# Qventin Durward ## Part 15 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/qventin-durward-13975/index.md Syvästi, alamaisesti kumartaen kreivitär Hameline de Croye, se oli vanhemman neidon nimi, vastasi prinsessan suosiolliseen tarjoumukseen. Krevitär oli kauan aikaa oleskellut hovissa, hän tunsi täsmälleen hovitavat ja noudatti tarkasti sitä sääntöä, joka on kaikkien aikakausien hovilaisille ominainen, sitä nimittäin, että vaikka he keskenään puhellessaan tavallisesti keskustelevat herrasväkensä hullutuksista ja paheista sekä siitä vääryydestä ja kylmäkiskoisuudesta, jolla tämä herrasväki heitä muka kohtelee, he eivät sittenkään koskaan hiiskahda sanaakaan sellaisista asioista hallitsijan tai jonkun hänen sukulaisensa kuullen. Neiti Croye oli siis kovin pahoillansa siitä onnettomasta erehdyksestä, joka oli saattanut hänet lausumaan niin sopimattomia sanoja Ludvig kuninkaan tyttären läsnäollessa. Hänen mielipahan ilmaisuillaan ja anteeksipyynnöillään ei olisi ollut mitään loppua, ellei prinsessa olisi pyytänyt häntä niistä lakkaamaan ja jälleen rauhoittumaan mitä lempeimmillä sanoilla, jotka kuitenkin Ranskan tyttären suussa olivat käskyn veroiset, kieltäen kerta kaikkiaan kaikki puolustukset ja selitykset. Prinsessa kävi sitten arvokkaasti istumaan, mikä sopi hänelle erittäin hyvin, ja käski myös molempien muiden naisten istua, yhden kummallekin sivulleen, jota käskyä nuorempi vieras totteli luonnollisella ja kunnioittavalla ujoudella, mutta vanhempi nainen teeskennellyllä nöyryydellä ja alamaisuudella. Heidän keskustelunsa jatkui nyt niin hiljaisella äänellä, ettei vartija kuullut siitä mitään. Hän vain huomasi, että prinsessa näytti osoittavan paljon suosiota nuoremmalle, miellyttävämmälle neidolle, ja että kreivitär Hameline, vaikka hän puhelikin paljoa enemmän, tällä puheensa ja mielistelynsä tulvalla veti paljoa vähemmän Johannan huomion puoleensa kuin veljentytär lyhyillä, ujoilla vastauksillaan hänelle tehtyihin kysymyksiin. Tämä keskustelu ei ollut vielä neljännestuntiakaan kestänyt, kun ovi salin alipäässä aukeni ja eräs mies, ratsastusviitta hartioillaan, astui sisään. Totellen kuninkaan käskyä ja seuraten sitä lujaa päätöstä, ettei häntä enää toista kertaa saisi tavata uneliaana vahtivirassaan, Qventin heti astui tulijaa vastaan, pysähtyi vieraan ja naisten väliin ja käski hänen paikalla poistua. »Kenenkä käskystä?» kysäsi vieras ylenkatseellisella kummastuksella. »Kuninkaan käskystä», virkkoi Qventin lujasti, »jonka noudattamista minä olen tähän asetettu valvomaan.» »Eihän toki Orleans'in Ludvigia vastaan!» sanoi herttua, heittäen pois viittansa. Nuorukainen oli hetken aikaa kahden vaiheilla. Mitenkä hän voisi pakoittaa tämän käskyn noudattamiseen kuningassuvun ylimmäistä prinssiä, joka, niinkuin huhu yleisesti kertoi, oli kuninkaan tuleva vävy? »Herttuaallinen ylhäisyys», sanoi hän, »te olette liian suuri herra, että minun sopisi vastustaa teidän tahtoanne. Mutta toivonpa teidän, herra herttua, todistavan puolestani, että olen täyttänyt vartiovirkani velvollisuuden niin pitkälle kuin te sen sallitte.» »Ole huoleti -- ei sinulle tästä tule nuhteita, nuori soturi», vakuutti Orleans'in herttua; ja sitten, käyden peremmälle saliin, hän tervehti prinsessaa sillä väkinäisyydellä, joka aina pilkisti hänen höyliytensä takaa hänen puhutellessaan morsiantansa. »Minä olin päivällisellä Dunois'in kanssa», virkkoi herttua, »ja kun siellä kuulin Roland'in salissa olevan vieraita, niin olin siksi rohkea, että tulin niiden lukua lisäämään.» Onnettoman Johannan kalpeille poskille lennähtävä puna, joka silmänräpäyksen ajaksi soi hänen muodollensa kauneuden välähdyksen, osoitti selvään, että tämä seuran lisäys ei ollut hänelle epämieluisa. Hän esitti heti herttuan molemmille Croyen kreivittärille; jotka tervehtivät häntä hänen korkealle sukuperälleen tulevalla alamaisuudella; ja sitten prinsessa, viitaten tuoliin, käski hänen istahtamaan ja ottamaan osaa heidän keskusteluunsa. Herttua ei sanonut kuitenkaan olevansa siksi rohkea, että hän tämmöisessä seurassa istahtaisi tuolille; hän otti tyynyn eräältä istuimelta, laski sen maahan kauniin, nuoren Croyen krevittären jalkojen juureen, ja istahti siihen sillä tavalla, että hän, osoittamatta epäkohteliaisuutta prinsessalle, kuitenkin saattoi kääntää suurimman huomionsa Johannan suloisen naapurin puoleen. Ensi alussa näytti siltä kuin tämä asia olisi ollut morsiamelle pikemmin mielihyväksi kuin pahaksi. Hän itse yllytti herttuan kohteliaisuutta ihanaa vierasta kohtaan, ja näytti arvelevan, että sulhasen ritarillisuus oli hänelle itselleenkin kunniaksi. Mutta Orleans'in herttuassa, joskin hän oli tottunut kuninkaan läsnäollessa alistamaan tahtonsa setänsä kovan ikeen alle, oli kuitenkin sen verran prinssin luonnetta, että hän heittäytyi mielitekojensa valtaan niinpian kun hillitsijä oli poissa. Käyttäen hyväkseen korkean arvonsa oikeutta, mikä salli hänen laiminlyödä tavallisia seuramenoja ja tekeytyä kerrassaan tuttavalliseksi, hän rupesi innokkaasti ylistelemään Isabella kreivittären kauneutta ja antoi sanojensa tulvailla esiin hillitsemättömällä rohkeudella -- ehkäpä siihen oli osittain myös syynä viini, jota hän oli nauttinut tavallista suuremmassa määrässä, silla Dunois ei ollut mikään Bakkhuksen vihamies. -- Viimeinpä näytti siltä kuin hän olisi ollut melkein rakastunut, ja prinsessa miltei aivan unhoitettu. Mielittelyt, joiden hän salli virrata suustansa, eivät olleet mieleen muille kuin vain yhdelle ainoalle henkilölle koko tässä seurassa. Hameline krevitär kuvitteli näet jo mielessään sitä kunniaa, että avioliitto kuninkaallisen suvun ylimmäisen prinssin kanssa tulisi toimeen; ja Isabellan korkeaan sukuperään, kauneuteen sekä laajoihin maatiluksiin nähden tuo korkealle lentävä toivo ei suinkaan olisi näyttänyt mahdottomalta vähemmänkin mielikuvitteluille herkän katselijan silmissä, jos vain, mahdollisuuden ehtoja punnitessa, ei ottanut Ludvig kuninkaan tuumia lukuun. Nuorempi kreivitär puolestaan kuunteli herttuan koreita puheita pelolla ja hämmästyksellä, aika ajoittain luoden rukoilevan silmäyksen prinsessaan, ikäänkuin anoen häneltä apua. Mutta loukattu sydämen rakkaus ja hänen luontainen ujoutensa olivat saattaneet Johannan aivan kykenemättömäksi ottamaan osaa puheeseen; ja viimein, jollemme ota lukuun muutamia kohteliaita huudahduksia Hameline neidon puolelta, puhuminen jäi kokonaan herttuan valtaan, ja keskustelun aineena oli yksistään nuorempi Croyen kreivitär, jonka kauneutta herttua ylisteli koreimmalla kaunopuheisuudella. Eipä sovi myöskään jättää mainitsematta, että vielä kolmaskin läsnäolija oli pahoillaan, nimittäin huomaamatta jäänyt vartija, joka, mitä hartaammaksi herttuan puhe kiihtyi, sitä enemmän näki ihanien unelmiensa sulavan kuin vahan päivänpaisteessa. Viimein Isabella kreivitär rohkaisi mielensä ja yritti katkaista nuo puheet, jotka jo alkoivat tulla hänelle inhottavan vastenmielisiksi, varsinkin kun hän näki, miten tuskallisen vaikutuksen herttuan käytös teki prinsessaan. Kääntyen Johannan puoleen krevitär ujosti, mutta jotenkin lujasti sanoi haluavansa pyytää häneltä armonosoitusta, koska prinsessa oli luvannut hänelle suojaansa. »Olkaa niin hyvä, kuninkaallinen korkeus», virkkoi hän, »ja koettakaa vakuuttaa Orleans'in herttualle, etteivät Burgundin naiset, vaikk'eivät he lienekään älyltään ja seurataidoltaan Ranskan naisten vertaisia, toki ole niin mielettömiä houkkapäitä, ettei heitä huvittaisi mikään muu paitsi tuollaiset ylenpalttiset mielistelyt.» »Mieltäni pahoittaa», sanoi herttua, ennenkuin prinsessa kerkesi vastata, »että te noilla sanoillanne samalla teette pilkkaa niin hyvin Burgundin naisten kauneudesta kuin myös Ranskan ritarien vakavuudesta. Jos olemmekin liian hätäiset ilmaisemaan ihastustamme, niin se johtuu siitä, että me rakastamme samalla tavalla kuin sodimmekin, suomatta kylmälle aprikoimiselle sijaa sydämessämme, ja että me olemme yhtä nopeat antautumaan kaunottaren vangeiksi kuin voittamaan urhoja.» »Meidän maan naisten kauneus», sanoi nuori kreivitär nuhtelevammalla äänellä, kuin mitä hän vielä tähän saakka oli uskaltanut käyttää korkeasukuista ihailijaansa kohtaan, »saattaa yhtä vähän vaatia semmoisia voittoja, kuin Burgundin miesten urhous taipuu suomaan toisille voittoa.» »Minä kunnioitan teidän isänmaanrakkauttanne, kreivitär», virkkoi herttua, »enkä minä tahdo väittääkään lauseenne loppuosaa vastaan, ennenkuin joku Burgundin ritari peitsi ojennuksissa tarjoutuu sitä puolustamaan. Mutta mitä siihen vääryyteen tulee, jonka olette teidän kotimaanne kaunottarille tehnyt, niin vetoan teistä -- teihin itseenne. -- Katsokaa tähän», hän viittasi suureen, Venetsian vapaavallan lahjoittamaan peiliin, jollaiset esineet siihen aikaan olivat hyvin harvinaisia ja kalliita, »ja sanokaa katsoen siihen, mikä sydän voisi tähän kuvastuvaa suloa vastustaa?» Prinsessa ei kestänyt sen kauemmin sulhasensa välinpitämättömyyttä; hän vaipui tuolin selkänojaa vasten syvästi huoaten, mikä kerrassaan palautti herttuan pilventakaisesta maailmastaan, ja saattoi neiti Hamelinen kysymään, voiko kuninkaallinen korkeus pahoin. »Päätäni alkoi äkkiä kivistää», virkkoi prinsessa yrittäen hymyillä; »mutta kyllä se kohta paranee.» Hänen yhä lisääntyvä kalpeutensa todisti kuitenkin nämät sanat valheeksi, ja saattoi neiti Hamelinen huutamaan apua, koska prinsessa nähtävästi oli pyörtymäisillään. Herttua, puraisten huultansa ja kiroten hurjuuttansa, kun hän ei ollut paremmin osannut hillitä kieltänsä, juoksi kutsumaan prinsessan palvelijoita, jotka olivat viereisessä kamarissa; ja heidän joutuisasti saavuttua paikalle ja tuotua lääkkeitä, ei herttua kavaljeerina ja ritarina voinut olla prinsessaa tukematta ja auttamatta. Hänen äänensä, joka säälistä sekä omantunnon vaivoista oli melkein lempeäksi heltynyt, olikin se lääke, jolla oli tehollisin voima toinnuttamaan jälleen prinsessaa, ja juuri kun pyörtymys oli mennyt ohitse, astui kuningas itse saliin. XII VALTIOMIES Hän valtiovehkeiss' on niin taitava, ett' (olkohonpa Piru kuinka viekas) opettajaks' hän kelpais Pirullenkin ja osais kiusaajalle vanhallen opettaa uutta kiusaamisen taitoa. Vanha näytelmä. Saliin astuessaan Ludvig rypisti kulmakarvojaan sillä tavalla, jonka ylempänä kerroimme olleen hänelle ominaisen, ja sinkahutti niiden paksun, synkän pilven alta tuikean katseen kaikkiin läsnäoleviin; ja tätä välkähdystä iskiessään, niin Qventin perästäpäin kertoi, hänen silmänsä tulivat niin pieniksi, niin tulisiksi, niin läpitunkeviksi, että näytti siltä kuin olisi unessaan häiritty kyykäärme tuijottanut sen kanervanvarren takaa, jonka alla se oli maannut piilossaan. Tällä äkillisellä, tuikealla katseella tiedusteltuaan salissa nousseen hälinän syytä, hän ensin kääntyi Orleans'in herttuan puoleen. »Teko täällä olette, jalo serkku», sanoi hän, ja kysäisi sitten tylysti Qventin'iltä: »Etkö muistanut käskyäni?» »Suokaa tälle nuorelle soturille anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Orleans'in herttua; »hän ei ole laiminlyönyt velvollisuuttansa; mutta minä olin saanut kuulla prinsessan olevan tässä salissa.» »Ja te, näen minä, ette sallinut mitään vastarintaa, kun tulitte tänne osoittamaan morsiamellenne ritarillisuutta», sanoi kuningas, joka inhottavalla teeskentelyllään aina oli uskovinaan, että herttuakin tunsi samaa rakkautta, joka asusti vain onnettoman prinsessan sydämessä. »Ja tällä tavallako te houkuttelette henkivartijani tottelemattomuuten, nuori herra? -- Mutta mitähän en antaisi anteeksi rakastuneelle, joka ei ajattele muuta kuin lempeään!» Orleans'in herttua kohotti päätään, ikäänkuin hän olisi aikonut vastustaa kuninkaan sanoja. Mutta vaistomainen kunnioitus Ludvigia kohtaan tai pelko, pikemmin sanoen, johon häntä lapsuudesta asti oli totutettu, salpasi hänen suunsa. »Ja Johanna ei ole voinut hyvin?» jatkoi kuningas. »Mutta älkää olko huolissanne, serkku; kyllä hän pian paranee. Taluttakaa hänet kamariinsa, sillä aikaa kun minä vien nämät vieraat neidot omalle puolelleen.» Nämät sanat lausuttiin äänellä, joka teki ne käskyksi, ja Orleans'in herttua poistuikin heti prinsessan kanssa salin toisesta ovesta; kuningas puolestaan, riisuttuaan hansikkaan oikeasta kädestänsä, saatti kohteliaasti Isabella kreivittären sekä hänen tätinsä heidän asuinhuoneeseensa, johon päästiin toisen oven kautta. Hän kumarsi syvään, kun he astuivat sisään, ja seisoi vielä kynnyksellä hetken aikaa sen jälkeen, kun he olivat kadonneet. Sitten hän aivan vakavasti sulki oven, väänsi suurta avainta, otti sen lukosta ja pisti vyöhönsä -- täten hän muistutti vielä enemmän vanhaa saituria, joka ei voi rauhallisella mielellä lähteä matkalle, ellei hänellä ole aarrekammionsa avain mukanansa. Hitain askelin, mietteissään, silmät maahan luotuina, Ludvig läheni nyt Durward'ia, joka valmistuen ottamaan vuorossaan vastaan osansa kuninkaan vihastuksesta, odotti pelokkain sydämin hänen tuloaan. »Sinä olet tehnyt väärin», sanoi kuningas kohottaen ylös silmänsä ja tuijottaen lujasti Durward'iin päästyään kyynärän päähän hänestä, »sinä olet tehnyt kovin väärin ja ansainnut kuoleman. -- Älä sano sanaakaan puolustukseksesi! -- Mitä sinun tarvitsi totella herttuoita tai prinsessoja? -- Mitä sinulla oli tekemistä muiden kuin minun käskyni kanssa?» »Suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi nuori soturi, »mitä minä saatoin tehdä?» »Mitäkö saatoit tehdä, kun väkisin pyrittiin sinun vartioittavasi paikan sivuitse?» vastasi kuningas pilkallisesti. »Mitä varten sinulla on pyssy olallasi? Sinun olisi pitänyt ojentaa pyssysi, ja jos tuo uhkarohkea kapinoitsija ei paikalla olisi peräytynyt, niin olisi hän saanut surmansa juuri tässä samassa salissa! Mene -- tuon huoneen kautta. Siinä näet suuret portaat, joita myöten pääset sisempään linnanpihaan. Siellä tapaat Olivier Daim'in. Käske hänet tänne, ja mene itse kasarmiisi. -- Ja jos pidät henkeäsi jossakin arvossa, niin varo ettei kielesi liiku yhtä kerkeästi kuin kätesi tänä päivänä on ollut kankea.» Iloissaan siitä että hän niin vähällä oli päässyt, mutta sydämessään inhoen sitä kylmäveristä armottomuutta, jota kuningas oli vaatinut häneltä virkavelvollisuuden täyttämisessä, meni Durward hänelle neuvottuun huoneeseen, riensi rappusia alas ja ilmoitti kuninkaan käskyn Olivier'ille, joka alhaalla pihalla odotti. Viekas parranajaja kumarsi, huoahti ja hymyili vielä tavallista laupiaammalla tavalla, lausuessaan nuorukaiselle jäähyväiset; ja sitten he erosivat, Qventin mennen kasarmiin, Olivier kuninkaan käskyä kuulemaan. Tässä kohdassa ne muistelmat, jotka pääasiallisesti ovat olleet tämän tositarinan perustana, valitettavasti olivat vaillinaiset; sillä koska ne enimmästä päästä olivat kirjoitetut Durward'in kertomuksen mukaan, eivät ne voineet sisältää sitä keskustelua, joka hänen poissaollessaan tapahtui kuninkaan ja hänen salaisen neuvonantajansa välillä. Hyväksi onneksi sisältää kuitenkin Hautlieun kirjasto käsinkirjoitetun kappaleen Jean de Troyes'n Chronique Scandaleuse'ä, joka on paljoa täydellisempi kuin painettu; ja onpa siihen vielä liitetty useampia merkillisiä muistiinpanoja, jotka -- niin olisimme taipuvaiset luulemaan -- Olivier itse luultavasti on kirjoittanut kuninkaansa kuoleman jälkeen ennenkuin hänelle sattui se onni, että hän sai jo kauan aikaa täydesti ansaitun hirsinuoran palkaksensa. Tästä käsikirjoituksesta on meidän onnistunut saada täydellinen tieto tuon halpasukuisen suosikin keskustelusta Ludvigin kanssa tässä tilaisuudessa, ja tämä keskustelu valaisee selvästi mainitun kuninkaan valtiovehkeitä, joista me muuten kenties olisimme turhaan koettaneet ottaa selkoa. Tullessaan Roland'in saliin suosittu palvelija tapasi kuninkaan istumassa mietteissään sillä tuolilla, jonka hänen tyttärensä muutamia minuutteja aikaisemmin oli jättänyt. Olivier tunsi tarkoin herransa luonteen ja senvuoksi hän kuulumattomin askelin hiipi kunnes hän oli joutunut kuninkaan näkyviin ja siten saattanut hänet huomaamaan hänen läsnäolonsa; sen jälkeen hän taas nöyrästi peräytyi hänen silmiensä edestä, kunnes saisi käskyn puhua tai kuunnella. Kuninkaan ensimäiset sanat eivät kuuluneet hauskoilta: -- »Kas niin, Olivier, sinun viekkaat tuumasi sulavat sulamistaan, niinkuin lumet etelätuulen puhaltaessa. -- Embrun'in pyhä Neitsyt auttakoon meitä, etteivät ne vain olisi noiden lumivyöryjen kaltaisia, joista Sveitsin maamoukat aina kertovat niin kummia juttuja, ja romahtaisi meidän päähämme.» »Mielipahakseni olen kuullut, kuninkaallinen majesteetti, ettei kaikki ole hyvin», vastasi Olivier. »Ei ole hyvin!» huusi kuningas kavahtaen ylös ja ruveten kiireisin askelin astumaan edestakaisin salissa. -- »Kaikki on pahoin, mies, -- ja melkein niin pahoin kuin vain suinkin voi olla -- ja se kaikki johtuu sinun hyvästä, romanttisesta neuvostasi, että minä, juuri minä, rupeaisin onnettomien neitosten suojelijaksi! Burgundi, kuules mies, varustelee sotaa ja on yhdistymäisillään liittoon Englannin kanssa. Ja Edvard kuningas, jonka väki on nyt joutilaana kotona, aikoo ryöpsäyttää meidän niskaamme kaikki nuo tuhannet onnettoman Calais'n portin kautta. Jos vain jompikumpi olisi itsekseen, niin saisin hänet leppymään mielistelemällä tai en pelkäisi häntä; mutta molemmat yhdessä liitossa, yhdessä liitossa -- ja lisäksi vielä tuon Saint-Paul konnan tyytymättömyys ja uskottomuus! -- Ja kaikki se on sinun syytäsi, Olivier, kun annoit minulle sen neuvon, että ottaisin nuo naikkoset turviini, ja käyttäisin kirottua mustalaista sanansaattajana kreivitärten ja heidän vasalliensa välillä.» »Herra kuningas», virkkoi Olivier, »muistattehan mitkä syyt toin esiin. Kreivittären alusmaat ovat juuri Burgundin ja Flanderin rajalla -- hänen linnaansa on melkein mahdoton rynnäköllä valloittaa -- hänen oikeutensa useampiin läheisiin tiluksiin ovat sitä laatua, että kun niitä vain lujasti kannatetaan, siitä epäilemättä tulisi paljon kiusaa Burgundin herttualle, jos nimittäin tämä neito joutuisi naimisiin Ranskalle suosiollisen miehen kanssa.» »Se oli, se oli _todellakin_ viehättävä syötti», sanoi kuningas, »ja jos vain me olisimme voineet pitää hänet täällä salassa, niin olisimme voineet toimittaa tälle rikkaalle perijättärelle semmoisen avioliiton, joka olisi ollut suureksi hyödyksi Ranskalle. -- Mutta tuo kirottu mustalainen -- kuinka saatoit sinä ehdoittaa tuommoista pakanallista koiraa toimeen, johon luotettavaa miestä tarvittiin?» »Olkaa niin hyvä ja muistakaa», vastasi Olivier, »että te itse, kuninkaallinen majesteetti, aivan liiaksi uskoitte häneen -- paljon enemmän kuin mitä minä olin ehdoittanut. Hän olisi saattanut ehkä uskollisesti perille kirjeen kreivittären sukulaiselle, jossa häntä kehoitettiin pitämään puoltansa linnassaan, ja luvattiin joutuisaa apua. Mutta teidän, herra kuningas, piti kaiken mokommin koettaa hänen ennustustaitoansa; ja siten hän pääsi salaisuuksien perille, joita maksoi vaivaa ilmoittaa Kaarle herttualle.» »Häpeäksi minulle, häpeäksi minulle!» sanoi Ludvig. »Mutta Olivier, kuuluvathan nuo pakanat olevan viisasten kaldealaisten sukua, jotka osasivat ottaa selvän tähtien salaisuuksista Schinar'in tasangoilla.» Olivier tiesi, että hänen herransa, vaikka hän olikin järjeltään erittäin terävä ja neuvokas, oli sangen taipuvainen uskomaan ennustajien, tähtienselittäjien ja tietäjien valheita sekä koko tuota joukkiota, joka on tuntevinansa salaisia tieteitä; tiesipä Olivier senkin, että kuningas itsekin luuli olevansa taitava noissa asioissa. Hän ei siis uskaltanut sen enempää väitellä vastaan, huomauttipa vain, ettei mustalainen ollut kyennyt ennustamaan omaa kohtaloansa, koska hän muuten ei olisi palannut Tours'iin takaisin ja siten pelastanut itsensä ansaitusta hirsipuusta. »Se sattuu sangen usein», vastasi Ludvig toimessaan, »että ne, joilla on profeetallinen ennustuskyky, eivät kuitenkaan voi ennakolta nähdä tapauksia, jotka koskevat heidän omaa persoonaansa.» »Jos suvaitsette, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi suosikki, »niin sanoisin sen minusta näyttävän siltä, kuin mies ei näkisi kättänsä omassa kädessään olevan kynttilän valossa, vaikka hän näkeekin kaikki muut esineet kamarissa.» »Mutta eipä hän voi nähdä omia kasvojaankaan sen kynttilän valossa, vaikka siinä kaikkien muiden kasvot näkyvätkin», vastasi Ludvig, »tämä vastaus sopii paremmin tähän seikkaan. -- Mutta se ei kuulukaan siihen, mitä minulla nyt on mielessä. Mustalainen on saanut ansaitun palkkansa, rauha siis hänelle. -- Mutta nuo kreivittäret! -- Ei siinä kyllin, että Burgundi uhkaa sotaa sen johdosta, että olen heille suonut turvapaikan, vaan näyttääpä heidän olonsa täällä sitä paitsi tulevan esteeksi minun tuumilleni omassakin perhekunnassani. Minun typerä serkkuni, Orleans'in herttua, on tuskin vielä nähnyt muuta kuin vilahduksen tuosta tyttöletukasta, mutta tohdinpa ennustaa, että tämä vilahdus on tehnyt hänet vielä vähemmän taipuvaiseksi avioliittoon Johanna prinsessan kanssa.» »Voittehan te, kuninkaallinen majesteetti», vastasi neuvonantaja, »lähettää kreivittäret takaisin Burgundin herttuan luo ja sillä hinnalla sopia hänen kanssaan. Moni kyllä saattanee mutista ja sanoa sellaista menettelyä epäkunnialliseksi; mutta jos pakko vaatii sellaista uhrausta.» -- -- »Jos etuni vaatisi sitä uhrausta, Olivier, niin uhraus tehtäisiin ilman mitään epäilystä», vastasi kuningas. »Minä olen vanha, paljon kokenut lohi, enkä huoli tarttua onkijan koukkuun vain sen syyn nojalla, että se muka on peitetty tuolla »kunnia» nimisellä höyhenellä. Mutta pahempi kuin epäkunniallisuus olisi se seikka, että me, lähettämällä nuo neidot takaisin Burgundiin, luopuisimme kaikista niistä edullisista toiveista, joiden tähden me tarjosimme heille turvapaikan. Oikeinhan sydäntäni särkee ajatellessani, että täytyisi luopua tästä tilaisuudesta, jolloin me voisimme istuttaa jokun ystävämme ja Burgundin vihollisen aivan herttuan alusmaitten keskelle sekä niin lähelle tyytymättömiä Flanderin kaupungeita. Olivier, en voi päästää käsistäni niitä etuja, joita meidän tuumamme naittaa tämä tyttö jollekulle sukuni ystävälle, näkyy tarjoavan.» »Voisittehan, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier hetken mietittyään, »suoda tytön käden jollekulle luotettavalle ystävälle, joka ottaisi kaiken moitteen päällensä ja salaa edistäisi teidän etuanne, vaikka te julkisesti saisittekin sanoa, ettei teillä ole mitään tekemistä itse asian kanssa.» »Ja mistäpä minä semmoisen ystävän löytäisin?» sanoi Ludvig. »Jos minä antaisin tuon tytön jollekulle vallattomista ja tottelemattomista aatelisherroistani, niin enkö samalla tekisi häntä itsenäiseksi? Ja eivätkö kaikki minun valtiolliset hankkeeni monen vuoden kuluessa ole juuri sitä tarkoittaneet, että estäisin heitä itsenäisiksi pääsemästä? -- Dunois tosin -- häneen, häneen yksin voisin kenties luottaa. -- Hän pitäisi Ranskan kruunun puolta, vaikka olisi missä paikassa hyvänsä. Mutta korkeat paikat ja rikkaus muuttavat ihmismielen -- en huoli edes häneen luottaa.» »Saattaisittehan te, kuninkaallinen majesteetti, löytää toisiakin», virkkoi Olivier laupeimmalla äänellänsä ja mielistelevämmin kuin mitä hänen tapansa enimmäkseen oli, koska kuningas salli hänen puhua jokseenkin vapaasti, miehiä, jotka kokonaan riippuvat teidän armostanne ja suosiostanne, ja jotka eivät teidän kannatuksettanne tule paremmin toimeen kuin auringotta ja ilmattakaan -- miehiä, jotka ovat enemmän ymmärryksen kuin teon miehiä -- miehiä, jotka» -- -- »Miehiä, semmoisia kuin sinä itse, haa!» sanoi Ludvig kuningas. -- »Ei, Olivier, niin totta kuin olen kristitty, sen nuolen sinä kovin hätäisesti ammuit! -- Kuinka! Minä osoitan tosin sinulle sen armon, että luotan sinuun, ja annan sinun palkinnoksi siitä joskus hiukan höyhennellä alamaistani; mutta luuletko sillä ansainneesi puolisoksesi tuon ihmeen ihanan olennon, joka vielä päälle päätteeksi on krevitär kaikkein korkeinta lajia? -- Sinäkö -- sinä, sanon minä, joka olet halpa sukuperältäsi, ja vielä halvempi kasvatukseltasi, sinä, jonka viisaus, jos sitä kaikkein parhaimmaksikin arvioipi, on sukua viekkaudelle, ja jonka urhous on sangen epäillyttävää lajia?»