Part 23

»Minun taitoni», vastasi mustalainen, »ei minulle ilmaise mitään, mikä minua itseäni koskisi.»

»Siinä suhteessa sitten meidän maamme tietäjät», sanoi Durward, »voittavat vielä sinun kehutun taitosi; sillä heidän taitonsa neuvoo heille myös heitä itseään uhkaavat vaarat. En minäkään lähtenyt kotoa, ennenkuin minussakin oli ilmennyt hiukan tuota sisäisen näkemisen lahjaa, joka meille vuorelaisille on ominainen; ja siitä annan nyt sinulle näytteen palkinnoksi sinun povaamisestasi. Hairaddin, minua uhkaa vaara joen oikeanpuolisella rannalla -- minä aion sen välttää sillä, että kuljemme Lüttich'iin vasempaa rantaa myöten.»

Opas kuuli tämän välinpitämättömyydellä, jota Qventin, kun hän tiesi missä hankkeissa Hairaddin oli, ei millään lailla voinut käsittää. »Jos te niin teette», kuului mustalaisen vastaus, »niin vaara siirtyy teidän päästänne minun päähäni.»

»Muistan», virkkoi Qventin, »sinun juuri ikään sanoneen, ettet omaa kohtaloasi voi ennakolta nähdä.»

»En voikaan sillä tavoin kuin äsken näin teidän kohtalonne», vastasi Hairaddin. »Mutta eihän tarvitse paljon tuntea Ludvig kuningasta tietääkseen, että hän on lähettävä oppaanne hirsipuuhun, jos te poikkeatte hänen määräämästänsä tiestä.»

»Kunhan vain terveinä ja onnellisesti pääsemme matkamme perille», sanoi Durward, »niin tottahan toki saamme anteeksi, vaikka poikkeammekin hiukan määrätystä matkaohjeesta.»

»Niin kyllä», vastasi mustalainen, »jos nimittäin olette varma siitä, että kuninkaalla oli myös mielessään sama aie matkan suhteen kuin kielellään teille puhuessaan.»

»Mikä muu aie olisi hänellä sitten voinut olla mielessään? Tai mistä syystä luulet hänellä olleen toisen tarkoituksen kuin sen, minkä hän matkaohjessaan lausui ilmi?» kysyi Durward.

»Aivan luonnollisesti siitä syystä», vastasi mustalainen, »että se, joka vähänkin tuntee meidän Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaamme, tietää että hän aina on enimmin vastahakoinen ilmaisemaan sitä tarkoitusta, jonka hän halukkaimmin toivoo täyttyvän. Pankoon meidän armollinen Ludvig kuninkaamme kaksitoista lähettilästä liikkeelle, niin tarjoudun hirtettäväksi vuotta ennenkuin se muutenkin tapahtuu, jollei yhdessätoista tapauksessa läkkitötterön pohjassa ole ollut vielä jotain muuta, kuin mitä kynä lähettiläille vietäviksi annettuihin kirjeisiin on kirjoittanut.»

»Minä en välitä sinun ilkeistä epäluuloistasi», sanoi Durward. »Minun velvollisuuteni on selvä ja suora -- minun tulee turvallisesti saattaa nämä kreivittäret Lüttich'iin; ja minun ymmärrykseni mukaan täytän tämän velvollisuuden paraiten sillä tavoin, että poiketen matkaohjeestamme pysyttelen Maas-joen vasemmalla rannalla. Se on samalla suorin tie Lüttich'iin. Joen poikki menemällä menettäisimme vain aikaa ja lisäisimme vaivaamme voittamatta mitään. -- Mitä varten me sen tekisimme?»

»Eipä muun vuoksi, kuin että Köln'iin kulkevat toivioretkeläiset -- semmoisiahan krevittäret ovat olevinaan --» virkkoi Hairaddin, »tavallisesti eivät kulje Maas-jokea pitkin Lüttichiin asti, ja ettei siis arvella kreivittärien valitseman tien oikein hyvin sopivan yhteen sen paikan kanssa, mihin he ovat menevinään.»

»Jos meiltä sitä kysytään», sanoi Durward, »niin voimme sanoa, että huhut pahanilkisen Geldern'in herttuan eli Wilhelm de la Marck'in, noiden nylkyrien ja lanzknecht'ien liikkumisesta joen oikeanpuolisella rannalla ovat saattaneet meidät pysyttelemään vasemmalla puolella ja aiotusta tiestämme poikkeamaan.»

»Tehkää niinkuin tahdotte, hyvä herra», vastasi mustalainen; »minä puolestani yhtä mielelläni opastan teitä Maas-joen vasempaa kuin oikeanpuolista rantaa pitkin. -- Kuninkaalle saatte itse sitten selittää tekonne.»

Durward, vaikka häntä hiukan kummeksuttikin, oli kuitenkin samalla sangen iloinen siitä, että Hairaddin niin mielellään, tai ainakin vastaanpanematta, suostui muuttamaan tietä; sillä hän tarvitsi mustalaisen opastusta, ja oli pelännyt, että Hairaddin, kun hänen petoshankkeensa täten tehtiin tyhjäksi, suuttuisi siitä silmittömästi. Mustalaisen karkoittamisella olisi sitäpaitsi suoraan saatettu Wilhelm de la Marck heidän tielleen, sillä Hairaddin olisi vienyt hänelle sanan; sitä vastoin Durward toivoi, jos mustalainen pysyisi heidän seurassaan, voivansa estää, ettei Hairaddin hänen huomaamattansa saisi puhutella outoja ihmisiä.

Poiketen siis alkuperäisesti aiotulta tieltänsä, kulki pieni matkaseurueemme leveän Maas-joen vasempaa rantaa pitkin niin joutuisasti ja onnellisesti, että he jo seuraavana aamuna varhain saapuivat matkansa määrään. He saivat tietää, että piispa oli muuttanut kauniiseen Schönwald-linnaansa, noin parin virstan päähän Lüttich'istä. Syyksi hän itse väitti huonoa terveyttänsä; mutta todellisena syynä mahtoi olla se, että hän pelkäsi kaupungin suurilukuisen ja levottoman kansan äkkiä nousevan kapinaan.

Juuri kun he lähenivät linnaa, näkivät he piispan juhlallisessa saatossa palaavan kaupungista, missä hän oli pitänyt messua. Hänen takanansa kulki pitkä komea jono pappeja, siviilivirkamiehiä sekä sotureita, kaikki sekaisin' tai, käyttäen vanhan runosepän sanoja:

»Moni ristinkantaja edessään, moni keihäsmies takanaan.»

Tämä juhlasaatto näytti sangen komealta, kun se, polvitellen leveän Maas-joen viheriöiviä rantoja pitkin, viimein katosi, aivankuin johonkin kitaan, piispan linnan suuresta gotilaistyylisestä portista sisään. Mutta tultuaan vielä likemmäksi matkalaisemme huomasivat kaikenlaisia merkkejä linnan ympärillä, joista kävi selville, ettei täällä arveltu oltavan täydessä turvassa, ja jotka eivät olleet ollenkaan sopusoinnussa tuon äskeisen komeuden ja mahtavuuden kanssa. Suuret parvet piispan sotaväkeä oli huolellisesti asetettu vahtiin palatsin ympärille ja sen lähistöön; ja tämä kirkon miehen asunnolle outo näky ilmaisi, että kunnioitettava piispa pelkäsi jotain vaaraa, koska hän oli katsonut tarpeelliseksi ryhtyä kaikkiin näihin sotaisiin suojelusvarustuksiin.

Croyen kreivittäret, sen jälkeen kun Durward oli käynyt ilmoittamassa heidän tulostaan, saatettiin kaikella kunnialla juhlasaliin, missä piispa, koko pieni hovikunta ympärillään, vastaanotti heidät mitä ystävällisimmällä tavalla. Hän ei sallinut heidän suudella kättänsä, vaan lausui heidät tervetulleiksi sanoilla, jotka puoleksi ilmaisivat ruhtinaan ritarillista kohteliaisuutta kauniita naisia kohtaan, puoleksi sielunpaimenen pyhää rakkautta laumansa sisaria kohtaan.

Ludvig Bourbon, Lüttich'in hallitseva piispa, oli todella jalomielinen, hyväsydäminen herra. Hänen elämänsä ei ollut tosin aina pysytellyt tarkasti hänen papillisen arvonsa rajojen sisäpuolella; mutta sittenkään hän ei ollut koskaan tuottanut häpeää sukunsa rehelliselle, kunnialliselle luonteelle.

Myöhempinä aikoina, vanhemmaksi tultuansa, oli piispa kuitenkin muuttanut tapansa sellaisiksi, että ne sopivat paremmin kuin entiset papiston jäsenille; naapurihallitsijat suosivat häntä jalona hengellisenä miehenä, joka oli antelias ja loistoa rakastava tavallisessa elämässään, joskaan ei niin ankara kuin papin olisi pitänyt olla ja vaikka hän hallitsikin välinpitämättömällä huolettomuudella, joka pikemmin yllytti kuin piti kurissa hänen varakkaitten ja levottomien alamaistensa kapinallista mieltä.

Piispa oli niin harras Burgundin herttuan liittolainen, että Lüttich'in hiippakunta melkein kuului molempien herrojen yhteisen hallituksen alle; piispa hyvänsävyisellä myöntyväisyydellä salli herttuan sekaantua asioihin, joita hänen olisi ollut helppo vastustaa, ja herttua puolestaan piti kaikissa tilaisuuksissa piispan puolta hänelle ominaisella itsepäisyydella ja tulisella kiihkolla. Kaarle Rohkealla oli tapana sanoa Lüttich'iä omaisuudekseen sekä piispaa veljekseen -- veljeksiksi heitä sopikin tavallaan nimittää, koska herttuan ensimäinen vaimo oli ollut piispan sisar. Niin myös oli Kaarlella tapana sanoa, että se, joka kävi Ludvig Bourbon'ia ahdistamaan, sai Burgundin Kaarlen kimppuunsa; ja tämä uhkaus, kun otettiin huomioon minkäluontoinen ja kuinka mahtava herra sen oli lausunut, pystyikin kaikkiin muihin, paitsi tuohon upporikkaaseen ja tyytymättömään Lüttich'in kansaan, jonka pään ylellinen rikkaus oli pannut pyörälle.

Piispa, niinkuin jo mainittiin, vakuutti Croyen kreivittärille käyttävänsä heidän hyväkseen vaikutusvaltaansa Burgundin hovissa, ja sanoi toivovansa, että hänen sanansa vaikutus voisi nyt olla sitä voimakkaampi, koska Campo-basso, sen jälkeen kuin muutamat salaseikat olivat tulleet ilmi, oli pikemmin alennut kuin ylennyt herransa suosiossa. Piispa lupasi myös neidoille kaiken sen suojan, minkä hän suinkin saattoi heille antaa; mutta tätä vakuutusta seuraava huokaus näytti ilmaisevan, että hänen voimansa oli heikompi kuin mitä hän sanoillaan olisi tahtonut myöntää.

»Kaikissa tapauksissa, rakkaat tyttäreni», virkkoi piispa, sekoittaen sanoihinsa niinkuin äskenkin tervehtiessään, hiukan hengellistä mahtavuutta Bourbon-suvun perinnölliseen ritarillisuuteen, »Jumala varjelkoon minua jättämästä karitsaa pahanilkisen suden kitaan ja korkeasukuisia neitoja häijyjen miesten sorrettaviksi. Minä olen rauhan mies, vaikka asunnossani nyt kuuluukin aseitten kalske; mutta olkaa varmat, että minä pidän huolta teidän turvallisuudestanne aivan kuin omastani. Ja jos asiat täällä joutuisivat vielä rauhattomammalle kannalle -- toivonpa kuitenkin mielten pikemmin asettuvan kuin entistään kiihtyvän -- niin lähetän teidät täydessä turvassa Saksanmaalle; sillä ei edes minun veljeni ja suojelijani, Burgundin Kaarlen käsky voi saada minua pakoittamaan teitä mihinkään, mikä teille olisi vastenmielistä. En voi, niinkuin te tahtoisitte, lähettää teitä johonkuhun luostariin; sillä -- voi päiviäni! -- Belial'in pojilla on niin suuri valta lüttichiläisten joukossa, etten tiedä ainoatakaan turvapaikkaa, johon minun valtani ulottuisi linnani muurien ja sotaväkeni suojan ulkopuolella. Mutta tänne olette sydämellisesti tervetulleet, ja teidän saattomiehillennekin suodaan kunniallisesti vieraanvaraisuutta, varsinkin tuolle nuorukaiselle, jonka te niin hartaasti suljette suosiooni ja jolle erittäin annan siunaukseni.»

Qventin lankesi, niinkuin velvollisuus vaati, toiselle polvelleen, ottaakseen vastaan piispan siunauksen.

»Te itse», jatkoi piispa, »asukaa täällä minun sisareni Isabellan luona, joka on Trier'in kanonissa, ja se saattaa kaikella kunnialla tapahtua niinkin hilpeän nuorenmiehen katon alla, kuin Lüttich'in piispan.»

Kun hän oli nyt päättänyt tervetuliaispuheensa, saattoi hän naiset kohteliaasti sisarensa huoneisiin, sillä välin kun hänen hovimestarinsa, joka diakonina hoiti jonkinmoista maallisen ja hengellisen virkamiehen välistä tointa, otti Qventin'in huostaansa niin suurella vieraanvaraisuudella kuin hänen herransa oli käskenyt hänen noudattaa.

Croyen kreivitärten muut seuralaiset jätettiin alhaisemman palvelusväen haltuun.

Näiden toimenpiteitten aikana ei Qventin saattanut olla huomaamatta, että mustalaisen läsnäolo, joka maaseutuluostareissa oli niin suuresti loukannut, ei tämän rikkaan ja, sopisipa sanoa, maallisen prelaatin talossa synnyttänyt mitään vastustusta, ei edes minkäänlaista huomiotakaan.

XIX

KAUPUNKI

Mut hyvät, armaat ystävät, en teitä noin hurjaan kapinaan mä kiihtää tahdo.

Julius Caesar.

Eroitettuna kreivitär Isabellasta, jonka silmäykset niin monta päivää olivat olleet Qventinin johtotähtenä, hän tunsi sydämessään outoa tyhjyyttä ja ahdistusta, jommoista hän kaikissa elämänvaiheissaan ei tähän saakka vielä koskaan ollut tuntenut. Koska kreivitär oli päässyt turvalliseen olopaikkaan, täytyi tietysti tuon tuttavallisen ja välttämättömän seurustelun heidän välillänsä lakata; sillä minkä tekosyyn nojalla olisi kreivitär, vaikka sellainen sopimaton ajatus olisikin hänen mieleensä iskenyt, voinut alinomaa pitää luonansa kaunista nuorta knaappia, semmoista kuin Qventin'iä?

Vaikka tämä ero näytti välttämättömältä, tuntui se Qventin'istä kuitenkin katkeralta, ja hänen ylpeää sydäntänsä harmitti se ajatus, että hänet käskettäisiin pois niinkuin tavallisen postiljoonin tai oppaan, joka nyt oli tehtävänsä tehnyt; kyynel nousi salaa hänen silmäänsä, kun hän ajatteli niiden suloisten toiveiden sammumista, joita hän mielikuvituksessansa oli tuolla viehättävällä matkalla rakentanut. Hän koetti miehuullisesti, vaikka aluksi turhaan, voittaa tätä mielenmasennustaan; ja näiden tunteittensa vallassa, joita hän ei voinut kukistaa, hän kävi istumaan ikkunakomeroon Schönwaldin suuressa gotilaisessa salissa ja mietiskeli siinä kovaa kohtaloaan, joka ei ollut suonut hänelle niin paljon arvoa eikä rikkautta, että hän olisi voinut ryhtyä rohkeaan kosintaan. Vihdoin hän saavutti jälleen mielensä luonnollisen jäntevyyden, johon paljon vaikutti erään vanhan romaanin nimi, joka juuri äsken oli ilmestynyt Strassburgissa ja lepäsi hänen vieressään ikkunalaudalla. Nimilehdellä olivat sanat:

"Kuinka knaappi halpaa säätyä Unkarin kuninkaan lempi tytärtä."

Selvitellessään tämän hänen omaan tilaansa soveltuvan kertomuksen mustia kirjaimia keskeytyi hän siten, että joku kevyesti löi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi, näki hän mustalaisen seisovan takanansa.

Hairaddin, jota Qventin ei koskaan ollut sietänyt, oli viimeisen petoksensa jälkeen saavuttanut suorastaan hänen vihansa, ja sentähden Qventin kysyi häneltä vakavalla äänellä, kuinka hän rohkeni koskea ylhäiseen ja kunnialliseen kristittyyn?

»Vain sen vuoksi», vastasi mustalainen, »että tahdoin tietää, oliko kristitty aatelismies kadottanut tuntonsa, samoinkuin silmänsä ja korvansa. Olen jo seisonut tässä viisi minuuttia ja puhutellut teitä, ja te olette aina vain tuiottanut tuohon keltaisesta permagentista tehtyyn lehteen, ikäänkuin se taikavoimallaan voisi muuttaa teidät kuvapatsaaksi, ja puoleksi se oli jo tehtävänsä tehnytkin.»

»No, mitä sinä tahdot? Sano ja mene tiehesi!»

»Minä tahdon sitä mitä kaikki ihmiset tahtovat, vaikka harvat siihen tyytyvät», lausui Hairaddin; »minä pyydän palkkaani, kymmenen kultakruunua siitä, että olen opastanut kreivittäret tänne.»

»Vieläkö tulet hävyttömin silmin pyytämään palkkaa sen lisäksi, että sait pitää kurjan henkesi?» tiuskasi Durward tulistuen; »tiedäthän, että aikomuksesi oli pettää heidät tällä matkalla.»

»Mutta _enpä_ minä pettänytkään», sanoi Hairaddin. »Jos olisin pettänyt, niin en olisi vaatinut palkkaa heiltä enkä teiltäkään, vaan siltä, jolla olisi ollut etua siitä, että olisimme menneet joen poikki oikeanpuoliselle rannalle. Sen, jolle olen ollut hyödyksi, tulee maksaa palkkani.»

»Hiiteen sekä palkkasi että sinä itse kavaltaja!» huusi Qventin lukien rahat pöydälle. »Mene nyt Ardenni-vuorien Metsäkarjun tai pirun luoksi! Mutta pysy tästä lähtien poissa näkyvistäni, etten ennen aikojaan lähetä sinua sinne!»

»Ardenni-vuorien Metsäkarjun luoksi!» toisti mustalainen suuremmalla kummastuksella kuin mitä hän tavallisesti salli kasvojensa ilmaista; »ei siis sittenkään vain hämärä aavistus -- ylimalkainen epäluulo -- ollut syynä siihen, että te välttämättömästi tahdoitte poiketa matkasuunnitelmasta? -- Olisiko mahdollista? -- olisiko todellakin toisissa maissa ennustustaito vielä varmempi kuin meidän kuljeskelevan heimokuntamme parissa? Raitapuu, jonka juurella me keskustelimme, ei toki voinut salaisuuksiamme ilmaista. -- Vaan niin -- niin, niin -- voi minua hupsua kuitenkin! -- Jo nyt tiedän -- jo nyt tiedän! -- Tuo raita puron rannalla, luostarin lähellä -- huomasinhan minä, että te vilkaisitte siihen sivukulkiessamme, noin virstan matkan päässä tuosta laiskiaispesästä -- se tosiaankaan ei voinut ilmaista salaisuuksiamme, mutta kuitenkin olla piilopaikkana sille, jolla oli korvat kuulla! Tästä lähtien pidän keskusteluni aukean lakeuden keskellä; ei saa olla yhtään ohdakepehkoakaan likellä, mihin joku skotlantilainen voisi pujahtaa piiloon. Hahhaa! kas kun skotlantilais-veitikka vei mustalaiselta voiton hänen omilla hienoteräisillä aseillansa! Mutta kuules, Qventin Durward, oletpa tekemällä tyhjäksi minun hankkeeni samassa myös hukannut oman onnesi! -- Niin, se onni, josta sinulle ennustin kämmenesi viivoja tarkasteltuani, olisi loistavimmalla tavalla tullut sinulle osaksi, jollet vain olisi ollut niin itsepäinen.»

»Pyhä Anterus auttakoon!» sanoi Durward; »sinun hävyttömyytesi naurattaa minua väkisenkin. -- Kuinka ja missä suhteessa sinun kavaluutesi onnistuminen olisi ollut minulle hyödyksi? Kuulinhan tosin sinun panevan ehdoksi, että minun henkeni säästettäisiin, joka ehto piankin olisi ollut unhotettu, kunhan kerran olisi ruvettu miekkasille. Mutta mitä hyötyä siitä, että sinä olisit kreivittäret pettänyt, minulla olisi voinut olla, paitsi että olisin ollut surmalle tai vankeudelle alttiina, sitä seikkaa, ei mikään ihmisjärki taida arvata.»

»Ei huolita ajatella sitä sitten», sanoi Hairaddin, »mutta sittenkin aion ihmetyttää teitä kiitollisuudellani. Jos olisitte pidättänyt palkkani, niin olisin katsonut välimme kuitatuksi ja jättänyt teidät oman hupsun päänne huomaan. Mutta niinkuin nyt asian laita on, olen teille velassa tuon tapauksen johdosta Cher-joen rannalla.»

»Olenpa minä mielestäni sen jo täydesti kuitannut kiroilemalla ja haukkumalla sinua», virkkoi Durward.

»Kovat sanat ja hyvät sanat», virkkoi mustalainen, »ovat kaikki vain tuulen pieksemistä, joka ei vaa'assa paina mitään. Niin, jos uhkausten sijasta olisitte lyönyt minua» -- -- --

»Saattaisinpa kyllä silläkin lailla velkasi kuitata, jos kauemmin minua ärsyttelet.» -- -- --

»Siihen en kuitenkaan kehoittaisi», sanoi mustalainen; »semmoinen hätäisellä kädellä otettu maksu voisi olla liikaa, niin että teidän puolellenne jäisi velka, jota minä en olisi mies unhottamaan enkä anteeksiantamaan. Ja nyt hyvästi, vaikk'ei kovin kauaksi aikaa -- minä menen Croyen neidoille sanomaan jäähyväiset.»

»Sinäkö?» kysyi Durward kummastuen, »_sinäkö_ muka pääsisit kreivittärien puheille, ja täällä, missä he tavallaan ovat kuin luostarissa, piispan sisaren, korkeasukuisen abbedissan huostassa? Se on mahdotonta.»

»Marthon kuitenkin odottaa minua saattaaksensa minut heidän puheilleen», irvisti mustalainen; »ja senvuoksi minun täytyy, älkää pahaksi panko, hiukan äkisti erota teistä.»

Hän kääntyi pois ikäänkuin lähteäkseen, mutta palasi heti jälleen ja lausui syvällä, voimakkaalla vakavuudella: »Minä tiedän teidän toiveenne -- ne ovat rohkeat, vaan eivät turhat, jos minä rupean teitä auttamaan. Minä tiedän teidän pelkonne, siitä teidän pitäsi oppia varovaiseksi, vaan ei pelkuriksi. Mies voi saada omakseen vaikka minkä naisen. Kreivinarvo on vain tuommoinen liikanimi, joka Qventin-nimeen sopii aivan yhtä hyvin kuin herttuan liikanimi Kaarlen tai kuninkaan liikanimi Ludvigin nimeen.»

Ennenkuin Durward kerkesi vastata, oli mustalainen jo salista lähtenyt. Durward riensi heti jäljessä; mutta Hairaddin tunsi paremmin kuin meidän skotlantilaisemme talon käytävät eikä ollut saavutettavissa; hän hyppäsi viimein alas pieniä syrjäisiä portaita ja katosi näkyvistä. Qventin seurasi sittenkin vielä perässä, vaikkei oikein tiennytkään mitä hän käynnillään tarkoitti. Portaitten alapäässä oli ovi, joka johti puutarhan lehtikujaan, ja siellä hän jälleen näki mustalaisen, joka juoksi polvittelevaa polkua pitkin.

Kahden puolen puutarhaa kohosivat palatsin huoneet -- suunnattoman suuri vanha rakennus, osaksi linnan, osaksi luostarin tapainen; molemmilla toisilla laidoilla ympäröi puutarhaa korkea nastamuuri. Hairaddin riensi puutarhan poikki palatsin toisen kylkirakennuksen luo, missä pieni takaovi näkyi suuren, paksun murattikasveilla peitetyn patsaan takana. Siellä hän katsahti taakseen ja pilkallisesti heiluttaen kättään sanoi jäähyväiset takaa-ajajalleen, joka näki, kuinka Marthon todella aukaisi oven ja päästi mustalais-heittiön -- muuta ei sopinut päättää -- Croyen kreivittärien asuinhuoneisiin. Qventin vihastuksissaan puri huultansa ja moitti itseään ankarasti siitä, ettei hän ollut ilmaissut kreivittärille Hairaddin'in luonteen koko ilkeyttä eikä hänen salahankkeitansa heitä vastaan. Nuo ylpeät sanat, joilla mustalainen oli luvannut auttaa hänen toiveitansa, tekivät Qventin'in vihan ja inhon vielä katkerammaksi; hänestä tuntui kuin olisi neiti Isabellankin käsi saastutettu, jos se olisi semmoisella avulla saatavana. »Mutta se on vain kaikki petosta», arveli hän itsekseen, »hänen halveksittavia silmänkääntäjä-konstejansa. Hän on jonkun tekosyyn nojalla päässyt kreivitärten puheille ja jotakin pahaa hänellä on mielessä. Hyvä on, että nyt tiedän heidän asuntonsa. Voinpa pyytää tavata Marthon'ia ja pyrkiä heidän puheillensa, jollei muun vuoksi, niin varoittaakseni heitä. Ilkeää että minun täytyy turvata juoniin ja odottaa pitkät ajat, kun tuommoiset julkisesti ja epäluuloa herättämättä pääsevät heidän luokseen. Mutta he saavat kuitenkin kokea, että vaikka olenkin eroitettu heidän seurastaan, niin kaikella tavalla kuitenkin valvon Isabellan turvallisuutta.»

Nuoren rakastajan näitä miettiessänsä astui vanha, piispan palveluksessa oleva herra ulos samasta ovesta, josta Qventinkin oli tullut sisään ja huomautti -- kohteliaalla tavalla -- että tämä puutarha ei ollut julkinen, vaan ainoastaan itse piispan ja kaikkein korkeimpien vieraitten käytettävänä.

Kaksi kertaa vanhus sai uudistaa sanansa, ennenkuin Durward ne oikein ymmärsi; ja sitten nuori skotlantilainen, ikäänkuin unesta heräten, kumarsi ja riensi ulos puutarhasta. Piispan virkamies riensi jäljestä lausuen ylenpalttisia anteeksipyyntöjä sen johdosta, että hänen oli täytynyt täten täyttää velvollisuutensa. Koettipa hän niin hartaasti jälleen karkoittaa vihastusta, jonka hän luuli nousseen Durward'in sydämeen, että tarjoutui vieraalle seurakumppaniksi huvitellakseen häntä. Qventin puolestaan, joka salaa itsekseen kiroili tuota narrinpeliä, ei lopulta nähnyt muuta pelastuskeinoa, kuin että hän sanoi haluavansa käydä läheisessä kaupungissa, ja läksi sinnepäin astumaan niin kiireisin askelin, ettei hovimestarin tehnyt mieli seurata häntä kauemmas kuin laskusillalle asti. Muutamien minuuttien kuluttua Durward jo kulki Lüttichin kaupungin muurien sisäpuolella, kaupungissa, joka oli rikkain Flanderissa ja siihen aikaan siis koko maailmassa.

Alakuloisuus, eipä edes rakkauden synnyttämä alakuloisuus voi juurtua niin syvälle, ei ainakaan miehuulliseen, pontevaan luonteeseen, kuin sen rasituksesta masennuksissa olevat pehmeäsydämiset haaveksijat tahtoisivat uskoa. Sen voivat karkoittaa äkilliset voimakkaat mielenliikutukset, olopaikan muutokset, näyt, jotka nostattavat uusia ajatuksia, sekä ihmisten hyörimisen ja pyörimisen vaikutus. Tuskin oli muutamia minuutteja kulunut, niin Qventin'in mieli oli aivan täynnä monenlaisia vaikutteita, jotka kiireesti kulkivat hänen silmiensä sivuitse Lüttich'in vilkailla kaduilla, ikäänkuin ei mitään Isabella kreivitärtä eikä mustalaista olisi ollut olemassakaan.

Korkeat rakennukset -- komeat, vaikka kapeat ja synkännäköiset kadut -- loistava kalliitten tavarain sekä komeitten sotavarusten näyttely puodeissa ja kaupoissa -- katukäytävillä toisiaan tunkevat, toimelliset porvarit, jotka kulkivat edestakaisin huolestuneen vakavina tai kiireisen puuhaavina näöltänsä -- suunnattoman suuret vaunut, jotka kuljettivat sinne tänne vienti- sekä tuontitavaroita (edellisiä olivat: leveät verka- ja silkkikankaat, kaikenlaiset sota-aseet, naulat ynnä muut rautakalut ja jälkimäisiä: kaikenmuotoiset tarve- ja ylellisyystavarat, jotka olivat aiotut joko itse tässä rikkaassa kaupungissa kulutettaviksi tai vaihtokaupalla saadut ja muualle vietävät) -- kaikki nämä muodostivat mielenkiintoisen rikkautta, liikettä ja loistoa uhkuvan kuvan, jollaista Qventin ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän ihaili myös noita monia kanavia ja vesi-ojia, jotka, ollen yhteydessä Maas-joen kanssa, kulkivat ristiin, rastiin yli koko kaupungin, niin että jokaiselle kortterille oli kauppaa helpoittava vesitie tarjona. Myöskin hän pistäysi messua kuullaksensa kunnioitusta herättävään, vanhaan pyhän Lambert'in kirkkoon, jonka sanotaan perustetun jo 8:nnella vuosisadalla.