Part 4

Hän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.

Mikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon, viileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa vetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa on se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi niiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen. Mutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä, sammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä. Levon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi jäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle sinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle äyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he ylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä olla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, -- tuollainen äkkiä sydämeen valahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne, joka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä saatu omantunnon rauha...

Hetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä vaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.

-- Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne eivät ehdi meitä paljon jätättää...

-- Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan, onnettomuutta siitä vain... Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!

Ukko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki nuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä kohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten takana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat Ontrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten jänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren naisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä ollut tullut!

Nyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana kääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi kaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja varmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja taputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.

-- -- -- -- --

Ukko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen oli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja niin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä, vaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä lomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen sillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä johdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa eräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa ympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin astetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan vuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin kirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta ja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta vaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään jalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat pitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti kutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli Ontrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle erikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva ojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän Aunuksen Karjalan läpi.

-- -- -- -- --

Se oli viileä ja kirkas pohjolan aamu, jolloin näiden outojen ihmisten tarina ensiksi kerrottiin. Vakaina ja hartaina kuuntelivat sitä ympärillä synkeän korven kuuset, hiljaa lirisevä puronen ja luonto kaikki. Pienen nuotion savu nousi tuskin huomattavana patsaana tyynessä ilmassa, kohosi hiljaa kuusen latvojen tasalle, mutta pysähtyi leijailemaan siihen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko yrittää ylemmäksi, kohti tuota kullalta kuultelevaa maailman lakea. Mutta kuusen latvojen tasalla pitivät hyönteiset kiihkeätä karkeloaan, tuhatlukuisena parvena sokkeloleikissään kiitäen. Sanotaan: nämä omituiset pohjolan hyönteiset, jotka usein kesä-illoin kokoontuvat laskevan auringon loisteeseen karkeloimaan, elävät vain yhden vuorokauden; siksi ne leikkivät vimmatulla vauhdilla, pysähtymättä, levähtämättä, keretäkseen karkeloida mahdollisimman paljon, saadakseen elää ja nauttia sen, minkä lyhyessä yössä ehtii...

Nuori nainen, tuttava tuolta poutaiselta tieltä, kuunteli kertomusta nöyränä ja hiljaisena, kuunteli sitä myös vanha mummo, Ontrei ja nuorukainen, jonka käsi oli siteessä. Mutta kertojana oli kaukaasialainen tuttavamme, tummat silmät välkkyen innosta ja elämänhalusta. Mikä oli mieheen mennyt? Into hehkui hänen silmistään, käskevä kaiku hänen äänestään, ja suonikas käsi näytti tietävän voimansa. Ja katseesta, joka hellentyen suuntautui tuon tuostakin nuoreen naiseen, joka värähti sen polton alla, tuntui alakuloisuus ja epävarmuus hävinneen.

Se kaikki oli tapahtunut hyvin kaukana ja oloissa, jotka tuntuivat outoutensa vuoksi sadulta. Tuo nuori nainen tuossa väitti, että hänen suonissaan virtasi Georgian vanhan hallitsijasuvun verta, ja että hän oli viimeinen, kaukainen syrjähaaran jäännös tuosta muinoin mahtavasta suvusta. Kaunis hän ainakin oli. Hyvä Jumala, kuinka hän olikin kaunis! Nuorukainen tuijotti häneen taaskin ikäänkuin unelmiin vaipuneena, ikäänkuin tyrmistyneenä. Hänen teki mieli langeta neidon eteen polvilleen ja rukoilla häntä, palvella häntä, julistaa, ettei ollut maailmassa mikään sen arvoista kuin edes yksi ainoa silmäys hänen ihanista silmistään, joihin saattoi upota kuin pohjattomaan mereen. Ja sitten hänen teki mieli itkeä, valittaa sitä, ettei tämä ihana kukka ollut katoomaton vertauskuva, joka innoittaisi ihmiskuntaa ihanalla muodollaan ja yliluonnollisella kauneudellaan ikuiseen kamppailuun kauneuden puolesta. Hän tunsi sydämessään vuoroin riemua, vuoroin tuskaa, vuoroin pursuavaa voimaa ja sanomatonta raukeutta, hän tunsi aivankuin yhtenä elämyksenä kaiken sen hekuman ja tuskan, minkä ajallinen vaelluksemme ihmiselle tarjoaa...

Kertojan ääni tunkeusi hänen unelmiensa joukkoon. Korkealla vuoristokylässä oli hän, georgialainen aatelismies, asunut, siellä, josta on estämätön näköala alas laakson kaupunkiin, jossa taas eli holhoojansa luona tämä neito. Oli riemullista tietää, kun katsoi alas laaksoon, että siellä eli hän, joka oli enemmän kuin koko maailma. Siellä etelässä mahtoivat tunteet olla meille viileän maan asukkaille aavistamattoman tulisia. Kun lempi käskee, niin totellaan ja totteleminen on autuus. Ah! syttyä kerran todella, yhdeksi ainoaksi ihanaksi liekiksi, joka palaisi kuin mahtava polttouhri...

Heidän rakkautensa ei tahtonut tietää mistään esteistä, mutta niitä ilmestyi odottamattoman paljon. Georgialaisen annettiin ymmärtää sekä oman heimon että ruhtinattaren holhoojain taholta, ettei liittoa heidän välillään tultaisi sallimaan. Ylpeät veret kuohahtivat, uhattiin, kehoitettiin, rukoiltiin, ei mikään auttanut: nuorten päätös näytti järkähtämättömältä. Vaikka heitä kuinka olisi vartioitu, tiesivät he silti tavata toisiansa; kun heitä ruvettiin ankarammin vartioimaan, sattui väkivaltaisia kohtauksia. Kiihtyneenä antoi hän kannatusta asioille, joiden vaarallisuuden hän tunsi, kunnes kaikki päättyi siihen, että hän eräänä päivänä huomasi olevansa vankina kaukana pohjoisessa...

Silloin kun hänet oli kotikaupungistaan pois lähetetty, oli hän osaaottavalta vartialta saanut tietää karkoituspaikkansa. "Ilmoita se hänelle", oli hän rukoillut, "ilmoita ja pyydä kirjoittamaan". Se oli hänen ainoa toivonsa näinä vuosina. Aluksi oli hän kirjoittanut kotiin, ja oli itsekin saanut kirjeitä, mutta ne oli osoitettu viranomaisten kautta tuleviksi, eikä niissä puhuttu sanaakaan hänestä. Mitä suvusta ja ystävistä, mitä heimosta! Niitä ei ole sille, joka elää vain häntä ajatellen.

Ja niin oli hän lakannut kirjoittamasta, uskoen, että kaikki oli ijäksi häneltä mennyttä. Epätoivo oli laskeutunut kuolettavana kuin lumivaippa hänen mieleensä, ja hän oli vain ruvennut hiljaisesti odottamaan sitä hetkeä, jolloin hän pääsisi näkemään edes onnensa raunioita.

Onnellinen se, jonka elämässä on edes onnen raunioita! Silloin tietää eläneensä ja kokeneensa jotakin, olleensa mukana siellä, missä on ollut edes jotakin raunioiksi luhistuvaa, rakennuksia, rikkauksia kentiesi. Köyhän tuvan luhistuminen ei herätä suurta huomiota ja sen mukana ei paljon hautaannu. Ainoastaan voimakkaiden sielujen suodaan kokea jotakin, vain heillä voi olla suuria ja jaloja henkisiä elämyksiä, jotka aateloivat ihmisen, olivat ne sitten iloja tai suruja. Mitä onnesta, joka on ainaista päivänpaistetta! Olkoon se surua ja myrskyä, joka suo jännittää kättä taisteluun, olkoon ottelua tuulen kanssa, että silloin, kun laskemme elämän meren suolavedestä tiukkuvat raajamme hetkeksi rannalle, lepo ja pilven raosta pilkistävä päivä tuntuisi sitäkin ihanammalta. En tahtoisi olla sunnuntailapsi, huokasi kertojaa unelmoiden kuunteleva nuorukainen, vaan tapahtuvan tahtoisin jotakin!

Ja niin kuului eräänä iltana, kun maanpakolainen raskaalla mielellä jälleen palasi polultaan metsän helmasta, jossa hän oli kotimaansa kielellä huvikseen metsän puille haastellut, erään talon pihalta hellä ääni. Se oli samaa kuin olisi maailman onnettomimman osaksi tullut yhdellä kertaa kaikki mahdollinen inhimillinen onni, niin suuri, että pelkäsi sydämen siitä pakahtuvan...

Hän ei vieläkään, siinä seistessään ja lemmittyään katsellessaan, tahtonut voida uskoa, että tyttö tuossa oli se sama sieltä kaukaa etelästä...

VIII.

PAKORETKELLE LÄHTÖ.

Sinne lähde, sinne riennä, Luokse Maaria-emosen, Juurelle Jumalan äidin: Äsken kipu kirpoavi, Suru suurikin sulavi.

Suloisen äänen, kuten sanottu, kuuli silloin karjalaisen talon pihalta maanpakolainen mies, ja oli hänen sydämensä onnesta tukahtumaisillaan. Tuo neito ei ollut kukaan muu kuin äsken maantiellä tapaamamme, ja vanha mummo oli hänen imettäjänsä ja toinen äitinsä. Omituinen, raskas kohtalo oli saanut neidon näin loitolle isäinsä ja heimonsa maasta vaeltamaan, laki, jonka nimi oli rakkaus. Punehtuen hän saneli jatkoa ja täydennystä sulhasensa kertomukseen.

Sanattomassa surussa kuluivat viikot ja kuukaudet sen jälkeen, kun hänen lemmittynsä oli vangittu; turhaan odotti hän sanomaa saapuvaksi -- ei sanaakaan. Nimettömän kirjeen kautta sai hän vihdoin tietää, mikä oli hänen sulhonsa karkoituspaikan lähin kaupunki. Odotettuaan yhä ja kärsittyään epätoivon kaikki tuskat päätti hän vihdoin ottaa asiasta itse varman selon. Niin hylkäsi hän kaikki korunsa ja komeutensa sekä läksi vanhan hoitajattarensa kanssa halki Venäjän sulhoansa etsimään. Salassa ja mutkateitä, alati piiloutuen, koettaen jättää vääriä jälkiä eksytykseksi olivat he harhailleet kohti päämääräänsä, tuota pientä kaupunkia Äänisjärven pohjois-rannalla. Mahtavat voimat olivat heitä takaisin hakemassa ja kiinni ottamassa, mutta silti onnistui heidän pujotella eteenpäin. Ensi laivalla saapuivat he keväällä Petroskoista yli Äänisen kirkkaitten vesien, sivuuttivat vanhan Sungun markkinapaikan ja laskivat pienen ja ystävällisen kaupungin laituriin...

Nuorukaisen aatos seurasi hymyten neidon tuloa Poventsaan. Muistoon virkosi kaunis kesäinen iltapäivä tuossa pienessä kaupungissa. Nauraen ja ilakoiden oli nuorisojoukko saapunut saarelta Äänisen ulapalta, jonne oli tehty huviretki, ja mukana oli ollut suomalainen nuorukainen, vasta aamulla kaupunkiin tullut. Niin, vasta tullut, mutta jo venäläisen neidon silmiin syvään katsonut! Samaan aikaan oli taas saapunut Petroskoista matkustajahöyry, ja sitä vastaan ottamaan oli kokoontunut koko pikkukaupungin hienosto. Mikä iloinen hälinä ja eloisuus, vaikka erämaan helmassa elettiinkin! Tuossa naiset juttelivat tärkeinä, tuossa venäläiset herrat hyväntahtoisesti löivät toisiaan olkapäille ja hohottelivat isoäänisesti. Tuossa saapui polkupyörällä -- kaupungin toistaiseksi ainoalla -- paikalle siro ja käppelä tutkintatuomari, tervehtien oikealle ja vasemmalle kohteliaasti kuin konsanaan paras kavaljeeri. Tuossa tuli isokasvuinen, punakka ja suomalaissyntyinen semstvo-agronoomi, jonka hyväntahtoisuudella ei ollut pituutta eikä leveyttä, eipä pohjaakaan. Mutta kuin lumiaura kinoksessa halkaisi itselleen tuossa tien isovatsainen ja jättiläiskokoinen, punakasvoinen ja määrättömän veljellinen ispravnik; ähkien ja tervehtien kohteliaasti joka suunnalle vaelsi hän kuin erämaan laiva hiekkameressä rantakioskille, jonka pöydän ääressä -- hän sekoitti olueen jäätä, antaen tuon virkistävän juoman valua kurkustaan alas suunnattoman pitkinä ja perinpohjaisina siemauksina. Ihana ilta oli siitä seurannut, häntä tuntematonta suomalaista nuorukaista oli pidetty joka talossa kuin rakasta sukulaista, ja vallan menehtyneenä oli hän vihdoin muutaman päivän perästä selvinnyt jo kärsimättömäksi käyneen Ontrein matkaan...

Neito oli asunut kauan Poventsassa ja koettanut salavihkaa tiedustella hakemaansa. Paljon oli karkoitettuja täällä, mutta missään ei näkynyt grusialaista. Kului kevät kesemmäksi eikä mitään näkynyt. Meni neito mummonsa kanssa silloin kerran rantaan katsomaan laivan saapumista, ja näki sieltä astuvan maihin parven köyhiä vaeltajia, näöltään pitkämatkaisiakin. Minne ovat nämä ihmiset matkalla? oli hän kysynyt. Solovetsin pyhään monasteriin, oli hänelle vastattu. Ja silloin oli ikäänkuin salaperäinen ääni hänelle kuiskannut: sinne lähde, heittäydy pyhän neitsyn jalkoihin, rukoile häneltä sulhosi vapahdusta. Ellet sitä sieltä saa, niin on sulhosi pahoin syntiä tehnyt, ja kärsii Jumalan lähettämää rangaistusta. Sinne menen, oli hän silloin alistuen päättänyt, tuntien samalla sydämessään suloista aavistusta. Tuona samana iltana olivat he sitten muitten pyhiinvaeltajien kanssa lähteneet kulkemaan kohti merta ja pyhää luostaria...

-- -- -- -- --

Oi sitä suloista kohtausta pimeässä karjalaisessa sintsissä, niitä tulisia syleilyjä ja lukemattomia suudelmia, jotka tuon tuostakin silloin katkaisivat molemminpuolisia selvittelyjä. Kun oli neito ikävänsä ajamana pistäytynyt pihalle, kuunnellut, katsellut auringon vaipumista autereiseen taivaanrantaan, muistellut kadonnutta sulhastansa, muistellut tuota vierasta nuorukaistakin, joka heidät oli tiellä yhdyttänyt, niin olivat silloin silmät sattuneet mieheen, joka tuossa kujalla vaieten ja allapäin oli hitaasti kulkenut. Salamana oli silloin lennähtänyt aavistus sydämeen, niin ihana, että polvet olivat tahtoneet herpautua, ja kurkusta oli lennähtänyt ilmoille rakas nimi. Se oli totta, hän se oli...

Ja hän oli aivan kuin herännyt pitkästä unesta. Pois, oli hän sanonut, pois lähden täältä. Menemme vieraille maille siksi, kunnes meidän sallitaan palata kotiin. Me valloitamme itsellemme onnellisuuden oikeuden, emme rukoile, vaan vaadimme sitä. Odota minua täällä, lähden ja kokoan tavarani, karkaamme pois...

Mutta tyynnyttyään oli hän ruvennut asiaa järjellisesti pohtimaan. Hän tiesi, että karkoitettuja usein yritti paeta yli rajan, mutta että pako sittenkin harvoin onnistui. Ja nyt hänellä oli mukanaan vielä kaksi naista. Ei, asia oli pantava viisaasti alkuun. Mene tshainajaan, oli silloin neito havahtanut kirkkain silmin häntä neuvomaan, mene sinne; siellä asuu suomalainen nuorukainen ja rampa äijä, ehkä ne tietävät neuvoa. Ja neito kertoi kohtauksen maantiellä, ja mies muisti nuorukaisen tshainajasta. Kiireesti lähti hän sinne...

-- -- -- -- --

Kertomuksen loppu oli avomielinen pyyntö: auta meitä, ja siihen yhtyi ihana silmäpari. Katsottuaan niihin sanoi nuori mies reippaasti, aivan muuta ajattelematta:

-- Autanpa tietenkin, teen kaikkeni!

Nyt tuli Ontrein vuoro. Hän oli vihdoinkin päässyt rauhoittumaan, nähtävästi kalakukkonsa vaikutuksesta, mutta oli uudelleen menettää tasapainonsa, kun kuuli, mihin vaaralliseen yritykseen häntä pyydettiin. Ankarasti penäsi hän vastaan, mutta oltuaan hetken tuon saman silmäparin vaikutuksen alaisena, rupesi hänkin horjumaan ja kynsimään korvallistaan. Mummo tuossa syrjässä tuli uudelleen terävän näköiseksi, mutta lievensi kurttujansa sentään, kun äkkäsi, mikä etevä henkilö tämä Ontrei sittenkin näytti seurassa olevan.

-- -- -- -- --

Raskaasti huoaten nosti vihdoin ukko laukkunsa selkäänsä ja lähti hitaasti kämpimään maantietä kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi lähtenyt pitkin sen leveätä selkää pohjoiseen päin, meni hän suoraan sen yli ja rupesi painumaan metsään, kohti länttä ja sen erämaita. Hämmästyen huomasi tämän hänen toverinsa ja kiiruhti saattamaan ukkoa tuosta tilille. Hiukan kiivastuen selitti tämä silloin, että oli mahdoton ajatella pääsyä Vienan rantaan näiden karkulaisten kanssa muuten kuin kääntymällä takaisin länteen. Kun pyrittäisiin tästä, näyttäytymättä kellekään, suoraan Ontojärvelle, johon Poventsasta sille kulmalle menevä maantie vie, niin ei kukaan arvaisi heitä sieltä etsiä. Ostettaisiin sieltä karjalaiset vaatteet neidolle, miehelle ja muijalle, joita ei siinäkään kylässä näytettäisi, mentäisiin siitä tuttuja teitä pohjoisemmaksi ja sanottaisiin kylissä, että nämä vieraat ovat Ruotsin kansaa Suomesta eivätkä taida meidän kielellä haastaa, niin hyvin luultavasti päästäisiin kaikessa rauhassa Kemiin, josta sitten pitäisi muuta neuvoa keksiä edelleen. Ja jos ei Ontojärvelle yritettäisi, niin mentäisiin vähän etelämmäksi, Seesjärvelle, vanhaan Paadenen kylään, josta kyllä saataisiin mitä tarvittaisiin. Onhan nyt lämmin vuodenaika ja kalaa voidaan pyytää matkalla, jopa saada välillä olevista karjalaiskylistäkin ruoan apua, vaikka niihin ei juuri ollut meneminen, kun ei niissä matkalaisia kesäisin tainnut paljoa käydä ja kun eivät olleet valtatien varressa, joten siis saattaisivat epäillä. Mutta kun edes Ontojärvelle saakka päästäisiin, niin siitä kyllä voitaisiin huolettomammin edelleen matkata. Ankara oli muuten siinäkin työ edessä, sillä mikäli Ontrei tunsi näitä välisaloja, niin olivat ne suuret ja harvaan asutut, paljon veteliä soita ja tiettömiä taipaleita. Mutta kun päästäisiin pois tämän ensimäisen urjadniekan ja stanovoin ilmoilta, niin sitten kyllä uskaltaisi jo kylistäkin tien osviittaa kysellä, ja niin päästäisiin hiljoilleen eteenpäin. Tuota suurta maantietä ei ollut missään tapauksessa ajatteleminenkaan, sillä johan ne pian sähkölangallakin ilmoittaisivat meren rannalle Sumaan, että nyt on semmoinen mies karussa, jotta pankaa kiinni...

Ontrei oli selittänyt kantansa vaatimattomasti, joskin hiukan närkästyneellä äänellä, ja nuori mies huomasi pujopartaisen seuralaisensa olevan aivan oikeassa. Nyt vasta rupesi hänelle selviämään, mihin seikkailuun hän oli antautunut, ja mitkä kaikki vaikeudet siinä olivat voitettavina. Huolestuen vilkaisi hän seuralaisiinsa, noihin etelän ihmisiin, joilla ei tietenkään ollut aavistustakaan kulusta näillä pohjattomilla nevoilla ja öiden viettämisestä ulkoilmassa nuotiolla, savun ja sääskien seassa. Hänelle itselleen ei siinä ollut mitään pelottavaa, vaan päinvastoin houkuttelevaa seikkailua, mutta kieltämättä oli asia hiukan toinen näille naisille.

Ontrei jakeli määräyksiään. Kaukaasialaisen piti uudelleen mennä kylään ja sanoa siellä menevänsä kalaretkelle; piti ottaa mukaan kalastusvehkeitä ja ainakin kirves, jollei pyssyä saanut; leipää piti myös ottaa niin paljon kuin epäilystä herättämättä saattoi. Me muut odotettaisiin tuolla siintävän vaaran kupeella. Hyvä olisi myös, jos saisi hiukan vihjausta, oliko näillä seuduilla edessä isojakin kyliä, vai olivatko, niinkuin Ontrei luuli, harvaan asuttuja. Suolaa ei pitänyt unohtaa myöskään.

Asian kuultuaan ja päästyään ymmärtämään Ontrein suunnitelman nyökäytti etelän mies hyväksyvästi päätänsä ja lähti enempää puhumatta. Mutta Ontrei painui edelleen metsään seurueensa kanssa, tapansa mukaan vaivaloisesti kulkien, perässä kaksi naista ja viimeisenä ajatuksiinsa vaipunut nuori mies.

-- -- -- -- --

Ontreista oli äkkiä tullut se, jonka varaan suureksi osaksi oli jäänyt koko yrityksen onnistuminen. Hän oli nyt retkikunnan kieltämätön johtaja, eikä tullut kysymykseenkään, ettei hänen tahtoaan olisi toteltu. Hänellä olikin niin laaja ja perinpohjainen kokemus kaikissa ulkoelämää koskevissa seikoissa, luontainen vaisto osata oikeaan tiettömillä taipaleilla, satakin neuvoa varalla pulmallisen kohdan ratkaisemiseksi, että piankin ymmärrettiin hänestä ennen muita riippuvan, päästiinkö ja kuinka helposti näiden erämaiden läpi teille ja asutummille seuduille. Tuota pikaa oli hänestä tullut nuoren ruhtinattaren suosikki, ja itse imettäjäkin taipui leppoisemmaksi, vaikka pitikin yhä jonkunmoista epäluuloista rajaa itsensä ja liuhuparran välillä. Ruhtinattaren palvelukseen innostui Ontrei pian, ottaen hänen asiansa omakseen. Mutta milloin tuli kysymykseen voiman ja reippauden antama apu, silloin oli ruhtinattaren sulhanen väsymätön. Uupumaton oli hän laittamaan nuotioita ja havuvuoteita, uupumaton kantamaan taakkoja, puhumattakaan morsiamestaan, jonka jalat usein retken ensi aikoina tahtoivat kieltäytyä emäntäänsä kantamasta. Vanha mummo taas oli nuoren haltiattarensa naisellisena tukena tällä rasittavalla matkalla, alati koettaen rohkaista häntä ja lievittää vaivoja. Miten ihmeellisesti muodostuivat nämä kaksi naista koko matkueen huolenpidon ja vaalimisen esineiksi. Vaivaisesta Ontreista alkaen heräsi jokaisessa miehessä naisen palvelemisen ritarillinen henki, joka sai heidät ponnistelemaan kaksinkertaisella voimalla. Meissä asuu kaikissa jotakin, joka sykähtää iloisesti synkänkin surun keskellä, kun näemme kauniin naisen ja joudumme hänen lämmittävään läheisyyteensä. Kuinka hänessä on kaikki sopusuhtaista ja miellyttävää, miten hänen naurunsa on kirkasta, kädet pienet ja silmät loistavat! Me aivan mykistymme hämmästyksestä ja sanattomasta ihailusta, me katselemme häntä kuin yliluonnollista olentoa, ja meillä haluttaisi nostaa hänet korkealle jalustalle ja ruveta häntä hartaasti polvillamme palvelemaan. Ontrei toi ruhtinattarelle hymyillen suolta tuohilipillä karpaloita ja ensimäiset lakat, kaukaasialainen ensimäiset mustikat, ja hän, nuorukainen, tuohisella kirkasta lähdevettä, jota hän oli pitkän hakemisen jälkeen tuolta kaukaa kivenkolosta löytänyt. Ja yhdessä laitettiin naisille mitä pehmeimmät vuoteet kuusen havuista ja koivun lehvistä, valittiin suojaisimmat nuotion paikat, paistettiin mehuisin ahven ja valppaasti öisin valvottiin, ettei tuli vain liiaksi riutuis. Sateella luovutettiin heille kaikki vaate, mikä vain saattoi suojaksi olla, lyötiin kirveellä suolle porrasta, milloin vain pieni ja sievä jalka rupesi liiaksi ja pelottavasti mutaan vaipumaan, ja kun väsymys valtasi liian aikaisin ennen yöpaikkaan pääsyä, tehtiin hänelle koivunlehvistä paarit ja kannettiin häntä siinä hitaasti eteenpäin. Ah, kuinka kaunis oli hänen mustankiharainen päänsä, kun hän pisti sen esiin lehvien joukosta jotakin pienellä suullaan järkevätä sanoakseen! Tuntikausia saattoi niin tuossa vierellä tai takana kulkea aina vain siinä samassa jännittyneessä odotuksessa, että hän vieläkin sanoisi jotakin, vieläkin katsoisi kauniilla silmillään ja iloisesti naurahtaisi...

* * * * *