Part 17

Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa. Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin painuneena, kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki. Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään. Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.

Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista, niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja silloin Antonii puhui hänelle:

-- Anna minulle anteeksi, nuori mies -- niin puhui vanha pappi -- menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.

Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään, jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut. Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehensä syliin...

Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli pidetty, kutsui Antonii asemiehen luoksensa, antoi hänelle turvakirjan ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa. Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.

Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.

Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin. Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana, mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut, sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton koston jano oli vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.

Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.

Se oli kauhea hetki, jolloin sana tapahtumasta saatettiin monasteriin. Kuin jäykistyneenä ja jähmettyneenä kuunteli sitä Antonii, käyden entistäkin kalpeammaksi, mutta muuta näkyväistä surua hän ei osoittanut, sillä hän oli tottunut luottamaan siihen, että kaikella on Jumalan kädessä merkityksensä ja tarkoituksensa. Hän muuttui aivan äänettömäksi, vain entistä enemmän syventyen rukouksiinsa. Väliin saattoi huomata hänen taistelevan ankaria sisällisiä taisteluja ja katkonaisista huudahduksista voi otaksua sitäkin, että hänessä oli herännyt epäilys, oliko hän menetellyt oikein ja oliko monasteri sekautumalla maalliseen vallanhimoon toiminut kutsumuksensa ja oikean tehtävänsä mukaisesti. Oliko Luoja käyttänyt tätä ankaraa keinoa hänen herättämisekseen ja mahdollisesti tuon seikan valaisemiseksi, että Karjalan heimon etsikko-aikaa ei olisi pitänyt sittenkään mahdottomaksi tehdä. Kuinka hyvänsä, hänen sihteerinsä, joka alamaisesta ja kuuliaisesta mielestään huolimatta ei koskaan voinut unohtaa tshuudilaista syntyperäänsä ja joka Antoniin oppilaana oli oppinut ymmärtämään heimonsa asioita ja tulevaisuutta toisin kuin he itse, tuli usein hiljaisessa mielessään asiaa tältä kannalta ajatelleeksi.

Salainen suru ja tuska rupesi tämän jälkeen Antoniita jäytämään, kunnes hän pian kuoli, vuonna 1612. Kohta koittivat sitten monasterille onnettomuuden ajat, kun starovertsien riidat pääsivät sielläkin raivoamaan. Tammikuulla monasteri valloitettiin ja kaikki, jotka siellä tavattiin ase kädessä, surmattiin. Kauhea oli silloin tila pyhässä paikassa. Monasterin maallinen mahtavuus silloin myös suureksi osaksi hävitettiin, mutta sitä enemmän se loisti hengellisellä kirkkaudellaan.

Mutta silloin, kun streltsi surmattiin, oli suru luostarissa vilpitön. Pyhät isämme osoittivat kunnioitusta hänen ja väärä-uskoisen harvinaiselle ystävyydelle sillä, että hautasivat heidät vierekkäin. Olivathan he molemmat saman aatteen uhreja, joten senkin vuoksi sopivat vierekkäin lepäämään. Ja Antoniin käskystä pystytettiin haudalle suuri risti, kuin monakoille ikään, joihin hän monakkojen tapaan käski kirjoittaa sen, että siinä lepäävät olivat syntymisestä loppuunsa saakka olleet nuhteettomia ritareja ja ristinsä kantajia, jotka olivat siirtyneet toiseen elämään Vapahtajansa ansiotekoihin turvaten.

Ja tämän kaiken on tahtonut jälkimaailman tietoon säilyttää se, joka salaisesti on kaikkien tapahtumien todellisesta syystä päässyt selville, sekä haluaa, että kaikki tekojen vaikuttimet oikein tulkittaisiin. Suokoon Jumala meidän aina oikein tehdä ja hänen tahtonsa todellinen tarkoitus toteuttaa. Amen.

-- -- -- -- --

-- Mistä tiedät, isäseni, tämän kaiken, sillä monasterin kronikassa siitä ei kerrota muuta kuin mitä on todella historiallista, se, mitä nyt olet Antoniin ja monasterin politiikasta yleensä kertonut?

Vanhus hymyili omituisesti.

-- Vanhat muurit kerran juttelivat, sanoi hän. Luostari on satoja vuosia vanha, sen painettu kronikka vähäpätöinen. Kuka tuntee kaiken sen, mitä täällä on tapahtunut? Eivät teidän historioitsijanne, joille vanhat paperimme antaisivat paljon uusia tietoja ja valaistusta. Mutta ne on viety pois.

Ja hän lisäsi hetken vaiti oltuaan:

-- Jäi äsken sanomatta, että asemiehen taskusta hänen murhatyötä tehdessään oli pudonnut pergamenttikäärö. Tämä liuska, jonka olet nähnyt, on jäännös siitä. Ehkä sekin on jotakin ennen häviämistään kertonut.

Huomasi, ettei vanhus ollut halukas sanomaan, mistä hän oli tämän harvinaisen tarinansa saanut. Ehkä se oli hänen omaa mielikuvitustaan? Mutta nuo sanat tuossa pergamenttiliuskalla olivat todelliset.

Ilta oli taaskin, mutta nyt kolea ja sateinen. Vesi valui pitkin ruutuja, meri oli vaahtopäänä ja monasterin muureista tiukkui kosteus. Munkit vaelsivat allapäin ja pyhiinvaeltajat olivat alakuloisia. Mielen valtasi tyhjyys ja alakuloisuus.

-- Sano, isäseni, kuinka jaksatte ja voitte täällä elämänne viettää? Ettekö masennu ijankaikkisesti ja halaja kuolemaa?

Vanhus nousi ja teki ristinmerkin.

Tuntui sitten kuin olisi hän aikonut vastata jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään, vaan lähti vaieten huoneesta. Ja yhä voimakkaampana tunkeusi mieleen masennus, kunnes vihdoin salamana lennähti mieleen innostava huomio ja ajatus: -- Lähden kotiin! Sanon hyvästit luostarille, Karjalalle, Ontreille, hautaan kokemukseni sydämeeni ja matkustan jälleen kotimaahani. Tähän päättyköön vaellukseni, elämäni vaiherikas matka luontoon ja heimoni keskuuteen.

XXVI.

UUTEEN ELÄMÄÄN.

Ikävä minun tulevi, Ikävä tuletteleksen, Oman maani mansikoita, Oman Suomen sorsasia.

Vuosia on kulunut...

Hän istui portailla ja katseli mietiskellen edessään avautuvalle järven ulapalle. Päivä oli kirkas, lämmin ja tyyni. Järvi oli kuin kuvastin. Pienet vihreät saarulaiset olivat kuin istahtaneet sen pinnalle unelmoimaan. Pääskyset visertelivät lakkaamatta sinitaivaalla ja auer väreili kaukana vaarojen laella ja taivaan rannalla. Oli mieluista ja rauhallista siinä istua ja katsoa maailman ihanuutta.

Ovi on auki tupaan, josta kuuluu lasten naurua sekä naisen laulua. Laulaja saapuu hänen luokseen ja istahtaa viereen, ujostelematta pannen kätensä hänen kaulaansa. Hän on nuori ja uhkea nainen. Iho on tervettä ja puhdasta, kaula päivän paahtama ja sievästi kaareva. Valkoinen kesäpuvun kaulus sitä kauniisti rajoittaa. Hän katsoo hymyten naista silmiin ja vastaa hänen hyväilyynsä, sillä onhan nainen hänen vaimonsa. Jo tulee tuvasta kaksi paitaressua, molemmat tyttöjä, joilla on juuri vuosi väliä. Isompi on vaalea ja haaveksivaisen näköinen pikkuvanhassa viisaudessaan, nuorempi on lapsellisessa terhakkuudessaan tarmokkaampi. Kesäpäivän helle on heitäkin raukaissut ja he istahtavat viileän etehisen varjoon.

Piha on ruohoinen ja sen keskellä kasvaa iso koivu, haltiain mieluinen asunto. Taampana on kaivo, jonka harmaja vintti viitaten kohoaa korkeuteen. Oikealla on puutarha mehiläisineen ja vasemmalla vainioita. Suoraan edestä johtaa varjoisa puistokäytävä rantaan, jossa hänellä on se "rakas venonen". Talon ympärillä on laajalta peltoja ja viimein kehyksenä tumma metsä.

Niittokoneen tasainen rätinä kuuluu kedolta, jossa tehdään työtä kiireellä ja tarmolla. Ruohon vihreyttä vastaan kuvastuvat hauskasti miesten ja naisten kirjavat puvut. Kuuluu iloista naurua ja puhetta. Pientareen niittäjä liippaa ahkerasti viikatettaan. Haravat heiluvat vilkkaasti.

Erikoista huomiota saattaisi herättää tuo punapaitainen ukko, joka siinä ahkerasti kokee muiden mukana hyöriä, vaikka onkin aivan rampa. Hiki valuu hänen otsaltaan, jota hän ahkerasti pyyhkii punaisella karttuunihihallaan, mutta siitä huolimatta hän alati hymyilee hyväntahtoisesti sinne muiden ilon ja reippauden joukkoon. Jo ensi silmäykseltä saattaa nähdä, että hän on onnellinen ihminen.

Hänhän onkin Ontrei.

-- -- -- -- --

Ja tuo portailla istuva mies on Ontrein kerrallinen matkatoveri. Nuori nainen on hänen vaimonsa ja pienet tyttöset hänen lapsiansa. Kaikki ympärillä on hänen omaansa, hänen maatilaansa, vaikka hänestä väliin tuntuukin kuin omistaisi hän sen lisäksi vielä koko maailman.

Monet vuodet olivat kuluneet siitä, kun hän erosi rammasta toveristaan Solovetsin kuuluisassa monasterissa siellä kaukana Valkean meren helmassa. Hyvin hän muisti tämän eron hetken. Pyhiinvaeltajain joukossa oli hän syleillyt ukkoa ja kiitellyt häntä kaikesta ystävyydestä ja opetuksesta. "Hyvästi Ontrei", oli hän sanonut, "hyvästi, olen sinulle ikuisesti kiitollinen." "Me tapaamme varmasti vielä, tulen sinua hakemaan kerran."

Ja hän oli saatellut ukon "Usko"-nimiselle laivalle, jolla hänen oli määrä matkustaa Sumaan. Siitä kulkisi hän kyydillä, toverinsa antamilla rahoilla, nopeasti kotiansa kohti, käyden välillä tervehtimässä tuota vanhaa urjadniekkaa siinä kylässä, josta heidän merkillinen seikkailunsa silloin oli alkanut. Ja viime hetkeen saakka oli hän rampaa ystäväänsä puhutellut, sillä hän oli ukkoon kovasti mieltynyt. Ontrei oli kokenut tapansa mukaan hymyillä ystävällisesti ja tyytyväisesti, mutta liikutus oli särkenyt hänen hymynsä ilon ja itkun sekaiseksi irvistykseksi. Niin oli vihdoin "Usko", monakkojen rakentama ja ohjaama laiva, kadonnut satamaa varjostavan niemen taakse ja Ontrei peittynyt hänen silmistään.

Ja saman päivän iltana oli hän itse lähtenyt monakkojen toisella laivalla, "Toivolla", Kemiin takaisin. Kuinka hyvin sopikin Ontreille "Usko" ja hänelle "Toivo"! Lämpimät hyvästit oli hän jättänyt vanhalle isännälleen, majalan harmaaparralle vartialle, joka niin mielenkiintoisesti oli osannut hänelle monasterin muinaista suuruutta ja koko Karjalan historiaa valaista. Hän muisti, kuinka siitä asti moni seikka näissä asioissa oli hänelle esiintynyt kokonaan uudessa valossa. Ja niin oli hän sitten omia aikojaan, unelmissaan ja haaveissaan, matkustellut pitkin koleata Valkean meren rantaa: tullut Kierettiin, Koudaan ja vihdoin Knäsöihin, jonne lahden toiselta puolen sinisinä kuulsivat Kuolan tunturit. Siitä oli hän vähitellen saapunut Koutajärven yli ja erämaiden läpi Suomen puolelle, Paanajärvelle, ja siitä sitten kotiin.

Nyt kaikki tuntui kuin unelta. Kun hän eräänä aamuna, varkaiten yöllä hävittyään kotiinsa, oli ilmestynyt aamiaispöytään, olivat hänen vanha isänsä ja äitinsä olleet saada halvauksen tästä äkkiarvaamattomasta tapahtumasta.

-- Missä ihmeessä sinä olet ollut?

Äiti se ensiksi oli selvinnyt näin kysymään.

-- Niin missäkö?

Hänen täytyi oikein kerrata tuo kysymys, sillä hänestä oli retkensä tuntunut silloin niin äkkioudolta ja merkilliseltä, ettei siitä lyhyesti voinut mitään ilmoittaa. Mutta sitten oli hän pääpiirteissään kertonut kulkunsa, mutta vaiennut aivankuin jostain sisäisestä käskystä kaiken sen, mikä olisi saattanut tuntua erikoisen merkilliseltä. Häntä oli pelottanut se, ettei häntä kentiesi uskottaisi. Ja hänen olonsa oli samalla tuntunut niin mieluisalta ja viihdykkäältä, kaikki niin mielenkiintoiselta ja uudelta, että elämänhalu oli vallannut hänet kuin hyökyaaltona. Hän oikein halasi päästä siihen mukaan, täysin siemauksin ja tarmolla siinä osaansa suorittamaan.

Matkaltaan palattuaan oli hän tuntenut vastenmielisyyttä entisiä aikeitaan kohtaan. Hänellä ei tehnyt mieli opettajaksi paremmin kuin muuksikaan virkamieheksi; liikemieheksi ei hän halunnut ollenkaan, sillä ala oli tuntunut hänestä oudolta; sanomalehtimiehenä hän olisi voinut toimia vain siinä tapauksessa, että hänellä itse mielestään olisi ollut jotakin sanottavaa ja opetettavaa.

Hän antautui maanviljelijäksi.

Se olikin aina ollut hänen salainen ihanteensa. Viljellä maata, imeä ravinto suoraan maa-emon mahtavilta parmailta, elää kuin muukin elollinen suorastaan luonnon turvissa, -- se oli hänestä oikeata ja väärentämätöntä ihmisen elämän-uraa. Ja samalla sivistää sieluaan, rikastuttaa henkistä elämäänsä niillä tiedon ja taidon tuotteilla, joita jumaluudesta inhimillisin kyvyin irti saadaan isketyksi, -- sen jos minkä piti antaa elämälle sisällystä. Ja kuulua siihen säätyyn, jonka turvissa maamme on noussut ja seisoo, joka on meille Jumalan antama ammoisista ajoista, ei irrallinen vaahto pinnalla, -- se on suoranaisinta historiallisesti oman kansan vaiheisiin ja taisteluun yhtymistä. Voimakas, valistunut, itsenäinen ja ihanteellisesti ajatteleva maanviljelijäsääty, -- se oli hänen mielestään Suomen tulevaisuus, niinkuin se oli ollut sen menneisyyskin. Tämä oli tullut hänen vakaumuksekseen ja sen mukaan hän toimi tinkimättömästi.

-- -- -- -- --

Hän nautti näistä muistoistaan, jotka vilauksena siinä hänen aivoissaan kulkivat, ja hän tunsi, että hän oli ollut oikeassa. Teennäisen elämän sijaan oli hän valloittanut, tai lahjana saanut, terveen, onnea ja voimaa uhkuvan uran, kaukana joutavasta ja vähäpätöisistä pyrkimyksistä. Ratkaisun taistelu oli nyt hänen mielestään ohi ja hän oli päässyt urallaan vakaantumaan. Oliko hän nyt löytänyt tien todelliseen onneen? Mitä oli elämällä hänelle varattuna, sillä olihan ura vasta alussa? Tuota oli hän aina itsekseen aprikoinut, sillä hän tunsi sydämensä sopukassa aavistuksen kaiken inhimillisen hauraudesta. Mutta samalla tunsi hän voimaa ja taistelun halua, intoa otteluun, jossa ratkaistaisiin ja voittajalle palkinto annettaisiin. Tässä tyynessä miehessä, joka ei näistä mielipiteistään ja aatteistaan juuri jutellut, ei niitä kellekään tyrkyttänyt eikä pakkautunut maailmanparantajaksi, piili nyt tavaton määrä tarmoa, sitkeyttä ja itsenäisyyttä, joilla eduillaan hän tavallisesti sai tahtonsa toteutetuksi. Kaikki, sekä hänen ystävänsä että kylmät naapurinsa, myöntävätkin, että hän on luonne ja persoonallisuus. Luonnon ja terveen elämän avulla oli hän päässyt kohoamaan varmalle ponnahduslaudalle, josta hän pelottomasti katseli edessänsä olevaa taivalta. Uudet taistelut, velvollisuudet ja tehtävät odottivat häntä siellä. Ja siihen kohoutumiseen oli hänet auttanut palaaminen luonnon ja kansan keskuuteen, alkuperäisten ja yksinkertaisten inhimillisten hyveitten pariin, oikeaan käsitykseen velvollisuudesta ja työstä sekä ihmisen elämän tarkoituksesta; ja vielä oli häneen mahtavasti vaikuttanut se uskonnollinen ja historiallinen tietoisuus kansastaan ja sen todellisesta perusluonnosta, johon hän mitä omituisimmalla tavalla oli herännyt...

Hän oli keskustellut näistä asioista paljon vaimonsa kanssa ja kertonut hänelle tarkoin retken kaikki salaisuudet, näyttäen katkonaisen päiväkirjansakin. Hänen katkerat lemmenvalittelunsa, joilla eräät kohdat olivat kaunistetut, tuntuivat nyt lapsellisilta, eivätkä herättäneet hänen vaimossaan muuta kuin iloisuutta. Niinpä hän kerran eräänä kesänä, jolloin hänelle saapui kaukaa etelästä ylhäisiä vieraita, saattoi ottaa ruhtinattaren mitä sydämellisimmin vastaan. He olivat nyt vapaita ja onnellisia, ja ruhtinatarta kaunisti hänen tällä välin saamansa äidillisyyden piirre sanomattomasti. Tämän yhdessä olon ja jälleen näkemisen hauskuutta lisäsi vielä suuresti se, että Ontrei, joka kesäisin saapui toveriaan tervehtimään, sattui juuri silloin tulemaan.

Mutta he eivät olleet ainoat vieraat, jotka liittyivät hänen matkansa muistoihin. Viikkokausia oleskeli hänen luonaan eräänä kesänä tuo kalpea opettaja sieltä jostain Keski-Karjalan kylästä, hän, joka niin innostuneesti oli osoittanut maansa menneisyyttä harrastavansa. Ja mikään salaisuus ei ole, että tuo hänen elämäntehtävänsä, tuo suuri karjalaisten todellinen historiallinen kansalliseepos lähestyy valmistumisensa hetkeä. Hän on sitä yhä muovaillut ja uudistellut, puhdistanut kielen todella karjalaiseksi ja saattanut sen kaikin puolin julkaisukelpoiseen asuun. Mahdollista kuitenkin on, että sen ilmestyminen siirtyy toistaiseksi, suopeampaan aikaan, jolloin karjalaisten heimoharrastukset taas pääsevät virkoamaan; silloin siitä epäilemättä tulee se korven vaskikäärme, johon katsominen herättää myrkyllisistä lumoista. Nykyisin on opettaja saanut täyden tyydytyksen jo siitä tietoisuudesta, että hänellä todella on runoilijan ja taiteilijan lahja, että hänen unelmansa eivät sittenkään ole haaveita, vaan mahdollisia kaikinpuolin. Eräs seikka tosin tekee Suomessa tällaiset asiat hiukan epävarmoiksi, se nimittäin, ettei näille suurille runoteoksille yleisön kehittymättömyyden vuoksi tahdo mitenkään saada kustantajaa. Mutta tässä tapauksessa saanee olla vakuutettu teoksen niin eittämättömästä arvosta, että kustantajat tullevat suorastaan siitä kilpailemaan, ellei jo siihen aikaan ole olemassa erikoista vienankarjalaista kustannusliikettä, jolla on päätehtävänä näitä karjalaiskansallisia yrityksiä edes auttaa. Kuinka hyvänsä, pää-asia tällä hetkellä on se, että opettaja-ystävämme sisäinen ristiriita on loppunut ja hän saanut rauhan.

* * * * *

Ja niin jätettäköön sankarimme jatkamaan miehuuden taisteluansa, saavuttamaan niitä kokemuksia, joita on tarjona hänen laisekseen kehittyneelle miehelle. Hänen elämänsä muodostui työstä ja huolesta rikkaaksi, runsaaksi voitoista ja pettymyksistä; hän otti huomattavasti osaa silloisen Suomen tärkeään julkiseen elämään, saattaen muodostaa omaan kokemukseen perustuvan käsityksen siitä ja siinä toimivista henkilöistä. Olivatpa ne kokemukset mitä hyvänsä, yksi oli niille kaikille aina yhteistä, -- se nimittäin, että jokainen niistä muistutti hänelle Ontrein Solovetsin-retkellä opettamaa totuutta: syntymästä hautaan tulisi ihmisen olla

PYHIINVAELTAJA.