# Qventin Durward

## Part 27

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/qventin-durward-13975/index.md

»Eipä olla jalosukuisia, eikä herrojakaan», sanoi pormestari, »vaan kunnon Lüttich'in porvareita, jotka suorittavat vekselinsä helisevillä kolikoilla. -- Mutta se ei kuulu asiaan. -- Vaikkapa olisittekin kreivitär, uiiu otan teidät kuitenkin suojelukseeni.»'

»Teidän on velvollisuus häntä suojella, vaikka hän olisi herttuatarkin», sanoi Peterkin, »koska kerran olette sananne antanut.»

»Oikein, Peterkin, aivan oikein»; sanoi pormestari. »Niin on meidän alankomaalaisten tapa: Ein Wort, ein Mann! (Sanasta miestä) ja nyt ei muuta kuin asiaan käsiksi. -- Meidän pitää mennä sanomaan jäähyväiset Wilhelm de la Marck'ille; mutta sittenkin aavistan pahaa ajatellessani häntä. Ja jos se olisi kohteliaisuuden käynti, jota voisi välttää, niin eipä minun mieleni suinkaan palaisi sinne.»

»Eikö olisi parempi, koska teillä on semmoinen miesjoukko takananne, mennä portille ja väkisin pyrkiä ulos?» kysyi Qventin.

Mutta yhdellä suulla Pavillon ja hänen neuvonantajansa sanoivat, että sellainen hyökkäys oman liittolaisen sotamiesten kimppuun olisi sopimatonta, ja sen lisäksi he vielä puolin sanoin osoittivat, miten vaarallinen asia se olisi, josta Qventin kyllin selvästi näki, ettei sellaista voinut yrittääkään tällaisten liittolaisten kanssa. He päättivät siis rohkeasti mennä linnan suureen saliin, missä Ardenni-vuorten hurja Metsäkarju kuului pitävän pitojansa ja pyytää vapaata pääsöä linnasta Lüttich'in pormestarille ja hänen seuralleen, mikä vaatimus näytti olevan niin kohtuullinen, ettei sitä olisi luullut mahdolliseksi kieltää. Sittenkin kunnon pormestari huokasi katsahtaessaan seuralaistensa puoleen, ja virkkoi uskolliselle Peterkin'illeen: -- »Kas näin sitä käy, kun sydän on liian rohkea ja hellä! Voi, voi, Peterkin, kuinka paljon vastusta minulla jo on ollut rohkeudestani ja armahtavaisuudestani, ja kuinka paljon vastusta tuottaneekaan hyvä sydämeni minulle, ennenkuin Jumala päästää meidät pois tästä riivatusta Schönwald'in linnasta!»

Kun he astuivat pihojen poikki, joissa yhä vielä lepäsi joukottain kuolleita ja kuoleman kanssa kamppailevia, kuiskasi Qventin, joka talutti Isabellaa tämän hirmupaikan läpi, hänelle rohkaisevia, lohduttavia sanoja, ja huomautti, että pelastus kokonaan riippui kreivinnan omasta mielenlujuudesta ja hätäilemättömyydestä.

»Ei minun -- ei minun», sanoi Isabella, »vaan teidän, teidän yksin. -- Voi, jos vain pelastun tästä hirmunyöstä, niin en ikänä unohda häntä, joka pelasti minut! Yhtä ystävyyden työtä minä pyytäisin kuitenkin vielä teiltä, ja rukoilen että suostutte siihen, jos teille on äitinne maine ja isänne kunnia rakas!»

»Mitä te voisitte anoa, jota minä voisin kieltää?» kuiskasi Qventin.

»Työntäkää kernaammin väkipuukkonne minun sydämeeni», sanoi Isabella, »kuin jätätte minut vangiksi noiden hirviöiden käsiin.»

Qventin vastasi vain puristaen nuoren kreivittären kättä, joka, siltä ainakin näytti, olisi myös puristanut vastaan, jollei hän olisi ollut niin peloissaan. Ja nojautuen nuoren suojelijansa käsivarteen hän astui tuohon peloittavaan saliin; Pavillon luutnanttinsa kera astui edeltä, ja perässä seurasi kaksitoista nahkurinammattikunnan poikaa, jonkunmoisena pormestarin kunniavahtina.

Heidän lähestyessään salia kuului sieltä niin julmaa riemunkarjuntaa ja niin hurjaa naurunhohotusta, joista päättäen olisi pikemmin luullut siellä olevan piruja iloitsemassa, saavutettuaan jonkun voiton ihmiskunnasta, kuin kuolevia olentoja, joilta rohkea yritys oli onnistunut. Mielenkiihko, jommoista vain toivottomuus voi saada aikaan, piti kuitenkin kreivitär Isabellan rohkeutta yllä. Masentumaton miehuus, joka vaarassa vain yltyi, teki Durward'in lujaksi. Pavillon ja Peterkin puolestaan olivat pakosta rohkeat ja katsoivat kohtaloansa suoraan silmiin, niinkuin paaluun sidottu karhu, jonka täytyy kestettävänsä kestää.

XXII

MÄSSÄÄJÄT

_Cade_. Missä on Dick, teurastaja Ashford'ista? _Dick_. Tässä. _Cade_. He kaatuivat tieltäs kuin lampaat ja härjät; ja sinä liikuit niinkuin olisit ollut omassa teurastushuoneessasi.

Kuningas Herik VI, toinen osa.

Ei voisi juuri ajatellakaan kummempaa ja hirvittävämpää muutosta kuin se, mikä oli tapahtunut Schönwald'in linnan isossa salissa, sen jälkeen kun Qventin oli päivällispöydässä istunut. Tämä muutos kuvasi todellakin mustimmilla, hirvittävimmillä väreillä sodan kurjuutta, varsinkin semmoisen sodan, jota armottomimmat kaikista sotilaista, raa'an aikakauden palkkasoturit, kävivät; sillä nämät miehet olivat virkansa toimituksessa tottuneet kaikkiin sodan hirmutöihin ja verisaunoihin, eikä heissä ollut hiukkaakaan isänmaanrakkautta tai romanttista ritarillisuutta.

Vain muutamia tunteja aikaisemmin tässä samassa huoneessa istui säädyllinen, siivo, jopa hiukan liiankin vakava pöytäkunta pappeja ja maallikko virkamiehiä, joiden seurassa ei sopinut muuten kuin kuiskaamalla laskea kevytmielisempää leikkipuhetta, ja vaikka syömistä ja juomista oli yltäkyliin, kuitenkin noudatettiin ulkokultaisuuden rajaa lähentelevää kohtuullisuutta -- nyt sitä vastoin oli siellä niin hurja ja pauhaava mässäys vallalla, että itse saatanakin, jos hän olisi istahtanut pöydän päähän pitojen esimieheksi, tuskin olisi voinut siihen mitään lisätä.

Pöydän päässä istui piispan valtaistuimella, joka kiireesti oli tuotu tänne suuresta neuvottelusalista, itse pelättävä Ardenni-vuoriston Metsäkarju, mies joka täydesti ansaitsi tämän hirvittävän nimen, josta hän näytti itse iloitsevan, ja jonka ansaitsemiseksi hän tekikin kaikki voitavansa. Kypärin hän oli riisunut päästään, mutta muuten hän oli täysissä raskaissa ja kiiltävissä rautavarustuksissaan, joista hän luopuikin ani harvoin. Hartioilta riippui vahva suunnattoman suuren metsäkarjun nahasta tehty viitta, johon oli sovitettu hopeiset sorkat sekä torahampaat. Päänahka oli siten laitettu, että se, kypärin päälle vedettynä, milloin parooni oli täysissä varustuksissa, tai, niinkuin tässä tilaisuudessa, kypärittömään päähän painettuna, irvisteli vastaan hirveänä kuvatuksena; ja kuitenkaan kasvot, jotka pilkistivät sen alta esille, tuskin olisivat tarvinneet tämmöistä lisäpelotusta tavallisen ja luonnollisen hirvittävyytensä lisäksi.

Yläpuoli De la Marck'in kasvoista, sellaisina kuin ne olivat lähteneet luonnon käsistä, miltei salasi hänen sisällisen luonteensa. Sillä vaikka hänen tukkansa oli yhtä karkea ja siivoomaton kuin sen peitoksi vedetyn päähineen karva, niin näkyi kuitenkin suora, korkea, miehuullinen otsa, leveät, verevät posket, suuret, loistavat, vaaleanharmaat silmät sekä kotkan nokan lailla kaariutuva nenä ilmaisevan urhoollista, jalomielistä sydäntä. Mutta näiden miellyttävämpien kasvojenosien vaikutusta masensi peräti se väkivaltaisuus ja hävyttömyys, mikä oli tullut hänelle tavaksi; sillä nämät molemmat, yhdessä irstaisuuden ja kohtuuttomuuden kera, olivat painaneet De la Marck'in kasvoihin jälkensä, jotka pilasivat hänen muotonsa luontaisen raa'an ritarillisuuden. Väkivaltaisuus ja hävyttömyys, joille hän tavallisesti antoi höllät ohjat, olivat turvottaneet posket ja varsinkin silmien ympärystät; irstainen elämä ja säädyttömät tavat olivat itse silmätkin tummentaneet, punerruttaneet silmän valkuaisen ja muuttaneet koko muodon ilettävällä tavalla sen metsän pedon kaltaiseksi, johon hirvittävä parooni niin kernaasti salli itseään verrattavan. Mutta -- kumma ristiriitaisuus ihmismielessä! -- vaikka hän muissa kohdissa tahtoi olla metsäkarjun näköinen ja halulla salli, että häntä sillä nimellä mainittiin, koetti De la Marck kuitenkin, kasvattamalla partansa pitkäksi, salata sitä omituisuutta, josta hän alkuaan oli saanut Metsäkarjun nimen. Hänen huulensa sekä ylempi leukaluunsa olivat näet tavattoman paksut ja ulkonevat, ja kun sen lisäksi vielä hänen sivuhampaansa olivat pitkät ja ulospistävät, muistutti hänen kasvojensa alapuoli johonkin määrin metsäkarjun kärsää; ja tämä seikka sekä se, että De la Marck niin hartaasti metsästeli Ardenni-vuoristossa, oli ollut alkusyynä liikanimeen Ardennien Metsäkarju. Hänen partansa, joka oli tuuhea, hirvittävä ja takkuinen, ei muuten voinutkaan peittää tätä muodon luontaista inhottavuutta, eikä myös millään lailla jalostaa paroonin raakaa ulkomuotoa.

Hänen sotamiehensä ja upseerinsa istuivat pöydässä sekaisin lüttichiläisten kanssa, joista useimmat kuuluivat alhaisimpaan väkeen. Niiden parissa oli huomattava teurastaja Nickel Block, joka istui itse De la Marck'in vieressä; hänen hihansa olivat ylöskäännetyt, niin että saattoi nähdä hänen käsivartensa aina kyynärpäätä myöten olevan verissä, samoinkuin myös teurastuskirveskin oli pöydällä hänen edessään. Sotamiehillä oli useimmilla pitkä parta, yhtä hirvittävä kuin ylipäällikölläkin; tukka oli kammattu ylöspäin semmoisella tavalla, että se vielä lisäsi heidän luonnostaankin julmaa ulkonäköään. Sen lisäksi olivat useimmat heistä humalassa, niin hyvin voitonriemusta kuin runsaasta viinin juomisesta, josta heidän ulkomuotonsa oli tullut vieläkin hirvittävämmäksi ja inhottavammaksi. Puheet, joita he päästivät suustansa, ja laulut, joita he hoilottivat yrittämättäkään osoittaa mitään kohteliaisuutta tai kuunnella toinen toistansa, olivat niin ruokottomia ja Jumalaa pilkkaavia, että Qventin kiitti onneaan, kun ne hirmuisen melun tähden eivät voineet selvään kuulua hänen seurakumppaninsa korviin.

Vielä on sanottava paremmanlaatuisista porvareista, jotka De la Marck'in soturien rinnalla ottivat osaa näihin hirvittäviin pitoihin, että useitten kalpeista kasvoista ja tuskallisesta ilmeestä kävi ilmi, miten vastenmieliset nämät juomingit olivat heille ja kuinka suuresti he pelkäsivät pöytäkumppaneitaan. Toiset sitä vastoin, jotka olivat sivistymättömämpiä ja luonnonlaadultaan raaempia, pitivät sotamiesten vallattomuutta vain urhoollisuutena, jota he mielellään olisivat tahtoneet matkia, ja koettelivat niin paljon kuin mahdollista jäljitellä heidän tapojaan, kiihoittaen itseänsä sillä, että he kaatoivat äärettömin määrin viiniä sekä Schwarzbier'iä (väkevää olutta) kurkkuunsa -- onhan ylenjuominen kaikkina aikoina ollut Alankomailla liiankin tavallinen vika.

Pitojen varustukset olivat olleet yhtä epäsäännölliset kuin pitoseuralaiset itsekin. Kaikki piispan hopeamaljat ja pikarit, vieläpä kappelikirkon alttariastiatkin -- sillä Ardennien Metsäkarju ei pitänyt lukua, vaikka hänen osakseen olisi tullut kirkonvarkaankin nimi -- nähtiin täällä sekaisin suunnattoman suurten nahkaleilien sekä kaikenmoisten juomasarvien kanssa.

Eräs hirvittävä seikka on vielä lisättävä ja kerrottava; kaiken muun jätämme mielellämme lukijan oman mielikuvituksen täytettäväksi. Kesken kaikkea vallattomuutta, jota De la Marck'in sotamiehet uskalsivat harjoittaa, eräs lanzknecht, jolla ei ollut sijaa pöydässä -- mies, joka rynnäkössä oli osoittanut urhoollisuutta ja pelottomuutta -- oli häpeämättä temmannut käteensä suuren hopeapikarin ja anastanut sen saaliikseen sanoen ottavansa sen korvaukseksi siitä, ettei hän ollut saanut osaa pidoista. Tälle leikinteolle, joka oli aivan hänen seuransa luonteen mukainen, nauroi De la Marck niin että kaikki hänen kylkiluunsa hyppelivät. Mutta kun toinen sotamies, jolla näytti olleen huonompi maine, yritti samaa vallattomuutta, De la Marck heti paikalla teki lopun leikistä, joka pian olisi tyhjentänyt pöydän kaikista sen kallisarvoisista koristeista. »Hohoh! Ukkosen haltija iskeköön!» huusi hän; »ne, jotka eivät uskalla olla miehiä, kun vihollinen katsoo heitä silmiin, eivät myöskään saa uskaltaa ruveta varkaiksi ystävien kesken. Mitä! Sinä hävytön pelkuri -- sinä, joka odotit kunnes laskusilta oli laskettu alas ja portti avattu, sillä aikaa kun kumppanisi Horst väkisin ryntäsi kaivannon ja muurin yli, _sinäkö_ täällä nokkaviisaaksi rupeat? -- Solmikaa hänet ikkunapieleen! -- Hän saa jaloillaan lyödä tahtia sillä aikaa kun me juomme maljan toivottaen hänelle onnellista matkaa helvettiin!»

Tuskin oli tämä tuomio lausuttu, niin jo samassa oli se täytetty; silmänräpäyksen jälkeen kurja mies jo väänteli itseänsä kuolemantuskassaan, riippuen ikkunan rautakangista. Siellä hänen ruumiinsa yhä roikkui, kun Qventin seuroineen astui sisään; estäen kalpean kuutamon tunkeutumasta saliin, se loi permannolle oudon varjon, joka epäselvästi, mutta sittenkin pelottavasti ilmaisi synnyttäjänsä luonnetta.

Pormestari Pavillon'in nimen kulkiessa nyt suusta suuhun tässä meluavassa seurassa, hän koetti näyttää mahtavalta ja ylpeältä, niinkuin hänen kaltaisensa suuriarvoisen ja suurivaltaisen miehen sopi, mutta nähdessään tuon hirvittävän roikaleen ikkunassa sekä hurjan seuran hänen ympärillään, oli hänen sangen vaikea olla masentumatta, vaikka Peterkin, joka itsekin oli jotenkin hämmästynyt, koetti rohkaista häntä kuiskaten hänen korvaansa: »Olkaa mies, mestari, muuten me joudumme kaikki hukkaan!»

Pormestari pysyi rohkeana niin hyvin kuin hän saattoi, ja piti lyhyen puheen, jossa hän ilmaisi ilonsa sen suuren voiton johdosta, jonka De la Marck'in sotamiehet ja Lüttich'in porvarit yhdessä olivat saavuttaneet.

»Niin», vastasi De la Marck pilkallisesti, »olemmepa viimeinkin saaneet pedon kaadetuksi, sanoi rouvan rakkikoira karhukoiralle. Mutta hehei, pormestari! tulettehan te niinkuin Mars sotajumala, kauneuden jumalatar kumppaninanne. Kuka tuo kaunotar on? -- Huntu pois, huntu pois! -- ei kukaan nainen saa tänä yönä pitää kauneuttansa yksinomaisuutenaan.»

»Se on minun tyttäreni, jalosukuinen päällikkö», vastasi Pavillon, »ja minä pyydän anteeksi, että hän on hunnutettu. Hän on tehnyt semmoisen lupauksen Köln'in kolmelle autuaalle tietäjälle.»

»Siitä lupauksesta minä päästän hänet heti», sanoi De la Marck; »sillä täällä aion yhdellä ainoalla kirveeniskulla pyhittää itseni Lüttich'in piispaksi; ja tottahan yksi elävä piispa toki lienee kolmen kuolleen tietäjän arvoinen.»

Vahvahdusta ja murinaa kuului vierasjoukon parissa; sillä Lüttich'in porvarit, jopa osa noista raa'oista sotureistakin, kunnioittivat Köln'in kolmea tietäjää -- siksi näitä tavallisesti sanottiin -- vaikka he eivät olisikaan pitäneet mitään muuta pyhänä.

»No, eipähän minulla olekaan mitään petosta mielessäni noita pyhimys-vainajia vastaan», virkkoi De la Marck; »minä tahdon kun tahdonkin vain tulla piispaksi. Hallitsija, joka on sekä maallinen että hengellinen, ja jolla on valta niinhyvin sitoa kuin päästää, soveltuu paraiten teidänkaltaiselle heittiöjoukolle, jolle ei kukaan muu soisi synninpäästöä. -- Mutta tulkaa tänne, arvoisa pormestari -- istukaa viereeni ja katsokaa miten minä teen sen sijan avonaiseksi, jotta voin itse päästä siihen. -- Tuokaa sisään minun edeltäjäni pyhän hiipan kantaja.»

Liikettä syntyi salissa, jona aikana pormestari, joka ei käynyt hänelle tarjotulle kunniapaikalle istumaan, valitsi itselleen sijan pöydän alapäässä. Hänen selkänsä taakse, aivan hänen lähelleen, keräytyivät kaikki hänen seuralaisensa aivan kuin lammaslauma, joka, kun vieras koira lähestyy, asettuvat yhteen ryhmään vanhan, kellokkaan pässin taakse, jolla, niinkuin he luulevat, pitäisi arvonsa ja virkansa tähden olla enemmän rohkeutta kuin muilla.

Saman paikan läheisyydessä istui myös hyvin kaunis nuorukainen, julman De la Marck'in avioton poika, niinkuin huhu tiesi kertoa; sen lisäksi vielä tiedettiin, että julmuri joskus osoitti tälle nuorukaiselle lempeyttä, jopa hellyyttäkin. Pojan äiti, kaunis jalkavaimo, oli saanut surmansa siten, että tuo armoton soturi oli häntä kerran humalapäissään tai mustasukkaisuuden puuskan aikana pahasti lyönyt; ja tytön kohtalo oli tuottanut väkivallantekijälle niin paljon omantunnonvaivoja kuin vain suinkin hän saattoi tuntea. Tästä osaksi ainakin lie johtunut, että De la Marck rakasti äidittömäksi jäänyttä lasta. Qventin, joka piispan vanhalta kappalaiselta oli saanut kuulla tästä rosvopäällikön heikkoudesta, asettui niin likelle mainittua nuorukaista kuin mahdollista, hän aikoi näet, jos muista keinoista ei olisi apua, käyttää tätä poikaa tavalla tai toisella turvapanttina tai suojana.

Sillä aikaa kun kaikki nyt seisoivat ja ahdistunein mielin odottivat mitä tyrannin käskystä oli tapahtuva, kuiskasi eräs Pavillon'in seuralaisista Peterkin'ille: »Eikö mestari sanonut tätä tyttöstä tyttärekseen? -- Vaan eihän hän voi olla meidän Trudchen. Tämä tyttönen on varmaankin kahta tuumaa pitempi, ja pistääpä hänen huntunsa alta musta hiussuortuvakin esiin. Meidän torin pyhä Mikael auttakoon! -- saattaisipa yhtä hyvin sanoa mustan härän nahkaa valkoisen hiehon nahaksi!»

»Hs, hs!» kielsi Peterkin maltillisesti. -- »Mitäs jos meidän mestarimme tekee mieli näpistää piispan puistosta joku metsäkauris, josta kotimuorin ei tarvitse saada tietoa! Sopisiko sinun tai minun siinä asiassa ruveta salanuuskijaksi?»

»En minä sitä suinkaan tahdo tehdä, veikkonen», vastasi toinen, »vaikka enpä olisi luullut hänen näin vanhana enää puuttuvan luvattomaan metsäkauriinpyyntöön. Saakeli -- mikä arkaluontoinen keijukainen tuo onkin! Katsopas kuinka hän kyykistyy tuolle tuolille, ihmisten selän taakse, välttääksensä De la Marck'in poikien silmäniskuja. -- Mutta kah, kah! -- mitä kummaa he nyt aikovat tehdä vanhalle piispa paralle?»

Miehen näin puhuessa väkivaltaiset soturit par'aikaa laahasivat Lüttich'in piispan, Ludvig Bourbon'in sisään hänen oman palatsinsa juhlasaliin. Tukan sekä parran pörröisyydestä sekä vaatteitten epäjärjestyksestä jo näkyi miten pahasti häntä oli pidelty; muutamat hänen papilliseen juhlapukuunsa kuuluvat vaatekappaleet oli huolimattomasti vedetty hänen päälleen, nähtävästi vain hänen virkansa ja arvonsa pilkkaamiseksi. Hyväksi onneksi -- ainakin Durward'in mielestä -- Isabella kreivitär istui semmoisessa paikassa, ettei sinne voinut paljon nähdä eikä kuulla seuraavasta tapauksesta; sillä muuten neidon säikähdys, jos hän olisi nähnyt suojelijansa näin vaarallisessa tilassa, olisi luultavasti antanut ilmi hänen salaisuutensa ja saattanut hänen omankin henkensä vaaraan. Asettuipa Durward nyt varmuuden vuoksi vielä kreivittären eteen, estääksensä häntä sekä näkemästä että myös muille näyttäytymästä.

Seuraava tapaus oli lyhyt ja hirvittävä. Onneton piispa, jota ennen oli pidetty iloisena, hyvänsävyisenä nahjuksena, osoitti nyt, tämän hurjan päällikön tuolin eteen tuotaessa, tässä vaarallisessa tilassa arvokkaisuutta ja mielenylevyyttä, jotka olivat aivan hänen korkean sukuperänsä mukaiset. Hänen ilmeensä oli vakaa, peloton, ja hän seisoi, kun laahaavat väkivaltaiset kädet hellittivät hänet irti, jalona, vaikka samalla myös Jumalan sallimukseen nöyrästi alistuvaisena, puoleksi korkean aatelismiehen, puoleksi kristityn marttyyrin kaltaisena. De la Marck hämmästyi myös vankinsa lujaa miehuutta, varsinkin kun siihen vielä liittyi muisto kaikesta siitä hyvyydestä, jota piispa ennen oli hänelle osoittanut; rosvopäällikkökin nähtävästi oli nyt kahden vaiheella ja loi silmänsä maahan; vasta sitten, kun hän oli tyhjentänyt suuren pikarillisen viiniä, palasi taas hänen katsantonsa ja käytöksensä häpeämätön julkirohkeus ja hän puhui täten onnettomalle vangilleen: »Ludvig Bourbon», lausui armoton soturi kovasti vetäen henkeään, kouristaen kätensä nyrkiksi, purren hampaansa yhteen ja tehden kaikenlaisia muita temppuja, joilla hän saattoi nostattaa ja kiihoittaa luontaista julmuuttansa, -- »minä olen pyytänyt sinun ystävyyttäsi, sinä sen hylkäsit. Mitä antaisit nyt siitä, että meidän välimme olisi toisenlainen? -- Nickel, ole valmis.»

Teurastaja nousi istuimeltaan, tempasi kirveen käteensä, kiersi hiljaa De la Marck'in tuolin ympäri ja seisoi ase kohotettuna paljaissa, suonikkaissa käsissään.

»Katsahdapas tuohon mieheen, Ludvig Bourbon!» virkkoi De la Marck jälleen. »Minkä hinnan nyt tarjoat pelastuaksesi tästä vaarallisesta tilanteesta?»

Piispa loi surullisen, mutta pelottoman katseen tuohon harmaapartaiseen pyöveliin, joka näytti olevan valmis tyrannin käskyä täyttämään, ja sitten hän lausui lujalla äänellä: »Kuule minua, Wilhelm de la Marck, ja te kunnon miehet kaikki -- jos täällä lienee ainoatakaan, joka ansaitsee sitä nimeä -- kuulkaa ainoat ehdot, mitkä voin tarjota tälle rosvolle. -- Wilhelm de la Marck, sinä olet yllyttänyt kapinaan yhden keisarikunnan kaupungeista -- olet väkirynnäköllä valloittanut palatsin, jonka omistajana on yksi pyhän Saksan Keisarikunnan ruhtinaista -- olet surmannut hänen väkensä, ryöstänyt hänen tavaransa, tehnyt väkivaltaa hänen persoonalleen -- kaikesta tästä olet velkapää joutumaan keisarikunnan pannan alaiseksi -- olet ansainnut sen, että sinut julistettaisiin henkipatoksi ja maanpakolaiseksi, maatiluksesi sekä oikeutesi menettäneeksi. -- Ja oletpa vielä pahempaakin tehnyt, olet rikkonut vielä pyhempääkin kuin ihmisten lakia -- olet siis ansainnut myös vielä ankaramman koston kuin ihmisten kädestä lähtevän. Olet väkivallalla murtanut auki Herran pyhän temppelin -- olet tehnyt väkivaltaa yhdelle kirkon isistä -- olet saastuttanut Jumalan huoneen rosvoomisella ja verenvuodatuksella aivan kuin kirkonvaras --».

»Joko loppui saarnasi?» keskeytti hänet De la Marck polkien vimmaisesti jalkansa lattiaan.

»Ei vielä», vastasi piispa, »sillä en ole vielä ilmaissut niitä ehtoja, joita tahdoit kuulla minun suustani.»

»Jatka sitten», sanoi De la Marck, »mutta katso, että ehtosi soivat paremmalle korvissani kuin tämä alkupuhe, tai kavahda harmaata päätäsi!» Ja heittäen itsensä taaksepäin tuolin selkänojan varaan, hän kiristi hampaitaan, kunnes vaahto alkoi kuohua hänen huuliltaan aivan kuin metsänpedon torahampaista, jonka nimen hän oli omistanut omakseen ja nahan pukimekseen.

»Pahat työsi olen lausunut julki», jatkoi piispa vakavalla lujuudella; »nyt kuule ehdot, jotka minä, laupiaana hallitsijana ja kristityn kirkon piispana, unohtaen minulle persoonallisesti tehdyn väkivallan, anteeksi antaen jokaisen erityisen loukkauksen, armosta tarjoan sinulle. Heitä maahan komentokapulasi -- luovu päällikkövirastasi -- päästä kahleista vankisi -- anna takaisin mitä olet ryöstänyt -- ja'a mitä sinulla lienee muuta tavaraa avuksi niille, jotka olet saattanut orvoiksi ja leskiksi -- pukeudu säkkiin ja tuhkaan -- ota toivioretkeläissauva käteesi ja lähde avojaloin toivioretkelle Roomaan -- sitten tahdon itse ruveta puolestasi puhumaan, niin että keisarillinen kamarioikeus Regensburg'issa säästäisi henkesi ja meidän pyhä isämme paavi armahtaisi sinun kurjan sielusi.»

Ludvig Bourbon'in lausuessa näitä ehtoja niin lujalla äänellä, kuin olisi hän yhä vielä istunut piispan istuimellaan ja vallananastaja maannut hänen jalkaansa juurella, De la Marck verkalleen ojensi itsensä suoraksi tuolillaan; ja kun piispan vaiettua ensihetken hämmästys oli siirtynyt vihan tieltä, iski hän silmää Nickel Block'ille ja kohotti sormeaan sanaakaan virkkaamatta. Teurastaja sivalsi kirveellään, aivankuin hän olisi toimittanut vain virkaansa kaupungin teurastushuoneessa, ja murhattu piispa kaatui huoahtamattakaan maahan oman piispanistuimensa juureen. Lüttichiläiset, jotka eivät olleet osanneet pelätä näin kauheata tapausta, vaan olivat luulleet keskustelun viimein päättyvän jonkinlaisella sovinnolla, kavahtivat kaikki yht'aikaa ylös, päästäen suustansa kirouksia sekä kostonhuutoja.

Mutta Wilhelm de la Marck, kohottaen hirvittävän äänensä yli kaiken melunkin kuuluvaksi, ja pudistaen ojennettua käsivarttansa sekä nyrkiksi kopristunutta kättänsä, huusi: »Hohhoo, te Lüttich'in siat! Te piehtaroitsijat Maas-joen mudassa! -- Vai te uskallatte mittailla voimianne Ardennien hurjan Metsäkarjun kanssa? -- Ylös, metsäkarjun poikuus!» -- tällä nimellä hän usein itse, samoinkuin muutkin, nimitti sotureitaan. -- »Näyttäkää noille Flanderin harjaseläville torahampaitanne!»