Part 10

Hänen näin puhuessaan merkillinen mies, joka siihen aikaan kilpaili itse kardinaalinkin kanssa Ludvig kuninkaan suosiosta, astui sisemmästä kamarista sisään; mutta hänessä ei ollut jälkeäkään tuosta arvoa ja kunnioitusta vaativasta käytöksestä, joka oli ylpeydestä paisuneelle kirkkoylimykselle kuvaavaa. Päinvastoin oli Olivier pikkarainen, laiha, kalvakka mies, jonka puku, johon kuului vain musta silkkinen takki ja housut, ei edes mitään päällysnuttua tai viittaa, ei ollut juuri senkaltainen, että se olisi kohottanut tavallisen muodon kauneutta. Kädessään hänellä oli hopeinen vati, ja käsivarrella riippui pyyhinliina, ilmoittaen hänen virkaansa. Hänen kasvonsa olivat terävät ja vilkaat, joskin hän koki salata sitä sillä, että hän vilkahtamatta katseli maahan. Siten hän kissan väijyvin hiljaisin askelin pikemmin nöyrästi hiipi kuin astui salin poikki. Mutta nöyryys, joskin se saattaa salata ihmisen arvon, ei kuitenkaan voi peittää hovisuosiota; ja semmoisen miehen on aivan mahdoton päästä huomaamatta juhlasalin läpi pujahtamaan, jonka hallussa on kuninkaan luottamus siinä määrin kuin tällä kuuluisalla parranajajalla ja kamaripalvelijalla, Olivier le Daim'illä, Olivier le Mauvais'llä tai Olivier le Diable'lla (kaikki nämät liikanimet oli hän saanut sen omantunnon ääntä halveksivan viekkauden johdosta, jolla hän avusti herransa monikoukkuisten valtiovehkeiden toimeenpanoa). Nyt hän vain puhui muutamia sanoja kreivi Dunois'lle, joka heti sen jälkeen läksi ulos; mutta parranajaja hiipi hiljaa takaisin kuninkaan kamariin, mistä hän oli tullutkin. Kaikki ihmiset tekivät hänelle tilaa, josta kohteliaisuudesta hän vain kiitti nöyrimmällä kumarruksella; ainoastaan parille henkilölle hän kuiskasi jonkun sanan korvaan, saattaen ne siten kaikkien muiden hoviherrojen kateuden alaisiksi. Ja sitten, mutisten jotain virkavelvollisuuksistaan hän väistyi pois, kuuntelematta puhuttelemiensa herrojen vastauksia tai hänen huomioonsa pyrkivien hartaita pyyntöjä. Ludvig Lesly oli myös ollut yksi niistä harvoista onnellisista, joille Olivier armollisesti oli puhunut pari sanaa, vakuuttaen että asia oli saatettu hyvään päätökseen.

Kohta sen jälkeen tämä hyvä sanoma tuli vielä toisellakin tavalla vahvistetuksi; sillä Qventin'in hyvä tuttava, Tristan Erakko, kuninkaan yliprovossi, astui sisään ja tuli suoraan sille paikalle, missä Le Balafré seisoi. Hänen komea pukunsa teki tämän peloittavan virkamiehen tylyn katsannon ja ilkeän muodon vieläkin silmiinpistävämmäksi, ja hänen äänensä, vaikka hän koettikin teeskennellä sitä leppyisäksi, oli kaikkein enimmin karhun mörinän kaltainen. Sanojen sisällys oli kuitenkin suotuisampi kuin ääni, jolla ne lausuttiin. Hän ilmoitti mielipahansa edellisenä päivänä heidän välillään sattuneesta erehdyksestä, johon hän sanoi sen olleen syynä, ettei herra Le Balafrén sisarenpoika ollut puettuna henkivartijain univormuun eikä myöskään ollut sanonut kuuluvansa heihin; tästä oli johtunut se hairahdus, jota hän nyt pyysi anteeksi.

Ludvig Lesly vastasi siihen sopivalla tavalla, mutta niin pian kuin Tristan oli poistunut, huomautti hän sisarenpojalleen, että heillä tästälähtien oli nyt kunnia pitää tätä pelättyä virkamiestä verivihollisenaan. »Mutta meihin ei sen haukan kynnet ylety», lisäsi hän; »soturi, joka täyttää vain velvollisuutensa, saattaa nauraa yliprovossille.»

Qventinkin oli tullut samaan päätökseen kuin hänen enonsa, sillä lähtiessään oli Tristan luonut heihin vihaisen, uhkaavan katseen, semmoisen, minkä karhu silmästään iskee metsämieheen, joka on keihäällään sitä haavoittanut. Ilmaisihan provossin kasvojen ilme aina muulloinkin, vaikkei siihen kiihoittavaa syytäkään ollut, ilkeyttä, joka kauhistutti ihmisiä; ja nuoren skotlantilaisen sydämen läpi kulki sitä syvemmälle tunkeutuva, sitä vastenmielisempi värähdys, kun hän vielä oli ikäänkuin tuntevinansa olkapäissään Tristan'in molempien surman välikappaleitten sormet.

Olivier, niinkuin sanottu, hiipi ympäri salia kissamaisella tavalla, -- jota hänen tehdessään kaikki, yksin korkeimmatkin virkamiehet tekivät hänelle tilaa ja juhlallisesti osoittivat hänelle kunniaa, joskin hän nöyryydessään koetti sitä välttää -- ja sitten hän palasi takaisin sisäkamariin. Kohta sen jälkeen ovet temmattiin selkosen selälleen, ja Ludvig kuningas astui saliin.

Qventin, niinkuin kaikki muutkin, käänsi silmänsä häneen; mutta hän hämmästyi samassa niin suuresti, että pertuska oli milt'ei pudota hänen kädestään, kun hän tunsi Ranskan kuninkaan samaksi mestari Pietariksi, silkkikauppiaaksi, joka aamuisella kävelyllä oli ollut hänen kumppaninaan. Outoja aavistuksia tämän miehen todellisesta säädystä oli ajottain iskenyt hänen päähänsä, mutta tosiasia, joka paljastui nyt hänen eteensä, oli vielä eriskummallisempi kuin hänen eriskummallisimmatkaan arvelunsa.

Enon ankara silmänisku, joka nuhteli häntä sotakurin rikkomisesta, saattoi hänet jälleen tointumaan hämmästyksestä; mutta nytpä hän vasta oikein kummastui, kun kuningas, jonka terävä silmä oli heti hänet keksinyt, astui suoraan häntä kohti kenestäkään muusta huolimatta. --»Vai niin», lausui Ludvig, »nuori mies, minulle on kerrottu, että sinä, heti Touraineen tultuasi, olet kahakkaan ryhtynyt; mutta sen annan sinulle anteeksi, koska siihen parhaasta päästä on syynä hupsupää, vanha kauppias, joka luuli sinun skotlantilaisveresi tarvitsevan vielä lisäksi Beaulneviinin tulistuttamista. Kylläpä minä, jos tapaan hänet, rankaisen häntä varoittavaksi esimerkiksi niille, jotka viekoittelevat henkivartijoitani juomiseen. -- Balafré», lisäsi hän sitten Leslyyn kääntyen, »tämä sukulaisesi on kelpo poika, vaikka hiukan tuittupäinen. Me kasvatamme mielellämme tämmöisiä ja aiomme tehdä hänen hyväkseen enemmänkin kuin mitä olemme tehneet muiden meitä ympäröivien urhoollisten miesten hyväksi. Kirjoituta muistiin sisarenpoikasi syntymishetken vuosi, päivä, tunti sekä minuutti, ja anna ne Olivier Daim'ille.»

Le Balafré kumarsi syvään ja ojentautui jälleen soturin pystysuoraan asentoon, ikäänkuin täten osoittaakseen kuinka valmis hän oli kuningasta suojelemaan tai hänen puolestansa päälle käymään. Qventin sillä välin oli tointunut ensi hämmästyksestään, tarkemmin katsellut kuninkaan ulkomuotoa ja ihmeekseen huomannut, miten toisella tavalla hän nyt käsitti hänen käytöksensä ja kasvonpiirteensä kuin ensi kerralla heidän tavatessaan toisensa.

Ulkomuodon suhteen ei muutos ollut kovin suuri, sillä Ludvigilla, joka ylenkatsoi aina kaikkea ulkonaista, oli tässä tilaisuudessa yllään vanha, tummansininen metsästyspuku, tuskin eilistä yksinkertaista porvarinvaatetusta parempi; kaulassa hänellä oli suunnattoman suuri norsunluinen rukoushelminauha, jonka itse Suuri Sultani oli hänelle lähettänyt yhdessä sen todistuksen kanssa, että eräs koptilainen erakko Libanon'in vuorella, suuressa pyhyyden maineessa ollut mies, oli sitä käyttänyt. Kuvalla koristetun lakin sijasta hänellä nyt oli hattu, jonka nauhaan oli kiinnitetty vähintäin tusina pieniä, pahanpäiväisiä, lyijyisiä pyhimysten kuvia. Mutta silmissä, joista, Qventin'in ensimäisen vaikutteen mukaan, pilkisteli vain rahanhimoa, säkenöi hänen mielestään nyt, kun hän ne tiesi viisaan ja mahtavan kuninkaan omiksi, läpitunkevaa terävyyttä ja majesteetillista loistoa; ja nuo otsan rypyt, joita hän oli luullut pitkällisten pienten kauppatuumien synnyttämiksi, näyttivät nyt hänestä kansojen kohtaloja punnitsevan viisauden piirtämiksi.

Heti kuninkaan jälkeen astuivat saliin Ranskan prinsessat seuranaisineen. Vanhemman prinsessan kanssa, joka sittemmin meni naimisiin Pietari Bourbon'ille ja joka Ranskan historiassa on tuttu Beaujeaun rouvan nimellä, ei meillä tässä kertomuksessa ole paljoa tekemistä. Hän oli pitkä vartaloltaan, jokseenkin sievä ulkonäöltään, kaunopuheinen, monilahjainen ja oli perinyt suuressa määrin isänsä terävän älyn, josta syystä Ludvig tunsi suurempaa luottamusta sekä syvempää rakkautta häntä kohtaan kuin kenties keneenkään muuhun.

Nuorempi sisar, onneton Johanna, joka oli määrätty Orleans'in herttuan morsiameksi, astui ujona sisarensa rinnalla, hyvin tietäen ettei hänellä ollenkaan ollut niitä ulkonaisia luonnonlahjoja, joita naiset kaikkein hartaimmin haluavat omistaa joko todellisuudessa tai ainakin ihailijoittensa mielikuvituksessa. Hän oli laiha ja kalvakka, kivuloisen näköinen muodoltaan; hänen vartalonsa oli silminnähtävästi kasvanut viistoksi, ja hänen astuntansa oli niin epätasainen, että häntä saattoi sanoa ontuvaksi. Kauniit hampaat, silmät, jotka ilmaisivat surumielisyyttä, laupiutta sekä nöyrää tyytymystä Jumalan sallimukseen sekä tuuheat, vaaleanruskeat kiharat olivat ainoat kauneuden lahjat, joita imartelijakin olisi uskaltanut mainita vastapainona hänen kasvojensa ja vartalonsa yleiselle rumuudelle. Tehdäksemme tämän kuvauksen täydelliseksi, tulee meidän vielä lisätä, että prinsessan huolimattomasta puvusta sekä liiasta ujoudesta kävi selvästi esille, että hänellä itsellään oli kiusallinen tieto oman ulkomuotonsa rumuudesta, niin ettei hän uskaltanut edes yrittääkään keinotekoisesti parantaa sitä, minkä luonto oli jättänyt vaillinaiseksi, eikä myös muullakaan tavalla koettaa miellyttää. Kuningas, joka ei häntä rakastanut, läheni häntä pikaisesti, kun hän astui sisään. -- »Mitä nyt», sanoi hän, »meidän maailmaa halveksiva tyttäremme -- oletko puettu metsästysretkeä vai luostariin menoa varten tänä aamuna? Virka -- vastaa!»

»Kuinka vain te, kuninkaallinen majesteetti, suvaitsette», vastasi prinsessa äänellä, joka tuskin oli hänen hengitystään kuuluvampi.

»Vai niin, tietysti tahtoisit saada minut uskomaan, että sinun mielesi tekisi päästä tästä hovista, Johanna, sekä luopua maailmasta ja sen turhuuksista! -- Haa, tyttö, tahtoisitko että ihmiset luulisivat meidän, Pyhän Kirkon esikoisen, kieltävän tyttäremme taivaalta? -- Pyhä Neitsyt ja pyhä Martti tietäköön, ettemme me kieltäisi sitä uhrausta, jos vain tämä uhri olisi kylliksi arvokas alttarille pantavaksi taikka jos sinun mielesi todellakin olisi siihen taipunut.»

Näin sanoen kuningas risti hartaudella silmiään, samassa, niin ainakin Qventin'istä tuntui, ollen aivan viekkaan vasallin näköinen, joka moittii halvaksi semmoista, mitä haluaisi itse pitää, jotta ei olisi syytä sanoa ettei hän olisi tahtonut antaa sitä herrallensa lahjaksi. »Uskaltaako hän tehdä tämmöisiä ulkokultaisia kepposia Jumalalle», arveli Durward, »tehdä pilaa Herrasta sekä pyhistä miehistä, niinkuin voi rankaisematta tehdä ihmisistä, jotka eivät tohdi hänen sydäntänsä perinpohjin tutkia?»

Mutta Ludvig, oltuaan vähän aikaa jumalisiin mietteihinsä vaipuneena, jatkoi: -- »Ei, kaunis tyttäreni, minä ja eräs toinen herra, me tiedämme paremmin sinun todellisen mielitekosi. -- Haa! rakas serkkuni Orleans, eikö niin? Lähestykää, hyvä herra, ja taluttakaa tämä teidän Jumalalle pyhitetty vestalinne hänen hevosensa luoksi.»

Orleans'in herttua säpsähti kuninkaan täten puhuessa, ja totteli kiireesti; mutta hän teki sen niin hätäisin askelin ja oli niin hämillään, että Ludvig huusi: »Seis, serkku, hillitkää paremmin ritarillinen intonne ja katsokaa eteenne. -- Hui, hai! ovatpa nuo nuoret herrat hätäkelloja tämmöisissä tilaisuuksissa! -- Melkeinpä olisitte tarttunut Annan käteen hänen sisarensa sijasta. -- Pitääkö minun itse laskea Johannan käsi teidän käteenne?»

Onneton prinssi katsahti ylös ja vavahti kuin lapsi, kun sitä pakoitetaan käsin tarttumaan johonkuhun, mikä on sen luonnolle vastahakoista -- sitten hilliten mielensä hän tarttui käteen, jota prinsessa ei hänelle ojentanut, vaan ei myöskään häneltä kieltänyt. Kun he näin seisoivat, prinsessan kylmät, kosteat sormet suljettuna herttuan vapisevaan käteen, molempien silmät maahan luotuina, olisi ollut vaikea sanoa, kumpiko näistä nuorista olennoista oli onnettomammassa mielentilassa -- herttuako, joka näki olevansa kahlehdittu siteillä, joita hän ei uskaltanut katkaista, hänelle inhottavaan naiseen, vai tämä kurja nuori tyttökö, joka kovinkin selvään huomasi olevansa vastenmielinen sille, jonka rakkaudesta hän kernaasti olisi antanut henkensä.

»Ja nyt hevosen selkään, herrat ja naiset -- me itse otamme taluttaaksemme tytärtämme, Beaujeaun rouvaa», lausui kuningas. »Ja Jumala sekä pyhä Hubert siunatkoon tämänaamuista metsästysretkeämme!»

»Minun täytynee, pelkäänpä, huvinne keskeyttää, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi kreivi Dunois. »Burgundin herttuan lähettiläs on linnan portilla ja vaatii päästä kuninkaan puheille.»

»Vai _vaatii_ päästä kuninkaan puheille, Dunois?» vastasi kuningas. »Etkös vastannut hänelle, niinkuin Olivierin kautta annoimme sinulle käskyn, ettemme jouda tänä päivänä ottaa häntä vastaan -- ja että huomenna on pyhän Martin päivä, jota, jos Jumala niin sallii, emme aio häiritä maallisilla ajatuksilla -- ja että ylihuomenna olimme päättäneet mennä Amboiseen -- mutta sieltä palattuamme kyllä määräämme hänelle vastaanottopäivän, niinpian kuin vain kiireiset asiamme sen sallivat?»

»Kaiken sen olen sanonut», vastasi Dunois, »mutta sittenkin, herra kuningas» -- -- --

»Pasques-Dieu! mies, mikä sinun kurkkuusi tarttui?» huusi kuningas. »Noita burgundilaisen sanoja näyttää olevan vaikea niellä.»

»Jollei minun velvollisuuteni, teidän käskynne, kuninkaallinen majesteetti, ja hänen lähettiläsvirkansa olisi olleet esteenä», virkkoi Dunois, »niin olisi hän saanut koettaa niellä ne itse; sillä -- Orleans'in pyhä Neitsyt auttakoon! -- tekipä minun pikemmin mieli syöttää nuo sanat hänen omaan suuhunsa, kuin tulla tänne niitä kuninkaani eteen tuomaan!»

»Niin totta kuin elän, Dunois», sanoi kuningas, »kummallista että sinä, joka olet tuittupäisimpiä ihmisiä maan päällä, niin vähän siedät tätä heikkoutta meidän uhkarohkeassa ja tulisessa serkussamme, Burgundin Kaarlessa. Ohoh mies, minä en pidä hänen pauhaavista sanoistansa enempää lukua kuin tämän linnan tornit koillistuulen vinkumisesta, joka tulee sekin Flanderista päin aivan kuin tämä suurisuinen lähettiläs.»

»Kuulkaa sitten, herra kuningas», sanoi Dunois, »Crévecoeur'in kreivi odottaa tuolla alhaalla koko saattojoukkonsa ja kaikkien torvensoittajiensa kera, ja koska te, kuninkaallinen majesteetti, ette tahdo päästää häntä puheillenne, niinkuin hänen herransa erittäin tärkeitten asioiden vuoksi on käskenyt, sanoo hän aikovansa viipyä siellä sydän-yöhön saakka, ja astua teidän eteenne milloin tahansa teidän mielenne vain tekee lähteä ulos linnasta, joko asioitanne toimittamaan, raitista ilmaa hengittämään tai jumalanpalvelusta suorittamaan. Ja tästä päätöksestä, sanoo hän, ei häntä mikään, paitsi julkinen väkivalta, saa luopumaan.»

»Hän on hullu», sanoi kuningas aivan levollisesti. »Luuleeko tuo tuittupäinen Hennegaulainen, että siitä olisi todellakin rangaistusta älykkäälle miehelle, jos hänen täytyisikin istua vuorokauden liikahtamatta linnansa muurien sisällä, kun hänellä on kyllin työtä koko kuningaskunnan asioista? Nuo maltittomat hurjat luulevat kaikkien ihmisten, niinkuin heidän itsensä, heti käyvän onnettomiksi, jolleivät aina saa istua satulassa ja jalustimissa. Pane koirat kiinni ja katso että ne tulevat hyvin ruokituiksi, jalo Dunois. -- Me pidämme tänään neuvottelukokouksen metsäretken sijasta.»

»Kuninkaallinen herrani», jatkoi Dunois, »ette te silläkään pääse irti Crévecoeur'istä; sillä hänen herransa käsky on semmoinen, että hänen, jollei hän vaatimuksensa mukaan pääse teidän puheillenne, tulee naulata hansikkaansa linnan edustalla olevaan hakuliaitaukseen verivihollisuuden osoitteeksi hänen herransa puolelta, ja samassa hänen tulee sanoa irti herttuan vasallius Ranskan kruunusta sekä heti paikalla julistaa sota.»

»Ohoh!» virkkoi Ludvig äänellä, jossa ei ollut mitään muutosta havaittavana, vain julmistaen tuuheita kulmakarvojansa, kunnes hänen läpitunkeva musta silmänsä peittyi melkein näkymättömiin niiden alle. »Vai niinkö asiat ovat? -- Vai meidän vanha vasallimme tahtoo ruveta näin itsevaltaiseksi -- meidän rakas serkkumme kohdella meitä näin tylysti? -- No sittenhän, Dunois, meidän täytynee laskea Oriflammemme ilmoille liehumaan ja huutaa Denis Montjoye! (Ranskalaisten silloinen sotahuuto.)

»Niin tapahtukoon ja amen, ja olkoon se onnellisella hetkellä sanottu!» lausui sotaisa Dunois, ja henkivartijatkin salissa, joihin sama innostus hillitsemättömästi vaikutti, liikahtivat kukin paikallansa, niin että hiljaista, mutta kuitenkin selvään kuuluvaa aseitten kalsketta syntyi. Kuningas loi ylpeän katseen ympärilleen ja silmänräpäyksen ajan hänen ajatuksensa sekä ulkomuotonsa muistuttivat hänen sankarillista isäänsä.

Mutta tämä silmänräpäyksen kiihtymys hävisi heti jälleen, kun hänen mieleensä johtui se valtiollisten syitten paljous, joka sillä hetkellä olisi tehnyt julkivihollisuuden Burgundin kanssa erittäin vaaralliseksi. Edvard IV, urhoollinen ja voittoisa kuningas, joka itse oli ottanut osaa kymmeneen taisteluun, istui nyt lujasti Englannin valtaistuimella ja oli Burgundin herttuan puolison veli. Hän odotti vain, se oli hyvin luultavaa, läheisen sukulaisensa ja Ranskan kuninkaan välien rikkoutumista, saattaakseen hänelle aina avoimen Calais'n portin kautta Ranskan maalle ne sotajoukot, joiden avulla hän Englannin keskinäissodassa oli päässyt voittajaksi; sillä tämmöinen hyökkäys Ranskaan, kaikkein suotuisin mielityö englantilaisille, saisi parhaiten kaikki sisällisen eripuraisuuden muistot haihtumaan. Tähän tuli vielä lisäksi, että Bretagnen herttuan uskollisuuteen ei ollut luottamista, sekä vielä muitakin tärkeitä ja arveluttavia seikkoja. Kun siis Ludvig, syvässä äänettömyydessä kuluneen hetken jälkeen, jälleen puhui, tapahtui se samalla äänellä, mutta muuttuneessa hengessä. »Mutta Jumala varjelkoon», lausui kuningas, »että me, Kaikkein Kristillisin Kuningas, sallisimme muuten kuin suurimmassa pakossa vuodattaa kristityn verta, jos me jollakin vähemmällä kuin kunniamme hinnalla voisimme välttää semmoisen onnettomuuden. Meille on alamaistemme henki kalliimmassa arvossa kuin se loukkaus, jonka meidän omalle arvollemme voivat tuottaa tuon hävyttömän lähettilään raa'at sanat, joka kenties onkin pannut liiaksi omiaan hänelle annettujen sanojen joukkoon. -- Käskekää Burgundin lähettiläs minun puheilleni.»

»Beati pacifici! (Autuaat rauhantekijät!)» lausui kardinaali Balue.

»Niin on, ja te, korkea-arvoisa herra, tiedätte, että se, joka itsensä alentaa, tulee ylennetyksi», lisäsi kuningas.

Tähän kardinaali liitti amenensa, vaan harvat muut siihen suostuivat; yksinpä Orleans'in herttuan kalvakka poski tulistui häpeästä, ja Le Balafré hillitsi niin vähän tunteitansa, että hän antoi pertuskansa varrenpään raskaasti kolahtaa permantoon; mutta tästä maltittomuuden osoitteesta hän saikin ankarat nuhteet kardinaalilta, joka piti hänelle pitkän saarnan siitä miten aseita kuninkaan läsnäollessa oli käsiteltävä. Kuningas itsekin näytti joutuvan tavattomasti hämilleen, kun hän huomasi yleisen äänettömyyden ympärillään. »Mitä mietiskelet, Dunois?» sanoi hän. »Sinä et hyväksy sitä, että myönnyin tuon tuittupäisen lähettilään vaatimukseen.»

»Enpä suinkaan», vastasi Dunois; »minä en sekaannu asioihin, joihin en pysty. Minä vain mietin, että tahtoisin teiltä, kuninkaallinen majesteetti, anoa jotakin.»

»Anoako, Dunois? Mikä anomus se olisi? -- Sinä tuot harvoin esille anomuksia ja voit olla varma suostumuksestamme.

»Anoisinpa sitten, että te, kuninkaallinen majesteetti, lähettäisitte minut Evreux'hön pitämään papistoa kurissa», virkkoi Dunois soturin suoruudella.

»Siihen et sinä todellakaan pystyisi», vastasi kuningas hymyillen.

»Osannenpa pitää pappeja kurissa», virkkoi kreivi, »ainakin yhtä hyvin kuin herrani Evreux'n piispa eli herra kardinaali, jos se arvonimi soi hänestä paremmalta, osaa harjoitella herrani ja kuninkaani henkivartijoita.»

Kuningas hymyili vielä salaperäisemmin, kuiskaten samassa Dunois'n korvaan: »Saattaapa sekin aika tulla, jolloin sinä ja minä yhdessä otamme pitääksemme papitkin kurissa. -- Mutta tämä täällä on tätä nykyä hyvänluontoinen, pöyhkeä piispa-otus. Voi Dunois, Dunois! Rooma, Rooma, se sälyttää niskoillemme paljon raskaampiakin kuormia! -- Mutta malttia, serkku, ja sekoitelkaamme kortteja, kunnes meillä on parempia valtteja kädessä.»

Torvien toitotus linnanpihalla ilmoitti nyt Burgundin lähettilään tuloa. Kaikki vastaanotto-salissa läsnä-olevat järjestäytyivät kiireesti omille arvopaikoilleen, ja kuningas tyttärinensä pysytteli seuran keskustassa.

Sisään astui Crévecoeur'in kreivi, kuuluisa ja peloton soturi. Vastoin ystävällismielisten hallitsijoitten luota tulevien lähettiläitten tapaa hänen koko vartalonsa, päätä lukuunottamatta, oli loistavissa varustuksissa, jotka olivat komeinta Milanon takomatyötä; ne olivat terästä, täynnä kultasiloja ja -kirjoja, tehdyt siihen monikoukeroiseen tyyliin, joita arabeiskeiksi sanotaan. Kaulassa, kirkkaaksi hiotun haarniskan päällä riippui hänen herttuansa antama Kultaisen Lammasnahan kunniamerkki, joka ritaristo siihen aikaan oli kaikkein suurimmassa arvossa koko kristikunnassa. Pulska hovipoika kantoi rautakypärää hänen perässään; airut kävi hänen edellään, kantaen kreivin valtakirjaa, jonka hän, laskeutuen toiselle polvelleen, ojensi kuninkaalle. Lähettiläs puolestaan pysähtyi keskelle salia, ikäänkuin antaakseen kaikille läsnäoleville tilaisuuden ihmetellä hänen jaloa muotoaan, hänen majesteetillistä ryhtiään ja hänen käytöksensä pelotonta lujuutta. Muu saattoväki oli jäänyt eteiseen tai pihallekin odottamaan.

»Lähestykää, Crévecoeur'in kreivi», lausui Ludvig luotuansa kiireisen silmäyksen valtakirjaan. »Ei tätä valtakirjaa olisi tarvittu meidän serkultamme; kyllä me muutenkin olisimme tunteneet niin kuuluisan soturin ja tietäneet miten suuressa, hyvin ansaitussa suosiossa herttuanne teitä pitää. Toivommepa, että teidän kaunis puolisonne, jonka suonissa virtaa tilkka meidän esi-isiemme verta, voi hyvin. Jos te olisitte tuonut hänet kanssanne tänne, herra kreivi, niin olisimme olettaneet teidän pukeutuneen näihin rautavarustuksiin tässä harvinaisessa tilaisuudessa voidaksenne pitää rouvanne kaikkivoittavan kauneuden puolta Ranskan rakastuneita ritareita vastaan. Vaan kun asian laita ei näin ole, niin en voi käsittää syytä tämmöiseen sotaiseen varustukseen.»

»Kuninkaallinen majesteetti», vastasi lähettiläs, »Crévecoeur'in kreivi on pahoilla mielin ja pyytää teiltä anteeksi, ettei hän tässä tilaisuudessa voi vastata sopivalla nöyrällä alamaisuudella siihen kuninkaalliseen kohteliaisuuteen, jolla te häntä olette kunnioittanut. Mutta vaikka tässä on vain Filip Crévecouer'in, Cordés'n herran ääni kuulumassa, niin sanat, jotka hän lausuu, ovat hänen armollisen herransa ja hallitsijansa, Burgund'in herttuan.»

»Ja mitä sanomista on Crévecoeur'illä Burgundin herttuan puolesta?» kysyi Ludvig ylpeällä majesteetillisuudella. »Mutta malttakaas -- muistakaa, että tässä tilaisuudessa Filip Crévecoeur, Cordés'n herra puhuu sille, joka on hänen herransa herra.»

Crévecoeur kumarsi ja sanoi sitten kuuluvalla äänellä: -- »Ranskan kuningas, mahtava Burgundin herttua lähettää vielä kerran teille kirjallisen luettelon kaikista niistä vääryyksistä ja väkivaltaisuuksista, joita teidän sotaväkenne ja virkamiehenne ovat rajoillamme tehneet; ja ensimäinen kysymykseni kuuluu, aiotteko te, herra kuningas, korvata näitä rikoksia?»

Kuningas, vilkaistuansa listaa, jonka airut, taaskin toiselle polvelleen laskeutuen, ojensi hänelle, vastasi: »Nämät asiat ovat jo kaikki olleet meidän neuvokunnassamme tutkittavina. Teidän valittamistanne rikoksista on osa kostoa niistä ilkiteoista, joita te olette tehneet minun alamaisilleni, osa on sellaisia, joita ei ole voitu todistaa tapahtuneiksi, ja osan ovat herttuan sotamiehet jo omin käsin kostaneet. Ja jos olisikin vielä jokunen, joka ei kuuluisi mihinkään noista kolmesta lajista, niin me, kristittynä kuninkaana, emme suinkaan ole vastahakoiset korvaamaan meidän naapurillemme todenteolla tapahtuneita vääryyksiä, joskin ne ovat tapahtuneet meidän tietämättämme, vieläpä vastoin meidän nimenomaista kieltoamme.»