Part 7

Hän katsahti Ontreihin saadakseen selville, minkä vaikutuksen asia häneen teki, mutta ei huomannut mitään erityistä. Sen jälkeen kun hän oli kuullut Ontrein elämäntarinan, oli ukko aivan muuttunut hänen silmissään. Tuon surkastuneen ja kutistuneen muodon alta ikäänkuin kuulsi esiin se entinen reipas Ontrei, jonka salaisesta olemassa olosta tämä metsämatka kahden naisen kanssa olikin ollut epäämättömänä todistuksena. Hän oli unohtanut kaiken sen, mikä ukon ulkonaisessa käytöksessä oli aluksi saattanut tuntua hiukan erikoiselta ja huvittavalta, ja pani nyt päähuomionsa hänen sisäiseen elämäänsä ja antoi kaikille hänen näennäisesti naiveille ja yksinkertaisille mietteilleen syvemmän sisällön. Olipa hän ollut huomaavinaan, että ukko oli käsittänyt muukalaisten pelastamisen jonkunmoiseksi hänelle uskotuksi pyhäksi tehtäväksi, jonka täyttämisellä hän saattoi ikäänkuin jotenkin korvata kaiken sen, mitä muka oli rikkonut. Hän oli saanut itselleen tehtävän, jonka suorittaminen oli herättänyt esiin kaiken hänen henkensä ja raihnaisen ruumiinsa tarmon; mikäli vaikeudet ja vaarat kasvoivat, sikäli kasvoi Ontrein rohkeus ja neuvokkuus; hän oli ollut ja oli edelleenkin heidän johtajansa ja häntä oli heidän usein ollut pelastuksestaan kiittäminen.

Ontrei oli ollut hänenkin tukensa. Ei niin, että hän matkan suoranaisten ruumiillisten vaivojen voittamisessa olisi mitään tukea tarvinnut, vaan niin, että matka oli muodostunut hänelle omituiseksi painiskeluksi ja taisteluksi tunteittensa kanssa. Hänen lempeä himoitseva ja kaipaava sydämensä ei ollut voinut koskemattomana kestää tuon ihanan naisen alituista läsnäoloa ja valtavaa tenhoa, vaan oli hän tuntenut päivä päivältä käyvänsä yhä enemmän salaisen ja suloisesti kiehtovan voiman orjaksi. Kuultuaan Ontrein kertomuksen oli hän vaistomaisesti ruvennut vertaamaan itseään Jyrkiin, mutta oli samalla myös tuntenut, että tässä oli hänen asiansa jäädä tappiolle taisteluun ryhtymättäkään.

Kaukaasialainen ei aavistanut mitään, kuten luonnollista olikin. Koko hänen huomionsa kohdistui heidän pelastumiseensa ja morsiamensa vaivojen huojentamiseen. Nuorukaiselle osoitti hän mitä sydämellisintä ja avonaisinta ystävyyttä sekä kiitollisuutta, halaten vain hetkeä, milloin saisi jotenkin häntä palkita. Nuorukainen ei tuntenut häntä kohtaan mitään mustasukkaisuutta eikä vastenmielisyyttä, vaan täytyi hänen aina tunnustaa miehen lahjakkuus, voima ja uljuus. Monessa kohdin hän suorastaan piti muukalaista esimerkkinään.

Usein oli hän kesän kalpeassa yössä, nuotion savun noustessa vaaleana patsaana kohti puitten latvoja ja käen taukoamatta kukkuessa, ihmetellen mietiskellyt sitä sielullisen taistelun ja elämysten puolta, joka olikin tullut hänelle osaksi tästä retkestä, josta hän oli odottanut vain poikamaisia seikkailuja. Ne olivat hänelle nyt sivu-asioita, pää-asia oli hänelle hänen sydämensä kysymys. Seikkailut kiinnittivät hänen mieltään ainoastaan sikäli, mikäli ne edistivät hänenkin rakastamansa naisen pelastumista, ja jännittivät hänen voimiansa sikäli, mikäli niistä saattoi koitua tuon pelastuksen este. Silloin hän heräsi ja osoitti päättäväisyyttä ja tarmoa, joka hetkeksi sysäsi muut syrjään, omalla paremmuudellaan kohoten etusijaan. Mutta sitten hän taas vaipui haaveiluihin, ajatuksissaan kulkiessaan suorastaan risuihin lankeillen. Miksi oli nyt tämä koettelemus hänelle pantu?

-- -- -- -- --

Kuullessaan, mitä kuuluutus sisälsi, vaipui Ontrei huolestuneena mietteisiinsä, heräten niistä vasta stantsijan isännän kysymykseen, olivatko he sattumalta tällaista kulkijaa nähneet. Liukkaasti vastasi Ontrei kieltävästi, kertoen heidän tulevan suoraan Suomesta ja olevan matkalla Solovetsiin.

-- Tämä on nuori ruotsi, joka on tullut tänne näitä kaunihia maita katselemaan ja kansan elämää tutkimaan, lisäsi hän sitten selittävästi nuorukaiseen viitaten.

-- A, ylen on se hyvä djelo... monasterissa käynti, ylisti nyt syrjästä karjalaksi eräs mummo, joka oli Ontrein vastauksen sattunut kuulemaan. Jumala apuhun matkamiehelle, jatkoi hän vielä hurskaasti, tehden pitkin liikkein ristinmerkin ja ruveten pyytelemään, että hyvät vierahat ottaisivat hänen kopeekkansa ja pistäisivät pyhän neitsyen kuvan juurelle tuohuksen hänen puolestaan palamaan. Auliisti Ontrei lupasi tehdä tämän palveluksen.

Samalla saapui paikalle uudelleen isäntä, mainiten nuorukaiselle, että kamarin puolella oli eräs, joka halusi tavata häntä. Kummastuneena seurasi hän isäntää, tullen varsinaisiin kestikievarihuoneiksi aiottuihin.

Häntä tervehtimään nousi pitkä, laihahko, kalpea ja herrasmiehen tapaan puettu mies. Silmät olivat omituisesti kirkkaat ja tummat, takki hiukan kulunut ja parta ajamaton. Hämillään ja nöyrästi selitti hän karjalaksi, sotkien joukkoon tavallista enemmän venäläisiä sanoja, olevansa erään eteläisemmän kylän opettaja, joka oli saapunut tänne lääkärin hoitoon loma-ajallaan. Oli nähnyt matkalaisten menevän kylän läpi ja arvannut suomalaisiksi sekä tahtonut puhutella. Pyysi luoksensa koululle, jossa asui, kun paikkakunnan opettaja oli perheineen poissa matkalla.

Hän oli aran, jopa surkeankin näköinen mies siinä hämillään lakkiaan pyöritellessään.

-- Ettekö olekaan venäläinen? kysyi nuorukainen kummastuneena.

-- En, karjalainenhan minä olen, vain venäläisen seminaarin käynyt. Olen Karjalasta kotoisin ja nyt ministerikoulun opettajana. Ka tule, veli, luokseni, lisäsi hän sitten aito karjalaisella, sydämellisellä avomielisyydellä ja omituisesti pyytävällä äänellä.

-- Tulen, myöntyi nuorukainen. Mennessään sanoi hän jotakin Ontreille, joka huomattavasti levotonna oli ilmestynyt ovensuuhun, mutta nyt rauhoittuneena kumarsi ja jäi etehiseen katsomaan heidän jälkeensä.

He kulkivat kujaa rinnakkain koululle päin, opettaja kumaraisena ja hiukan jälempänä, nöyrästi ja yksikantaan haastellen tavallisista asioista. Hänen asuntonaan oli pari pientä huonetta, kutakuinkin hyvin ja siististi kalustettuja. Seinällä oli tavallisten väripainokuvien sijasta m.m. Pushkinin kuva, jota nuorukainen pysähtyi katsomaan. Opettaja hymähti surumielisesti.

-- Ette tietenkään odottanut sitä täällä tapaavanne, sitä tai mitään sellaista, sanoi hän, lisäksi sitten huomauttaen:

-- Pimeydessähän me täällä erämaassa elämme kaikki... silti...

Nuorukainen katsoi isäntäänsä pitkään. Tämän silmissä oli omituinen, uneksiva katse. Oltiin vaiti. Vihdoin liikahti opettaja tuoliltaan, heilautti kättään kuvaavasti ja sanoi:

-- Tarkoitan yksinkertaisesti, että olemme täällä erämaassa ikäänkuin varjossa, pimeydessä. Tuntuu siltä kuin ei sen auringon valo, joka paistaa esimerkiksi teille siellä Suomessa, tänne ulottuisikaan. Olisi vain joku toinen, joka ei valaise, ei ainakaan kylliksi...

Ja alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:

-- Mitä kuuluu sinne teille?

Mutta odottamatta vastausta hän hypähtikin tuoliltaan rientäen hakemaan virvoituksia. Ne olivat tuota täällä aina samaa: viinaa ja kalakukkoa, "kurniekkaa". Kohteliaisuuden vuoksi niitä maisteltuaan kertoili nuorukainen sitte yleisin ja varovaisin sanoin, mistä oli ollut kysymys viime aikoina.

Opettaja kuunteli kädet ristissä, silmissä harras ilme. Hänen huulensa rupesivat vapisemaan, ja hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet. Äkkiä sanoi hän, nousten seisomaan ja ruveten kiihkeästi kävelemään edestakaisin:

-- Minä tukehdun, minä kuolen tänne! Täällä on niin ikävä!

Nuorukainen tyrmistyi tämän purkauksen kuullessaan. Hän haki kuin kuumeessa jotakin sanaa, neuvoa, lohdutusta, jolla olisi voinut tätä näivettyvää ja valonjanoista sielua rohkaista ja virkistää, mutta ei löytänyt mitään. Hän tunsi vain täysin ymmärtävänsä miesparkaa, eikä voinut sitä muuten osoittaa kuin häntä veljellisesti olalle taputtamalla. Opettaja seisahtui ja katsoi häntä silmiin.

-- Kiitos! sanoi hän.

Tuntui kuin olisi hän sitten päässyt tasapainoon, kuin olisi hän tuossa ainoassa lauseessaan yhtenä valitushuutona purkanut ilmoille monien ikävien päivien taakan, henkisen nälän ja tuskan katkeruuden, kuin olisi tuo ollut patoutuneen kärsimyksen laukeamista, joka toi helpotusta ja huojennusta. Ainakin puhui hän nyt jo rauhallisesti ja iloisesti, osoittautuen olevansa valistunut ja sivistynyt mies, jonka sielunelämä kärsi siitä, että hänen piti olla tänne hautautuneena. Hänen keskustelutapaansa ja käytökseensä saattoi mieltyä, hänen huomautuksensa todistivat synnynnäistä älyn joustavuutta, ja hänen leikinlaskussaan oli mehua, neroa ja kärkeä. Hetki hetkeltä rupesi keskustelu sujumaan yhä vilkkaammin; keskusteltiin valistus-asioista, jopa siirryttiin kirjallisuuteenkin, joka tuntuikin olevan hänen salainen ja voimakas intohimonsa. Hän tunsi kuitenkin vain venäläistä kirjallisuutta, mutta sitä melkoisesti.

Kautta rantain hän siinä koetti tiedustella, oliko vieras mahdollisesti koskaan mitään kirjoittanut tai julkaissut, ja kun tämä naurahtaen tunnusti pienet sitä alaa koskevat syntinsä, näytti isäntä ihastuvan aivan erikoisesti. Samalla hän taas ikäänkuin hermostuikin, liikahteli levottomasti tuolillaan ja oli luultavasti jo sanomaisillaan jotakin tärkeää, kun ovelta silloin kuului iloinen venäläinen tervehdys. Sen kuultuaan opettaja vaikenikin, mutta ei näyttänyt pahastuvan, vaan nousi vierastaan vastaan.

-- Pavel Augustovitsh ja -- katsoen kysyvästi nuorukaiseen, joka hymyillen sanoi nimensä, niinkuin sen Poventsassa oli herttainen Jelisaveta Walter venäläiseen tapaan muodostanut -- ja Gustav Ivanovitsh, sallikaa minun esitellä.

Kumarrettiin yhtä kohteliaasti kuin konsanaan jossakin salongissa. Hän oli sairaalan lääkäri, naimaton mies kuten opettajakin. Hän ihastui, ikihyväksi saadessaan odottamatta tällaista seuraa. Oli käynyt Helsingissä ja piti siitä kovasti. Mikä ihana ja puhdas kaupunki, mikä järjestys ja sivistyksen leima! Ah! te suomalaiset, onnelliset ihmiset! Miten suloista mahtanee olla elää siellä sivistyksen ja kaiken hyvän keskellä, harrastaa tiedettä, nauttia taiteesta ja kirjallisuudesta vaivattomasti... Ei, tulkaa minun luokseni juttelemaan ja kertomaan oikein paljo suuren maailman kuulumisia, tulkaa molemmat nyt heti, minulla on siellä hiukan likööriäkin, jota olen säästellyt aivankuin olisin jotakin tällaista aavistanut, tulkaa nyt heti... Sinä opettaja-veliseni, heitä pois taas tuo surullinen naamarisi ja iloitse, että olet saanut tavata sivistynyttä heimolaistasi...

Ja tuo vilkas mies tarttui nuorukaista toisesta ja opettajaa toisesta kynkästä vieden heitä iloisella kiireellä kotiaan kohti kylän toiseen päähän, lakkaamatta kysellen, puhellen ja selvittäen sekä naureskellen. Nuorukaisen sydäntä oikein virkisti tämä kohtaus, ja opettaja sanoi hänelle, kun lääkäri jäi erästä äijää puhuttelemaan, että Jumala oli lähettänyt tohtorin hänelle auttajaksi ja turvaksi...

-- No Ontrei, oletko saanut ostetuksi karjalaisen naisen ja miehen puvun? kysyi nuorukainen ukolta, joka ilmestyi kievarin portille heidän siitä sivu mennessään, selittäen asian muutamin sanoin seuralaisilleen.

-- Olen kyllä, sanoi Ontrei, näyttäen myttyä portailla, ja kysyen, milloin lähtöön päästäisiin.

Hän neuvotteli Ontrein kanssa hiljaa. Ukko kiirehti matkalle, sillä ilta oli lähenemässä ja eteenpäin piti joutua, mutta nuorukainen ei voinut lähteä nyt näin äkkiä uudesta seurastansa.

Se voisi näyttää oudolta. Sovittiin, että ukko vielä odottaisi. Hän oli muuten kuullut kylällä, että tien varrella pohjoisessa olivat sieltä äsken tulleet kulkijat nähneet savua ja päätelleet siitä siellä "raspoinikkoja" tai karkulaisia olevan. Kiiruhdettava oli...

XI.

ÖINEN JUHLAHETKI.

Lauloi vanha Väinämöinen, Järvet läikkyi, maa järisi, Vuoret vaskiset vapisi, Paaet vahvat paukahteli, Kalliot kaheksi lenti, Kivet rannoilla rakoili.

Illan kuulakkuus ja rauha vallitsi. Lääkärin asunnon akkuna oli auki pieneen puutarhaan, jossa hänen emännöitsijänsä koetti kasvattaa kyökkikasveja. Ulkoa tuli viileä ilma virkistävänä sisään liikaa tupakansavua hälventämään. Istuttiin pöydän ympärillä ja juteltiin vahvasti.

Hän pääsi pian selville siitä, että nämä kaksi miestä olivat toistensa tukena ja turvana. Kun opettaja rupesi tulemaan liian tunteelliseksi ja avomielisyydessään kentiesi hiukan häiritsevän tuttavalliseksi, rauhoitteli häntä lääkäri veljellisesti, ja kun taas lääkäri nakkeli liian rohkeasti liköörilaseja menemään, pidätteli häntä opettaja isällisesti. Keskusteltiin kaikesta mitä siinä ajattelemaan ehti, puhuttiin kirjallisuudesta ja taiteesta sekä Karjalan kansan elämis- ja kehitysmahdollisuuksista. Ja kesken kaiken raahasi vilkas lääkäri esille toisesta huoneesta suuren grammofonin, josta pian alkoi kuulua surullisesti särähdellen ja rämisten:

-- Ach du mein holder Abendstern...

Kuunneltiin vakavina, opettaja varsinkin. Näki selvään, että hän rupesi heltymään yhä enemmän. Taaskin saattoi otaksua, että hänellä oli jotakin sydämellään, jonka hän halusi ilmoittaa, mutta jota ei kuitenkaan oikein saattanut. Mutta nuorukainen aavisti, että se mahtoi koskea jotakin kirjallista asiaa, koskapa hän aina koetti kääntää keskustelua sinne päin. Ja vihdoinkin, kun lääkäri poikkesi kyökin puolelle tiedustelemaan illallis-asioita, tuli se esiin. Jännitetyn ja salaperäisen näköisenä kumartui hän nuorukaisen puoleen ja sanoi kuiskaten:

-- Minäkin olen kirjaillut... minulla on valmiina... runoteos... kertovainen... suuri... Haluaisin kuulla teidän mielipidettänne siitä...

-- Mutta en ymmärrä niin paljon venäjää, että voisin sitä lukea, kiiruhti nuorukainen epäämään.

-- Venäjää? lausui hän pahastuneena. Minä en kirjoita venäjäksi, vaan karjalaksi. Se on minun äidinkieleni.

Ja hiukan loukkautuneena rupesi hän laajasti ja innolla sekä hellyydellä puhumaan tuosta sydämensä lapsesta, johon hän nähtävästi oli uhrannut kaiken henkisen kykynsä. Nuorukainenkin innostui tästä suorastaan huikeasta ajatuksesta, että täällä Karjalan sydämessä eläisi mies, joka olisi pystynyt luomaan tällaisen teoksen ja siis myös uuden suomalaisen kirjakielen, pelastamaan kauniin karjalan kuolemasta. Mutta kun hän samalla muisti, kuinka vaillinaisesti hänen uusi tuttavansa todellakin tätä kieltä taisi, tuli hän murheelliseksi, sillä hän ymmärsi, ettei tuo runoelma voinut kelvata mihinkään. Sitä hän ei tietystikään voinut sanoa, vaan kuunteli surumielin opettajan innostuneita selityksiä...

-- Opettelisitte suomea ja kirjoittaisitte sen sillä kielellä, ehdotti hän vaihteen vuoksi, antaakseen keskustelulle uutta käännettä ja ainesta.

-- Suomeksiko? Ei. Minä olen karjalainen ja kielemme on yhtä hyvä kuin suomikin. Kauniiksi karjalaksi olen sen kirjoittanut...

Takaisin huoneeseen saapunut lääkäri näytti heti ymmärtäneen, mistä oli kysymys. Salavihkaa kysäisi hän:

-- Siitä eepoksestako se...?

-- Siitä...

-- Yhyy...

Nuorukainen sai kuulla sen, minkä oli arvannutkin, että nimittäin tuo kirjallinen työ oli opettajan salainen rakkaus ja aate, jota hän sydämessään hellien vaali ja hoivaili. Se oli hänen elämänpuunsa, josta hän sai voimaa kestää luonnolleen vaarallisen henkisen yksinäisyyden. Kun hän koulutyönsä päätettyään palasi orpoon kotiinsa, otti hän esiin tuon suuren teoksensa ja ryhtyi sitä taas uudemman kerran parantelemaan ja laittelemaan. Kuinka monta kertaa hän olikaan kirjoittanut sen uudelleen, silostellut muka säkeitään, kuinka vaivaloista oli varsinkin alku ollut, jolloin hän oi kirjoittanut karjalaansa venäläisillä kirjaimilla kun ei vielä osannut länsimaisia. Ja kuinka suurenmoisesti hän olikaan nauttinut sitä sitten yksinään itselleen lausuessaan korkealla äänellä. Siitä oli muodostunut hänelle suuren nautinnon ja onnen lähde, ainoa, joka oli häntä täällä virkistänyt. Ja kun lähiseudulle oli sitten muuttanut tämä nuori lääkäri, joka hyvän sydämensä koko avonaisuudella ja osanotolla oli häneen kiintynyt, oli miesparalle auennut ikäänkuin uuden elämä lähde. Mutta lääkäri ei osannut karjalaa, ei voinut antaa hänelle sitä arvostelua, jota jokainen taiteilija kehittyäkseen kaipaa. Ja kun lääkäri kehotti häntä tutustumaan venäläiseen kirjallisuuteen ja ottamaan sen runoelmista opastusta säkeen rakennuksessa ja muussa, ja kun häneen tämän jälkeen hiipi synkkä epäilys, ettei hänen runoelmansa kenties täyttäisikään minkäänlaisia vaatimuksia, murtui hänen mielensä ja hänen sydämessään alkoi tuo sanomattoman katkera ja tuskallinen taistelu, joka on jokaisen kutsumuksestaan epätietoisuuteen joutuneen taiteilijan alituinen osa. Ja kun hän nyt kuuli, että oli tullut nuori ruotsi, joka varmaan innostuisi hänen asiaansa, kiiruhti hän siitä tälle puhumaan...

Tarinoittiin edelleen ja lämmettiin. Akkunasta näkyi Seesjärven tyyni ja nukkuva pinta. Kuulakas hämäryys tummeni. Viirisalko piteni pitenemistään, ujuen ylös taivasta kohti. Kaukaa kuului ratshoin laulua. Karjalaisen kesäyön tunnelma oli täydellinen.

Hän nautti olostaan. Hänen sydämensä lämpeni ajatellessaan tätä maata ja kansaa, josta hänellä tähän saakka oli ollut vain hyviä kokemuksia. Ei koskaan oltu hänelle vielä tehty niin sydämellistä hyvää päivää kuin näissä karjalaisissa kylissä, joissa isäntä pöydän päästä tervehti häntä veljeksi ja ystäväksi, nimeä ja kotipaikkaa, asiaa ja tarkoitusta kysymättä. Hän oli ymmärtänyt, ettei syyttä Karjala vallannut ja tenhonnut kävijöitään. Ja kun hän muisteli sitä valtavaa ja mahtavaa menneisyyttä, mikä näillä taipaleentakaisilla tshuudeilla oli, muisteli niitä taisteluja, joita pohjolan aamuhämärässä oli käyty näiden maiden omistamisesta, sitä urheutta, jota sen karjalainen kansa oli vapauttaan puolustaessaan osoittanut, niin ymmärsi hän seisovansa vanhan pohjolan vallan jäännösten raunioilla, heimon keskellä, joka ei sattumalta ja ansiotta kantanut aateluuden merkkiä otsallaan ja hengen etevyyden todistusta laulussaan. Suottapa ei, mietti hän siinä itsekseen, haaveilija uneksi sankarieepoksesta, joka runouden valtavoimin kohottaisi jälleen kunniaan ja maineeseen sen, mikä on onnettomuudeksi unhoon ja hämärään jäänyt.

Hänen mielensä kuumeni. Hän johtui ajattelemaan sitä velttoutta, jolla onnellisemmassa asemassa olevat suomalaiset edelleenkin suhtautuvat heimonsa menneisyyteen. Eikö olisi pyhää työtä omistaa osa ja joukko kotimaisesta historian tutkimuksesta ja tutkijoista yksinomaan Suomen koko heimon suuren menneisyyden valaisemiseksi, niin että siitä vihdoin olisi päivän valossa kaikki, mikä ihmisvoimalle olisi mahdollista? Eikö se olisi jalointa pyhiinvaellusta, mitä Suomen heimon jälkeläiset voisivat tehdä?

Hän selitti tätä opettajalle ja lääkärille. Opettajan silmät välähtelivät ja lääkäri hymyili hyväntahtoisesti. Kansallistunteisena miehenä hän hyvin ymmärsi noiden kahden innostuksen syyn. Näissä kolmessa ojensi uusi ja sovinnollinen aika toisilleen kättä.

Opettajan posket punoittavat ja silmät kiiltävät. Hän tarttuu lasiinsa ja alkaa haaveksien pitää runollista ja korkealentoista puhetta tämän Suur-Suomen menneisyydestä. Voimakkain värein, omituisella sekakielellä ja vilkkain liikkein loihtii hän runollisen innoituksen avulla esiin kuvan tuosta muinaisesta tshuudien valtakunnasta ja sen mahtavuudesta. Hän vaipuu kuvailemaan vapisevalla ja innostuneella äänellä miesten ja päällikköjen uljuutta ja sankaruutta, antaa kuiskaten kuulijalle aavistuksen neitojen suloista, sekä maalaa vapisematta esiin heidän kamalat ja väririkkaat uhrikohtauksensa ja muut pakanalliset menonsa. Ja vähitellen sopeutuvat hänen sanansa säkeiksi, jotka valtavan runollisina kuvina ja raskaan juhlallisessa poljennossa alkavat vyöryä esiin hänen huuliltaan. Se on jotakin uutta, jotakin ulkonaisitta vaikutteitta ja ainoastaan perinnöllisen lahjan avulla syntynyttä korven taiderunoutta, mahtavaa pakanallista hymniä, joka sana sanalta värisyttäen tunkeutuu luihin ja ytimiin. Sitä kannattaa luonnonlapselle ominainen profeetallinen innostus, joka loistaa hänen haltioituneesta katseestaan ja hänen äänensä juhlallisen värähtelevästä liikutuksen tärinästä, ja sen jylhyyttä lisää tämä öinen hetki ja tunnelma pyhästä paikasta.

Niin hän kuvailee, kunnes hän siirtyy esittämään sitä onnen saavuttamatonta haavetta, jolloin olisi yhtyneenä Suomen heimo, koottuna saman katon alle. Profeetallisella voimalla luo hän eteen unelmansa, vertauskuvan suunnattoman suuresta kalevaisesta pirtistä, jonne olisi kokoontunut Kalevan kansa kerta vielä Pohjolan häihin. Hän siirtyy mielikuvituksessaan yli ajan ja mahdollisuuden, suorastaan mässäten onnen ja mahtavuuden unelmissa, jotka ovat suuria, korkealentoisia, suunnattomia salaisesti juovuttavassa huumassaan. Ja niin siirtyy hän lausuilemaan säkeitä vapaudesta. Kuin muinaiset laulajat, kuin parhaiden kansojen parhaat "bardit", kohottaa hän raskaat säkeistönsä yhä laajempaan inhimilliseen kantavuuteen, kunnes niiden huumaava tunnesisältö humisee kuin mahtavien urkujen soitto. Kuulija tuntee, kuinka liikutus vähitellen saa vallan, kuinka sydäntä raskauttaa suloinen, mutta voimakas ahdistus, kuten tiedetään tapahtuvan silloin kuin Jumala sydämessä vaikuttaa, ja kuinka hän lopuksi valtoinaan antautuu sen tunnelman valtaan, jonka tällä pyhällä hetkellä vaikuttavat jumalaiset voimat ovat esille loihtineet.

He nousevat ja juovat tulevaisuuden maljan. Ja kun he huomaavat lääkärin osaaottavilla ja ystävällisillä kasvoilla vilahtavan aran ja pelokkaan epäilyksen ilmeen, vaipuvat he itkien toistensa kaulaan. Runollisessa lennossaan ovat he jälleen unohtaneet todellisuuden, ja sen huomatessaan he tuntevat pettymystä ja tuskaa. Mutta onnen hetken ovat he silti yhdessä eläneet.

Ja he jatkavat haaveiluaan, vaikkakin nyt järkevämmin ja tyynemmin. Hetken ja nautinnon liikuttamina puhelevat he avomielisesti kuin lapset, ilostuvat taas ja juttelevat vilkkaasti. Tullaan aloille, jotka ovat läheisempiä venäläisellekin, puhutaan Karjalan edistystarpeista, kouluista, maanomistus-oloista ja muusta. Innostutaan taas ja ollaan vakuutettuja seudun suurista kehitysmahdollisuuksista. Kunhan kerran tutkitaan maaperä ja vuorityön mahdollisuudet, avataan hyvät kulkutiet merestä mereen ja järveen, niin alkaa Karjalalle uusi loistokausi...

Kylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi. Kievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei välitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri meni avaamaan. Se oli Ontrei.

-- Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha urjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian matkalle.

XII.

HERÄÄMINEN JA PAKO ERÄMAAHAN.

Näkyvi savu salolta, Sinisauhu selkosilta, Haiku nuotion norosta; Mitä metsässä väkeä, Kuta korvess' kulkijata?

Hän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään. Valeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin jostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin kauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen päätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet aamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja mitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka hän ei mitään sanonutkaan.

Hänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä, ja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen. Sydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä kauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka illalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi, joka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa tälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui, että vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen muotonsa aivan kirkastui.

Hyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti kuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen Sondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan kievarista.