Part 21

»Voi, poikaseni», vastasi abotti, »pelko ja pakko ovat älykkäitä tulkkeja. Ja meidän täytyi sulattaa alttarimme astiatkin saadaksemme tuon julmurin ahneuden tyydytetyksi. -- Jumala sen hänelle seitsenvertaisesti kostakoon! -- Pereat improbus -- amen, amen, anathema esto (Hävitköön se konna, amen, amen, olkoon kirottu!)»

»Ihmepä», sanoi Durward, »ettei Burgundin herttua, joka on niin mahtava ja voimallinen, tapa tuota metsäkarjua, minkä hävityksistä jo olen niin paljon kuullut.»

»Voi, poikaseni», virkkoi abotti, »Kaarle herttua on nyt Peronnessa, kokoellen sadan- sekä tuhannenpäämiehiään sotaan Ranskaa vastaan; ja sillä aikaa kun Jumalan sallimuksesta eripuraisuus eroittaa toisistaan molempien suurten hallitsijain sydämet, saavat tuommoiset nurkkatyrannit sortaa maata. Kovaksi onnekseen herttua laiminlyöpi tämän sisällisen syövän hävittämisen, sillä Wilhelm de la Marck on viime aikoina julkisesti vehkeillyt Ronslaer'in sekä Pavillon'in, tyytymättömien lüttichiläisten päämiesten kanssa, ja suuresti on pelättävä, että hän yllyttää heitä pian johonkuhun hurjaan hankkeeseen.»

»Mutta Lüttich'in piispa», sanoi Qventin, »onhan hänellä toki vielä kyllin voimaa pitämään kurissa tuota rauhatonta, vallatonta miestä -- eikö niin, hyvä isä? -- Teidän vastauksenne tähän kysymykseen olisi minulle erittäin tärkeä.»

»Piispalla, poikaseni», virkkoi abotti, »on pyhän Pietarin miekka yhtä hyvin kuin avainkin. Hänellä on oma valtansa maallisena valtiana ja hän on mahtavan Burgundin herttuan suojeluksen alainen; hänellä on myöskin hengellinen valta kirkonylimyksenä, ja hän pitää kumpaakin voimassa jokseenkin suurella sotamiesten sekä huovien joukolla. Wilhelm de la Marck on saanut kasvatuksensa piispan hovissa ja on kiitollisuudenvelassa hänelle monesta hyvänteosta. Mutta piispan luona ollessaan hän antoi tuimalle, verenhimoiselle luonteellensa vapaat ohjakset ja hänet karkoitettiin pois sen vuoksi, että hän surmasi yhden piispan ylimmistä palvelijoista. Siitä hetkin, kun hänet näin ajettiin pois hyvän piispan luota, on hän ollut hänen leppymätön vihollisensa; ja nyt par'aikaa, sanon sen mielipahalla, on hän taas vyöttänyt kupeensa ja hionut miekkansa piispaa vastaan.»

»Teidän mielestänne arvoisan piispan tila on siis vaarallinen?» kysyi Qventin kovasti huolestuneena.

»Voi, poikaseni!» vastasi hyvä harmaaveli, »ketähän lienee tässä kamalassa maailman korvessa, josta emme voisi sanoa, että hän on vaarallisessa tilassa? Mutta Jumala varjelkoon, että väittäisin arvoisan piispamme olevan kovin uhkaavassa vaarassa. Hänellä on suuret rahavarat, uskollisia neuvonantajia sekä urhoollisia sotamiehiä; ja sitä paitsi eräs sanansaattaja, joka eilen kulki tästä itäänpäin, kertoi, että herttua piispan pyynnöstä oli lähettänyt sata huovia avuksi. Nämät huovit sekä jokaiseen peitseen kuuluvat aikamiehet tarjoovat riittävästi turvaa Wilhelm de la Marck'ia vastaan, jonka nimi olkoon kirottu! -- Amen.»

Heidän keskustelunsa jouduttua tähän tärkeään kohtaan, tuli luostarin lukkari sitä keskeyttämään, syyttäen vihastuksesta melkein sortuneella äänellä mustalaista kaikkein ilkeimpien noitakonstien tekemisestä nuoremmille luostariveljeksille. Hän oli illallisen kostukkeeksi juottanut heille jotain päähän nousevaa, humaloittavaa väkijuomaa, kymmenen vertaa väkevämpää kuin väkevinkin viini, ja se oli jo voittanut useammat veljeksistä. Itse sanoi lukkari jaksaneensa vastustaa sen vaikutusta, mutta tuntuihan hänen tulistuneesta muodostansa sekä kangertavasta kielestään, että hänkin, syyttäjä, oli jossakin määrin tuon kirotun juoman vallan alaisena. Sitä paitsi mustalainen oli laulellut lauluja maailman turhuuksista sekä saastaisista huveista; hän oli laskenut pilkkaa pyhän Franciscon nuoravyöstä, nauranut hänen ihmetöillensä ja haukkunut hänen palvelijoitansa hupsuiksi ja laiskureiksi. Lopuksi oli hän ruvennut kädestä povaamaan ja ennustanut, että kaunis vallasneito ihastuisi nuoreen Cherubim veljeen ja lahjoittaisi hänelle pulskan poikalapsen.

Abotti isä kuulteli jonkun aikaa ääneti noita kanteita, ikäänkuin niiden tavaton inhottavuus olisi kangistanut hänen kielensä. Mutta kun lukkari oli puhunut loppuun, nousi abotti, meni luostarin pihalle ja käski maallikkoveljesten, tottelemattomuudesta seuraavien pahimpien kirkonrangaistusten uhalla, luudanvarsilla sekä piiskansiimoilla piesten ajaa Hairaddin pyhän paikan muurien ulkopuolelle.

Tämä tuomio pantiin toimeen Durward'in läsnäollessa, joka, vaikka hän olikin siitä pahoillaan, huomasi, ettei hänen estelyistään olisi mitään apua.

Rangaistus, joka tuli pahantekijän osaksi, joskin abotti koetti väkeänsä kiihoittaa, oli pikemmin naurettava kuin pelottava. Mustalainen juosta kipasi edestakaisin pihalla; hänen ympärillänsä kuului huutoja sekä ruoskien roisketta; mutta osa sivalluksista ei sattunut häneen syystä, että ne tahallaan tähdättiin syrjään; toisia, jotka todella tavoittelivat häntä, hän vältti nopsuudellaan; ja ne harvat, jotka sattuivat hänen selkäänsä tai olkapäihinsä, hän otti vastaan parutta, vastarinnatta. Melu ja hälinä kiihtyi siitä vielä kovemmaksi, kun tottumattomat pieksijät, joiden välitse Hairaddin pujotteli, useammin osuivat kumppaneihinsa kuin häneen. Vihdoin viimein abotti, saadakseen lopun tästä ilveestä, joka oli enemmän pahennukseksi kuin parannukseksi, avasi portin, ja mustalainen pujahti ukkosen nuolena ulos, paeten kuutamoiseen seutuun.

Tätä kaikkea katsellessaan heräsi taas epäluulo entistä suuremmalla voimalla Durward'in mielessä. Hairaddin oli juuri saman päivän aamuna luvannut käyttäytyä nöyremmin ja siivommin kuin mitä hänellä oli ollut tapana, kun he matkansa varrella olivat levänneet luostareissa; mutta siitä huolimatta oli mustalainen vallattomuudellaan nostattanut nyt vielä enemmän pahennusta kuin muulloin. Joku salahanke oli siihen luultavasti kätkettynä; sillä jos lieneekin muuten mustalaisen luonteessa ollut monta virhettä, niin ei hän kuitenkaan ollut vailla älyä, ja osasi myöskin, kun vain tahtoi, hillitä itseänsä. Eiköhän siis ollut luultavaa, että hän halusi päästä jonkun heimolaisensa tai muun ihmisen puheille, josta Qventin'in väijyvä valppaus oli päivällä estänyt häntä, ja että hän nyt oli keksinyt tämän tempun tullakseen ajetuksi pois luostarista?

Niin pian kuin tämä epäluulo oli iskenyt hänen päähänsä, Durward, joka oli aina nopea liikkeissään, päätti lähteä piestyn oppaansa jäljissä ja jos mahdollista pitää salaa silmällä hänen tekojaan. Tuskinpa siis, niinkuin jo kerrottiin, mustalainen oli pujahtanut ulos luostarin portista, kun Qventin, selitettyään parilla sanalla abotille miten tärkeää hänen oli pitää opasta silmällä, riensi jäljessä.

XVII

VAKOILTU VAKOOJA

Vai tuo se taitamaton vainukoira on? Vakooja itse vakoeltu? -- Pois hänestä kädet! -- Liian hyvä sä tok' olet mokomalle moukalle.

Ben Jonson'in tarina Robin Hood'ista.

Rientäessään ulos luostarista Qventin näki joutuisasti juoksevan mustalaisen, jonka musta haamu kuutamossa kiiti piestyn koiran nopeudella luostarin lähellä olevan pienen kylän raittia myöten ja sitten sen takana leviävän tasaisen niityn poikki.

»Joutuun sinä juokset, veikkoseni», virkkoi Qventin itsekseen; »mutta pitäisipä sinun juosta vieläkin kovempaa vauhtia, jotta ei nopein jalka, joka ikänä on Glen-houlakin'in kanervikkoa tallannut, saisi sinua kiinni.»

Hyväksi onneksi hänellä ei sattunut olemaan päällysviittaansa eikä rautahaarniskaansa yllään; senvuoksi olikin meidän skotlantilaisella vuorelaisellamme täysi tilaisuus näyttää nopsuuttansa, jolle ei kukaan hänen kotilaaksoissansakaan vetänyt vertaa, ja jolla hän, joskin mustalainen juoksi aika vauhtia, pian olisi tämän saavuttanut. Mutta se ei ollutkaan Durward'in tarkoitus; hänestä oli tärkeämpää pitää Hairaddin'in liikkeitä silmällä kuin keskeyttää niitä. Tämä päätös vakaantui hänessä sitä enemmän, kun hän havaitsi, että mustalainen suoraan ja poikkeamatta riensi samaan suuntaan, ja että hän yhä edelleen jatkoi juoksuaan, vaikka väkivaltaisen poisajon vaikutuksen olisi jo pitänyt lakata. Se näkyi todistavan, että hänen juoksullansa oli joku varmemmin määrätty tarkoitusperä kuin se, mikä saattoi pälkähtää ihmisen päähän, joka äkkipikaa on hyvästä majapaikasta tullut karkoitetuksi yön selkään ja hakee toista lepopaikkaa. Mustalainen ei kertaakaan vilkaissut taakseen, ja Durward saattoi siis huomaamatta seurata häntä. Vihdoin viimeinkin, kun Hairaddin oli päässyt niityn poikki pienen puron rannalle, jonka reunoilla kasvoi leppiä ja raitoja, havaitsi Qventin, että hän seisahtui ja puhalsi torveensa, johon vähän kauempaa vastasi vihellys.

»Tämä on sovittu yhtymäpaikka», arveli Qventin; »mutta kuinka pääsisin niin likelle, että kuulisin mitä he puhuvat? Askelteni töminä sekä viidakon risahdukset, kun tunkeudun sen läpi, antavat minut ilmi, jollen ole varovainen -- mutta kylläpä minä metsämiehen tavoin hiivin heitä likelle. -- Pyhä Anterus auttakoon! -- ikäänkuin he olisivat Glen-islan metsäkauriita -- he saavat kokea, etten turhaan ole harjoitellut metsästystä. Tuolla he jo yhtyivät, molemmat haamut -- kaksi heitä on -- heillä on ylivoima puolellaan, jos tulisin keksityksi ja jos heidän hankkeensa on vihollismielinen, niinkuin on syytä pelätä. Ja silloin Isabella kreivitär menettäisi ystävä pahansa! -- No niin! -- eipä tämä ystävä ansaitsisikaan semmoista nimeä, jollei hän mielellään kävisi vaikka kahdentoista miehen kimppuun hänen tähtensä. -- Enkö ole ollut miekan mittelyssä Dunois'n, Ranskan parhaan ritarin kanssa, ja pelkäisinkö koko heimokuntaa tuommoisia maankuljeksijoita? -- Vielä vai! -- Jumala ja pyhä Anterus avuksi! -- saavatpa he nähdä, että olen sekä peloton että varovainen.»

Tämän päätöksen tehtyään Qventin astui varovaisesti, niinkuin metsämies ainakin, pieneen puroon, joka eri paikoilta oli eri syvyinen; joskus se tuskin peitti hänen kenkiänsäkään, joskus ylettyi polviakin myöten. Tällä tavoin hän hiipi eteenpäin, niin että veden yli riippuvat raidanoksat peittivät hänet alleen ja ettei hänen astumistaankaan voitu kuulla puron lorinan tähden. Huomaamatta hän pääsi viimein niin likelle, että selvään kuuli väijyttäviensä äänet, vaikkei hän sanoja voinut selittää. Hän sattui silloin juuri seisomaan muhkean raidan alasriippuvien oksien alla, jotka laahasivat melkein veden pintaa; yhteen näistä oksista hän tarttui kiinni ja keikahdutti itsensä sen avulla, pannen liikkeelle kaiken notkeutensa, nopsuutensa sekä voimansa, ylös puun tyvelle, jonka keskimäisten oksien välissä hän saattoi istua herättämättä toisten huomiota.

Tästä hän näki, että Hairaddin'in puheilla oleva mies myöskin oli mustalainen, ja samassa hän myös suureksi harmikseen huomasi, ettei hän voinut saada selvää heidän puheestansa, koska he puhuivat hänelle vallan outoa kieltä. Mutta he nauroivat paljon, ja kun Hairaddin hyppi sekä lopuksi hieroi kädellään hartioitansa, havaitsi Durward kuitenkin selvään, että mustalainen kertoi selkäsaunasta, jonka hän oli saanut ennenkuin hän pääsi luostarista karkuun.

Yht'äkkiäpä kuului taas vihellystä etempää, johon Hairaddin jälleen vastasi puhaltamalla pari kertaa hiljaa torveaan. Kohta sen jälkeen ilmestyi pitkä, harteva, soturinnäköinen mies, joka rotevuuteen ja jäntevyyteen nähden oli noiden pienten hienojäsenisten mustalaisten täysi vastakohta, keveästä olkavyöstä riippui miekka melkein poikittain hänen rintansa yli; hänen housuihinsa oli monta halkeamaa leikattu ja niihin ommeltu monivärisiä silkkitilkkuja; ne olivat vähintäin viidelläsadalla nauhapaulalla sidotut härännahkaiseen takkiin kiinni, jonka oikeanpuoliseen hihaan oli ommeltu hopeinen metsäkarjun pää, hänen päällikkönsä vaakuna. Hyvin pikkuinen lakki oli keikarin tavoin kallellaan toisella korvalla, ja tuuhea kiharainen tukka valui molemmin puolin leveätä naamaa yhdistyen yhtä leveän, noin neljä tuumaa pitkän parran kanssa. Kädessään oli miehellä pitkä peitsi, ja koko hänen puvustaan saattoi päättää, että hän oli tuollainen saksalainen retkeilijä, jotka olivat lanzknecht'ien (peitsimiesten) nimellä tunnetut ja kuuluisat sen ajan jalkaväen pelottavimpana osana. Nämät palkkasoturit olivat tietysti tuimaa, rosvomaista väkeä; heidän parissaan kulki sellainen tarina, että muka eräältä lanzknecht'iltä oli kielletty pääsö taivaaseen hänen syntiensä tähden, sekä myös helvettiin hänen pauhaavien, meluavien, vallattomien tapojensa vuoksi, ja he elivätkin pelottomasti ikäänkuin heillä ei olisi ollut mitään halua edelliseen paikkaan eikä pelkoa jälkimäisestä.

»Donner und Blitz (Tuli ja leimaus)!» kuului hänen ensimäinen tervehdyksensä saksansekaisella murteella. »Miksi olet juoksuttanut ja odotuttanut minua kokonaista kolme yötä?»

»En päässyt teidän puheillenne, mein Herr (hyvä herra)», vastasi Hairaddin hyvin alamaisesti; »sillä tuolla nuorella skotlantilaisella on valpas silmä kuin metsäkissalla, jolla hän vakoilee pienimpiäkin liikkeitäni. Hän epäilee jo minua, ja jos hän havaitsisi epäluulossaan olevan perää, olisin minä heti mennyttä miestä, ja hän veisi naiset Ranskaan takaisin.»

Was Henker (Mitä hittoja)!» virkkoi lanzknecht; »meitä on kolme -- hyökätkäämme huomenna heidän kimppuunsa ja ryöstäkäämme naisväki sen enempää viivyttelemättä. Sanoithan molempien palvelijain olevan pelkureita -- ne jääkööt sinun ja kumppanisi hallittaviksi, ja der Teuffel (piru) minut periköön, jollei minussa liene tuon skotlantilaisen metsäkissan kesyttäjää!»

»Saattepa kokea, että hän on uhkarohkea veitikka», sanoi Hairaddin, »sillä puhumatta siitä, ettei meistä molemmista ole suurtakaan apua taistelussa, on hän ollut miekan mittelössä Ranskan parhaan ritarin kanssa ja suoriutunut siitä jutusta kunnialla -- olenpa minä puhutellut niitä, jotka näkivät hänen aika lailla ahdistavan Dunois'ta.»

»Hagel und Sturmwetter (Rakeita ja myrskyä)! Pelkuri vain sinun suustasi puhuu», virkkoi saksalainen soturi.

»En minä ole suurempi pelkuri kuin tekään», sanoi Hairaddin; »mutta tappeleminen ei kuulu minun virkaani. -- Jos tulette sovittuun paikkaan, niin hyvä -- jollette, niin saatan heidät hyvässä turvassa piispan luo, ja Wilhelm de la Marck saapi heidät helposti sieltä käsiinsä, jos hänellä vain on puoletkin siitä miesvoimasta, jolla hän kerskasi viikko takaperin.»

»Potz tausend (tuhat tulimmaista)!» sanoi soturi, »onhan meitä niin monta ja vielä enemmänkin. Muuten me olemme kuulleet, että sata Burgundin huovia on tulossa -- das ist (se on) -- viisi miestä jokaisen huovin peitsen perässä on yhtä kuin viisisataa miestä, ja niin ollen -- piru vieköön! -- on luultavampaa, että he käyvät meidän kimppuumme kuin me heidän; sillä piispallakin on kelpo joukko jalkaväkeä -- on mar' niinkin!»

»Käykää sitten väijyksiin Kolmen Tietäjän Ristin kohdalle, tai jättäkää koko hanke», sanoi mustalainen.

»Aufgeben -- aufgeben (jättäisinkö) sikseen tämän rikkaan morsiamen hankkimisen meidän jalolle Hauptmann'ille (päällikölle). -- Teufel! Ennen kävisin vaikka väkirynnäköllä helvetin tulen läpi! -- Meine Seele (sieluni kautta), meistä tulee joka miehestä prinssejä ja herttuoita, ja me saamme siepata osamme hänen viinikellaristaan ja hänen homeisista Ranskan kruununkolikoistaan, ja kukapaties myös näistä sievistä tyttösistä, kunhan Partasuu on heistä kyllikseen saanut.«

»Kolmen Tietäjän Risti on siis sovittu väijytyspaikka?» kysyi mustalainen.

»Mein Gott (Herra Jumala), niin olkoon! -- Vanno sinä vaan, että tuot heidät sinne; ja kun he ovat polvillaan ristin edessä käytyään alas hevosen selästä, niinkuin kaikilla ihmisillä on tapana paitsi mokomilla pirun pakanoilla kuin sinulla, niin me karkaamme päälle ja he ovat meidän kynsissämme.»

»Niin oikein; mutta minä suostun tähän juttuun ainoastaan yhdellä ehdolla», sanoi Hairaddin. -- »Minä en salli, että katkaisette hiuskarvaakaan nuoren skotlantilaisen päästä. Jos sen vannotte Kölnin tuomiokirkkoon haudattujen kolmen pyhän Tietäjän kautta, niin vannon teille Seitsemän Kummituksen nimeen, että kaikessa muussa olen teille uskollisesti apuna. Ja jos te rikotte valanne, niin ne Seitsemän Kummitusta tulevat seitsemänä yönä peräkkäin herättämään teitä unesta yön ja aamun vaiheella, ja kahdeksantena yönä he kuristavat teidät kuoliaiksi ja syövät suuhunsa.»

»Mutta -- Donner und Hagel! (Ukkosen ilma ja rakeita)! -- mitä kummaa sinä välität tuon pojan hengestä, joka ei ole sinulle sukua eikä heimoa?» kysyi saksalainen.

»Samantekevää, kunnon Heinrich -- muutamia ihmisiä huvittaa kaulan leikkaaminen, toisia niiden eheänä säilyttäminen. -- Vannokaa siis minulle, että te ette vahingoita häntä hengen eikä ruumiin puolesta, tai -- niin totta kuin tuolla kirkas Aldeboran-tähti pilkoittaa! -- asiasta ei tule mitään. -- Vannokaa, vannokaa Köln'in Kolmen Tietäjän kautta -- siksihän te niitä nimitätte -- minä tiedän, ettei teitä mikään muu vala sido.»

»Du bist ein komischer Mann (Oletpa lysti mies)», sanoi lanzknecht, »mutta vannonpa» -- -- --

»Ei vielä», keskeytti hänet mustalainen. »Käännös oikealle, lanzknecht veikkonen, ja silmät itäänpäin, muuten Tietäjät kenties eivät kuule sinua.»

Sotamies vannoi valansa sillä tavoin kuin oli käsketty, ja lupasi sitten olla valmiina määräpaikalla lisäten, että se hänen mielestään olisi varsin soveliasta, koska sinne oli tuskin 6--7 virstaa heidän nykyisestä leiristänsä.

»Eikö varmuuden vuoksi olisi kuitenkin parasta lähettää joku lippukunta ratsumiehiä toisellekin tielle, vasemmalle ravintolasta, jonka kynsiin he sattuisivat, jos he sitä kautta menisivät?»

Mustalainen tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten: »Ei -- niiden ilmestyminen sillä puolella voisi saattaa Namur'in linnaväen liikkeelle, ja silloin olisi epätietoinen taistelu tarjona varman menestyksen sijasta. Sitäpaitsi heidän täytyy välttämättömästi kulkea Maas-joen oikeanpuolista rantaa, sillä minä johdan heitä mieleni mukaan. Tuo samainen skotlantilainen vuorelainen, vaikka hän muuten on kylläkin älykäs, ei ole kertaakaan tien suhteen kysynyt neuvoa muilta kuin minulta. -- Epäilemättä on joku luotettava ystävä käskenyt hänen kääntyä puoleeni, semmoinen ystävä, jonka sanaa ei epäillä, ennenkuin häntä vähän likemmältä tullaan tuntemaan.»

»Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi sotamies, »tahtoisinpa vielä kysyä sinulta jotakin. -- Sinä ja sinun bruder'isi (veljesi) olitte, niinkuin itse väititte, taitavia Sternendeuter, se on tähtientietäjiä ja aaveittennäkijoitä. -- Mikä hiisi esti teidät ennakolta näkemästä, että sinun veljesi Zamet joutuisi hirsipuuhun?»

»Sen sanon teille, Heinrich», virkkoi Hairaddin. --»Jos olisin tietänyt veljeni olleen niin hupsun, että hän meni ilmoittamaan Ludvig kuninkaan hankkeet Burgundin Kaarlelle, niin olisin voinut ennustaa hänelle surmaa yhtä varmaan kuin tiedän, että heinäkuussa tulee kaunis ilma. Ludvigilla on sekä korvia että käsiä Burgundin hovissa, ja Kaarlen neuvonantajien korvissa soi Ranskan kullan helinä yhtä mieluisalta kuin viinipullon kilahdus teidän korvissanne. -- Mutta hyvästi nyt ja muistakaa tulla määräpaikalle. -- Minun pitää mennä noin nuolen kannattaman päähän noiden laiskojen sikojen portilta odottamaan skotlantilaista, joka on varhainen aamukukko, ja jollei hän tapaa minua siellä, niin epäilee hän, että minä olen käynyt asialla, joka hänen matkansa menestykselle ei ennusta hyvää.»

»Otapas naukku sydämen karaistukseksi ensin», virkkoi lanzknecht, ojentaen hänelle pullon -- »mutta unohdinpa sinun olevan mokoman järjettömän luontokappaleen, joka ei juo mitään muuta kuin vettä Mahom'in ja Termagund'in kurjana palvelijana.«

»Sinä itsepä olet viinituopin ja pullon palvelija», sanoi mustalainen. -- »Enpä kummeksukaan, ettei sellaiselle uskota muita toimia kuin verenvuodatusta ja väkivaltaa, kun paremmat päät ovat ensin suunnitelleet hankkeen. -- Se ei saa olla viinaan menevä, joka tahtoo ottaa selvän toisten ihmisten ajatuksista tai salata omansa. Mutta mitä minä saarnaan sinulle, jolla on yhtä sammumaton jano kuin kuivimmalla hiekka-arolla Arabiassa? -- Hyvästi nyt vaan! -- Vie kumppanini Tuisko mukanasi -- siitä voisi herätä epäluuloa, jos hänet nähtäisiin luostarin ympäristöllä.»

Toiset kunnon pojat läksivät nyt tiehensä, vielä kerran luvattuansa sovinnon mukaan tulla Kolmen Tietäjän Ristille. Durward viipyi vielä väijymäpaikallaan, kunnes he olivat kadonneet näkymättömiin; sitten hän kiipesi alas puusta. Hänen sydämensä sykki levottomasti ajatellessaan kuinka vähällä hän sekä hänen suojaansa uskottu kaunotar olivat olleet joutua tuohon perin viekkaaseen salapaulaan -- jos nimittäin siitä nytkään voisivat vapautua. Peläten, että hän palatessaan saattaisi kompastua makaavaan Hairaddin'iin, hän teki pitkän kierroksen huolimatta siitä, että hänen täytyi kulkea jonkun matkaa pahaa louhikkoa, ja palasi täten toiselta suunnalta kuin hän oli lähtenyt takaisin majapaikkaan.

Matkalla hän ajatteli huolellisesti päänsä ympäri, mikä keino olisi parhaimmaksi katsottava. Päästessään ensin Hairaddin'in kavaluuden perille, oli hän päättänyt surmata hänet niin pian kuin kokous olisi hajonnut ja muut konnat olisivat poistuneet tarpeeksi kauas. Mutta kun hän sitten kuuli Hairaddin'in niin hartaasti pitävän huolta hänen henkensä säilyttämisestä, tuntui hänestä kiittämättömältä, jos hän täydellä ankaruudella panisi toimeen rangaistuksen, joskin kavaltaja sen kyllä olisi ansainnut. Durward päätti siis säästää Hairaddin'in hengen, vieläpä edelleenkin käyttää häntä oppaanansa, kuitenkin niin suurella varovaisuudella, että hänen suojaansa uskottu kallis olento, jonka varjelemiseksi hän sydämessään olisi ollut altis vaikka henkensäkin uhraamaan, olisi täydessä turvassa.

Mutta minnekä heidän oli kääntyminen? Croyen kreivittärille ei ollut turvaa tarjona Burgundissa, josta he olivat lähteneet pakoon, eikä Ranskassakaan, mistä heidät tavallaan oli karkoitettu. Kaarle herttuan tuima väkivaltaisuus toisessa maassa oli tuskin sen pahempi kuin Ludvig kuninkaan armoton, itsevaltias valtioviisaus toisessa. Tarkkaan aprikoituaan ei Durward keksinyt mitään parempaa, turvallisempaa keinoa kuin, välttäen väijymäpaikan, kulkea Lüttich'iin Maas-joen vasenta rantaa myöten ja antautua, niinkuin kreivittärien alkuperäinen aikomus olikin, kunnon piispan turviin. Sitä ei sopinut epäilläkään, ettei vanhus mielellään soisi heille suojaansa; ja saatuansa nuo Burgundin huovit avukseen piti hänellä myös olla kyllin voimaa siihen. Kaikissa tapauksissa, jos Wilhelm de la Marck'in vihamielisyys sekä Lüttich'in kaupunkilaisten kapinallisuus näyttikin uhkaavan piispaa, niin saattoi hän ainakin sen aikaa suojella näitä kreivitär-parkoja, kunnes heidät voitaisiin tarpeeksi suuren saattojoukon turvissa lähettää Saksanmaalle.