Part 22

Vihdoin viimein -- sillä milloinka me mietimme jotakin tuumaa sovittamatta sitä jollakin lailla omaan persoonaamme -- arveli Durward, että kuolema tai vankeus, johon Ludvig kuningas niin kylmäverisesti oli hänet tuominnut, vapautti hänet kaikista velvollisuuksista Ranskan kruunua kohtaan, jonka palveluksesta hän siis lujasti päätti luopua. Luultavasti, niin hän mietti, Lüttich'in piispa tarvitsi sotureita, ja hän toivoi kaunisten ystäviensä avulla, joista varsinkin vanhempi kreivitär kohteli häntä niinkuin vanhaa tuttavaa, saavansa jonkun päällikönviran, ehkäpä myös toimekseen saattaa Croyen neidit johonkuhun turvallisempaan paikkaan kuin mitä Lüttich oli. Ja lopuksi olivat kreivittäret, joskin pikemmin vain leikillä, puhuneet siitä, että heidän pitäisi nostaa aseisiin omat vasallinsa ja, samoin kuin muutkin noina myrskyisinä aikoina, vahvistaa linnaansa, jotta se saattaisi kestää vaikka kenenkä rynnäkköä. He olivat leikillä kysyneet Qventin'iltä, rupeaisiko hän heidän linnassansa voudin virkaan; ja kun hän kernaasti ja innostunein mielin oli suostunut tähän ehdotukseen, olivat he sallineet hänen suudella heidän käsiänsä tämän luottamusta ja kunnioitusta osoittavan sovinnon vahvistukseksi. Olipa hänestä tuntunut kuin kreivitär Isabellan käsi, joka muodoltaan oli kaunein ja ihanin, jolle ikänä joku uskollinen vasalli tällä tavoin oli kunniaa osoittanut, olisi vapissut, kun Durwardin huulet olivat painuneet sitä vastaan kauemmin kuin mitä asia olisi vaatinut, ja että neidon poskista ja silmistä saattoi huomata, että hän oli hiukan hämillään vetäessään kätensä pois. Jotakin saattoi kaikesta tästä tulla; ja kuka uljas Qventin'in ikäinen mies ei olisi ottanut huomioon näiden seikkojen nojalla heränneitä ajatuksia, kun hänen tuli päättää vastaisesta käytöksestään?

Päästyään tästä selville piti hänen lähinnä tuumia, missä määrin hänen tulisi tästä lähtien käyttää tuota uskotonta mustalaista oppaana. Hän oli hylännyt ensi aikomuksensa surmata hänet metsässä; mutta jos hän jätti hänet henkiin ja otti toisen oppaan, niin yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää tuon petturin Wilhelm de la Marck'in leiriin antamaan tietoja heidän matkastansa. Durward tuumi myös ilmoittaa asian abotille ja pyytää tätä väkisin pidättämään mustalaista luostarissa, kunnes matkajoukkue olisi ennättänyt piispan linnaan. Mutta tarkemmin mietittyään hän ei uskaltanut tehdä semmoista ehdotusta miehelle, joka sekä ikänsä että virkansa puolesta oli pelkuri, jonka mielestä oman luostarin turvallisuuden valvominen oli pyhin velvollisuus ja joka vapisi, kun vain Ardenni-vuoriston Metsäkarjun nimeäkin mainittiin.

Viimeinkin Durward päätti noudattaa tuumaa, johon hän sitä paremmin saattoi luottaa, koska sen toimeenpano oli yksistään hänen omissa käsissänsä; ja niiden hyväksi, joita hän palveli, hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hänen sydämensä pysyi lujana ja rohkeana, vaikka hän kylläkin tiesi, miten vaarallinen heidän tilansa oli; olisipa voinut verrata häntä kuormaa kantavaan mieheen, joka tuntee taakkansa raskauden, mutta sittenkin tietää, että hänessä on voimaa ja kestävyyttä sitä kantamaan. Juuri kun hänen päätöksensä oli vakautunut, saapui hän luostarin edustalle.

Hän koputti hiljaa porttia, jonka vartioiva munkki avasi, ilmoittaen että luostariveljekset aikoivat viettää yönsä kirkonkuorissa aamunkoittoon saakka rukoillakseen Jumalalta anteeksi kaikkea heidän keskuudessaan sinä iltana tapahtunutta pahennusta.

Arvoisa munkki antoi Qventin'illekin luvan ottaa osaa heidän jumalanpalvelukseensa. Mutta Durward'in vaatteet olivat niin lävitsensä kastuneet, että hänen täytyi antaa kieltävä vastaus; mutta sen sijaan hän pyysi lupaa saada istua kyökissä takkavalkean ääressä kuivatakseen vaatteensa ennen aamua; sillä hänen harras toiveensa oli, ettei mustalainen, heidän tullessaan taas yhteen, saisi mistään jäljestä havaita hänen käyneen yöllä ulkona. Munkki ei ainoastaan antanut siihen lupaa, vaan rupesi vielä itsekin hänelle seurakumppaniksi, ja se sopi erittäin hyvin, koska Durward halusi saada tietoja noista molemmista teistä, joita mustalainen puhellessaan sotamiehen kanssa oli maininnut. Luostariveli, joka hyvin usein sai hoitaa luostarin ulko-asioita, olikin koko munkkikunnasta soveliain mies antamaan pyydettyjä tietoja. Mutta hän huomautti, että vallasneitojen, joita Qventin saattoi, velvollisuus olisi oikeina toivioretkeläisinä kulkea Maas-joen oikeanpuolista vartta myöten Tietäjien Ristin sivuitse; sillä siellähän Casper'in, Melchior'in sekä Balthasar'in pyhät luut -- näillä nimillä katolinen kirkko nimittää niitä kolmea Itämaan tietäjää, jotka toivat lahjansa Betlehem'iin -- olivat levähtäneet ja tehneet paljon ihmeitä, kun niitä Köln'iin kuljetettiin.

Qventin vastasi, että kreivittäret olivat kylläkin aikoneet käydä kaikissa pyhissä paikoissa ja varmaan menisivät tätäkin ristiä kumartamaan, joko Köln'iin mennessään tai paluumatkalla. Mutta he olivat kuulleet huhuttavan, että joen oikeanpuolinen varsi ei tätä nykyä ollut turvallinen julman Wilhelm de la Marck'in sotamiesten tähden.

»Jumala varjelkoon», sanoi veli Franciscus, »että Ardenni-vuorien Metsäkarju taas olisi ottanut tyyssijansa niin lähelle meitä. -- Mutta sittenkin onhan leveä Maas-joki kelpo muurina meidän välillämme, jos niin olisikin.»

»Mutta eipä se ole minään muurina minun kreivittärieni ja noiden rosvojen välillä, jos me menemme joen poikki ja kuljemme toisenpuolista vartta myöten», vastasi skotlantilainen.

»Jumala on suojeleva omiansa, nuori mies», sanoi munkki. »Eihän siunattu Köln'in kaupunki salli edes juutalaisen tai muun uskottoman päästä muuriensa sisäpuolelle. Kuinka voisi siis uskoa, että samassa kaupungissa asuvat Kolme Tietäjää pitäisivät niin vähän huolta heidän arkkunsa luo vaeltavista uskovaisista toivioretkeläisistä, että he sallisivat tuommoisen uskottoman koiran kuin Ardenni-vuorien Metsäkarjun ryöstää ja pahoin pidellä heitä; pahempihan tuo mies on kuin kokonainen erämaa täynnä saraseniläis-pakanoita ja kaikki Israelin kymmenen heimokuntaa vielä päälliseksi.»

Qventin, niin paljon kuin hän totisena katolilaisena lieneekin pitänyt velvollisuutenaan luottaa Melchior'in, Casper'in ja Balthasar'in erikoiseen suojelukseen, muisti kuitenkin, että kreivittäret olivat ainoastaan maallisen viisauden kehoituksesta pukeutuneet toivioretkeläisvaatteihinsa ja että he siis tuskin saattoivat toivoa Tietäjiltä mitään apua tässä tilaisuudessa. Hän päätti siis niin paljon kuin mahdollista estää, etteivät hänen kreivittärensä tulisi sellaiseen tilaan, jossa pelastus ihmeen kautta olisi tarpeen. Hän puolestaan, uskonsa yksinkertaisuudessa, lupasi myöhemmin itse tehdä toivioretken Köln'iin Kolmen Tietäjän haudalle, kunhan vain nämät yhtä järkevät ja kuningasmieliset kuin pyhät miehet soisivat toivottua menestystä heidän aikeillensa.

Tehdäkseen tämän lupauksen kaikella juhlallisuudella hän pyysi, että munkki saattaisi hänet sivukappeliin, jommoisia oli koko joukko luostarikirkon päärakennuksen kyljissä, ja siellä hän polvillansa hartaassa rukouksessa vahvisti jo aikaisemmin sydämessään annetun lupauksensa. Kirkkovirren kaukaa kuuluva humina, rukousta varten valitun sydänyön hetken juhlallisuus, hämärästi kytevä lamppu, joka valaisi pientä gotilaistyylistä rakennusta -- kaikki tuo yhdessä saattoi Qventin'in mielen sellaiseen tilaan, jolloin me nöyrimmin tunnustamme inhimillisen heikkoutemme ja pyydämme apua ja suojaa ylhäältä, jota ei mikään uskonto lupaa, jollemme kadu syntiämme ja lupaa parannusta vastaisen varalta. Että hänen rukouksensa esine oli väärä, siihen ei Qventin ollut syypää; ja koska sen tarkoitus oli totinen, niin tuskin meidän tarvitsee ajatella, ettei se olisi kelvollinen ainoan totisen Jumalan mielestä, joka katsoo rukoilijan tahtoon eikä rukouksen muotoon, ja jonka silmissä pakanan totinen hartaus on suuremman arvoinen kuin fariseuksen teeskennelty ulkokultaisuus.

Heitettyään itsensä sekä turvattomat kumppaninsa pyhien miesten ja Jumalan huomaan, Qventin viimein meni levolle ja läksi munkin luota, joka oli ollut hyvin liikutettu hänen rukouksensa hartaudesta ja totisuudesta.

XVIII

POVAUS

Kun juttu lysti, laulu leikkisä tien vaivalloisen hauskuuttaa, niin sois ett' tie se paha, vaivalloinen, ois vaikk' kuinka kauan vielä kestävä; ja mutkistellen tie taas saattaakin lumotut askelemme samoin paikkoihin.

Samuel Johnson.

Päivän ensi koiteessa Qventin Durward oli lähtenyt ulos pienestä kammiostaan, herättänyt uneliaat palvelijat ja tavallistakin suuremmalla huolella oli katsonut, että kaikki tulisi varustetuksi päivän matkaa varten. Mahavöitä ja suitsia, hevosenkenkiä ynnä kaikkia muita ratsuille kuuluvia kaluja hän tarkasti huolellisesti omin silmin, jotta olisi niin vähän mahdollisuuden sijaa kuin suinkin satunnaisille vahingoille, jotka, joskin ne näyttävät mitättömiltä, kuitenkin voivat olla esteenä tai vastuksena matkalla. Hevoset syötettiin myöskin hänen omien silmiensä edessä huolellisesti, jotta ne kestäisivät pitkän päivämatkan tai että niillä, jos siksi tuli, olisi voimaa joutuisasti paeta.

Qventin meni sitten takaisin kammioonsa, puki tavattoman huolellisesti rautavarustukset ylleen, ja vyöttäessään miekkaa vyölle hän tunsi sydämessään painostusta, jota lähenevä vaara synnyttää, mutta samalla myös vakiintui hänessä luja päätös uhmailla sitä viimeiseen saakka.

Nämä jalot tunteet antoivat hänen astunnallensa miehuullisuutta ja koko hänen ryhdilleen arvokkaisuutta, jommoista Croyen kreivittäret eivät vielä olleet hänessä huomanneet, vaikka heillä olikin ollut paljon hauskuutta ja huvia hänen käytöksensä ja puheensa ylimalkaisesta sulavuudesta, joskin samalla hänen lapsimaisuudestaan sekä luontaisesta terävästä älykkäisyydestään ja vaatimattomuudestaan, joka johtui siitä, että hänet oli kasvatettu erillään syrjäisessä maassa. Hän ilmoitti neidoille, että heidän täytyisi tänä aamuna tavallista aikaisemmin hankkiutua matkaan; ja niinpä lähdettiinkin luostarista heti aamiaisen jälkeen, ja tästä, samoinkuin luostarin vieraanvaraisuudesta yleensä kreivittäret osoittivat kiitollisuuttansa jättämällä alttarille lahjan, joka oli enemmän heidän todellisen säätynsä kuin heidän ulkonaisen olentonsa mukainen. Mutta se ei nostanut kuitenkaan epäluuloja, koska heitä luultiin englantilaisiksi; sillä meidän saarelaisiamme arveltiin jo silloinkin, samoinkuin meidän aikoinamme, aina upporikkaiksi.

Abotti antoi heille siunauksensa heidän noustessaan hevosten selkään, ja toivotti Qventin'ille onnea sen johdosta, ettei heidän pakanallinen oppaansa enää ollut heidän seurassaan. »Parempi on», lausui arvokas vanhus, »horjahtaa tiellä, kuin pysyä pystyssä varkaan tai rosvon tukemana.»

Qventin ei ollut aivan samaa mieltä; hän tiesi tosin, että mustalainen oli vaarallinen mies, mutta hän luuli kuitenkin voivansa käyttää hänen palvelustansa, samalla tehden hänen kavalat hankkeensa tyhjiksi, nähdessään nyt selvään niiden tarkoituksen. Mutta hänen huolensa päättyi pian, sillä pieni matkajoukko ei ollut ennättänyt vielä parinkaan sadan askeleen päähän luostarista sekä kylästä, kun Maugrabin yhtyi heihin, niinkuin aina ratsastaen pienen, vilkkaan, tuimannäköisen hevosen selässä. Tie kulki samaa puroa pitkin, jonka varrella Durward edellisenä yönä oli kuunnellut salaista keskustelua, ja pian sen jälkeen kun Hairaddin oli yhtynyt heihin, ratsastivat he saman raitapuun sivuitse, johon Durward oli piiloutunut kuunnellessaan asianomaisten tietämättä uskottoman oppaansa sekä lanzknecht'in välistä keskustelua.

Tämän paikan herättämät muistot olivat syynä siihen, että Qventin äkkiä ryhtyi puheisiin oppaan kanssa, jolle hän siihen asti oli tuskin sanaakaan virkkanut.

»Missä sinä yömajan löysit, sinä Jumalaa pilkkaava lurjus?» kysyi skotlantilainen.

»Sen arvatkoon teidän viisautenne katsahtamalla minun takkiini», vastasi mustalainen viitaten pukuunsa, joka oli täynnä heinän helpeitä.

»Hyvä heinäsuova», sanoi Qventin, »onkin sovelias tähtientietäjän vuoteeksi, ja paljon parempi kuin mitä pakana, joka pilkkaa meidän pyhää uskontoamme sekä sen palvelijoita, koskaan ansaitsisi.»

»Olipa se kuitenkin tälle hevoselleni paremmin mieleen kuin minulle», virkkoi Hairaddin taputellen ratsunsa kaulaa; »sillä Pollella oli siinä sekä yömaja että illallinen yhtä aikaa. Nuo kaljupäät ukko-hupakot ajoivat senkin ulos, ikäänkuin viisaan miehen hevosesta olisi voinut tarttua hiukkanen älyä tai sukkeluutta luostarin aaseihin. Hyväksi onneksi Polle tuntee minun vihellykseni ja seuraa minua uskollisesti kuin koira; muuten olisimme iäksi voineet eksyä toinen toisestamme, ja te vuorossanne olisitte saanut turhaan viheltää opastanne.»

»Olenhan jo sanonut sinulle montakin kertaa», virkkoi Durward ankarasti, »että sinun tulee pitää pilkkakielesi kurissa, kun olet kunnon ihmisten seurassa, joka sinulle eläissäsi harvoin lie sattunut ennenkuin nyt; ja sen vannon sinulle, että jos havaitsisin sinut yhtä uskottomaksi oppaaksi kuin olet Jumalaa pilkkaava, halveksittava koira, niin minun skotlantilainen väkipuukkoni ja sinun pakanasydämesi saisivat tehdä lähempää tuttavuutta, vaikka semmoinen teko olisi yhtä vähän kunniaksi kuin sian tappo.»

»Metsäkarju on hyvin likeistä sukua sialle», tokaisi mustalainen vastaan, väistämättä sitä terävää silmäystä, jolla Qventin katseli häntä, ja hiukkasenkaan muuttamatta puhetapansa pilkallista välinpitämättömyyttä; »ja niiden tappaminen», lisäsi hän, »on kuitenkin monelle miehelle huviksi, kunniaksi sekä eduksi.»

Qventin kummastui tämän miehen kekseliästä rohkeutta ja alkoi pelätä, että Hairaddin hänen omasta elämästään sekä tunteistaan tiesi enemmän kuin mitä hänelle voisi olla hauskaa saada kuulla; siitä syystä hän lopetti tämän keskustelun, jossa hän ei ollut saanut Hairaddin'iä sanoillaan solmituksi, ja jättäytyi jäljemmäksi, niin että hän taas joutui tavalliselle paikalleen kreivittärien viereen.

On jo tullut mainituksi, että heidän välinsä oli alkanut tulla jokseenkin tuttavalliseksi. Vanhempi kreivitär -- sen jälkeen kuin hän oli saanut täyden varmuuden Qventinin suvun aatelisarvosta -- alkoi kohdella häntä niinkuin suosittua vertaista ainakin. Hänen veljentyttärensä tosin näytti vähemmän silmäänpistävästi suosiotansa heidän suojelijalleen, mutta kaiken ujouden ja arkuuden alta luuli Qventin kuitenkin selvään huomaavansa, ettei neito suinkaan ollut välinpitämätön hänen seurastaan ja puheistaan.

Ei mikään vilkastuta ja viritä niin suuresti nuorukaisen iloisuutta kuin se tieto, että toiset häntä suosivat. Qventin oli siis tähän saakka matkan varrella huvitellut suojeltaviaan kaunottaria vilkkailla puheillansa sekä kotimaansa lauluilla ja taruilla; hän lauloi edellisiä omalla kielellään, ja jälkimäiset, kun hän yritti kääntää niitä oudolle, vaillinaiselle Ranskan murteelleen, synnyttivät satoja pieniä erehdyksiä sekä sanahairahduksia, jotka olivat yhtä huvittavia kuin itse tarinat. Mutta tänä huolestuttavana aamuna hän, ratsastaessaan Croyen kreivittärien vieressä, ei yrittänytkään tavallisella tavallaan huvitella heitä, jotta he eivät voineet olla huomaamatta hänen outoa hiljaisuuttansa.

»Meidän nuori seurakumppanimme on varmaankin nähnyt suden», virkkoi neiti Hameline viitaten vanhaan taikaluuloon, »ja sen vuoksi menettänyt puhelahjansa.»

»Jos sanoisitte minun joutuneen ketun jäljille, niin osuisitte oikeampaan», arveli Qventin, vaan ei lausunut ajatustaan ilmi.

»Voitteko te hyvin, herra Qventin?» kysyi neiti Isabella osaaottavalla äänellä, punastuen itsekin, sillä hän tunsi että siinä oli hiukan enemmän kuin mihin eroitus heidän välillään olisi oikeuttanut.

»Hän on valvonut ja pitänyt kestejä lystien munkkien kanssa«, sanoi neiti Hameline. »Skotlantilaiset ovat samanlaiset kuin saksalaisetkin, jotka kuluttavat kaiken iloisuutensa Rhein-viinin ääressä ja tulevat horjuvin jaloin tanssiin illalla sekä kivistävin päin naisten kamariin aamulla.»

»Ei, kunnioitettavat neidot», sanoi Qventin, »en minä ansaitse sellaista moitetta. Kunnon munkit viettivät koko yön rukouksissa; ja mitä minuun tulee, en juonut muuta kuin pikarillisen heidän miedointa, halvinta viiniänsä.»

»Huono vieraanvaraisuus sitten on saattanut hänet näin pahoille mielin», virkkoi Isabella neiti. »Olkaa taas iloinen, herra Qventin; ja jos me molemmat joutuisimme joskus vanhaan Braquemont'in linnaani, niin, vaikkapa minun täytyisi itse olla teidän juomanlaskianne ja omin käsin tarjota sitä, saisitte te kelpo pikarillisen viiniä, jonka vertaista ei vielä koskaan ole kasvanut Hochheim'in tai Johannesberg'in viinamäissä.»

»Lasillinen vettä, jalo neiti, _teidän_ kädestänne» niin pitkälle Qventin pääsi, mutta hänen äänensä vavahti; ja Isabella jatkoi, ikäänkuin ei olisi huomannut sitä hellyyttä, jolla sana _teidän_ oli tullut lausutuksi.

»Sen viinin on minun isän-isäni isä, Rheinkreivi Gottfried, tallentanut Braquemont'in linnan syviin kellariholveihin», sanoi neiti Isabella.

»Se samainen, joka sai hänen isän-isänsä äidin omakseen», pisti neiti Hameline väliin, keskeyttäen veljentyttären puheen, »sillä keinoin että hän kunnostautui parhaana ritarina suurissa Strassburg'in turnajaisissa -- kymmenen ritaria siellä kaatui tantereelle. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet; nyt ei kukaan enää antaudu vaaroihin kunnian tähden eikä pelastaakseen onnettomia kaunottaria.»

Nämät sanat lausuttiin samalla äänellä, jolla nykyajan kaunotar, kun hänen ihanuutensa on jo lakastumaisillaan, moittii meidän aikamme epäkohteliaisuutta; Qventin puolestaan vastasi, ettei vielä ollut niin suurta puutetta ritarillisuudesta kuin neiti Hameline näytti olettavan; ja vaikkapa se olisikin jo kaikkialla muualla sammunut, niin yhä sitä hehkui Skotlannin aatelismiesten rinnassa.

»Kuulepas vaan tuota!» virkkoi neiti Hameline. »Tahtoisipa hän saada meidät uskomaan, että jalo tuli, joka Ranskassa ja Saksassa jo on vaipunut tuhkaan, vielä on vireillä hänen kylmässä, kalpeassa kotimaassaan! Tuo nuorukais-parka, aivankuin Sveitsin vuorelainenkin, on mielettömästi rakastunut omaan maahansa -- saa nähdä, että hän kohta rupeaa puhumaan meille Skotlannin viinimäistä sekä öljypuutarhoista.»

»Ei, kunnioitettava kreivitär», vastasi Durward; »meidän vuoristomme viinamäistä tai öljypuutarhoista ei minulla ole paljon puhumista, ei muuta kuin että me miekoillamme osaamme pakoittaa rikkaampia naapureitamme antamaan meille noita viljavan maan tuotteita veroiksi. Mutta mitä Skotlannin tahrattomaan uskollisuuteen sekä sammumattomaan kunniantuntoon tulee, niin täytyy minun nyt koettaa kuinka paljon teillä on niihin luottamusta, miten halpa se mies lieneekin, joka ei voi tarjota teille muuta takuuta turvaksenne.»

»Te lausutte salaperäisiä sanoja -- te tiedätte jostakin uhkaavasta, läheisestä vaarasta», virkkoi neiti Hameline.

»Sen olen nähnyt hänen silmistään koko tämän viime tunnin aikana!» huudahti neiti Isabella laskien kätensä ristiin. »Pyhä Neitsyt, mikä meille nyt tulee osaksi?»

»Ei mitään muuta toivoakseni, kuin mitä itse haluatte», vastasi Durward. »Ja nyt minun täytyy kysyä -- hyvät neidot, voitteko te minuun luottaa?»

»Luottaako teihin?» vastasi Hameline kreivitär -- »tietysti! -- Mutta miksi niin kysytte? Ja missä määrin pyydätte luottamustamme?»

»Minä puolestani», virkkoi neiti Isabella, »luotan teihin rajattomasti ja ehdottomasti. Jos te voisitte pettää meidät, Qventin, niin en uskoisi enää missään totuutta löytyvän paitsi taivaassa.»

»Hyvä neito», vastasi Durward suuresti mielissään, »te päätätte minusta oikein. Aikomukseni olisi muuttaa matkamme suuntaa, niin että kulkisimme suoraan Maas-joen vasempaa vartta myöten Lüttich'iin, emmekä menisi joen poikki Namur'in kohdalla. Täten me kyllä poikkeamme Ludvig kuninkaan käskystä sekä oppaallemme annetuista ohjeista. Mutta minä kuulin luostarissa huhuttavan, että rosvoja on liikkeellä Maas-joen oikealla rannalla sekä Burgundin sotaväkeä, joka on tulossa niitä kukistamaan. Kumpikin seikka aiheuttaa sen, että olen peloissani teidän turvallisuutenne puolesta. Saisinko teiltä luvan täten poiketa matkasuunnastamme?»

»Minä annan teille rajattoman ja täyden luvan», vastasi nuorempi kreivitär:

»Isabella», virkkoi neiti Hameline, »kyllä minäkin uskon, samoinkuin sinä, että tämä nuorukainen tarkoittaa hyvää -- mutta ajattelehan toki -- me poikkeamme niistä ohjeista, jotka Ludvig kuningas niin monta kertaa ja niin tarkasti on määrännyt.»

»Ja mitä me huolimme hänen käskyistään?» arveli neiti Isabella. »Enhän minä, Jumalan kiitos, ole hänen alamaisiansa, ja hän on pettänyt sen luottamuksen, jota minä avunrukoilijana hänelle osoitin. En tahtoisi tälle nuorelle herralle osoittaa sitä kunnioituksen puutetta, että silmänräpäyksenkään aikaa punnitsisin, ovatko hänen sanansa vai tuon viekkaan itsekkään tyrannin käskyt painavampia.»

»Jumala siunatkoon teitä niistä sanoistanne, neiti Isabella!» huudahti Qventin iloisesti. »Ja jos teidän luottamuksenne pettäisin, niin olisi rangaistus rikoksestani liian helppo, jos minut repäistäisiin kappaleiksi neljällä hurjalla hevosella tässä elämässä sekä tuomittaisiin iankaikkiseen piinaan toisessa.»

Näin sanoen hän kannusti hevostaan ja ajoi eteenpäin mustalaisen luo. Tämä kunnon mies näytti olevan erinomaisen tyyni ja leppeä mieleltänsä. Haukkumiset ja uhkaukset eivät koskaan pystyneet tai eivät ainakaan näyttäneet pystyvän hänen muistiinsa. Kun Durward rupesi häntä nyt taas puhuttelemaan, niin hän antautui keskusteluun aivankuin ei mitään pahaa sanaa olisi heidän välillänsä ollut aamulla.

Se koira, arveli skotlantilainen, ei nyt murise minulle, senvuoksi että hän aikoo kerrassaan ja iäksi suorittaa koko velkansa, kun hän pääsee hampain minun kurkkuuni kiinni; mutta koetellaanpas, eikö sitä petturia saisi hänen omilla aseillaan voitetuksi. -- »Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi hän, »olethan sinä nyt meidän seurassamme matkustanut kymmenen päivää, vaan et ole vielä kertaakaan näyttänyt meille ennustustaitoasi; ja kuitenkin olet sen taidon harjoittamiseen niin ylen harras, ettet malta olla näyttämättä luonnonlahjojasi yhdessäkään luostarissa, mihin me poikkeamme, vaikka se vaara onkin tarjona, että palkaksesi saat viettää yötä heinäsuovassa.»

»Ettehän te koskaan ole pyytäneetkään minua näyttämään taitoani», vastasi mustalainen. »Tekin, niinkuin moni muu ihminen, teette vain pilkkaa salaisuuksista, joita ette ymmärrä.»

»Näytä sitten minulle nyt heti taitoasi», sanoi Qventin; ja vetäen pois sormikkaan hän ojensi kätensä mustalaiselle.

Hairaddin tarkasteli huolellisesti kaikkia skotlantilaisen kämmenessä ristikkäin käyviä viivoja ja yhtä huolellisesti hän katsasti myös paksumpia paikkoja sormien juuressa, joiden siihen aikaan luultiin olevan yhtä likeisessä yhteydessä ihmisen luonnonlaadun, tapojen sekä kohtalon kanssa, kuin aivojen osat meidän nykyisten oppineitten mielestä.

»Tämä käsi tässä», virkkoi Hairaddin, »puhuu nähdyistä vaivoista ja kestetyistä vaaroista. Minä luen siitä, että se hyvin aikaisin on tottunut pitelemään miekankahvaa -- ja jossakin määrin myös messukirjan kansien hakasia.»

»Nämät seikat menneestä elämästäni olet saattanut muulla lailla saada tietoosi», sanoi Qventin; »virka minulle jotain vastaisesta kohtalostani.»

»Tämä viiva tässä, joka alkaa Venuskummusta», lausui mustalainen, »ei katkea äkkiä, vaan seuraa elämänviivaa; se ennustaa varmaa ja suurta onnea avioliitossa, joka on onnellisen rakkauden voimalla kohottava teidät rikkaitten ja mahtavien säätyyn.»

»Tämmöisiä lupauksia saavat kaikki kuulla, jotka sinulta tiedustelevat tulevaisuutta», virkkoi Durward, »se kuuluu jo sinun virkaasi.»

»Mitä minä teille sanon», vakuutti Hairaddin, »on yhtä varma, kuin että hyvin pian olette joutuva suureen vaaraan. Sen päätän tuosta heleästä verenpunaisesta viivasta, joka käy elämänviivan poikki ja ennustaa miekan sivalluksia tai muuta väkivaltaa, josta te vain uskollisen ystävän avulla pelastutte.»

»Sinunko avullasi, niinkö?» kysäisi Durward närkästyksissään siitä, että povaaja koetti näin pettää häntä ja vahvistaa ennustajamainettansa ilmoittamalla ennakolta oman petturityönsä seuraukset.