Part 2

Nyt sulla aina kiire on! Voi, aika suloinen, kun vankina voit istua lempemme poloisen.

Mun silloin sykki sinulle vain puoli sydäntä. Nyt tiedät, että täysi lyö, oi, julma ystävä.

Sun jalkojesi juuressa yhä makaan rukoillen. Jos vika oiskin minussa niin toivon — epäilen.

Ja jos vain tunteen hartaimman nyt soisit ehdoksi, niin kuluttaisin mielellä vaikk' kivet altani.

* * *

Vaan taaskin tässä suotta lien riehunut, raivonnut. Rakas viimein vain nektareita oli Bachuksen maistellut.

Tosin ikävä, että hän silloin tyly, epähieno on niin. Minä tilassa siinä kohoon huippuihin korkeimpiin.

Niin haikeasti haastan kaikesta kauniista. Ja usein haastanut vallan olen kauniista ruusuista.

Mä niissä hekkumoitsen kuin itse Strindbergi. Mut kaikkein kauneimmasti puhun ruusuista häissäni.

Rakas sydän, sä yksin tunnet sen, seikan totuuden, — millaiset verihäämme, miten hurmeiset ruusut sen

Ovat tuskani ylen suuret yö unta ei silmiin tuo. Ei kaivosta enää mistään sydän virvoitusta juo.

Oli lempeni liian suuri, minut poltti se poroksi. Ei tuhkaan tuli tartu, — en jaksa, armaani.

En jaksa työtä tehdä, en uskoa, rakastaa. Vain syliisi ehkä jaksan iäksi uinahtaa.

TAMMIKUUN AAMU.

Kosken yllä sumua vaan,[8] aamun taivaalla vaalea kajo. Pakkanen jäätää kyyneleen raukee öisten kiihkojen ajo.

Kunne käännyn ja katselen, lunta ja jäätä silmäni kohtaa. Ikkunarivistä tehtaiden niinkuin jäätynyt valo hohtaa.

Kuin ei elämää, onnea ois, mikään syntiä, rikosta täällä. Haipuu pois kuin unta ois — totta on: vaellus ikijäällä.

Oi, sano kulta, etkö vois mua viedä kauas pois? Miss' aina ruusut kukkivat, sypressit seisoo varjoisat, oi, kaunis kultani, etkö vois mua viedä sinne pois?

Ja sano, kulta, etkö vois, mua siellä lempiä? kun rypäleet hohtaa kultana, tulikärpäset leijaa illalla, oi, etkö, rakkaani, mulle sois syysonnea myöhäistä?

Niin, jos mua rakastaisit vaan vois siirtyä vuoretkin! Kun on kuin auerta enkeli tekis taivaasta maahan sillaksi, jo helly, ainoa, rukoillaan, vois muuttua kumpikin.

MUSTA TIKKA.

Musta Tikka on tumma tytti, liekin synti jo silmään sytti. Varsi niinkuin liljan kukan, lunta povi, tyttö rukan.

Musta Tikka on huono nainen, kulta kehnon myös kaikenlainen, maantierosvo, synkkä miesi, mistä tullut, herra tiesi.

Hurja näiden on hurjain lempi, puukoin sulho jo neittä hempi. Veri punaa valkoselkää, Tikka vaan ei suotta pelkää.

Muista syistä jo viedään miesi vankikoppiin. Jo Tikan liesi taitais näyttää hauskemmalta, Tikka itse armaimmalta.

Kuulee vanki nyt ruudun takaa — viulun soivan! Ja Tikka vakaa siellä seisoo! Heittää kohti — makkaroita, jalo tohti!

KOHTA ON YÖ.

Kohta on yö ja viimeinen tähti pilveen peittyy mustimpaan. Maantie tyhjä. Viimeinen lähti ihminen majaansa nukkumaan.

Maantie tyhjä. Minä yksin valvon odotuksesta jo uupuen. Kuinka ma rukoilen, pyydän ja palvon ei tule ystävä entinen.

Kohta on yö ja aivoni sammuu väsyneiseen hämärään. Tuimaa, tuimaa mulle ammuu, oudot enteet yhtenään.

Kohta mun piinatun ruumiini hennon viimeinen kauneus haihtunut on. Laudoilta löydätte linnun rennon noustessa aamunne auringon.

Vielä on, vielä yhdestoista hetki, vaatien sydämeni sykkii vaan! Voimani kiihotan viimeisetki kauniina hetken hehkumaan.

Yhdestoista hetki! Tule jo, tule, — toisen mies, oma uskoton! Sotke, revi, raasta, mutf syliisi sule sun, sun kaikki, kaikki on.

Toisen mies, sun täytyy kerran tulla — poikaamme meidän katsomaan! Mun ole sitten, oikean vaimos! Mulla järkeä enää ei laisinkaan!

SINÄ.

Sinä olet sydänyöni arvoitus, veripunaisen päiväni palo. Sinun tähtesi eloni pilkkopimeni, tuli etäisten aamujen valo.

Olet outo hyvä kultani, sydäntuskista, riemuista suurin, olet vastakohta valheen ja totuuden, ruman, kauniin ja perin juurin.

Tulit silloin neitsyen taivaaseen, kuin hornan heittämä henki. Kuin jumalanpoika kiehdoit mua eessä pyhien henkienki.

Oli lempemme soittoa ihanaa, se kaikui keväimen öissä, kun tuliset orhit kiitivät, oli taivaatkin päärlyvöissä.

Oli lempemme myrskyä raivoisaa ja kuoleman veristä vihaa. Petolinnut aavojen aarnioin niin raastavat toistensa lihaa

Sinun kauttasi silmäni tuijottaa, hämärhuomenen kaukaisuuksiin. Olen elämän heimolles antanut, itse uppoan avaruuksiin.

Minä olen kuin mies ja nainen sa he lemmen vuoteella makaa, kun nainen laps jo nukkuu pois, niin mies yhä valvoo, vakaa.

Minä miltei mielisin kysyä, onko sinulla sielu.[9] Kun seison korkeella vuorella, olet mulle pohjaton nielu

Ja vaikka et rauhaa, onnea, et voi, et tahdokaan antaa, niin kaiho, kaipuu sun luoksesi ihan sanomaton kantaa.

VIERAAN NAISEN.

Makaan vieraan naisen vuoteessa vieraan naisen pitsit yllä. Kaikki vanhaa, hienoa, taidetta on täällä kyllä.

Vieraan naisen ruusut tuoksuvat, vieraan naisen onni loistaa. Miehen rakkautta toistaa kullat, hopeat hohtoisat.

Amor mahongilla härnäilee: miehen, miehen lempi antaa! Naisen käsillänsä kantaa! Mieli minun haikenee.

Soisin, armas, täällä olisit, — en mä mitään pyytäis suita, (olen ehkä huono, kulta) syliini vain vaipuisit.

SIELLÄ KAUKANA

Siellä kaukana kukkivat ruusut jo, suvituulissa poppeli huiskuu, satakielinen laulaa illalla ja yöt niin kuumina kuiskuu.

Siellä kaukana kauniit ihmiset ilo leikkiä lemmessä lyövät. Väkivoimaksi nektarit, ambrosit lailla jumalten juovat, syövät.

Siellä suurta kuin oisi sielukkuus, sydämestä laulukin helkkyis, ja ihmiset toistansa ymmärtäis, nero, rakkaus silmistä välkkyis.

Sinne enää en jaksa ma tahtoa, sinne lennä ei lintunen pieni. Sinun jalkojes juureen kuolen pois, minun päättyy kärsimystieni.

Kun ma kiidän kohti unten kaukorantaa, kun vain kauneutta anoo avoin sieluni, kuinka pelkään, kuinka pelkään, kauas kantaa joka askel, kulta, pois sun luotasi.

Katseen nostan ikitähtein sarjaan suureen, vaivun, nöyrä, jumaluuden jalkain juureen, kulta, kulta, kuinka murehdin, kun maisias et sä heitä pyyteitäsi, himojas.

Kaikkeuden sähkö syttyy luona salaa sielu sekä ruumis luomisvoimin palaa silloin jäykkenen jo minä jääksi kauhusta: sinussa on paljon kylmää valhetta!

Mitä nainen raukasta, oi rakas kulta! Sisintään hän etsii miehen sielusta, Ellei peili olis kirkkaampi kuin multa, nähdä sais ei nainen koskaan kuvaansa

SAN MARCON AALLOT.

Kuuletko, San Marcon aallot loiskuavat, patjoilla Lethen meidät tuudittavat. On yö, gondoli hiljallensa vie. Oi, kun ei päättyis tenhotie!

Ah. mitä hourinkaan! Ei kulta seiso tuolla! Vain tumma gondolien keulan puolla, solakka välkkyveteen soutelee. Mua katsoo, kumma, vaikenee.

Ah, mitä hourinkaan! On San Marcon laineet, tumma poika unta vain! Vedet saineet vieri, — ypö-yksin seison lumessa vanhan Tammerkosken rannalla.

Ja kulta kulkee liki pohjois-napaa, Ja on niin äärimmäisen reipas, vapaa; mua pettää irjuvin ikenin kera Lapin naisten kiikkerin.

MINUA MUISTELE.

Jos sa joskus suvi-illoin kuljet kylän kisateitä, kuulet keinun luota säveleitä, kun on taivahalla punahattaroita, saunan sauhu vierii kultavainioita, viipyy kotilahden yllä auer hieno, ilman täyttää metsäruusun tuoksu vieno, valtimosi täysinäisnä lyö, odottaa sua armas tanssi-yö, — satut rientäissäsi silloin kukan päälle polkemaan, päälle kukan poljetun, kuulet kuten alta maan hiljaisen vain huokailun — minua muistele!

Istut joskus elokuussa etelässä Campagnalla roomattaren kanssa tähtein alla, trattorian puisto eessäs hehkuu, huokuu, luostar'- muurin takaa sadat ruusut nuokkuu, pensas-aita tulvii viinirypäliä, penkereillä tanssii tulikärpäsiä, musta silmä palaa, lumoaa, marmor'pöydän viinit punottaa, uni-viini naisen suussa, — satut silloin kuulemaan vankilinnun sokean yhden sävelensä vaan ihanimman laulavan, — minua muistele!

Harhaat talvipakkasessa Suomen tylyimmillä mailla, lienet kodin kontuakin vailla, korven korppilinnut ilkein entein rääkyy, metsän lempeimmätkin typerinä määkyy, pilven päässä tähtituli pirun-tulta, olet kerran armottoman yksin, kulta, sun on vilu, nälkä, itkettää, tuntematon routa-polun pää, eksyt valon paetessa, — satut silloin löytämään lapsen hankeen haudatun, kasvot vääntyi irviin tään äidin käsin surmatun, — minua muistele!

LUPAUS.

Sinä lupasit tulla. Minä odotan sua. On koetellulla kyky unhottua.

Sill'aikaa pesen käteni, rukoilen sielun puhtaaksi. Vielä kerran nostan katseen taivoon, astun alas syvimpähän kaivoon. Menen meren poikki, vuoriteitä, erämaita, mahtavia kaupungeita. Etsin vielä kerran... Rakas, rakas, kuka kuolon kielissä jo makas, edes hädän lailla laukatkoon, vielä aikaa on sen verran, Herra minua auttakoon!

Ah, en enää ole lapsi, viaton en kultahapsi. Pahempaa en tehnytkään vain maltiton olin lempimään Nyt olen rikkonut kuten muutkin, langennut kuten muut himosuutkin, — rypenyt liejuja likasia käyttänyt keinoja halvimpia, Rakas, rakas, niin tehnyt olen. Nyt seurauksen polkuja polen.

Niin tehnyt olen, tiedätkö miksi? Minä luulen, luulen, että vain siksi, epätoivoni tähtes oli niin suuri, hätäni eessä ylipääsemätön muuri. Olin kuin synnissä sieluas lähempänä, pahan kautta toivoin päivänä päätyvänä vielä kerran päästä sun luokses. Rakas, niin kaihosin sun vuokses.

En enää tahdo tehdä niin... Saan jälleen nousta aatemaihin kirkkaimpiin. Et mua hemme-haaveiluista soimaa, uskot jo, on hyvän kauniissani voimaa. Sen tiedän ei polkuni edessä yksi vuori, ei sisimmän verhona yksi kuori, ei ravinto maaemon yksi nisä, ei rikka liemessä lisä!

Tuhannen tuhatta nimetöntä lie, ah, viittoilkaa tuo jumalien tie. Rakas, tiedätkö sinä elon määrän tään korkeimman ihmisen määrän pään?

Jos maaliin — naisen maaliin — saavun saan ylle verinpoimitun jalokivikaavun, alkaisi kerran paluun voittoretki, on toivoni vain elää yksi hetki. Lie tuo pientä, lie tuo suurta, on siinä sanomattomani ikijuurta, oi suuri, rakas. Sinä selittämätön rakas, Sinä takasin kutsumaton tunne, Sinä minun: mistä, miksi ja kunne? Sano mulle silloin, mitä tehdä saan. Mikä on lempivän suurinta kuollessaan.

* * * * *

Teokseen käsin tehdyt muutokset ja lisäykset: Kannessa omistus: Herra Olaf Homénille aina kiitollisena kalleimmasta muistosta t.

[1] MERELLÄ Jäiden alla turmat ammuu.

[2] PIAZZA MICHELANGELO Jo silmäni xxx kastuu. (Epäselvä lisäys.)

[3] ORVIETO Unelmissa aroin onnin uinun. [4] Iltasoiton Duomosta niin hartaan, vienon.

[5] CASENTINO lampeen himoo, vitkaan siirtyy.

[6] SOTA arvellen orhi raukka seisahtui,

[7] CRYSANTHEMUM Kun ruskoväri vaalee sai jo mätää

[8] TAMMIKUUN AAMU Kosken yllä sumua veen,

[9] SINÄ onko sinulla sielu?