Part 16

»Kuninkaallinen majesteetti, te syytätte minua rohkeudesta, johon en olekaan syypää, kun luulette minun niin korkealle pyrkivän», sanoi Olivier.

»Se on hauska kuulla, mies», vastasi kuningas; »ja totta puhuen, pidänpä sinun järkeäsi sitä suuremmassa arvossa kun sanot, ettei sinulla semmoista unelmaa ollut mielessäsi. Mutta soittipa minun ymmärtääkseni sinun puheesi kummallisesti sitä nuottia. -- No niin, palatkaamme taas asiaan. -- En uskalla naittaa tätä kaunotarta kellekään alamaisistani -- en uskalla lähettää häntä takaisin Burgundiin -- en uskalla toimittaa häntä Englantiin tai Saksaan, missä hän luultavasti joutuisi jonkun saaliiksi, joka olisi taipuvaisempi tekemään liiton Burgundin kuin meidän kruunumme kanssa, ja joka olisi halukkaampi masentamaan Gent'in ja Lüttich'in kunnon napisijoiden rohkeutta kuin antamaan heille sellaista terveellistä apua, että Kaarle Rohkea, lähtemättä oman maansa rajojen ulkopuolelle, aina voisi kylliksi käyttää sotaista urhouttaan. -- Ovathan nuo porvarit, Lüttich'in miehet varsinkin, jo niin kypsät kapinaan, että he yksistäänkin kylliksi kiihoitettuina ja kannatettuina antaisivat rakkaalle serkullemme työtä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi -- varsinkin jos heillä vielä olisi joku sotaisa Croyen kreivi selkävarana. -- Voi Olivier! tuo tuuma on siksi loistava, ettei siitä voi tuskatta luopua. -- Eikö sinun kekseliäs pääsi voi keksiä, mitään keinoa?»

Olivier oli kauan aikaa vaiti -- sitten hän vihdoin vastasi: »Mitä jos avioliitto saataisiin toimeen Isabella kreivittären ja nuoren Aadolfin, Geldern'in herttuan välillä?»

»Kuinka!» huudahti kuningas kummastuksella. »Uhraisinko lisäksi tytön, ja vielä niin suloisen tytön, tuolle hurjalle lurjukselle, joka syrjäytti vallasta ja heitti vankeuteen oman isänsä, vieläpä usein on häntä kuolemallakin uhannut! -- Ei, Olivier, ei! -- Se olisi liikaa, sanomatonta julmuutta meidänkin molempien työksemme, vaikka aina niin järkähtämättä pidämmekin hyvää tarkoitustamme, Ranskan rauhaa ja onnea, silmällä, ja niin vähän välitämme keinoista, joilla tarkoituksen perille pääsemme. Paitsi sitä on hänen herttuakuntansa kovin kaukana meistä, ja häntä vihataan Gent'issä sekä Lüttich'issä. -- Ei, ei -- en minä tahdo kuullakaan Geldern'in Aadolfista -- keksi joku muu.»

»Minun keksimiskykyni on lopussa, kuninkaallinen majesteetti», sanoi neuvonantaja. »Ei minulle satu mieleen ainoatakaan, joka kelpaisi Croyen kreivittären puolisoksi, ja samalla sopisi teidän tarkoituksiinne. Hänellä pitäisi olla monta monituista avua: -- hänen pitäisi olla teidän ystävänne -- Burgundin vihollinen -- tarpeeksi valtioviisas osataksensa taivuttaa lüttichiläisten ja gentiläisten suosion puoleensa, ja tarpeeksi urhokas voidakseen puolustaa pientä alusmaatansa Kaarle herttuan voimaa vastaan -- korkeasukuinen sitä paitsi -- pidättehän te, kuninkaallinen majesteetti, sitäkin välttämättömänä -- ja erinomainen, nuhteeton tavoiltaan vielä kaiken päälliseksi.»

»Ei, Olivier», sanoi kuningas, »en minä -- en minä niin _kovin_ paljon, arvelin sanoa, pane painoa tavoille. Mutta mielestäni tulisi Isabellan puolison olla hiukkasen vähemmän yleisesti ja julkisesti inhottu kuin Geldern'in Aadolf. -- Esimerkiksi, koska ei taida muu auttaa kuin että itse ehdoitan jotakuta -- miksei Wilhelm de la Marck?»

»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra kuningas», vastasi Olivier, »eipä minun sovi valittaa, että te vaaditte liian suurta kuntoa siltä onnelliselta mieheltä, jos teille tuo Ardennivuoriston hurja metsäkarju kelpaa. De la Marck! -- Onhan hän julkisin rosvo ja murhamies koko rajaseudulla -- paavin pannaan julistama tuhannen rikoksen tähden.»

»Kyllä me sen julistuksen saamme peruutetuksi, Olivier veikkonen -- Pyhä Kirkko on armollinen.»

»Hän on melkein henkipatto», jatkoi Olivier, »ja Saksan keisarikunnan pannan alainen, jonka Regensburg'in oikeuskamari on julistanut.»

»Senkin pannan me saamme kumotuksi, Olivier veikkonen», jatkoi kuningas yhä samalla äänellä; »tottahan keisarillinen oikeuskamari tottelee järkisanoja.»

»Ja olkoon että hän on aatelista sukuperää», sanoi Olivier, »niin on hän kuitenkin tavoiltansa, kasvoiltansa ja koko ulkoasultansa sekä sydämeltänsäkin aivan kuin jokin flanderilainen teurastaja -- tyttö ei ikänä häneen suostu.»

»Hänen kosimistapansa, jollen häntä väärin tunne», sanoi Ludvig, »on semmoinen, ettei tyttöselle suoda vapaata valintaa.»

»Väärässä vallan minä tosiaankin olin, kun luulin teidän, kuninkaallinen majesteetti, olevan kovin herkkätuntoinen tässä asiassa», virkkoi neuvonantaja. »Niin totta kuin elän, ovatpa Aadolfin rikokset hyviä töitä De la Marck'in tekojen rinnalla! -- Ja missä hän saa nähdä morsiamensa? -- Tiedättehän, herra kuningas, ettei hän uskalla liikahtaakaan omasta Ardenni-salostaan.»

»Siitä pidetään huoli», sanoi kuningas; »ja ensiksikin pitää noille molemmille neidoille antaa salaa tiedoksi, etten kauemmin voi pitää heitä täällä hovissani, koska siitä nousisi sota Burgundia vastaan, ja että minä, koska en tahtoisi antaa heitä rakkaan burgundilais-serkkuni käsiin, mielelläni soisin, että he salaa poistuisivat minun alusmaastani.»

»He varmaankin pyytävät silloin, että heidät lähetettäisiin Englantiin», sanoi Olivier, »ja sitten neiti Isabella tulee takaisin Flanderiin jonkun saarelaislordin seurassa, jolla on pyöreät, valkoveriset kasvot, pitkä keltainen tukka ja kolmetuhatta jousimiestä perässään.»

»Ei -- ei», vastasi kuningas; »me emme tohdi (ymmärräthän) tehdä rakkaalle burgundilais-serkullemme sitä loukkausta, että antaisimme heidän lähteä Englantiin -- siitä hän vihastuisi meihin yhtä pahasti kuin jos tytöt saisivat olla täällä. Ei, ei -- ainoastaan kirkon suojaan me tohdimme heidät uskoa; ja suurin apu, minkä voimme antaa, on se, että sallimme neiti Hameline ja Isabella de Croyen salaa lähteä täältä pienen saattojoukon kera Lüttich'in piispan suojeluksen alaisiksi, joka joksikuksi ajaksi on toimittava kauniin Isabellan hyvään turvapaikkaan luostarin muurien taakse.»

»Ja jos luostarin muurit saavat tytön suojelluksi Wilhelm de la Marck'ilta, kun hän tietää että te, herra kuningas, olette hänelle suosiollinen, niin minä en miestä oikein tunne.»

»No niin», vastasi kuningas, »onhan De la Marck'ille, meidän salaisten rahanlähetystemme avulla, karttunut kourallinen sotureita, joilla on niin vähän omaatuntoa kuin suinkin kellään henkipatolla. Ja niiden avulla hän puolustaa paikkaansa noilla saloilla, ollen uhkana niin hyvin Lüttich'in piispalle kuin myös Burgundin herttualle. Ainoa, mikä häneltä puuttuu, on alusmaa, jota hän voisi omakseen sanoa; ja kun tässä tarjoutuu niin kelpo tilaisuus avioliiton kautta päästä vakavalle jalalle, niin luulisin -- Pasques-Dieu! -- sen pojan kyllä keksivän keinon saada morsian puoleensa taivutetuksi, jos hän vain saapi pienen viittauksenkin meidän puoleltamme. Silloin on Burgundin herttualla semmoinen oas kyljessänsä, ettei sitä mikään meidän ajan lääkärin veitsi helpolla saa leikatuksi. Kunhan tuo Ardennien metsäkarju, jonka herttua jo on henkipatoksi julistanut, saa kylliksi voimia kauniin neidon alusmaitten, linnojen sekä kreivinarvon välityksellä, ja kun siellä vielä päälliseksi ovat nuo tyytymättömät lüttichiläisetkin, jotka, niin totta kuin olen kristitty, eivät suinkaan liene vastahakoisia valitsemaan hänet tässä asiassa päällikökseen ja johtajakseen -- niin suunnitelkoon vain Kaarle sotaa Ranskaa vastaan, jos hänen mielensä tekee, tai kiittäköön pikemmin onnellista tähteään, jollei Ranska käy hänen kimppuunsa. -- Mitäs sinä siitä tuumasta arvelet, Olivier?

»Se on oivallinen», sanoi Olivier, »kaikin puolin, paitsi siinä suhteessa, että se tuomitsee neidon Ardennien hurjan metsäkarjun omaksi. -- Niin totta kuin toivon autuutta, jollei ota lukuun hiukan ritarillisempaa ulkomuotoa, niin olisi Tristan, yliprovossi, paljoa soveliaampi sulhaseksi.»

»Ehdoitithan taannoin mestari Olivieriakin, parranajajaa», sanoi Ludvig. »Mutta Olivier veikkoni ja Tristan kummini, vaikka he ovatkin kelpo miehiä kumpikin, kun neuvoista ja toimeenpanoista on puhe, eivät ole sitä ainetta, joista kreivejä tehdään. Etkö tiedä, että Flanderin porvarit panevat suurta arvoa suureen sukuun juuri siitä syystä, että he itse ovat sitä vailla? -- Alhainen kansanjoukko haluaa aina ylhäistä johtajaa itselleen. Tuo Ked tai Cade -- tai mikä lieneekin hän ollut nimeltänsä -- sai Englannissa helposti roistojoukon narratuksi sillä, että hän väitti olevansa Mortimer'ien sukua. Wilhelm, de la Marck'in suonissa on Sédan'in prinssien verta, yhtä jaloa kuin omani. -- Mutta nyt toimeen. Minun pitää saada nuo neidot joutuisaan ja salaa täältä pakenemaan luotettavan saattajan suojassa. Se ei ole vaikeata -- ei tarvitse muuta kuin puolella sanalla uhata, että meidän muuten täytyy antaa heidät Burgundin herttuan käsiin. Sinun pitää toimia siten, että Wilhelm de la Marck saa tietää heidän matkasuunnitelmansa, valitkoon hän itse milloin ja missä hän katsoo sopivaksi käydä kosimaan. Minä tiedän miehen, joka sopii heidän saattajakseen.»

»Onko lupa kysyä kenelle te, herra kuningas, uskotte niin tärkeän tehtävän?» kysyi parranajaja.

»Muukalaiselle tietysti», vastasi kuningas, »semmoiselle, jolla ei Ranskassa ole suvun eikä edun siteitä, jotka voisivat olla esteenä minun tahtoni täyttämiselle, ja joka tuntee kovin vähän tätä maata ja sen eri puolueita voidakseen aavistaa hankkeestani enempää kuin mitä katson hyväksi hänelle ilmaista -- sanalla sanoen aion käyttää tähän toimen sitä nuorta skotlantilaista, joka sinut juuri ikään käski tänne.»

Olivier oli hetken aikaa vaiti, siten ikäänkuin osoittaen epäilevänsä tämän vaalin viisautta, mutta sitten hän lisäsi: »Te olette, herra kuningas, tälle nuorukaiselle osoittanut luottamusta aikaisemmin kuin mitä teillä muuten on tapana.»

»Minulla on siihen syyni», vastasi kuningas. -- »Tiedäthän», hän risti samassa silmiänsä, »kuinka suuressa arvossa pidän autuasta pyhää Julian'ia. Rukoilinpa tuota pyhää miestä toissa yönä ja anoin nöyrästi (koska hän, niinkuin tiedät, on matkamiesten suojeluspyhimys), että hän lähettäisi henkivartijaväkeni lisäksi vielä useampia kuljeskelevia ulkomaalaisia, joiden avulla voin parhaiten saada kuningaskuntani ehdotonta kuuliaisuutta noudattamaan. Ja minä puolestani lupasin siitä hyvästä tälle hyvälle pyhälle miehelle, että ottaisin hänen nimessään heidät suosiooni, ja auttaisin sekä elättäisin heitä.»

»Ja Pyhä Julianko», kysyi Olivier, »toimitti teille, kuninkaallinen majesteetti, tuon pitkäsäärisen skotlantilaisen tulokkaan, täyttäen sillä keinoin teidän anomuksenne?»

Parranajaja tiesi hyvinkin, että hänen herrassaan oli yhtä paljon taikauskoa kuin todellisen jumalisuuden puutetta, ja että semmoisissa asioissa sangen helposti saattoi kuningasta loukata; hän, niinkuin sanottu, tunsi tämän Ludvigin heikkouden ja esitti siis kysymyksensä varovaisesti kaikkein hiljaisimmalla, viattomimmalla äänellään. Mutta Ludvig ymmärsi sittenkin yskän ja katsahti vihastuneena puhujaan.

»Lurjus», sanoi hän; »syystäpä oletkin saanut liikanimesi Olivier Perkele, kun täten tohdit yhtä aikaa tehdä pilaa herrastasi sekä autuaista pyhistämiehistä. Sen sanon sinulle, että jos olisit vain hiukan vähemmän tarpeellinen minulle, niin hirtättäisin sinut tuohon tammipuuhun linnan edustalle peloitteeksi kaikille pyhien asioiden pilkkaajille! -- Kuules siis, sinä epäuskoinen orja, että minun silmäni tuskin olivat menneet umpeen, kun autuas pyhä Julian ilmestyi minulle taluttaen nuorta miestä. Hän esitti minulle hänet ja sanoi, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän oli pelastuva miekan alta, hirsupuusta sekä vesivirrasta, ja tuottava onnea sille puolelle, jolle hän taipuisi sekä niille hankkeille, joihin hän ottaisi osaa. Seuraavana aamuna kävellessäni ulkona kohtasin, tämän nuorukaisen, jonka kuvan unessa olin nähnyt. Omassa maassaan hän on pelastunut miekan alta, koska koko hänen muu sukunsa oli joutunut surman omaksi, ja täällä niin lyhyessä ajassa kuin kahden vuorokauden kuluessa, on hän jo ihmeellisellä tavalla pelastunut sekä veteen hukkumisesta että myös hirsipuusta, ja on jo muutamassa tilaisuudessa, niinkuin sinulle äsken puolella sanalla kerroin, ollut minulle erinomaisen suureksi avuksi. Minä katson hänen siis tulleen tänne pyhiin Julian'in toimesta palvelemaan minua kaikkein vaikeimmissa, vaarallisimmissa, vieläpä toivottomimmissakin hankkeissa.»

Kuningas, näin puhuessaan, otti hattunsa päästään, valitsi monista pikkuisista lyijykuvista, jotka koristivat hattunauhaa, pyhän Julian'in kuvan, asetti sen pöydälle, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku kiihkeämpi toive tai omantunnonvaiva iski häneen sydämeensä; hän laskeutui polvilleen kuvan eteen ja mutisi, siltä ainakin näytti, syvällä hartaudella: Sancte Juliane, adsis precibus nostris! Ora, ora pro nobis! (Pyhä Julianus, kuule meidän anomuksemme! Rukoile, rukoile puolestamme!)»

Tämä oli yksi niitä äkillisiä vilunväristyksen tapaisia taikauskoisen jumalisuuden puuskia, jotka välistä tempasivat Ludvigin valtaansa niin eriskummallisina aikoina ja niin eriskummallisissa paikoissa, että kuningas, joka oli kaikkein älykkäimpiä kruunattuja päitä mitä koskaan on ollut olemassa, näytti aivan hullulta tai ainakin sellaiselta ihmiseltä, jota syvä syyllisyyden tunto painostaa.

Hänen ollessaan tässä toimessa katseli suosikki häntä pilkallisella ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan peitellä. Se oli todellakin hyvin omituista tässä miehessä, että hän käytöksessään herraansa kohtaan ei koskaan käyttänyt imartelevaa, ikäänkuin kissankehräämisen tapaista, teeskenneltyä alamaisuutta ja nöyryyttä, jota hän seurustellessaan muiden ihmisten kanssa osoitti; ja jos hänellä kuninkaankin seurassa vielä jossakin määrin oli kissan tavat, niin hän silloin oli varoillaan oleva kissa -- väijyvä, vilkas ja valmis äkillisiin liikkeisiin. Syynä tähän erilaiseen käytökseen oli luultavasti se, että Olivier tiesi herransa sellaiseksi teeskentelyn mestariksi, joka saattoi nähdä toistenkin teeskentelyn läpi.

»Ja tuo nuorukainen, jos saan luvan kysyä», sanoi Olivier, »on siis samannäköinen kuin se, minkä te ilmestyksessä näitte?»

»Täydellisesti ja tarkalleen», sanoi kuningas, joka, niinkuin ylimalkaan taikauskoiset ihmiset, helposti antoi mielikuvituksen pettää itseään. »Sitä paitsi on Galeotti Martivalle minun käskystäni tutkinut hänen kohtaloansa tähdistä, ja minä olen hänen havaintojensa samoinkuin omienikin kautta selvästi nähnyt, että tämän suvustaan yksin eloon jääneen nuorukaisen kohtalo riippuu monessa suhteessa saman tähden johdosta kuin minunkin onneni.»

Olivier, mitä ikänä hän muuten lieneekin arvellut näistä rohkeasti esiintuoduista syistä, jotka puolustivat kokemattoman nuorukaisen valitsemista, ei tohtinut kuitenkaan sen enempää väittää vastaan; sillä hän tiesi, että Ludvig, joka maanpakolaisuutensa aikana oli ahkerasti harrastanut tuota niin sanottua tähtien-ennustustiedettä, ei kärsinyt tehtävän pilaa tästä hänen taidostansa. Parranajaja vastasi siis vain toivovansa, että nuorukainen tulisi olemaan uskollinen niin arkaluontoisen asian toimittamisessa.

»Kyllä me siitä pidämme huolta, ettei hänellä ole edes tilaisuutta olla muuta kuin uskollinen», sanoi Ludvig. »Hän ei saa tietää mitään, paitsi että hänen tulee saattaa Croyen krevittäret Lüttich'in piispan luo. Wilhelm de la Marck'in mahdollisesta asiaan sekaantumisesta hän saa yhtä vähän tietää kuin itse neidotkin. Se salaisuus uskotaan vain oppaalle, ja siihen tarkoitukseen tulee sinun tai Tristan'in keksiä sopiva mies.»

»Mutta asian näin ollen», virkkoi Olivier, »tämä nuori mies, jos saa päättää hänen kotitavoistaan sekä ulkonäöstään, luultavasti tempaisee aseensa esiin niin pian kuin tuo hurja metsäkarju karkaa päälle, eikä hän taida silloin välttää karjun torahampaitten kosketusta yhtä helposti kuin tänä aamuna.»

»Jos ne katkaisevat hänen sydänjuurensa», lausui Ludvig huolettomasti, »niin pyhä Julian -- siunattu olkoon hänen nimensä -- voi lähettää minulle toisen sijaan. Ei siitä ole sen suurempaa vahinkoa, vaikka sanansaattaja saisikin surmansa sen jälkeen kun hänen tehtävänsä on toimitettu, kuin jos pullo särkyisi sen jälkeen kun viini on loppuun juotu. -- Mutta meidän pitää nyt kiirehdyttää kreivittärien lähtöä ja sitten uskotella Crévecouer'in kreiville, että heidän pakonsa on tapahtunut meidän tietämättämme; me muka tahdoimme palauttaa heidät jälleen rakkaan serkkumme turviin, jonka aikomuksen äkillinen pako kuitenkin kovaksi onneksi on tyhjäksi tehnyt.»

»Entäs jos kreivi on liian älykäs ja hänen herransa liiaksi vihoissaan, uskoakseen sitä.»

»Pyhä Jumalan äiti!» sanoi Ludvig. »Niinkö uskomattomia kristityt miehet voisivat olla! Vaan ei, Olivier, heidän _täytyy_ meitä uskoa. Me aiomme käytöksellämme rakasta serkkuamme, Kaarle herttuata kohtaan, osoittaa niin perinjuurista, niin rajatonta luottamusta, että hän olisi epäuskoista pakanaa pahempi, jollei hän uskoisi meidän olleen rehellisiä häntä kohtaan kaikissa suhteissa. Kuulepas, mies, olen niin varma siitä, että voin saada Burgundin Kaarlen kaikissa suhteissa minusta juuri niin ajattelemaan kuin itse tahdon, että, jos olisi tarpeellista hänen epäilystensä viihdyttämiseksi, menisin aseetonna ja naisen hevosella ratsastaen vieraisille hänen telttaansa, enkä veisi mukanani muuta henkivartijaa kuin sinun yksinkertaisen persoonasi, Olivier veikkonen.»

»Ja minä», sanoi Olivier, »vaikken suinkaan voi kehua osaavani käyttää muuta teräskalua paitsi partaveistä, mielemmin ryntäisin sveitsiläistä peitsimiesrintaa vasten, kuin lähtisin teidän, kuninkaallinen majesteetti, seurakumppaninanne tuommoiselle ystävälliselle vieraskäynnille Burgundin Kaarlen luoksi, jolla on yllinkyllin syytä olettaa, että teidän rinnassanne kytee salaviha häntä vastaan.»

»Oletpa oikea houkkapää, Olivier», sanoi kuningas, »vaikka luuletkin olevasi viisas. -- Et huomaa, että syvimmän kavaluuden usein täytyy pukeutua yksinkertaisimman tyhmyyden hahmoon, samoinkuin miehuuskin joskus piiloittautuu nöyrän ujouden peitteen alle. Jos olisi tarpeellista, tekisin aivan varmaan mitä nyt sanoin -- sillä ehdolla että pyhimykset olisivat antaneet siunauksensa hankkeelleni ja taivaan tähdet kulkiessaan olisivat sattuneet semmoiselle urhotyölle edulliseen asentoon.»

Näin sanoen kuningas Ludvig XI ensi kerran toi ilmi sen merkillisen päätöksensä, jonka hän sittemmin pani toimeen pettääkseen suurta kilpaveljeään, mutta joka vähällä oli tuottaa hänelle itselleen turmion.

Hän lähetti pois neuvonantajansa, ja heti sen jälkeen hän astui Croyen kreivittärien huoneeseen.

Niin pian kun he olivat kuulleet puolenkin sanan siitä, ettei heillä täällä ehkä enää olisi suojaa Burgundin herttuaa vastaan, olivat he heti valmiit lähtemään Ranskan hovista ilman minkäänlaisia kehoituksiakin, kunhan vain heille pelkkä lupa suotiin; mutta vaikeampi oli saada heidät valitsemaan Lüttich'in turvapaikakseen. He pyysivät ja rukoilivat, että heidät saatettaisiin Bretagneen tai Calais'hen, missä he voisivat Bretagnen herttuan tai Englannin kuninkaan suojelemina olla hyvässä turvassa, kunnes Burgundin herttua olisi luopunut armottomasta aikeestaan. Mutta nämät turvapaikat eivät kumpikaan sopineet Ludvigin hankkeihin, ja hänen onnistuikin vihdoin saada heidät suostumaan omiin tuumiinsa.

Siitä ei ollutkaan epäilystä, ettei Lüttich'in piispalla olisi ollut voimaa heitä suojella; sillä kirkollisella arvollansa hän saattoi turvata pakolaisia vaikka kaikkia kristikunnan hallitsijoita vastaan; ja hänen maallinen voimansa, vaikkei se niin ylen mahtava ollutkaan, riitti kumminkin suojelemaan hänen persoonaansa sekä kaikkia hänen turvissaan olevia äkillistä väkirynnäkköä vastaan. Vaikeus oli vain siinä miten päästä hyvissä turvin piispan pieneen hoviin; mutta siitä Ludvig lupasi pitää huolta levittämällä sellaisen huhun, että Croyen kreivittäret, peläten joutuvansa Burgundin lähettilään käsiin, olivat yön aikana Tours'ista paenneet Bretagneen päin. Kuningas lupasi myös heille pienen, mutta luotettavan saattojoukon, sekä kirjallisia käskyjä kaikkien läpikuljettavien linnojen komentajille, jotta kreivittäreltä oli kaikin tavoin suojeltava ja autettava heidän matkallaan.

Croyen neidot, vaikka he salaa olivatkin vihoissaan siitä, että Ludvig jälleen karkoitti heidät näin epäritarillisesti ja epäkohteliaasti hovistaan, jossa hän oli luvannut heille turvaa, eivät kuitenkaan yhtään vastustaneet tätä kiireistä lähtöä; päinvastoin he pyysivät varhemminkin kuin mitä hän oli ehdoittanut, vielä samana yönä, saada lähteä. Neiti Hameline oli jo kyllästynyt paikkaan, missä ei ollut ihailevia hoviherroja eikä myöskään mitään juhlapitoja; ja neiti Isabella mielestään oli nähnyt kylliksi voidaksensa päättää, että Ludvig XI, jos vain kiusaus tulisi hiukankin suuremmaksi, ei vain karkoittaisi heidät hovistansa, vaan omantunnon vaivoitta antaisi heidät heidän suuttuneen lääniherransa, Burgundin herttuan käsiin. Ludvig puolestaan suostui mielellään lähdön kiirehdyttämiseen, sillä hän oli kovasti peloissaan, että rauha Burgundin kanssa saattaisi rikkoutua ja että Isabellan kauneus voisi estää ja haitata hänen mielituumaansa, hänen tyttärensä Johannan naittamista Orleans'in herttualle.

XIII

TIETÄJÄ

Kuninkaist' ällös puhu -- mielestäni, kuningas viel' on halpa vertaus -- ma olen tietäjä, ja elementit mun käskyjäni tottelee, niin luulee kumminkin ihmiset; ja luulo se minulle antaa rajattoman vallan.

Albumazar.

Tulvanaan tosiaankin näytti toimia ja seikkailuja virtaavan meidän nuoren skotlantilaisemme osaksi. Hänet käskettiin joutuisasti päällikkönsä, lordi Crawford'in kamariin, missä hän ihmeeksensä taas kohtasi kuninkaan. Ensin lausuttiin hänelle muutamia sanoja siitä kunniasta sekä luottamuksesta, jota nyt aiottiin hänelle osoittaa, ja Qventin'in sydämen valtasi jo salaa pelko, että hänet jälleen tahdottiin asettaa väijymään Crévecoeur'in kreiviä, tai lähettää muuhun hänelle yhtä inhottavaan toimeen. Mutta hänen mielensä keventyi, vieläpä ihastui ikihyväksi, kun hän sai kuulla olevansa määrätty neljän muun hänen komentonsa alle asetetun miehen kera, joista yksi oli opas, saattamaan Croyen kreivittäret heidän sukulaisensa Lüttich'in piispan pieneen hoviin, jota matkaa hänen tuli johtaa neidoille turvallisimmalla ja mukavimmalla ja samalla mitä salaisimmalla tavalla. Paperi annettiin hänelle, joka sisälsi kaikenlaisia neuvoja hänen ohjeekseen levähdyspaikoista -- joiksi oli enimmäkseen valittu syrjäisiä kyliä, yksinäisiä luostareita tai muita kaukana kaupungeista olevia paikkoja -- sekä yleisesti noudatettavista varokeinoista, varsinkin kun lähestyttäisiin Burgundin rajaa. Hänelle annettiin sitä paitsi tarpeelliset suulliset neuvot, mitä hänen piti puhua ja tehdä, jotta Croyen neitejä luultaisiin englantilaisiksi vallasnaisiksi ja häntä itseään heidän hovimestarikseen, jotka muka olivat käyneet toivioretkellä pyhän Martin luostarissa Tours'issa ja nyt aikoivat pyhään Köln'in kaupunkiin rukoillaksensa niiden kolmen tietäjän haudalla, jotka olivat käyneet Betlehemissä Kristuslasta kumartamassa; sillä semmoisen tekosyyn nojalla Croyen kreivitärten oli määrä matkustaa.

Qventin Durward ei oikein itsekään tietänyt, mistä hän oli niin iloinen, mutta hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hän ajatteli, että hän saisi nyt likeltä nähdä tornikaunottarensa, ja että hänelle oli suotu semmoinen tehtävä, josta voisi seurata kreivittären luottamus, sillä neitojen suojeleminen oli kokonaan uskottu hänen viisautensa ja urhoutensa varaan. Hän ei epäillyt vähintäkään, ettei hänen onnistuisi hyvässä turvassa saattaa heidät kaikkien matkan vaarojen ohi. Nuoriso ylimalkain harvoin muistelee vaaroja, ja Qventin varsinkin, joka oli kasvatettu rohkeaksi, pelottomaksi ja itseensä luottavaksi, muisteli niitä vain sen verran, että olisi suonut niitä kohtaavansa. Hänen mielensä paloi päästä pois kuninkaan luota, jonka läsnäolo kahlehti hänen tunteitaan, voidakseen antaa vapaat ohjat salaiselle ilollensa, jonka tämä arvaamaton sanoma oli hänessä herättänyt ja joka tahtoi puhjeta ilmi riemuhuudoiksi, mitkä tässä seurassa olisivat olleet aivan sopimattomat.