Part 12

Dunois huoahti ja oli vaiti, sillä hän tiesi, että tämän itsevaltiaan kuninkaan vastustaminen olisi Orleans'in herttualle vain vahingoksi, eikä miksikään eduksi. Sittenkään ei hän voinut hillitä itseään vastaamasta hetkisen perästä: »Koska te, kuninkaallinen majesteetti, olette viitannut isäni aviottomaan syntyperään, niin tahtoisin sanoa, että häntä, jollei ota lukuun hänen vanhempiensa syntistä heikkoutta, on sanottava onnellisemmaksi laittoman rakkauden hedelmänä, kuin jos hän olisi laillisen vihan sikiö.»

»Oletpa aika hävitön veitikka, kun sillä tavoin puhut pyhästä aviosäädystä», vastasi Ludvig leikillisesti. »Mutta hiiteen koko tämä keskustelu, sillä metsäkarju on jo lähtenyt liikkeelle. -- Koirat jäljille, pyhän Hubertin nimeen. -- Hahhaa -- tralalaa -- liralaa!» Ja kuninkaan torvi kaiutti iloisesti metsiä hänen lähtiessään täyttä vauhtia ajamaan parinkolmen henkivartijan seuraamana, joiden joukossa oli myös ystävämme Qventin Durward. Ja tästäkin saattoi huomata, että kuningas, vaikka hän antautui tulisella innolla mielihuviinsa, samassa kuitenkin antoi myös myöten pilkantekohalullensa ja muisti kiusata kardinaali Balue'ta.

Niinkuin ylempänä jo tuli mainituksi, oli tällä taitavalla valtiomiehellä se heikkous, että hän, vaikka hänen sukuperänsä oli halpa ja kasvatuksensa keskeneräinen, luuli osaavansa käyttäytyä hoviherrana ja kohteliaana kavaljeerina. Tosin hän ei englantilaisen piispa Becket'in tavoin itse astunut ritarillisten taistelujen tantereille eikä myöskään, niinkuin englantilainen kardinaali Wolsey, komentanut sotajoukkoja. Mutta naisten mielisteleminen, jossa nuo molemmat toisetkin olivat mestareita, oli hänellä ikäänkuin virkatoimena; ja niinikään hän oli myös innolla harrastavinaan soturimaista metsästyshuvia. Hän saattoikin päästä joittenkuitten aatelisnaisten suosioon, joiden silmissä hänen mahtavuutensa, rikkautensa ja valtiollinen vaikutusvoimansa jossakin määrin korvasivat hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä puutteellisuutta. Mutta eivätpä ne jalot ratsut, joita hän osteli hinnalla millä hyvänsä, olleet milläänkään siitä suuresta kunniasta, että ne saivat kantaa kardinaalia selässään; ne eivät totelleet häntä sen paremmin kuin olisivat totelleet hänen isäänsä, rahtimiestä, mylläriä tai räätäliä, joiden vertainen mestari Balue olikin ratsastustaitoon nähden. Sen tiesi kuningas, ja hän alkoi nyt vuoroin kiihdyttää, vuoroin hillitä ratsuansa, joilla tempuilla hän sai kardinaalin hevosen yllytetyksi -- Balue'n täytyi pysyä aivan kuninkaan läheisyydessä -- sellaiseen kapinaan herraansa vastaan, että selvään saattoi nähdä niiden piankin rupeavan toinen toiselleen seuran pettureiksi. Ja niinpian kuin ratsu oli ruvennut hypähtelemään, karkaamaan pystyyn ja temmeltämään, saattoi kuninkaallinen kiusaaja ratsumiesparan vielä pahempaan tuskaan sillä, että hän alkoi kysellä hänen neuvoansa kaikenlaisissa tärkeissä asioissa ja puolin sanoin viittaella aikovansa nyt tässä tilaisuudessa uskoa hänelle muutamia niistä valtiosalaisuuksista, joita kardinaali vähää ennen oli niin hartaasti halunnut tietää.

Viheliäisempää tilaa tuskin voinee ajatellakaan kuin se, mihin tämä salaneuvos nyt oli joutunut, kun hänen täytyi kuunnella kuninkaansa puheita ja vastata niihin, ja samalla jokainen vallattoman hevosen uusi hypähdys hytkähdytti hänet toiseen, vielä vaarallisempaan asemaan -- hänen teräksenkarvainen kauhtanansa liehahteli höllänä kaikille ilman suunnille, eikä hänellä ollut muuta suojaa joka hetki uhkaavaa putoamisen varaa vastaan paitsi satulan syvyys sekä edessä ja takana nastojen korkeus. Dunois nauraa hohotteli voimatta hillitä itseään, mutta kuningas, joka osasi salaa ilkkua pilanteoillensa purskahtamatta ilminauruun, nuhteli laupiaasti ministeriänsä liian suuresta metsästyksen hartaudesta, joka muka ei sallinut hänen uhrata edes muutamia hetkiä vakavien asioiden miettimiseen. »En tahdo kauemmin estää teitä täyttä vauhtia ajamasta», virkkoi Ludvig viimein pelästyneelle kardinaalille, ja hellitti samassa hevosensa suitset.

Ennenkuin Balue oli ehtinyt sanaakaan sanoa vastaukseksi tai puolustuksekseen hänen ratsunsa hurjistuikin kokonaan ja alkoi omavaltaisesti nelistää, jättäen pian jälkeensä kuninkaan sekä Dunois'n, jotka seurasivat jäljessä hillitymmällä vauhdilla, nauraen valtiomiehen pahalle pulalle. Jos joku meidän lukijoistamme koskaan on istunut pillastuneen hevosen selässä (niinkuin minulle itsellenikin on sattunut), niin hänellä voi olla täysi käsitys siitä, miten tuskallinen, vaarallinen ja samassa hullunkurinen se tila on. Nuo nelijalkaisen neljää rajaa, jotka eivät millään tavalla ole ratsumiehen vallassa, eikä aina sen eläimenkään, jonka omat ne ovat, kiitävät semmoista vauhtia, ikäänkuin takajalat tahtoisivat päästä etujalkojen edelle -- nuo kaksijalkaisen käpristyneet sääret, joiden me niin kernaasti suomme seisovan hyvässä turvassa vihriäisellä nurmikolla, mutta jotka pinnistäessään hevosen kupeita vaan enentävät tuskaamme -- nuo kädet, jotka eivät enää pidä kiinni suitsista, vaan ovat tarttuneet hevosen harjaan -- tuo ruumis, joka ei enää tasapainossa istu pystyssä, jota asemaa ukko Angelolla oli tapana suositella, eikä myöskään ole eteenpäin kallistunut niinkuin Newmarket'in jockey'llä (kilparatsastajilla), vaan roikkua retkottaa hevosen selässä yhtä vakavasti kuin jyväsäkki -- kaikki tuo on liiankin naurettava näky katsojille, mutta erittäin kiusallinen asianomaiselle. Jos sen lisäksi tämmöisen väkinäisen ratsumiehen puvussa tai ulkomuodossa on jotain tavatonta -- jos hänellä on ylhäinen virkakauhtana tai univormu tai muuta sellaista yllään -- ja jos tapaus sattuu kilpaajossa, sotaväen katselmuksessa, juhlasaatossa tai muussa paikassa, missä on paljon ihmisiä koolla ja katselemassa -- niin ratsumies parka ei voi pelastua loppumattomilta naurunhohotuksilta millään muulla keinolla, kuin että hänen onnistuu katkaista joku raajansa tai parikin, tai, ja se vaikuttaa vieläkin paremmin, että hän siihen paikkaan jääpi kuoliaana; sillä vähemmällä ei hänen putoamisensa nostata mitään sääliä. Tässä puheenaolevassa tilaisuudessa kardinaalin lyhyt, teräksenkarvainen nuttu, joka oli hänen ratsastuspukunaan -- ennen lähtöä linnasta hän oli riisunut yltään pitkän viittansa -- hänen tulipunaiset sääryksensä ja tulipunainen hattunsa, jonka pitkät nauharoikaleet liehuivat ilmassa -- kaikki tuo, yhdessä hänen täydellisen avuttomuutensa kera, antoi tälle ratsastustaidon näytteelle sanomattoman lystikkään leiman.

Hevonen, joka oli nyt aivan omassa vallassaan, pikemmin lensi kuin juoksi pitkää, hakattua metsäraittia myöten ja saavutti koiraparven, joka kiivaasti ajoi metsäkarjua takaa; hevonen ajoi kumoon pari metsänvartijaa, joilla ei ollut aavistustakaan tämmöisestä takaapäin tulevasta vaarasta, tallasi maahan useampia koiria, teki suurta häiriötä koko karjun jahdille ja karkasipa viimein, yhä hurjistuneempana koiranvartijan kaikuvista huudoista ja kirouksista, otuksenkin ohitse, tämän kiitäessä joutuisaa ravia, vimmaisena ja suu valkoisena vaahdosta, jota kuohui sen torahampaitten ympärillä. Balue, huomatessaan joutuneensa näin likelle metsäkarjua, päästi suustaan hirmuisen hätähuudon; hevonen, kuullessaan tuon äänen sekä nähdessään pedon edessään, säikähti nyt niin pahasti, että se äkkiä lopetti hurjan juoksunsa ja hypähti syrjään; ja kardinaali, joka jo kauan aikaa oli pysynyt satulassa vain sen vuoksi, että kulku oli käynyt suoraan eteenpäin, romahti nyt raskaasti maahan. Hänen ratsastuksensa päättyi niin lähellä metsäkarjua, että kardinaali olisi saattanut joutua surman suuhun, niinkuin sanotaan ennen muinoin käyneen Favillan, Länsigotein kuninkaan Espanjassa; mutta hyväksi onneksi oli pedolla tällä hetkellä mieli aivan täynnä omia asioita. Mahtava kirkkoylimyksemme pääsi siis vain pelästyksellä, ja ryömittyänsä niin kiireesti kuin hän kerkesi koirien ja ratsumiesten tieltä, hän näki koko metsästysseurueen kiitävän sivuitsensa, tulematta hänen avukseen; sillä metsästäjät siihen aikaan olivat yhtä armottomia tämmöisissä tapaturman tapauksissa, kuin he tätä nykyäkin ovat.

Kuningas sivukulkiessaan virkkoi Dunois'lle: »Kas tuossa Kardinaalinen Ylhäisyys nyt makaa aivan matalana -- ei hänestä ole metsämieheksi, vaikka hän kalastajana (kun nimittäin jokin salaisuus on ongittava) lienee itse pyhän Pietarinkin vertainen. Mutta tällä kertaa, luullakseni, hän oli joutunut itseään viekkaamman pariin.»

Näitä sanoja ei kardinaali voinut kuulla, mutta ylenkatseellinen silmäys, joka iski häneen, antoi hänelle aavistuksen niiden pääsisällyksestä. Sanotaan paholaisen olevan kerkeän käyttämään hyväkseen tämmöisiä kiusauksien tilaisuuksia niinkuin tätäkin, jonka Balue'n intohimot, kuninkaan ivan kiihottamina, loihtivat esiin. Ensi säikähdys asettui heti kun hän huomasi, ettei putoaminen ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa; mutta loukattu itserakkaus ja viha kuningasta kohtaan olivat hänessä paljoa kauemmin vireillä.

Kun koko metsämiesjoukko oli kulkenut sivuitse, saapui paikalle ratsumies parin palvelijansa kanssa. Hän näytti vain katselleen ajoa, ottamatta siihen osaa, ja ihmetteli suuresti nähdessään kardinaalin maassa, hevosetta, apumiehittä, tilassa, josta selvään näkyi minkälainen tapaturma häntä oli kohdannut. Ratsumies hyppäsi maahan hevosensa selästä tarjoten apuansa -- hän käski palvelijansa antaa vakavan, hiljaisen tamman kardinaalin käytettäväksi -- hän ilmaisi kummastustaan Ranskan hovin tavoista, jotka saattoivat maan viisaimman valtiomiehen näin jättää avuttomana sivukiitävän hurjan joukon tuottamille vaaroille alttiiksi -- olihan aivan luonnollista, että Crévecoeur'in -- sillä hän se oli, jonka onni oli saattanut kaatuneen avuksi -- piti tässä oudossa yhteensattumuksessa täten auttaa ja lohduttaa kardinaalia.

Ministeri oli nyt semmoisessa tilassa ja semmoisella mielellä, että häntä oli erittäin sopiva yrittää saada uskollisuudestaan luopumaan, ja niinkuin lukija tietää, olikin Balue niin rikollisen heikko, että hän kallisti korvansa noille kiusauksille. Jo aamulla, niinkuin Ludvig epäluuloisessa mielessänsä kylläkin oli aavistanut, oli näiden molempien herrojen välillä ollut puhe muistakin asioista, paitsi mitä kardinaali oli uskaltanut herrallensa kertoa. Silloinkin oli jo Balue'n korvia hivellyt puhe siitä suuresta arvosta, jossa Crévecoeur vakuutti Burgundin herttuan pitävän hänen persoonaansa sekä taitoansa; silloin jo oli hänen sydämessään herännyt vähäinen kiusaus, kun kreivi puhui herransa luontaisesta anteliaisuudesta sekä Flanderin runsastuloisista hiippakunnista. Mutta nyt vasta, tulisesti vihastuneena äsken kerrotun tapauksen johdosta, loukkaantuneen itserakkautensa katkeroittamana, hän vihdoin onnettomana hetkenä päätti näyttää Ludvig XI:lle, ettei mikään vihamies ole niin vaarallinen, kuin vihastunut ystävä ja uskottu mies.

Tässä tilaisuudessa hän pyysi Crévecoeur'iä heti hänestä eroamaan, jotta heidän yhdessäolonsa ei tulisi huomatuksi, mutta kehoitti kreiviä iltamessun jälkeen tulemaan puheilleen Tours'in pyhän Martin luostariin. Ja tämän pyynnön hän lausui semmoisella äänellä, josta Burgundin lähettiläs selvään älysi, että hänen herransa oli saavuttanut voiton, jota muulloin tuskin olisi voinut toivoakaan, paitsi tämmöisenä tulisen vimmastuksen hetkenä.

Sillä välin Ludvig, joka tosin oli aikansa valtioviisain kuningas, mutta tässä, niinkuin joskus muulloinkin, oli antanut metsästyshalunsa voittaa järjen vaatimukset, jatkoi iloisesti metsäkarjun pyyntiä. Takaa-ajossa olikin nyt tapahtunut sangen huvittava käänne. Toinen metsäkarju, parinvuotinen porsas, oli juossut varsinaisen pyydettävän jälkien poikki ja houkutellut jälkeensä kaikki koirat, paitsi viisi, kuusi vanhaa vakavaa hurttaa, sekä enimmän osan metsämiehistäkin. Salaisella ilolla näki kuningas Dunois'nkin muiden mukana poikkeavan noille väärille jäljille, ja hän riemuitsi jo sydämessään, että hän siten voittaisi tämän mainion ritarin metsästystaidossa, jota silloin pidettiin melkein yhtä suuressa kunniassa kuin sotaakin. Ludvigilla oli kelpo ratsu, niin että hän saattoi likeltä seurata koiria; ja kun oikea metsäkarju viimein uupuneena pysähtyi suoperäiselle paikalle, ei siellä ollut läsnä keitään muita metsämiehistä paitsi kuningas.

Ludvig osoitti tottuneen metsämiehen koko urhoollisuutta ja taitoa. Vaarasta huolimatta hän ratsasti hirvittävän otuksen luo, joka vimmaisesti piti puoltansa koiria vastaan, ja iski sitä peitsellään. Mutta hevonen samassa säikähtyen hyppäsi syrjään, niin ettei iskulla ollut tarpeeksi voimaa tappaa metsäkarjua eikä edes saattaa sitä voimattomaksi. Ratsuansa ei kuningas saanut millään lailla uuteen yritykseen; hän hyppäsi senvuoksi maahan ja lähestyi villiintynyttä otusta jalkaisin, pitäen paljastettuna kädessään yhtä noista lyhyistä, terävistä, suorista ja hienokärkisistä miekoista, joita metsämiehillä siihen aikaan oli tämmöisten tilaisuuksien varalta. Metsäkarju heti paikalla jätti koirat ja ryntäsi ihmisvihollisensa päälle. Kuningas puolestaan otti lujan asennon ja ojensi miekkansa, tähdäten metsäkarjun kurkkua tai, pikemmin sanoen, rintaa vasten, kaulaluun kohdalle; täten olisi otuksen oma paino sekä tulinen vauhti syössyt sen surman suuhun. Mutta kosteassa suossa Ludvigin jalka luiskahti juuri kun tämä taitoa kysyvä ja vaarallinen temppu olisi ollut tehtävänä, niin että miekka vain sattui harjas-haarniskaan otuksen niskassa ja livahti syrjään tunkeutumatta lihaan, ja kuningas pyörähti kumoon maahan. Tämä oli siinä suhteessa onneksi hänelle, että metsäkarjunkin isku siten iski syrjään ja pedon torahammas ohi pyyhkäisten repäsi vain Ludvigin lyhyttä metsästysnuttua, eikä saanut hänen säärtänsä raadelluksi. Mutta kun otus, rynnättyään tulisessa vauhdissaan vielä vähän matkaa samaan suuntaan, käännähti ja aikoi uudestaan syöstä päälle juuri samassa, kun Ludvig yritti nousta pystyyn, niin kuninkaan henki oli suuressa vaarassa. Juuri tänä pahimpana hädän hetkenä Qventin Durward, joka hevosensa hitaisuuden vuoksi oli jäänyt takaa-ajosta jäljemmäksi, mutta hyväksi onneksi oli kuitenkin kuullut kuninkaan torven äänen ja seurannut sitä, saapui taistelupaikalle ja pisti otuksen peitsellään kuoliaaksi.

Sillä välin kuningaskin taas oli päässyt jaloilleen ja vuorossaan tullen Durward'in apuun, leikkasi miekallansa metsäkarjun kaulan poikki. Ennenkuin hän virkkoi Qventin'ille sanaakaan, mittasi hän summattoman otuksen ensin askeleillaan, sitten jaloillansa, ja pyyhkäisi sitten hien otsaltaan ja veret käsistänsä -- sen jälkeen hän riisui metsästyslakin päästään, ripusti sen pensaan oksaan ja rukoili hartaasti sen reunaan kiinnitettyjä pieniä, lyijyisiä pyhimysten kuvia -- ja vihdoinkin hän katsahti sitten Durward'iin sanoen hänelle: »Sinäkö se olit, nuori Skotlannin poikani? -- Hyvinpä sinä alotitkin täällä metsämiesvirkasi, ja mestari Pietari on sinulle taas yhden hyvän aterian velkaa, niinkuin tuonnoin Lilja-ravintolassa. -- Miksi et virka mitään? Näyttääpä siltä kuin kaikki hätäisyys ja tuittupäisyys olisi sinusta kadonnut täällä hovi-ilmassa, missä ne muissa vasta oikein paisuvat.»

Qventin oli yhtä älykäs poika kuin kuka muu tahansa, johon Skotlannin tuuli on varovaisuutta puhaltanut. Hänen vaarallinen herransa oli herättänyt hänen sydämessään enemmän pelkoa kuin luottamusta, ja Durward oli liiaksi viisas käyttääksensä hyväkseen sitä vaarallista likeisemmän tuttavuuden tilaisuutta, johon kuningas näytti antavan hänelle luvan. Hän vastasi muutamilla, taitavasti valituilla sanoilla, että jos hänellä oli lainkaan lupa puhua kuninkaalliselle majesteetille, niin hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin pyytää anteeksi sitä talonpoikamaista rohkeuttansa, jolla hän oli kuningasta kohdellut niin kauan kuin hän ei ollut tiennyt hänen korkeaa arvoansa.

»Hs, mies!» virkkoi kuningas. »Tuo uhkarohkeutesi olkoon sinulle anteeksi annettu sukkeluutesi ja älykkäisyytesi vuoksi. Oikeinpa minua ihmetytti kuinka oikeaan sinä osasit Tristanin virkaa arvatessasi. Paljonpa ei puuttunutkaan, niin olisit itsekin saanut kokea hänen kätevyyttänsä, niinkuin minulle on kerrottu. Kavahda vain häntä; hän on kauppias, joka kaupittelee kovia rannerenkaita ja ahtaita kaulahuiveja. Autapa nyt minut hevosen selkään -- minä olen sinuun mieltynyt ja aion suosia sinua. Älä luota kenenkään muun mielien suosioon paitsi omaani -- älä edes enosi tai lordi Crawford'in suosioon -- äläkä hiisku sanaakaan oikealla ajalla annetusta avustasi tässä metsäkarju-asiassa. Sillä jos joku kerskaa auttaneensa kuningasta tämmöisestä pulasta, niin hän saa pitää kerskauksensa ainoana palkintonaan.»

Kuningas torahdutti sitten torveaan, jonka ääni kutsui paikalle Dunois'n sekä useita palvelijoita. Heidän onnentoivotuksensa niin mainion suuren otuksen taposta otti Ludvig vastaan, anastaen itselleen paljoa suuremman osan ansiosta kuin mikä hänelle oikeastaan olisikaan tullut. Ainoastaan sivumennen hän mainitsi Durward'in auttaneen häntä aivankuin meidän nykyaikaisetkin korkeasukuiset metsästäjämme kehuessaan metsälaukussa kotiin tuomiaan lintuja, eivät aina tarkoin kerro, että metsänvartijakin on ollut pyynnissä mukana ja apuna. Sitten hän käski Dunois'n pitämään huolta siitä, että saaliiksi saatu metsäkarju lähetettäisiin pyhän Martin luostarin munkeille, Tours'in kaupunkiin pyhäherkuksi sen tervehdyksen kera, että he yksityisissäkin rukouksissansa muistelisivat kuningasta.

»Ja», lisäsi vielä kuningas, »onko kukaan nähnyt korkeaarvoista herra kardinaalia? Mielestäni ei olisi oikein kohteliasta eikä pyhälle kristinkirkollekaan tulevan kunnioituksen mukaista, jos jättäisimme hänet tänne keskelle metsää jalan lonkuttamaan.»

»Jos sallitte minun puhua, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Qventin, kun hän näki kaikkien seisovan ääneti, »niin näin, että herra kardinaali sai hevosen, jolla hän ratsasti metsästä.»

»Kas, kuinka Jumala pitää murheen omistansa», vastasi kuningas. »Ja nyt kotiin linnaan hyvät herrat. Emme huoli jatkaa metsästystä sen enempää tänä aamuna. -- Kuulepas, knaappi», hän kääntyi Qventin'in puoleen, »otapa ylös metsäpuukkoni -- se putosi tupesta tuon kiven viereen. Menkää vain edeltä, Dunois -- heti tulen jälestä.»

Ludvig, jonka mitättömimmätkin liikkeet useinkin olivat tarkoin mietittyjä juonia, sai täten tilaisuuden salaa kysyä Qventin'iltä: »Kunnon skotlantilaispoikani, sinulla on silmät paikallaan, näen minä. -- Voitko sanoa kuka antoi kardinaalille hevosen? -- Joku vieras, arvaan minä, sillä kun minä pysähtymättä ajoin sivuitse, niin eipä suinkaan kukaan minun hoviherroistani kiiruhtanut hänelle antamaan tuommoista tervetullutta apua.»

»Silmänräpäyksen ajan vain näin ne, jotka herra kardinaalia auttoivat, kuninkaallinen majesteetti» vastasi Qventin; »vain vilahdukselta, sillä paha kyllä olin jäänyt jäljille ja ajoin täyttä vauhtia joutuakseni paikalleni. Mutta luulisinpa, että sen tekivät Burgundin lähettiläs ja hänen väkensä.»

»Haa!» sanoi Ludvig -- »Hyvä on, olkoon vain niin. -- Kylläpä Ranska sittenkin vie voiton heistä.»

Muuta merkillistä ei tapahtunut enää, ja kuningas seuralaisineen palasi linnaan.

X

VARTIJA

Mist' on tuo sointi? Ilmasta vai maasta?

Myrsky.

-- herkin korvin kuuntelin, ja imin itseheni säveleitä, jotk' olis voineet hengen herättää luurankohonkin.

Comus.

Qventin oli tuskin päässyt pikkuiseen kammioonsa ja ryhtynyt tarpeellisten vaatteiden muuttoon, kun hänen arvoisa enonsa tuli sisään ja käski hänen tarkalleen kertoa kaikki, mitä hänelle tällä metsästysretkellä oli tapahtunut.

Nuorukainen, joka ei voinut auttaa sitä, että hänen mielestään enon käden voima oli hänen älynsä voimaa suurempi, sommitteli vastauksensa huolellisesti siten, että täysi voiton kunnia tuli kuninkaalle, joka oli halunnut sen yksin omistaa. Le Balafré puolestaan kerskasi, kuinka paljoa taitavammin hän olisi menetellyt semmoisessa tilaisuudessa, ja nuhteli hiukan sisarenpoikansa riitaisuutta, kun hän ei rientänyt kuninkaan avuksi, vaikka tämä oli niin suuressa vaarassa. Nuorukainen vastauksessaan oli taaskin varovainen; hän ei koettanutkaan puolustaa käytöstänsä millään muulla kuin sillä, että hänen mielestään metsästystaidon sääntöjen mukaan olisi ollut epäkohteliasta käydä otuksen kimppuun, johon toinen metsästäjä jo oli ryhtynyt, jollei tämä nimenomaan pyytänyt apua. Tuskin tämä keskustelu oli loppunut, kun Qventin saikin jo tilaisuuden iloita siitä, että hän puheissaan enonsa kanssa oli ollut siksi varovainen. Hiljainen kolkutus ovelle ilmoitti vieraan tuloa -- ovi avautui heti, ja sisään astui Olivier Daim eli Paha, eli Perkele -- kaikilla näillä nimillä tätä miestä nimitettiin.

Tämä taitava, mutta aivan omaatuntoa vailla oleva mies on jo ylempänä ulkomuotonsa puolesta tullut kuvatuksi. Parhaaksi vertauskuvaksi hänen liikunnoilleen sekä käytökselleen olisi kenties sopinut ottaa kissa, joka, vaikka on makaavinaan syvimmässä unessa tai hiipii huoneen kautta hitain, aroin, pelkurimaisin askelin, samassa väijyilee jonkun hiiri paran ovireikää, ja joka, vaikka teeskennellen luottamusta ja rakkautta hieroskelee kylkeään niitä vasten, joilta se hyvittelyä toivoo, kuitenkin saattaa heti hetken perästä raapaista sitä, jota se juuri äsken mielisteli.

Hän astui sisään, selkä kumarassa, katse nöyränä ja vaatimatonna, ja oli niin ylenpalttisen kohtelias puheessaan Le Balafré'lle, ettei kukaan läsnäoleva olisi voinut olla ajattelematta muuta, kuin että parranajaja oli tullut skotlantilaiselta jousimieheltä jotain armoa pyytämään. Hän toivotti Leslylle onnea, kun hänen nuori sukulaisensa metsässä sinä päivänä oli osoittanut semmoista taitoa, joka, lisäsi hän, oli vetänyt kuninkaan erikoisen huomion Durward'in puoleen. Tähän hän pysähtyi vastausta odottamaan; hänen silmänsä olivat, maahan luotuina ja ainoastaan pari kertaa ne salaa sivulta vilkaisivat Qventin'iin. Balafré puolestaan vastasi: »Kova onni, etten minä silloin sattunut olemaan kuninkaan vieressä sisarenpoikani sijassa, kylläpä minä olisin käynyt sen otuksen kimppuun ja lävistänyt sen peitselläni, jonka työn, sen verran kuin asiasta olen selvää saanut, Qventin jätti kuninkaalle omin käsin tehtäväksi. Mutta se olkoon elinajaksi opiksi kuninkaalle, että hänen tulisi antaa tämmöiselle hongalle kuin minulle paremman hevosen. Kuinka minun flanderilainen kuormahevoskaakkini olisi pysynyt kuninkaan normandilaisen juoksijan rinnalla? Kyllähän minä kannustin kannustamistani ratsuni kupeita, kunnes ne olivat täynnä lovia! Se ei ollut viisasta, mestari Olivier, ja teidän pitäisi puhua siitä kuninkaalliselle majesteetille.»

Mestari Olivier vastasi tähän pyyntöön ainoastaan siten, että hän loi rohkeaan, suorasukaiseen puhujaan hitaan, kaksimielisen silmäyksen, samassa hiukan huiskuttaen kättään ja kallistaen päätänsä, jotka temput yhtähyvin saattoi käsittää äänettömäksi suostumuksesi kuin kielloksi, ettei siitä aineesta sopisi enempää puhua. Terävämmän, läpitunkevamman katseen hän loi sitten nuorukaiseen, kysyen kaksimielisesti hymyillen: »Semmoinenko tapa on Skotlannissa, nuori herra, ettei auteta kuningasta niin vaarallisissa tilanteissa kuin tämänpäiväisessä?»

»Meillä on tapana», vastasi Qventin pysyen lujasti päätöksessään olla asiaa tarkemmin selittämättä, »ettemme rasita avullamme kuninkaita kunniallisissa huvituksissa, niin kauan kun he tulevat omin voimin toimeen. Meidän mielestämme kuninkaankin tulee metsästysretkellä kärsiä leikki, koska hän on leikkiin mennyt, samoin kuin muut, ja että hän juuri siinä tarkoituksessa antautuukin semmoisiin. Mitäs olisi koko metsästyksestä ilman vaivaa ja vaaraa?»

»Kuulkaapas vain tuota hupsua poikaa!» virkkoi Lesly. »Semmoinen hän on, aina on vastaus tai syy varalla, vaikka kuka häneltä jotain kysyisi. Mistä ihmeestä hän lieneekin sen avun saanut; minä kumminkaan en olisi koskaan osannut selittää syytä mihinkään, mitä eläissäni olen tehnyt, paitsi kun olen nälän vaatiessa syönyt, tai komppanian nimikirjan mukaan pitänyt tarkastusta, tai toimittanut muita senkaltaisia virkaan kuuluvia asioita.»