekan terä kahvalleen -- sehän on meidän miekkaseppien sananparsi, ja he ovat laatuaan parhaita koko maailmassa. No, nyt kun olette valmis, tulkaa tätä tietä -- ja saattepa nähdä kuinka suuresti minä luotan teihin.»

Pormestari vei Durward'in makuukamarista omaan huoneeseensa, jossa hän toimitti asioitansa; ja pantuansa oven telkkeeseen ja luotuansa terävän, varovaisen silmäyksen ympärilleen, hän aukaisi salaisen holvikomeron seinäverhon takana, jossa seisoi monta monituistakin rauta-arkkua. Hän avasi yhden niistä, joka oli täynnä gulden-kolikoita, ja pyysi Qventin'iä ottamaan siitä niin suuren summan kuin hän luuli tarvittavan heidän matkakulunkejansa varten.

Plessis'n linnasta lähtiessä saatu summa oli jo melkein loppuun kulunut, jonka vuoksi Durward nyt vastaanpanematta otti kaksisataa guldenia; ja näin tehdessään hän vieritti raskaan kuorman Pavillon'in sydämeltä, sillä kunnon pormestarin mielestä tämä epätietoinen laina, jonka hän vapaaehtoisesti antoi, hyvitti vieraanvaraisuuden lain rikkomisen, johon kaikenlaiset muut seikat suureksi osaksi olivat hänet pakoittaneet.

Huolellisesti lukittuaan aarrekätkönsä saattoi rikas flanderilainen vieraansa vieraskamariin, ja siellä Durward tapasi Croyen kreivittären jälleen täysissä ruumiin sekä hengen voimissa, vaikka vielä kalpeana edellisen yön hirmuista. Isabella oli puettu flanderilaiseksi porvaritytöksi. Muita ei ollut läsnä paitsi Trudchen, joka toimessaan järjesteli kreivittären pukua ja neuvoi miten hänen tulisi käyttäytyä. Isabella ojensi kätensä Durward'ille ja sanoi nuorukaisen suudeltua sitä kunnioittavasti: »Herra Qventin, meidän täytyy erota näistä hyvistä ihmisistä, etteivät hekin joutuisi siitä onnettomuudesta osallisiksi, joka minua on vainonnut aina isäni kuolemasta asti. Teidän pitää nyt muuttaa pukua ja tulla kanssani, jollette liene tekin kyllästynyt seuraamasta näin onnetonta olentoa.»

»Minäkö! -- minäkö voisin kyllästyä teitä seuraamasta! Viimeiseen maailman ääreen asti minä seuraan teitä suojelijananne! Mutta te -- te itse -- jaksatteko te vain kestää tätä matkaa? -- Jaksatteko te viime yön hirmujen jälkeen -- -- --»

»Älkää muistuttako niitä mieleeni», vastasi kreivitär; »kaikki pyörii nyt päässäni kuin ilkeä unennäkö. -- Onko hyvä piispa pelastunut?»

»Toivoakseni hän on vapaa», virkkoi Durward viitaten Pavillon'ia vaikenemaan, sillä pormestari näytti juuri aikovan alottaa hirvittävää kertomusta.

»Olisiko meidän mahdollista päästä hänen luoksensa? -- Onko hän saanut sotavoiman kokoon?» kysyi Isabella.

»Hänen ainoa toivonsa on taivaassa», vastasi nuori skotlantilainen; »mutta minnekä päätättekin lähteä, seuraan minä rinnallanne rohkeana oppaana ja suojelijana.»

»Miettikäämme», sanoi Isabella; ja hetkisen aikaa vaiti oltuansa hän lisäsi: »Luostariin minä mieluinten menisin, jollen vain pelkäisi, ettei se olisi tarpeeksi vahva muuri vainoojiani vastaan.»

»Hm, hm», sanoi pormestari; »enpä tahtoisi neuvoa teitä yrittämään mihinkään luostariin Lüttich'in hiippakunnassa; sillä Ardenni-vuoriston Metsäkarjulla, vaikka hän muuten on kelpo sotapäällikkö, luotettava liittolainen ja meidän kaupunkimme ystävä, on kuitenkin joskus häijytkin puuskansa, eikä hän, oikein puhuen, pidä suurta lukua luostareista, nunnalupauksista eikä muista sellaisista. Kerrotaanhan kokonaisen parven nunnia -- se on entisiä nunnia -- aina seuraavan hänen komppaniansa marssien mukana.»

»Laittautukaa joutuisasti valmiiksi, herra Durward», virkkoi Isabella keskeyttäen tämän liikoihin menevän kertomuksen, »koska teidän uskollisuutenne on ainoa turvani.»