Pyhiinvaeltaja: Kuvitelmia Karjalasta
Part 2
Ei ollut mitään erityistä tapahtunut. Tuo vallaton mies oli tarjonnut sijaa tarantassissa, ja kun siitä ei oltu huolittu, oli hän muka väkisin ajoneuvoihinsa vetänyt. Hyvä oli, kun sattui muita matkalaisia, ettei pitemmälle leikissään mennyt, vaikka ei hän tietysti mitään pahaa olisi lopuksikaan voinut, tuskinpa tahtonutkaan tehdä. Voi, voi, kuinka oli turvatonta kahden naisen näillä erämaan teillä vaeltaa, turvatonta, herra, kovin turvatonta!
Nuorempi nainen otti huivin päästään paljastaen kauniit kasvonsa kokonaan ja kääntyen nuorukaisen ihailevien silmien edestä punehtuen pois. Tämä näki nyt, ettei hän voinut olla mikään tavallinen sen seudun tyttö, sillä siksi hienostunut oli hänen kasvojensa ilme ja siksi säilynyt hänen kapea ja valkoinen kätensä.
-- Miksi ette aja? kysyi nyt nuorukainen.
-- Herrat vain ajavat, ei talonpojat, vastasi mummo hiukan salaperäisesti, lisäten sitten:
-- Me menemme Solovetsin monasteriin.
-- Sinnehän mekin, ilmoitti nuorukainen, ja ehdotti sitten aivan luonnollisena asiana:
-- Yhdessä käykäämme, niin eivät enää tahdo ajoneuvoihinsa?
Mummo ei sanonut mitään, katsahti vain epäilevästi seuralaiseensa. Mutta kun tämä nyökkäsi päätään, rupesi hän suostumaan.
-- Kuka sinä olet, herra? kysyi hän. Avomielisesti teki nuorukainen selkoa itsestään, esittelipä Ontreinkin, jonka nähdessään mummo hiukan hymähti. Mutta kun nuorukainen vuorostaan uteliaana kysyi, ketä he sitten olivat, ja mummo aikoi ruveta vastaamaan, estikin sen neito äkkiä supisten mummon korvaan jotakin.
-- Menemme sitten, sanoi nyt mummo lyhyesti.
Nuorukainen ja neito kulkivat edellä, vaiti ollen ja vakavina, takana tulivat mummo ja Ontrei, edellinen hiukan vaivatun näköisenä. Ontrei asteli laahustaen, onnetonna muodoltaan, usein kuivaten hiestyvää otsaansa ja mietteissään huuliaan liikutellen, mummo kulki vihaisesti kättään tuiskien ja itsekseen nähtävästi äskeistä sattumaa sadatellen.
Tie kohosi nyt ylöspäin pitkin tuuheametsäisen harjun selkää. Kun päästiin harjun päälle ja metsä ei enää näköalaa peittänyt, avautuikin se laajana joka taholle. Maa oli kasautunut aikojen mullerruksessa kummuiksi, joiden rinteet peitti tuuhea metsä, miellyttävä vuoroin tummassa, vuoroin vaaleassa vihreydessään. Tuolla laaksossa harjun juurella kiemurteli pieni salojoki, hakien uraa, mistä pääsisi puikahtamaan pois tästä mäkien ja laaksojen sokkelosta, nähtävästi tuolta kaukaa välkkyvän järven helmaan. Vaarojen laelta siintivät kauas suuret koivut, järven rannalta kultaristinen kirkko ja tuolta kaukaa erotti silmä talon tapaista, kaivon vintin kaltaista, merkkiä kylästä ja ihmis-asunnosta. Mutta tuolta toisaalta, tummimman metsän keskeltä, kumpuili ilmaan hienoinen savupatsas; vaeltajan silmä huomasi sen kummastellen, ruveten kuvittelemaan kaikellaista, mutta rauhoittuen sitten tuohon järkevään otaksumaan, että siellä olikin niittymiesten aidankorjaustuli. Ilmassa väreili kesän lämmin auer, mielessä pääsi valtaan suloinen ja terve raukeus.
Nuori nainen istahti väsyneenä pitkän mäen noususta tien viereen kivelle, jääden katsomaan edessänsä avautuvaa maisemaa. Nuorukainen istahti hänen lähellensä, mutta mummo vielä lähemmäksi. Ontrei taas kyyssähti taammaksi, tylsän näköisenä ruohon kortta pureskellen.
* * * * *
Salon tuttua maisemaa vaieten katsellessa ja yksikantaan väsyneitä huomautuksia toisten kanssa vaihtaessa kantautui nuorukaisen sieluun muistoja kuin unelmia ja näkyjä menneiltä ajoilta. Lapsuuden kadonneesta maailmasta selvisi eteen kuva samallaisesta seudusta saloineen, järvineen, kirkkoineen ja kumpuilevine vaaroineen. Vaarain keskellä levisi järven selkä saarettomana ulappana ja kehyksenä kohosivat tummametsäiset kukkulat kaikkialla. Kaukaisena kohinana kuului järven toiselta puolen kosken pauhu, kun sydänmaan ruskeat vedet lähtivät purkautumaan kohti hautaansa, meren syliä. Mutta järven toiselta puolen siinti niemen nenästä kirkko, niin kaukaa, että se näytti puoleksi veteen uppoavan. Sinisten salojen takaa saapui vakaata kansaa kirkolle, josta kellojen kumina kantautui yli vetten hiljaisena kaikuna pienen pappilan kartanolle. Lähestyi kirkkoon menon aika, jolloin pastori astui huoneestaan, lähtien kulkemaan rantaan. Hänen seuraansa liittyi pian suntio, tuo kunnollinen, mutta hiukan leikkisä mies, joka pitkillä kinkerimatkoilla sopivasti osasi papillista ystäväänsä leikinlaskulla ja pienellä viattomalla kepposella huvittaa. Joukkoon liittyi vähitellen juurevia isäntämiehiä, jotka katsoivat jonkunmoiseksi kunniaksi päästä kirkkolahden poikki pastorin venheessä. Astuttiin hiljaisina, silloin tällöin huomauttaen jotakin ilmoista ja vuodentulon toiveista, kunnes saavuttiin rantaan. Siellä suntio vikkelästi lykkäsi venheen vesille, meni perään huoparimillaan venhettä vakauttamaan siksi kunnes pastori asettui paikalleen, jonka jälkeen muita tuli mukaan sen kuin venhe kantoi. Niin sitten lähdettiin, ja suntio ohjasi täysin lastattua alusta tyynesti kohti kirkkorantaa. Joka suunnalta nyt soutikin venheitä kuin vesilintuja, sillä laajat vedet halkoivat seutua. Mies oli jokaisessa perässä, naiset soutivat ja valkoiset paidanhihat vilkkuivat. Vasta aitasta otetuista vaatteista lemusi hauskasti hajuheinän tuoksu, naiset nauroivat ja siellä täällä viiletti pikku poika kaislan korrella veden pintaa. Jo tultiin kirkkorantaan. Korkeita ja kauniita koivuja kohosi kirkon ympärillä, piha oli kauniina nurmena ja koivikossa kasvoi runsaasti mustikoita. Pappi poistui sakastiin, mutta kansa jäi vielä kirkon edustalle siitä vähitellen sisään siirtyen. Siellä lukkari jo veisasi ankarasti hojottaen ja katsellen seurakuntaa tuolla alhaalla lasiensa alatse. Kun pastori, jonka laulannolliset taipumukset eivät olleet hänen intonsa tasalla, sattui vetämään messuansa väärään, antoi lukkari, joka tietenkin tahtoi olla mainittavan hyvä siinä suhteessa, hermostuneella ilmeellä pastorille merkin, että kyllä nyt kaikki on menossa hullusti, minkä johdosta vakaa pastori rupesi hämillään erikoisen tärkeästi kurkkuansa kakistelemaan. Mutta päästiin siitäkin, ja niin alkoi saarna, pitkä ja perinpohjainen, jota tuontuostakin sisään pyrkivä koira, itkevä lapsi tai ikävystyneenä ulos laahustava sarkapöksyinen seurakuntalainen keskeyttivät. Niin kestettiin sekin, kunnes se loppui ja päästiin taas veisaamaan. Silloin oli vikkelän suntion vuoro esiintyä. Kourassaan pitkävartinen kolehtihaavi, jonka pussi oli helmiompeleilla koristeltu, hän hiiviskeli pitkin käytäviä kuin varas yöllä pistäen pyydyksensä äkkiarvaamatta aina sinne, missä syntisen pää näytti raskaimmin alas nuokahtavan. Kilaus sieltä, kilaus täältä osoitti, että jotakin aina haaviinkin pudotettiin. Ja kun niin oli kirkonmenot saatu loppumaan ja luettu kuuluutukset, lähdettiin kiireesti lahden yli takaisin soutamaan. Mieliala oli nyt pirteämpi, sunnuntain pyhä tunnelma rupesi arkeutumaan, ja pastorikin salli itsensä mielihyvällä ajatella vaatimatonta päivällistään. Sielläpä se pieni ja pyöreä pastorska jo odottelikin ukkoaan pihalla pojat hameen helmoissa. Jos kirkko tuliaiset olivat olleet hyvät, saattoi vikkelä suntio saada päivälliskutsun, ja livahtipas joskus joku isännistäkin mukaan...
-- -- -- -- --
Hän heräsi mietteistään, jotka olivat kantautuneet kauas nykyhetkestä salon tutun näköisen maiseman harhauttamina. Aurinko oli jo sivu puolen päivän ja salon yllä väreili jo se kypsä ja tyydytetty valaistus, joka on niin erilainen kuin aamun virkeys ja aavisteleva toivorikkaus. Neidolla tuossa hänen vieressään oli huivi valahtanut niskaan; lämmin, päivettynyt ruskeus valaisi hänen kasvonsa ja hiussuortuvat pyrkivät vallattomina liehumaan tuulessa. Katseessa, joka syventyy kauas tuonne taivaan rantaan, on uneksiva ja ajatteleva, ehkä suruinenkin ilme...
Ontrei nousi vihdoin ja sitoi hitaasti reppunsa selkään.
-- Ka, lähtekäämme, sanoi hän tyynesti ja teki ristinmerkin, alkaen astua somerista maantietä.
-- Lähtekäämme, sanoivat toisetkin ja kulkivat hänen perässään vaiti ollen, nuorukainen ja neito rinnakkain, vanha mummo laahustaen perässä.
Aika oli jo lähteäkin, sillä kaukana oli vielä heidän päämääränsä.
Siinä kulkiessaan ajatteli hän, kuinka omituisesti joudutaan tovereiksi näillä yhteisillä poluilla vaellettaessa. Ketä olivat nämä naiset ja mikä oli heidän salaisuutensa? Miksi menivät he Solovetsiin ja mikä oli se asia, jonka täyttyminen olisi heille ollut mieluisin tapahtuma? Sitä aavistellen hän siinä kulki ja tunsi viihtymystä tuon ihanan naisen läheisyydestä.
IV.
OUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.
Panen nyt maata maan luvalla, Maan luvalla, puun luvalla, Kaiken kartanon luvalla; Kiesus kilpi, Maaria miekka, Varani vakaa Jumala.
Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään, hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin. Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia, tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.
Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.
Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan, oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti, että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava, alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan, mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri, mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen merkitys. "Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen miekka", koetti hän lohduttaa itseään.
Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään levitellen:
-- Mutta jos kamarin tahdot...?
-- Anna kamari sitten...
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
-- Solovetsiin...
-- Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa, oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka. Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija. Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen, sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi, koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli "lääkettä". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut? Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään, pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan, jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:
-- Näitkö sen miehen siinä oven suussa?
-- Näin. Koko illan siinä istui... taaskin.
-- Kuinka niin?
-- Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa... Tuossa istuu samalla paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse, on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan. Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.
-- Mitä hän on sitten tehnyt?
-- Sitä ei tiedetä.
He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen laukkunsa päänaluseksi.
-- Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.
Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla kielellä:
-- Rauhallista yötä!
Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään. Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa, ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.
-- -- -- -- --
Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa, kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään. Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt -- tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun ei tuo pallo ota oikein lentääkseen...
Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti. Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen...
Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin kotikaupunkinsa katua, -- joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. "Poika", sanoi ukko ankarasti, "äitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta näytäppäs todistustasi, häh!"
Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään, ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi, johon oli kirjoitettu: "Mitätön". "Siinä sen nyt näkee", ilkkui Kaupin ukko, "mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä tapporahat". Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen, väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin, ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä terävä ääni: "Mikä elämä täällä, -- vai tahdotteko, että minun pitää hakea poliisi?" Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen. "Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja", huusi rehtori lopuksi.
Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa, mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi. Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. "Sinähän olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos pystyt". Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä sormellaan ja hihittivät: "öhö-öhö-öhöö-öö". Hän tuli taaskin tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras ruveta tekemään...? "Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta", vastasi neito, ja aikoi juuri...
-- -- -- -- --
Hänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä, herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli siihen salaa ja luvatta hiipinyt. "Ehkä tämäkin on unta", ajatteli hän, ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti, että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti, että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan... Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin, ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi...
Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta, vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli, voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan, niin jäi sekin koetus tekemättä.
Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen haahmon.