Part 5

Ken oli nähnyt Ontrein kolmisen viikkoa aikaisemmin kotikylällään, veljensä talon pihalla tai tuvassa konttia tekemässä, ei olisi enää tuntenut häntä samaksi mieheksi. Ruumiinvammastaan huolimatta kulki hän sitkeästi ja uupumatta, määräillen ja johtaen. Kun iltapäivällä tuona ensi päivänä saavuttiin sinne sen siintävän vaaran kupeelle, ja ruvettiin valmistelemaan ensimäistä yötä taivaan alla, esiintyi Ontrein johto-asema aivan selvästi. Hänen käskystään mentiin vaaran pohjois-puolelle, ettei savu näkyisi etelän kyliin, valittiin sieltä rinteeltä, louhikkojen lomasta, sopiva yöpaikka, naisille mukavin ja suojaisin, miehille ikäänkuin sen vartiaksi, ja tehtiin sinne nuotiot sekä niiden vierille naisille kotukset ja havuvuoteet. Vähillä keinoilla saikin hankituksi paljon mukavuuksia, kun vain älysi ja ymmärsi.

Väsyneenä heittäytyi nuori ruhtinatar havuvuoteelleen huoahtaen helpotuksesta ja kiitellen nöyrästi syrjään siirtyvää Ontreita. Vilkkaalla levottomuudella hän rupesi taas tuhannennenkin kerran tänä päivänä kysymään, luultiinko, että tämä pako onnistuisi. Ja vastausta odottamatta vaipui hän sitten palaviin rukouksiin, kohta jälleen levottomana kysellen, miksi ei hänen sulhonsa jo ole saapunut. Suloisesti hän sitten taas hätäili, etteihän häntä suinkaan liene kiinni pantu tai ruvettu jotenkin hänen pakoaan epäilemään. Niin vaihtelivat nuoren naisen sydämessä levottomuus ja tuska, riemu ja pelko kuin läikähtelevä aalto, ja oudon viehättävää oli nähdä vuoroin hänen kyyneleitänsä, ja vuoroin taas hänen nyyhkytyksistä hymyksi vaihtuvaa ilmettänsä. Mummo lohdutti häntä sydämellisesti, puhuen kuin tuudittaja haastaa lapselleen, rauhoittaen ja kuvaillen tulevaisuutta ruusuiseksi. Tuo vanha nainen ei enää elänyt itselleen, vaan ainoastaan tuolle isolle lapselleen, jota hän seurasi valittamatta vaikka mihin.

Ontrei istui vaieten nuotion ääressä, syviin mietteisiin vaipuneena. Hän oli riisunut saappaat jalastaan ja pannut ne sopivan matkan päähän tulesta kuivamaan, oli syönyt kuivan leivänkannikan illallisekseen ja istui tuossa nyt pää käsien varassa vaieten ja tuleen tuijottaen. Tuli leikki hänen kasvoillaan ja tihruiset, muutenkin pienet silmät nipistyivät vieläkin pienemmiksi valkean kirkkaudessa. Olipa kuin olisi ukko ollut suruisen näköinen, kun hän tuossa tulen hauteessa käänteli arpista, vaivaista jalkaansa ja silloin tällöin silmäsi kuivettunutta kättään. Mitä muisteli hän ja ajatteli? Hänen sitten alkanut iltahartautensa, johon ujostelematta yhtyivät kauniilla vakavuudella ruhtinatar ja mummo, oli taaskin erikoisen palavaa. Ulkoa opitut rukoukset jäivät vähemmälle, ja karjalankielinen supatus todisti, että hän rukoili noin ikäänkuin omintakeisesti menestystä tänä päivänä alotetulle seikkailulle. Hän tahtoi olla kuin pyhä Sosima, jonka samoin oli hänen matkallaan saarelle kohdannut outo mies, joka oli pelastusta vaatinut. Kun pyhimys kerran oli saattanut matkansa keskeyttää, niin kuinka ei sitten hän, vaivainen, sitä tekisi! Ehkä tämän vieraan maan neidon ja hänen sulhasensa pelastus oli Jumalan juuri hänelle suoma erikoinen tehtävä, jossa hän sai osoittaa tahtovansa tulla hänen armostansa heikkojen voimainsa mukaan osalliseksi? Riemullinen lohdutuksen ja vakaumuksen tunne valtasi hänen mielensä, ja ilostuen liikkasi hän ruhtinattaren nuotion äärelle vaillinaisella kielitaidollaan hymyilevältä neidolta tarkemmin heidän asioitaan tiedustelemaan.

Silloin kajahti äkkiä aivan heidän läheisyydessään huuto, ja nopeasti karkasi nuorukainen jalkeille. Pelon kiljahdus katkaisi naisten ja Ontreinkin keskustelun, kunnes näreiköstä nuotion ääreen ilmestyvä kaukaasialainen iloisella tervehdyksellään hälvensi levottomuuden, heittäen maahan raskaan taakkansa. Hänen matkansa oli onnistunut hyvin, ja erikoisella tyytyväisyydellä näytti hän nuorukaiselle -- kivääriä, jonka tämä tunsi vanhaksi tutuksi. Se oli "Berdan n:o 2", joita Venäjän kruunu täällä möi halvasta hinnasta karjalaisille karhujen hävittämistä varten, jotka viime aikoina olivat taas ruvenneet tuottamaan suurta vahinkoa karjan tappamisella. Urjadniekalta itseltään, niin sääli kuin oli ollutkin pettää tuota kunnon vanhusta, joka oli aina koettanut hänen kohtaloaan lievittää, oli hän saanut kiväärin lainaksi sillä verukkeella, että sattuisi vielä karhun kohtaamaan kalaretkellään. Kun se veruke oli näillä seuduilla hyvin luonnollinen, oli ukko kiväärin ja joitakin patruunia lainannut. Tämä oli nuorukaiselle hyvin tuttua, sillä Poventsassa olivat iloiset ja hyväntahtoiset semstvovirkamiehet hänellekin tarjonneet samallaista asetta kruunun siitä vaatimasta hinnasta, ja tiesi hän todellakin näihin aikoihin karjalais-kyliin näitä aseita levitetyn. Tuntuipa turvalliselta, että oli mukana näissä erämaissa ase, jolla voi pahimmankin pedon lannistaa.

Neidon ja miehen hellää tervehdystä ei hän sietänyt nähdä, vaan kääntyi pois. Hänen sydämeensä pisti outo tunne ja hän tunsi, että hänen sielustaan ei sittenkään kokonaan lähtenyt pois se ihana kuva, joka oli sinne sattuman harvinaisesta ja merkillisestä oikusta näinä viime vuorokausina tunkeutunut. Pois kääntyessään näki hän Ontrein itseään tarkastavan ja tulevan vihdoin hänen nuotionsa ääreen, siihen tuttavallisesti viereen istahtaen.

-- Nukkumaan rupeamme, veliseni, sanoi hän ystävällisesti.

-- Uni karttaa silmiäni, vastasi nuorukainen.

-- Hyvään omaantuntoon saapuu se kuin lääke.

-- Kerro Ontrei, missä olet menettänyt jalkasi ja kätesi. Mistä ovat nuo suuret arvet ja mistä yksinäinen elämäsi?

-- Köyhän elämän arvet eivät sinua, veliseni, huvita, ja minunlaisen käsivarsi on luonnollisempi kuivana kuin vetreänä.

-- Älä kiusaa minua, vaan huvita puheellasi. Sanasi, tiedän sen kokemuksesta, tulevat rauhallisina ja nöyrinä, matalalla äänellä ja syvältä sydämestä. Hermoilleni ovat ne kuin rauhan sanomia. Kuuntelen yksinkertaista puhettasi mieluummin kuin maailman parasta taiteilijaa.

Savu palloili patsahana kohti kuulakasta taivasta tänä kesäisenä yönä, jolloin nuorukainen sai kuulla Ontrein tarinan. Kukapa ei mielellään sitä kuuntelisi, sillä kertoilihan ukko siinä nuoruutensa käänteentekevästä tapahtumasta, josta kuvastui inhimillisen elämän vaiherikas kulku ilojen ja surujen, onnen ja onnettomuuksien välillä.

IX.

ONTREIN TARINA.

Vieri aikoa vähäisen, päivä paistoi, pälvet nousi, hanget suuretkin sulivat; ei sula sydänten routa pimeässä veljespirtin.

Ontrein koti oli pienen erämaan järven rannalla, yhtenä muutamista muista karjalaisista talopahasista. Kirkonkylästä vei sinne mutkitteleva polku, ja Venäjän rajalle oli siitä vain kolme peninkulmaa. Salot suuret ja laidattomat alkoivat tuosta aidan takaa, niin läheltä, ettei paljoa rakennuksen ja metsän väliin pellon sijaa jäänyt. Tuolla mäenharjalla oli tuuheakuusinen hautuumaa, tuo karjalaisten kylien surumielinen puistikko, "kuusikko", jossa tummassa varjossa lahoi mullaksi monta kyynelillä sinne saatettua. Se oli pyhä paikka, eikä sinne menty muutoin kuin vainajia viemään ja itkemään. Mihin lehvä putosi, siihen se sai myös jäädä, mihin ruoho kasvoi, siinä sai se myös elinikänsä tuulessa ikävöiden suhista. Aikain kuluessa kaivautui esiin vainajain luita ja arkkujen lautoja, lehdet ja neulaset kerrostuivat vuosien pitkään paksuiksi penkereiksi, puut tihensivät oksiaan kaivaen juurensa syvään maan mehuisiin uumeniin, sammal paisui upottavaksi matoksi. Hyvä oli siellä, kuten itkussa sanottiin, noitten rakkahien, kultaisien vainajien uinua, kesäisien tuulosien tuutiminen, kultaisien kukkasien alla, auvon ja ylähäisien aamuisien toivossa...

Kylä oli mäen rinteellä, katsellen järvelle päin pienistä moniruutuisista akkunoistaan, joissa ilta-auringon valossa loistivat ruostuneen lasin kaikki sateenkaaren värit. Teräväharjaiset talot olivat kyyssähtäneet siihen kuin pystykorvat koirat kontalleen tarkoin järvelle päin silmiään teroitellen. Paljoa ei sieltä näkynyt, kapea veden selkä ja sen takaa sininen salo, koivumetsäinen, jossa näkyi kesäinen tuulen puuska tai pilven varjo kuin järven pinnalla, aaltona eteenpäin ajautuen.

Ontrei oli kahdesta veljeksestä vanhempi, ja hänestä olisi pitänyt tulla talon isäntä, mutta elelikin hän nyt setämiehenä nuoremman veljensä hoteissa. Ramman käden sijaisena olivat hänellä hampaat, jalan sijaisena sitkeys ja kovan kohtalon lievittäjänä alati tyytyväinen ja hurskas mieli. Saattoi huomata Ontrein kotona, että sekä veli ja tämän vaimo, lapset ja koko väki kohtelivat häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella. Olipa kuin olisivat he olleet nöyriä hänen edessään, ikäänkuin alituisessa ja koskaan umpeen menemättömässä kiitollisuuden velassa.

Oli ollut aika, jolloin kaikki oli vielä toisin ja aiottu toiseksi. Isä, valkopartainen karjalais-vanhus, jonka mielessä yhä asui vanha Väinö ja hänen hyvänsuovat haltiansa lauluinensa ja loihtuinensa, oli eräänä päivänä oikaissut itsensä kuolinlaudalle ja siunannut poikansa kuollessaan kuin sadun vanhat kuninkaat. Sopua oli hän veljeksille toivottanut, keskinäistä rakkautta ja siunausta. Sitten oli hänet kuoltuaan viety sinne varjoisaan surupuistikkoon, ja veljekset olivat ruvenneet elämään talossa yhdessä vanhan äitinsä kanssa.

Eletään, eletään siitä taas kotvan aikaa, niin jo ottaa ja kuolee vanha mummo, ja hänetkin itketään hautaan. Nyt ei voi enää talo olla emännättä, vaan täytyy Ontrein lähteä naimaan, mennä toteuttamaan toivomusta, jota hän vuosia on sydämessään salassa pitänyt, mutta josta ei ole äitinsä eläessä sanallakaan, ei tytölle eikä muille, tahtonut totta tehdä.

Ontrei on parhaassa ijässään, terve jäseniltään ja mieleltään. Hän aivan riemastuu tuosta ajatuksesta, ruveten siitä veljelleen haastelemaan. Tämä kuuntelee vaieten, hajamielisesti, kunnes vavahtaen kuulee veljen ikäänkuin häneen vedoten lausuvan ylistäen:

-- Ylen onkin se naapurin Outi ihana neito!

-- Ylen...

Niin hän vastaa, kerraten kehumasanan hiljaa ja epävarmasti, mutta ei uskalla katsoa veljeään silmiin, vaan huoaten poistuu töihinsä. Mutta Ontrei valmistautuu kosioille pukeutuen parhaisiinsa, viemään kosiorahaa naapurin pöydälle.

Nuorempi veli ei puhu mitään eikä mieti paljon mitään. Hän on kerta kaikkiaan ymmärtänyt, että jos Ontrei, talon perillinen, menee Outia kosimaan, niin silloin ei hänen kannata yrittääkään, sillä Outin isä ei ottaisi asiaa edes puheeksikaan. Kun Ontrei oli tämän tytön maininnut, niin oli hänellä haluttanut vaatia tyttöä omakseen, mutta silloin oli kuin olisi salpa noussut kurkkuun. Ei hän voinutkaan mitään sanoa, ei voinut alentua rukoilemaan, että Ontrei antaisi hänelle sen, jota rakasti!

Eihän hän ollut Outillekaan oikeastaan koskaan mitään sanonut, eikä Outikaan hänelle. Rakastiko Outi häntä?

Varmasti. Hän oli nähnyt sen Outin silmistä, kun hän oli uskaltanut tyttöön salaa katsoa. Jo tuosta katseesta hän oli sen ymmärtänyt ja ollut siitä onnellinen. Hän oli pitänyt itseään niin nuorena, ettei hän ollut vielä tullut sanoneeksi Outille mitään. Kisakentällä leikissä oli hän vain hiukan lujemmin puristanut hänen kättään kuin muiden tyttöjen, ja Outi oli vastannut arasti ja vaisusti. Varmasti Outi häntä rakasti ja surisi nyt kovasti, jos isänsä pakottaisi hänet muille menemään.

Mutta jos Outi ei tietäisikään, ei olisi arvannutkaan, että hän rakasti häntä, ja nyt nöyrästi alistuisi vanhempain tahtoon?

Se oli tuskan ajatus ja sai hänet lyömään kuokkaa entistä syvemmälle. Hän kohotti sen korkealle ilmaan ja upotti sitten tuohon sitkeään mättäikköön, niin että ihan silmää myöten se siihen juuttui. Siitä kun sitten rupesi palaa hartiavoimin irti kiskomaan, niin että juuret nauskahtelivat ja oli selälleen lentää mättään irti päästessä, niin tuntui kuin olisi helpottanut. Kun olisi sanoa tuolle Ontreille, että älä veli-rakas vie toisen morsianta ja omaa katsomaani, vaan ota tuosta toinen! Se kummastuisi ja sanoisi, että olisit aikaisemmin ilmoittanut, niin en olisi mennyt... nyt jo kävin kosiolla eikä tyttökään vastaan pannut...

-- Mitähän Outi mahtanee sanoa?

Hän seisahtui kuokoksellaan ja katsoi kylään. Yhä siellä Ontrei viipyy. Eipähän mieluista kosiomiestä niin äkkiä lähtemään päästetä, eihän toki. Sultsinat ja piirakat siinä pian leivotaan.

Ovi tuolla aukenee ja Outi ilmestyy portaille. Hiljaa astuu pihalle, katsoo kauan tänne kuokokselle, varjostaen kädellään silmiään, ja poistuu sitten allapäin rakennuksen taakse.

Taas ovi aukenee ja Ontrei tulee ulos, vielä portailla kääntyen sintsiin päin hyvästelemään. Eihän naapuri, jota aina nähdään, pitkiä hyvästelemisiä kaipaa. Nyt on Ontrei kotiin tulossa. Reippaasti hän astuu ja tänne kuokokselle tuolta hattua heiluttaa ja viittaa luokseen. Koneellisesti iskee hän silloin kuokan turpeeseen ja lähtee kotiin kuulemaan kosiomatkan päättymisestä. Sydämessä on tuskaa ja katkeruutta, ja mieli hakee uhmailun ja uhkan keinoa. Saapuu sisään ja panee vaiti ollen hattunsa seinälle naulaan, kysyen oudon kylmällä äänellä:

-- Asia on selvä, vai?

Ontrei joka loistavin silmin kävelee tuvan lattialla, katsahtaa häneen kummastuen ja pysähtyy:

-- On sanoo hän; eikö ole hauskaa mielestäsi?

-- Mitä sanoi Outi?

Äänessä värähti jo sointu, jota ei voinut väärin ymmärtää. Ontrei pysähtyi taaskin oudostuneena ja katsoi häneen pitkään. Vasta hetken vaitiolon jälkeen vastasi hän:

-- Outi, hänkö, niin, ei hän sanonut juuri mitään, -- tietenkin myöntyi tulemaan...

Ja silloin Ontrei ymmärsi, mitä oli tapahtunut, ja istahti masentuneena penkille.

-- Miksi et sanonut sitä ennen?

Syksyinen päivä vaipui pimeään ja hiipi lohduttomana pieneen pirttiin. Sanattomina olivat yhä tuvassa veljekset. Heille oli molemmille selvinnyt ikäänkuin näkynä salaman valossa, että nyt oli heidän veljesrakkauteensa isketty eripuraisuuden aihe, vihan siemen, joka outoudellaan oli saanut heidät säikähtämään. He ikäänkuin olivat näkevinään isävainajansa edessään varoittamassa jostain kauheasta vaarasta, joka heitä oli uhkaamassa, mutta tunsivat samalla mielessään kiehuvaa katkeruutta toisiaan vastaan. Ontrei oli nyt päässyt sydämensä kallista toivoa toteuttamaan, eikä mielinyt luovuttaa sitä, mikä oli hänelle jo luvattu ja annettu, mutta Jyrki taas ajatteli vihalla ja kateudella tätä veljensä onnellista osaa, joka hänen mielestään kuului ikäänkuin jonkun pyhemmän oikeuden perustuksella hänelle. Kaikki tuntui hänestä nyt niin vastenmieliseltä, ettei hän olisi enää tahtonut vanhassa kodissaan korttakaan ristiin panna. Hurjana kuvaili mielikuvitus kaikkia katkeran kohtalon lievikkeitä, ja koston henki saneli salaa sielussa myrkyllisen suloisia sanojansa. Hän puristi nyrkkejänsä ja tunnusteli lyhyen vartalonsa ja leveiden hartiainsa, voimaa. Mahtaisiko hän sittenkään tuolle Ontreille riittää, sillä se on peto väkevä kuin karhu, -- tämän kylän väkevin?

Ontrei istui pää käsien varassa kauan, mutta nousi sitten.

-- Aamulla menemme yhdessä sinne kuokokselle, sanoi hän sitten tyynesti, ruveten panemaan tulta samovaariin.

Hän oli ulkoa nähden rauhallinen, vaikkakin kulmilla asui synkeä ikävä. Kuinka ihanasti oli hänen päivänsä alkanut ja kuinka harmaaseen mielialaan olikaan se päättynyt!

Ontrei vältteli sen jälkeen morsiantaan, eikä ryhtynyt tekemään ratkaisevasti totta naima-aikeestaan. Jyrki tuli päivä päivältä synkemmäksi ja surullisemmaksi, mutta samalla ikäänkuin voitostaan ja asiastaan varmemmaksi. Outikin rupesi puolestaan Ontreita kaihtamaan. Tästä ymmärsi Ontrei heidän puhuneen keskinäiset asiansa selväksi, ja nuoremman veljensä koettavan houkutella Outia puolelleen. Katkeruus ja viha leikkasi sydäntä. Veljekset kulkivat päivät päästään kuin unessa ja aivot hakkasivat vain tuota yhtä kysymystä: miten selvitä?

Pian tiedettiin koko kylässä veljesten välinen asia. Suruissaan Jyrki erehtyi juomaan ja vietti päiviä hoilaten ja kiroten tai itkien, väliin uhkaillen veljeään, mutta väliin puhuen hänestä suurella rakkaudella. Ontrei hautasi asian sydämeensä eikä sallinut kenenkään siitä kanssansa keskustella. Odotettiin hänen jo luopuvan puuhastaan, kun tiedettiin tytön suosivan enemmän nuorempaa, mutta sitäkään hän ei tehnyt. Tyttö oli hänen, eikä hänen tarvinnut luovuttaa morsiantaan kenellekään. Hän ei edes huolinut ruveta asiaansa sitenkään selvittämään, että olisi häitä kiirehtinyt, kulki vain umpimielisenä tietänsä.

Talvi tuli. Pimeää ja lumista kujaa myöten hoippuroi Jyrki kotia, mieli synkeänä viinasta ja ikävästä elämästä. Veljenrakkaus oli ruvennut hänestä tyysten sammumaan, ja hän piti Ontreita nyt vain onnensa ryövääjänä. Hän vihasi veljeään, ja tunsi tuon vihan tänä iltana elävämmin kuin koskaan ennen. Ei, tyttöä hän ei ikinä luovuttaisi, ei vaikka siinä autuus menköön.

Hän seisahtui kotinsa portaille, johon sataneeseen lumeen jalka painui narahtamatta, ja kuunteli. Oli myöhäistä eikä pirtistä enää kuulunut mitään. Ontrei oli kylällä tai oli pannut maata.

Hiljaa avasi hän pirtin oven ja hiipi sisään. Tuolta häämötti Ontrein haahmo penkiltä tilaltaan Jumalan-kuvan alta. Tasainen huounta osoitti, että hän nukkui.

Kamala ajatus lennähti Jyrkin päähän, niin hirveä, mutta samalla ihanasti koston ja vihan himoa hivelevä, että hengitys tahtoi salpautua. Hän hiipi varpaisillaan lähemmäksi Ontreita katsomaan.

Hän makasi selällään, kädet nostettuina pään yläpuolelle. Kasvolihakset nytkähtelivät rauhattomasti ja silmäluomet värähtelivät; hengitys purkautui väliin ulos huokauksena.

Jyrki kumartui hiljaa hänen ylitseen.

Silloin avasi Ontrei silmänsä ja katsoi veljeänsä.

Hän ei muuttanut asentoaan, ei säpsähtänyt eikä säikähtänytkään, katsoi vain veljeään sinisillä silmillään, vakavasti ja surumielisesti.

Ja veli tunsi, että kiusaajan salainen ansa hänen sydämessään oli Ontreille selvä kuin avoin kirja. Polttava puna kohosi hänen poskilleen, hän suoristihe, hätääntyi, humalan viimeinenkin jäte katosi, ja silmät maahan luotuina seisoi hän siinä ikäänkuin tuomarinsa edessä. Mutta Ontrei ei sanonut mitään vieläkään, vaan tuijotti häneen yhä. Tuo vakava katse tunkeutui veljen sydämeen kuin puukon terä, pistävänä ja verta vuodattavana, leppymättömänä, paljastaen kuukausien salaiset aikeet ja vihan sanelemat suunnitelmat. Vaikka olisi luonut silmät maahan ja koettanut tuota katsetta välttää, niin tuntuivat ne silti polttavan ja näkyivät tuolta kaukaa kuin tuliset nastat, syöpyen sydämeen syvälle ja vastustamattomasti.

Jyrki vapisi koko ruumiiltaan. Tämä muutaman minuutin kokemus oli hänen raskaalle ja rasittuneelle mielelleen liian järkyttävä. Hän lysähti huoaten lattialle veljensä vuoteen ääreen. Mutta Ontrei ei sanonut mitään, vaan kääntyi seinää vastaan, antaen kuitenkin kätensä ikäänkuin rauhoituksen tarkoituksella viivähtää veljensä hartioilla, jotka tärisivät liikutuksen ja epätoivon sisällisestä puuskasta...

-- -- -- -- --

Raskaat talvipäivät kuluivat hiljalleen ja rupesi keväämpi henki ilmassa tuntumaan. Entistä suuremmalla voimalla ailahti silloin Jyrkin rinnassa rakkauden kaipuu ja intohimo, ja unohdetut olivat pian ne kokemukset, joita talvellinen yöllinen kohtaus oli hänelle tuottanut. Uudelleen rupesi hän katsomaan karsaasti veljeänsä.

He eivät olleet sanallakaan toisilleen tuota kohtausta selvittäneet, ei Ontrei kysynyt eikä Jyrki liioin selitystä tarjonnut. Se oli jäänyt heidän kahdenkeskiseksi salaisuudekseen, josta ei äänettömän sovinnon perusteella puhuttu mitään. Eivätkä he yleensäkään puhuneet toisilleen mitään, Ontrei ei liioin muillekaan. Apeana ja synkkänä teki hän töitänsä, vältellen ihmisten seuraa. Mutta hänen ja Outin häät vietettäisiin vappuna, -- sen oli hän nyt aivan kuin uhmaten Outin isän kanssa päättänyt, ja tytön tahtoa ei siinä kuunneltu. Miten mennä naimisiin pojan sellaisen kanssa kuin Jyrki oli, talottoman ja rahattoman? Sehän ei ollut mahdollista, ja suorastaan järjetöntä silloin, kun oli talon isäntä tarjolla. Outi sai tyytyä, ja itkeä hereät itkunsa.

Veljekset hiihtelivät kevättöille salolle, parhaan hankiaisen aikana. Latu kohosi mutkitellen pitkin vaaran sivua, kiiveten aina yhä korkeammalle, kunnes harjalle päästyään päätyi suoraan yli menemään. Ontrei meni edellä, Jyrki hiihteli perässä, pyssy selässä hihnassaan. Vaaran tässä kohden louhikkoiselta selältä aukeni ihana näky. Metsä oli jo puhdistanut lumen turkistaan ja oli tuossa edessä vihantana, tummana ulappana, välillä päästäen lumen vielä saarekkeina sieltä täältä kimaltelemaan. Tuuli puhalsi kostealla raskaudella ja ilmassa oli kuin kevään tuoksua. Vaaran laki oli jo melkein lumeton, hiukan paikoin iljanteella. Miehet huoahtivat siinä rinnakkain, nojaten sauvoihinsa.

Ontrei ei katsonut veljeensä, mutta tiesi tarkalleen minkä näköinen tämä oli tuossa seistessään. Epävarmuus, katkeruus, säikähdys, viha, kaikki myrskyisen sydämen tunteet olivat Jyrkin kasvoilla näkyvissä. Hiihtäessään oli Ontrei tämän kaiken tuntenut ja sydämessään nähnyt, oli varsin hyvin ymmärtänyt senkin, missä kauheassa kiusauksessa hänen veli-poloisensa oli ollut tuossa hänen jälessään pyssyineen hiihtäessään, oli sen ymmärtänyt ja veljeään säälinyt. Mutta hän ei ollut huolinut pelätä, sillä hän oli kerta kaikkiaan siinä kohden antautunut ikäänkuin kohtalon johdettavaksi; hän ei voinut ikinä uskoa sitä mahdolliseksi, että heidän, muinoin niin rakkaiden veljesten suhde päättyisi veljenmurhaan. Ja kuitenkin, tuo talvellinen ilta oli kentiesi siltikin todistanut toista... Miksi hän ei sittenkin luopunut Outista ja talosta sekä antanut niitä molempia Jyrkille? Siksi, että hän ei voinut. Hänellä ei ollut voimia niin yli-inhimilliseen uhraukseen, hän ei tahtonut tulla veljensä rinnalla syrjään sysätyksi, hänkin rakasti Outia ja voimallisemmalla rakkaudella kuin kentiesi tuo nuorempi, vielä monessa kohden poikanen. Miksi oli juuri silloin, kun onni näytti auenneen ihanimpana ja elämä rikkaimpana, hänelle pantu kestettäväksi sellainen koettelemus? Outi ei häntä rakastanut. Rakastaisi varmaankin, kunhan oppisi oikein tuntemaan, rakastaisi, kun saattoi Jyrkiäkin rakastaa. Voimallaan ja tulisella lemmellään opettaisi hän tytön häntä rakastamaan. Ei, hän ei saattanut luopua tästä hänelle kalliista aikeesta, sillä eihän hän voinut luopua elämästään. Ja ennenkuin Jyrki voisi saada Outin, täytyisi hänen antaa hänelle talokin, kaikki. Se oli liian paljon vaadittu, hän ei jaksanut sellaiseen uhraukseen alistua, sillä hän oli nuori ja ylpeä ihminen hänkin...

Tätä asiaa oli hän pohtinut öin ja päivin, mutta ei ollut jaksanut päästä siinä päätökseen. Ja kun hän oli nähnyt, mitkä kiusaukset Jyrkiä ahdistivat, oli hänen oman tuskansa lisäksi tullut pelko siitä, että veli lankee kiusaukseen. Tuona talvisena yönä hän oli nähnyt, mikä kaikki saattoi olla mahdollista. Ja tuskan musertamana oli hän jo monta kertaa koettanut suostutella itseään heittämään kaikki ja luopumaan leikistä, kun entinen ylpeys oli taas hänen tahtonsa terästänyt ja hyleksityn rakastajan nolo asema uudelleen valanut sydämeen vihan katkeruutta ja voimaa. Hän oli ihminen hän, Ontrei, ei pyhimys.

Hän katsoi nyt salavihkaa veljeään, kun tämä tuossa otti pyssyä selästään, ja arvosteli hänen voimaansa ja pystyväisyyttään. Äkkiä juolahti hänen mieleensä kumma ajatus:

-- Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos minä voitan, niin pidän ne itse.

Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.

-- Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.

Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:

-- Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille, että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.

Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.