Part 9

Hänen sydäntään värisyttää viha ja hän puristaa nuorella kädellään miekan kahvaa. Se sopeutuu hänen kouraansa niin hyvin, sillä sen on kylän kuulu seppä hänen erikoisten ohjeittensa mukaan takonut ja sitten karaissut salaisissa ja kauheissa kähyissään. Kauniille harakansulalle olikin teräs lennähtänyt, kun sen tulta oli kähyvesissä käyttää surauteltu. Miekkaa hän puristaa ja kuiskaa Ontreille:

-- Emmekö mene ja lyö maahan tuota outoa miestä, joka kaataa meidän isäimme puun?

Ja Ontrei vapisee tuskassaan, sillä hänenkin sydäntään kirvelee tekeillä oleva. Mutta hän on kuin taikavoiman maahan naulitsema eikä saa sanaa suustaan. Ja uudelleen hän yhä kiihkeämmin kysyy:

-- Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?

Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa, liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään... Auringon säde sattuu kiiltävään kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin salama... Ukko avita...

Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen. Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina, niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet, merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla, vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästä se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto tunki...

Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies, -- hänen opettaja-ystävänsähän se on. Hurjistuneena ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja opettaja-ystävä raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: Se oli Karjalan heimon kuolinhuuto...

Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli kumartunut hänen puoleensa.

-- Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.

-- Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?

-- Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä hämärimmällä hetkellä kylän ohi. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene varavanpuoleinen.

Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon, ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi millä keinolla, osannut hankkia. Illan varjo näkyi vaikuttaneen kaikkien mieleen, sillä raskas huokaus pusertui ruhtinattaren huulilta ja mummo teki hartaana ristinmerkin. Mutta muukalainen kiersi suojelevasti kätensä morsiamensa vyötäisille.

Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä, vihaiseen ärjyyn yltymässä.

XIV.

KOSKEMATTOMAN LUONNON YLEVYYS.

Kuuna paistoi kuusen oksat, Päivänä petäjän latvat, Metsä haiskahti me'elle, Simalle salo sininen, Ahovieret viertehelle.

Kauhea matka järven yli oli kestetty.

He laskivat maihin Sekehenjoen niskaan pohjois-puolelle, juuri siihen paikkaan, jossa on pieni ruohoinen poukama ja rauhan satama. Rannan tiheä korteikko ja kaislikko sekä tuuhea tervalepikkö muodostavat siinä todellakin mitä mieluisimman pienen sataman, jonne mukavasti sopii ulapan tuulilta suojaan käännältää. Poukaman pohjukkaan laskee pieni puro, joka vaatimattomasti leviää rannan hiekalla tuskin näkyväksi veden vireeksi. Tuskin sitä huomaisikaan, ellei jalka sattuisi veteen ja painuisi hiekkaan, jolloin varsinkin avojalka väristen veden kylmyyttä kummeksuu. Se saapuukin, tämä pieni lähde, tuolta korpimaiden uumenista, ja on sillä taikavoima, sillä se kätkee itseensä luonnon salaisuuden ihmeellistä säteily-ilmestystä. Se huuhtelee laineillaan rentukkaa ja laihaa sarakkoa, kastelee pienen kärpässiepon limaisia juurilehtiä ja elättelee ystävällisesti suvantopaikoissaan kiiltävän-mustia vesilukkejaan ja kortematojaan. Sarakossa särähtää sudenkorennon siipi, kun se äkkikäänteellä koettaa saada hyönteistä kynsiinsä, ja väliin leikkii sen yllä ihana sinikorento. Kuin neito se huolettomasti istahtaa kaislan korrelle keveästi ihaillakseen päivän kimallusta sinisiivellään, kunnes lehahtaa taas lentoon jonkun mielijohteen ajamana.

Poukaman perästä puron vartta yletessä saavutaan niitylle, jossa vanha ja haalistunut lato osoittaa ihmisjälkiä. Ladon ympäristöllä kasvaa tiuhassa putkea ja angervoa, jonka väkevä tuoksu täyttää ilman. Ladon ovelle saapuessasi huomaatkin, että paikka on ammoin hylätty. Kun jalkasi kolahtaa kynnykseen, puikahtaa lattiarangan aukosta esiin kärppä kuin noidannuoli, vielä nopeammasti hävitäkseen. Ja kun tuota säpsähtäen asian oivallat ja kolahdutat uudelleen, pistäytyy utelias pieni pää vielä kerran esiin, kohta kokonaan hävitäkseen. Seinät ovat lahoneet ja luhistumassa, ja nurkat ovat maatumassa. Sammal kasvaa hirsien päässä ja sammalessa pitkää ja hentoa airaa, jossa tuuli valittaen suhajaa. Autiota on, luonnon yksinäistä ja surumielistä autiutta, jota säestävät vain erämaan yksitoikkoiset äänet. Ellei sinulla olisi seuraa, pelkäisit tyhjyyttä ympärilläsi, etkä mistään hinnasta tahtoisi kaikua herättää.

Mutta kun mennään yhä enemmän salolle päin, jää ensin puro tuonne oikealle mustaan korpeensa luikertelemaan, ja eteen avautuu lakea kangas harmaine honkineen. Kangas kohoaa korkeammaksi, muuttuen vihdoin harjuksi, joka katoaa yhä yleten tuonne eteesi salon sineen. Maassa on mahimassa jättiläispuita, jotka kaatuessaan ovat reväisseet maapalan ilmaan juuriensa syleilyssä. Tuossa on jo sammalpeitto kasvanut koko rungon yli ja jalka vaipuukin syvälle siihen, missä vielä luulet runkoa olevan, mutta tuossa on vielä puu kovaa. Juurakon kuoppaan ovat metsän monet kanalinnut kiiruhtaneet peherrykselle, hiekkamullan avulla väiveitänsä vähentämään. Ylt'ympäri kohoaa samallaisia jättiläisiä, ikäänkuin vaieten katsoen outoa kulkijaa, joka on tänne erämaan rauhaan uskaltanut. Niiden oksat ovat vääntyneet eriskummallisille kiemuroille, jotka kuin pirunkalan käsivarsina kohoutuvat taivasta kohti ikäänkuin jotakin rukoillakseen. Ne ovat taistelleet tuskaiset hetkensä, kunnes ovat tuohon epätoivoonsa ainiaaksi jäykistyneet. Ja juuri sinne latvoihin tirkistellessäsi sinua säikähdyttää kova ropina. Metso, joka on aikoja sitten sinut nähnyt, hongan latvasta rungon takaa sinua epäluuloisesti ja kaula pitkällä vartioinut, punninnut asemaansa ja aikeitasi, on vihdoinkin tehnyt päätöksensä ja lähtenyt raskaaseen lentoonsa turvallisempaan paikkaan. Kun se heittäytyy pienille siivilleen ruveten lyömään niitä vinhasti ja aluksi satuttaen ne oksiin ja lehviin, syntyy siitä erämaan hiljaisuudessa ääni, kuin olisi koko metsä kumoutumassa.

Kun kävelemme kangasta eteenpäin ja tulemme sinne, missä muinaisen metsävalkean jäleltä kasvaa tiheätä haavantynkää, ryöpsähtää sieltä eteesi muniensa puolesta hätäilevä ja karkealla äänellä kiroileva metsäkana. Tuossa se mennä heveltää pyrstö leveänä aivan edessäsi, niin että lapsellisessa innossa viehätyt sitä siinä kiinni tavottamaan. Mutta juuri kun kumarrut, väistyykin se syrjään äkäisesti kirahtaen ja kiinteästi sinua pienillä silmillään tähystellen. Taas kumarrut ja taas, kunnes huomaatkin joutuneesi kanan jälessä kauas alkuperäiseltä paikaltasi. Ja ikäänkuin ilkkuen kiroaa lintu vielä kerran, kunnes äkkiä nouseekin siivilleen ja lentää nopeasti sinne, missä hänellä on se, jota hän ei tahtonut sinulle näyttää.

Kuljetaan yhä edelleen. Harjun juurella kangas muuttuukin ahomaaksi, hiekka sinertäväksi savimullaksi ja hongikko lehtimetsäksi. Vanhoja tutisevia pökkelöitä, joiden kylestä voi saada lihavan jäniksenkäävän, on vielä kulon jäleltä siellä täällä, mutta tuossa jo kohoaa metsä tuuheana ja pitkänä koivikkona. Runkoa on siinä työnnetty aivan ihmeellisen pitkästi ja hoikasti, ollenkaan muistamatta, että lehviä onkaan olemassa. Kun niitäkin vihdoin ajateltiin, olivatkin voimat lopussa, ja niin saatiin vain latvaan mitättömän pieni kruunu tuulessa hiljaa keinumaan. Mutta tuossa on kulon haavoilta aikoinaan pelastunut raavaskoivu, seutunsa lehtikuningas ja harjullansa ylevä nähdä. Aluksi se on viidestä valtaisesta pääjuuresta rakentanut itselleen tyvituen, jotka ovat yhtyneet voimakkaaksi ja paksuksi rungoksi, sen varassa on se kohonnut kolmisen metriä, mutta on sitten, ikäänkuin rikkaudellansa ja voimallansa ylpeillen, jakautunut kolmeen haaraan. Ne se on ampunut kohti taivasta sileinä, suorina ja valkotuohisina kuin isä uljaat poikansa, niiden terveydestä nauttien ja iloiten. Sen lehvät riippuvat kuin hieno tukka pitkinä suortuvina ja sen helmasta kuuluu alati syvä ja aatteellinen kohina, kun se suvituulen kanssa hartaasti haastelee.

Mutta kulkija käy yhä edelleen, painaen sydämeensä tämän erämaan suuren runouden. Hän saapuu yhä syvemmälle ahon lehvikköön, kunnes se maan aletessa kosteaksi notkoksi tihenee melkein läpipääsemättömäksi. Haapa ja pihlaja sekautuvat leikkiin ja maan pinnan peittää tiheä puolukan ja mustikan varsikko. Hän väistää tiheikön ja saapuu taas aukeammalle, jossa katajakin näkyy laiskana pitkiä käsivarsiaan pitkin maata venyttelevän. Hän kulkee kulkemistaan, menee korpirämeikön poikki, jossa lihavat pyyt pyrähtävät hänen tieltään kuusikkoon vihellellen ja siristen, ja saapuu vihdoin harjulle, josta aukeaa hänen eteensä aava näkö-ala.

Suuri suo siinä on. Pitkin sen laitoja hiipii kehyksenä tumma korpikuusikko, joka suon rinnassa muuttuu harvaksi rämemänniköksi. Nuo käkkärämännyt ovat tuossa kuin kääpiökansaa, joiden naavaparrat todistavat huimaavan korkeaa ikää. Ne eivät jaksa ulottaa juuriansa rahkasammalen läpi, vaan koettavat siitä imeä ravintoa, kituen laihuuttansa. Keskempänä jo nekin katoavat ja suo muuttuu upottavaksi rimmeksi, joka himokkaasti imaisee sisäänsä kaiken syliinsä lankeavan. Ilmassa tuntuu väkevä suokanervan ja maatuvien kasviaineiden haju ja näyttää siltä kuin ei raikas kesäpäivän tuuli saisikaan ilmakerrosta suon päällä muutetuksi. Laidoilla tuuli kohisee lehtevissä puissa, mutta tuolla keskempänä se ei saakaan kääpiöiden partaa liikkeelle, vaan seisoivat nämä siellä värähtämättä, aavemaisina ilmiöinä. Äkkiä kohahtaa tuosta siivilleen vikla, jonka valittava huuto pian kirkuvana kuuluu, kutsuen sadetta. Tuonne mättäälle se istahtaa, mutta jo taas lehahtaa lentoon, kaiuttaen pitkäveteistä ja yhä nousevaa sadevirttänsä. Alakuloiseksi vie se suon lakeudella ponnistelevan matkamiehen mielen. On kuin se kääntyisi tutkimaan yhä kiinteämmin suon lohdutonta lakeutta, mietteissään ja harmaassa tunnelmassaan ikäänkuin etsien jotakin kiinnepistettä, johon pysähtyä kuin todella vajoava. Mielikuvitus kääntyy outojen ja hurjain kuvitelmain uralle ja sielussa välähtelee näkyjä. Eipä olisi kumma, jos tuosta liejuisen lätäkkönotkelman reunasta äkkiä kohoaisi siivilleen muinaisuuden niljakas lentolisko, joka jännittäisi lepakkomaiset nahkasiipensä ja peittäisi lennossaan auringon kuin unessa nähty kuvitelmain paholainen. Sadun pelottavana vaakalintuna se nousisi yhä ylemmäksi, kunnes se näkyisi tuolta pilvien rajalta kuin jättiläis-lentokone, jonka saavutettavissa on kaikki näköpiirin alla...

Mahtavalla tavalla koskematon erämaa valtasi kulkijansa. Luonto ikäänkuin paljasti oman synnynnäisen ylevyytensä, jonka rinnalla moni inhimillinen seikka menetti suuruuttansa. Karjalan vedet olivat häntä kuohuissaan kannatelleet, sen metsät nyt häntä suhinallaan tuudittivat, lauloivat omakseen ja ainaiseksi ihailijakseen.

XV.

MIETTEITÄ JA HUOMIOITA.

Jalka painuu sammalehen Katse korpehen katoovi; Mieli miettii muinaisia, Luonnon syntyjä syviä: Missä alku, missä loppu, Mikä tarkoitus inehmon.

Hänen muistiinpanoistaan ei käy ollenkaan selville, mitä oli tapahtunut tuolla öisellä pakoretkellä poikki Seesjärven ja sivu Sondalan kylän, eikä hän sitä itsekään koskaan kertonut. Jotakin oli sattunut, jolla oli ollut häneen mitä syvin vaikutus, sillä hänessä, tuossa vakaassa ja vaiteliaassa miehessä, ei olisi voinut huomata paljon jälkeä entisestä yleensä hilpeästä ja iloisesta nuorukaisesta. Hänen suhteensa Ontreihin näytti entistä läheisemmältä, hän oli liittynyt kaukaasialaiseen mitä lämpimimmällä ystävyydellä ja hän kohteli ruhtinatarta mitä suurimmalla kunnioituksella. Tämän ilme oli taas, hänen nuorukaisen läheisyyteen jouduttuaan, hiukan arka ja ikäänkuin säikähtynyt; olipa kuin olisi hän päässyt selville jostakin, jota oli aavistanut ja pelännytkin, äkkiä jollain tavalla, kentiesi sangen omituisellakin. Oliko se, että he olivat olleet tuolla samaisella seikkailumatkalla myrskyn käsissä suoranaisessa hengenvaarassa, taikka joku niihin yöllisiin tapauksiin liikkuva sivunäytös, tällaista aiheuttanut, se on kysymys, joihin hän ei ole päiväkirjassaan eikä suullisesti sitä tiedusteltaessa mitään vastausta tahtonut antaa. Hän on nähtävästi, syistä, jotka lienevät siihen kyllin päteviä, päättänyt pitää eräät asiat omana salaisuutenaan, joihin hän ei halua viitatakaan.

Heidän piti päästä yli suon tuonne tumman metsän reunaan, jonka takaa näkyi kohoavan korkea vaara, huipulla harmaantunut kelohongikko. He kulkivat väsyneinä pitkin suon laitaa etsien paikkaa, mistä ylimeno olisi näyttänyt hiukan helpommalta ja rahka kannattavammalta, mutta kuta pitemmälle he ehtivät, sitä leveämmältä näytti suon salmeke. Jopa rupesi tuntumaan siltä, että tuo maa tuossa toisella puolen on ainakin kolmelta ilmansuunnalta nevojen ja ylipääsemättömien rimpien ympäröimä, jonne on mentävä suoraan, jos mieli mennä ollenkaan. Mutta ruhtinattaren ja hänen vanhan hoitajattarensa tila oli niin huono, heidän voimansa niin lopussa, ettei näyttänyt voivan sellaista ajatellakaan. Kaikki tahtoivat suon kiertämistä, kaikki muut, paitsi Ontrei, jonka mielipide nyt oli toinen. Säälimättömästi vaati hän matkalle suon yli, sillä hän tahtoi kerta kaikkiaan hävittää jälet. Erämaankävijänä hän tiesi, että vetelät suot yleensä sentään kannattavat enemmän kuin mitä niiden varaan uskotaan ja että jos kulkija astelee kylmäverisesti ja joutuin, jäämättä seisomaan ja hätäytymään siihen paikkaan, jossa tuntuu erikoisesti upottavan, hän pääsee melko helposti eteenpäin; pahimmat paikat on paras mennä keveällä juoksulla, jossa vain muutama silmänräpäys nojataan samaan jalkaan. Hyvä on myöskin kovin vetelissä paikoissa heittää joku kädessä kuletettava keppi tai muu eteensä, sillä sekin auttaa hyvin paljon. Tottunut osaa myös nevan pinnasta päätellä, mitkä paikat ovat kannattavampia, ja sen mukaan suunnata askeleensa.

Kun he saapuivat tuon maan reunaan, olivat matkueen naispuoliset jäsenet aivan menehtymässä, ja pahoin oli näännyksissä Ontreikin; hänen nuori ystävänsä ja kaukaasialainen olivat saaneet voimalla ja väellä heitä kaikkia rimpien yli auttaa. Mutta päästy oli yli ja nyt kovalla maalla tuntui kulku taas ihmeellisen keveältä. Joutuin painuivat he kuusikkoon.

Jo aivan ensi askelilla häntä kummastutti se koskemattomuus, jota nyt luonto kaikkialla hänen ympärillään osoitti. Niillä saloilla, joilla hän tähän saakka oli harhaillut, oli aina jokunen merkki todistanut niitä ennenkin kuletun, mutta täällä oli jo aluksi kuusikko niin uskomattoman tiheää ja korkeaa, ettei hän ollut ennen moista nähnyt. Mitä maassa makaavaa puuta oli nähtävissä, sen saattoi helposti huomata joko vanhuuden tai myrskyn ja salaman kaatamaksi, mutta ei suinkaan kirveen kumoamaksi; olipa toisinaan kaatumaan lähtenyt korven jättiläinen jäänyt nojalleen muita vastaan, valittaen runkoansa toista vasten kihnuttaen. Maassa kasvoi sakeana mustikkaa ja puolukkaa sekä kanervaa, ja vanhat havut ja neulaset olivat kuusien juurella kasautuneet kokonaisiksi reunusteiksi. Katse kohosi pitkin kuusien korkeaa ja naavaista runkoa sinne latvaan saakka, jossa se oheni pihkaiseksi ja mehuiseksi kerkäksi, vähän alempana näytellen kookkaita käpyjänsä, joiden suomut olivat jo auringonpaisteessa pörhistyneet. Täällä alhaalla havuholvissa oli päivälläkin juhlallinen viileys, kuten ylhäisten suurissa pilarisaleissa, joissa niissäkin vaelletaan hiukan arkoina ja henkeä pidätellen. Tuohon oli vanhan pökkelön kylkeen kuitenkin elävä olento jättänyt merkkinsä: tikka oli siihen kovertanut kävyn silpomispaikan. Lahoon uurteeseen kovempien paikkojen väliin oli se taitavasti hakannut koveron, johon sopi mukavasti pistää käpy ja se siinä suomu suomulta tarkoin puhdistaa. Ja kun sitä tarkastaessa mentiin lähemmäksi ja satuttiin kopauttamaan puuhun, lensikin sieltä ylhäältä reiästä punapää ja terävänokka, tuttuun tapaansa rapsahtaen kiinni kynsillään läheisen puun runkoon.

Mutta etemmäs mennessä metsä harveni, muuttuen pian hongikoksi ja yleten ylenemistään. Suuria ja ryhmyisiä kallioita kohosi siellä täällä, kiireellä sammalta ja kallio-imarteen vihreitä sulkia. Pian kävi kulku vaivaloisemmaksi, kalliorinteet jyrkkenivät yhä korkeammiksi, kunnes vallan täytyi hakea pääsyteitä. Vihdoin aukenikin eräästä kohti rotko, joka oli kuin veitsellä leikattu tähän alkuvuoreen ja näytti vievän johonkin tämän kallioryhmän toiselle puolelle.

Tämä hongikko se oli näkynyt sinne suon taakse, mutta antoi se silloin sen käsityksen, että siinä alkoi joku pitkä harjanne, joka johti merelle päin. Kuitenkaan se ei ollut muuta kuin takapuoleltaan omituisen jyrkkä ja alaltaan melko kapea kalliovuori, jonka takaa aukeni sankka metsäinen maa. Siihen kallion juurelle tasaiselle sammalikolle määräsi nyt Ontrei yöpaikan, ruveten tapansa mukaan ja muiden apua odottamatta nuotioita valmistamaan. Kaukaasialainen meni häntä auttamaan ja naiset lyykistyivät väsyneinä ääreen, mutta nuorukaisemme läksi puolestaan leirin seutua tarkastamaan.

Vasta tällä retkellä oli hän päässyt ymmärtämään, mikä suurenmoinen kauneusnäytelmä oli joka hetkellä nautittavana sillä, jolla oli avoin silmä luonnon nähtävyyksille. Joka askel avaa hänelle jotakin mielenkiintoista, josta hän saa aiheen miettiä ja omituisella luonnon ystävän sammumattomalla uteliaisuudella pohtia aina uusia kysymyksiä. Vanhat perintövaistot metsänkäynnin ja pyynnin ajoilta heräävät hiljalleen ja mieli rupeaa tuntemaan myös sitä petomaista ja salaperäistä, mutta epäilemättä suloista viehätystä, jonka kyllä saaliinhimoiset metsästäjät tuntevat, mutta joka on outoa liian sivistyneissä ja veltostuneissa kaupunkilais-oloissa. Aivan hän nyt antoi tämän koskemattoman jylhyyden silmiään ja tuntohermojaan hyväillä, ollen onnellinen siitä, että oli sattunut joutumaan näihin suuriin ja tuntemattomiin, mutta siltikin sangen läheisiin erämaihin.

Tuntemattomiin todellakin. Poventsassa ollessaan oli hän koettanut hankkia itselleen jonkunmoista edes vähänkään kunnollista karttaa näistä seuduista, mutta ei ollut sellaista mistään löytänyt. Niissä, joita hän sai hankituksi, olivat paikkakunnat ja erittäinkin vesistöt kovin epävarmasti, ja, niinkuin hän nyt tiesi, aivan väärinkin merkityt. Tosi-asia oli, ettei näitä maita ollut läheskään tarkoin, tuskin paikoin ollenkaan järjestelmällisesti kartoitettu, vaan olivat merkinnät tehdyt useimmiten suullisten kuvausten ja kertomusten mukaan. Hänellä oli kuitenkin jonkunmoinen aavistus, että suomalaiset geologit olivat nämäkin seudut tai oikeammin sanoen Vienan Karjalan geologisen luonteen määritelleet, ilmoittaen sen Fennoscandian alkuvuoriperustalla olevan alueen itä-osaksi, josta pian yhä edelleen idempänä alkoi Venäjän luonteeltaan ja rakenteeltaan erilainen tasanko. Mutta hänen tietonsa näiltä aloilta olivat kuitenkin kovin häilyviä eikä hän olisi niistä paljoa välittänytkään, ellei häneen olisi tuo alkuvuori-käsite vaikuttanut omituisen mystillisesti. Sitä muistaessaan tuntui hänestä aina, kuin olisi hän seisonut kaksinverroin tanakammin isänmaansa kamaralla, sillä olihan se tuota vaarumattominta ja lujinta "alkuvuorta". Sepä kestää, kun muut vapisevat, oli hän aina jonkunmoisella turvallisuuden-tunteella itsekseen ajatellut, ja lisännyt, että joskin esi-isämme kaikessa muussa menettelivät tyhmästi aikoinaan hakiessaan itselleen asuinsijoja, niin siinä ne ainakin osuivat oikeaan, että hakivat tämän pallopahan pinnalta paikan, joka ei ensi tärähdyksestä liioin tutaja.

Tämä kaikki oli sitä hänen salatuinta sielunelämäänsä, josta hän ei ollut uskaltanut koskaan kellekään mitään sanoa, ja se oli ilmaus hänen yksityisistä ajanvieteharrastuksistaan. Hänhän oli kaunosielu ja esteetikko, olipa kirjoittanut jo väitöskirjaakin, mutta hän oli alansa pettäjä. Hän hylkäsi hiljaisuudessa klassikot ja kiintyi anglosaksilaiseen kirjallisuuteen, jossa kokemusperäisen tieteen saavutukset olivat alkaneet kelvata aiheiksi romantiikkaa rakastaville kirjailijoille. Usein tapasi hän varsinkin amerikalaisista kirjoista ja niiden aiheista tuota selittämätöntä tenhoa, joka herätti hänessä eloon luonnon kaipuun ja opetti häntä sitä ymmärtämään. Hänen maailmankatsomuksensa oli saanut hiljaisuudessa luonnontieteellistä väristystä ja hänen henkinen silmänsä alkoi ymmärtää ihmistä osana äärettömästä kehitysketjusta, sekä itse erillänsä että yhdessä ympäröivän luonnon kanssa...

Hän oli ajatuksissaan saapunut pitkin kallion reunaa tämän maan toiseen laitaan, huomaten sen siten sangen kapeaksi, idästä länteen pistäväksi niemeksi. Etelässä, lännessä ja pohjoisessa oli ympärillä suo, mikä paljon selvittikin syytä sen alkuperäisyyden säilymiseen. Sillä idästä mahdollisesti tänne päin saapuvat ja saapuneet erämiehet eivät varmaankaan tulleet perukkaan saakka, koska tiesivät sieltä koituvan eteen laajoja nevoja, vaan oikaisivat jo aikaisemmin toisille maisemille. Siksi oli tämä paikka säilynyt alkuperäisyydessään, koska se lännessä, soitten takana asuville, tietenkin oli toisten eränkävijäin maita.

Hän kääntyi astumaan pitkin maan pohjoisreunaa itää kohti. Seutu oli matalaa ja mitä rehevimmän lehtimetsän peitossa. Kauempana yleni siellä niin sakea haavikko, että varjoon joutunut maa ei enää jaksanut ottaa marjanvartta, vaan hautautui kuolleitten lehtikasojen alle, joihin jalka vaipui syvälle. Kyllä olisi ollut tämän lehtimetsän viheriässä syömistä isollekin mammuttikarjalle, jos olisivat suvainneet elää niitä nyt maistellakseen.