Pyhiinvaeltaja: Kuvitelmia Karjalasta
Part 15
Mennään ylösnousemuksen kirkkoon. Luostarin portin holvikäytävässä tapaa hän uudelleen Ontrein, jonka silmät loistavat onnesta. Yhdessä astuvat he temppeliin. Kirkon ja erittäinkin ikonostaasin loisto on häikäisevä ja sen edessä liekehtii neljä tavattoman paksua kynttilää miehenkorkuisissa jaloissa. Pyhä savu tuntuu voimakkaana ja huumaavana. Laulu kajahtaa ja mustakaapuiset munkit kumartavat syvään pitkin seiniä asetetuissa rukoustuoleissaan; esipappi lukee juhlallisella äänellä litaniaa. Kampoja, puolisokeita, köyhiä, sivistyneitä ja sivistymättömiä, armonkerjäläisiä kaikenlaisia tungeskelee pian kirkko täynnänsä. Yhä hartaammin kaikuu laulu, sakeammin suitsuu pyhä savu ja yhä syvemmälle painuu rukoilevan Ontrein pää. Hän kumartaa ja tekee ristinmerkin, rukoilee ja painaa päänsä yhä nöyrempään kumarrukseen. Jumala armahda, armahda minua Jumala! Aivan maahan hän jo lankee ja lyö synnintunnossaan ja tuskassaan otsaansa lattiaan, lyö uudelleen, lyö kolmannen kerran, kunnes hän uskon hurmiossaan jo suutelee tomuista permantoa. Kaihoisa mollisävel tulee yhä liikuttavammaksi kaikuen hänen korvissaan yhä hellemmin ja kehoittavammin, kunnes se viimein uudelleen painaa hänet matona ja malkiona tomuun... Juhlallisesti aukeaa silloin kaikkein pyhimmän ovi ja pappiskulkueen etupäässä, puettuna kultaiseen mitraan ja kaapuun, kädessä jalokivistä välähtelevä paimensauva, astuu kirkkoon jumalanpalveluksen esimies. Koko meno käy sen johdosta entistä ikäänkuin kiihkeämmäksi. Pyhä savu suitsuaa ja esipapin syvä basso kajahtelee juhlallisesti korkeissa holveissa. Ympäri kirkkoa he kulkevat ja kansa tungeskelee kiihkeästi heidän ympärillään. Vihdoin ojentaa pappi ristinsä ja raamatun suudeltavaksi ja kilvan rientää kansa sitä tekemään. Vapisevin huulin ja polvilleen laskeutuen suorittaa Ontreikin tämän kunnioituksen teon. Ja silloin kajahtaa uudelleen laulu, mutta nyt se kohoaa riemuiten ja kiittäen, ja täyttää holvit juhlallisella kaiulla, helpottaen, vapauttaen ja toivoa antaen...
-- -- -- -- --
Mutta kun vanha munkki myöhään illalla palasi katsomaan ja puhuttelemaan vierastaan, tapasi hän hänet tutkimassa pientä huoneesta löytämäänsä vihkosta. Se oli luostarin ja sen merkillisyyksien historia, joka vaiheillaan ja kuvauksillaan oli lukijan vanginnut. Se kertoi oudoista ja mielenkiintoisista asioista, taisteluista, keskiaikaisista ihmeistä, järkkymättömästä uskosta ja viisaasta valtiomiestaidosta, suomalaisista ja karjalaisista, niin että sitä ei hennonnut kädestään laskea. Hymy lennähti munkin kasvoille nähdessään vihon vieraansa kädessä:
-- Et ole ensimäinen ruotsi, joka sitä mielelläsi luet, sanoi hän.
Teetä juodessa kertoili hän sitten kaikellaista luostarin kohtaloista, enemmän kuin mitä vihko tiesi, jutteli outoja taruja menneisyydestä. Omituista valoa loivat ne siihen maailmaan, josta olivat peräisin nuo ryhmyiset muurit tuolla ulkona. Miten nuo kertomukset olivat syntyneet, oliko olemassa mitään vanhoja ja salaisia kronikkoja, vai oliko hän itse mahdollisesti niitä talven pitkien öiden ja iltojen kuluessa rakennellut, siitä hän ei onnistunut saamaan selkoa, sillä vanhus oli siinä suhteessa omituisesti salaperäinen. Mutta tuttuja asioita ne tuntuivat olevan munkkivanhukselle, joka mielihyvällä huomasi, miten niiden outo uskonkiihko ja salaperäinen, pöyristyttävä romantiikka teki illan hämyssä vaikutuksensa.
Vanhus näkyi kiintyneen luostarinsa vaiheisiin erikoisemmin kuin muut ja sanoi tuntevansa tarkoin sen vanhat pohjapiirustukset ja salaiset käytävät. Aikoinaan oli sen holveissa ollut aina asukkaita, ketä, sitä eivät tienneet muut kuin luostaria johtavat vaikutusvaltaiset henkilöt. Monet paikat olivat nykyisin luhistuneet, mutta toiset olivat ennallaan, kertomassa muinaisuudesta. Yksinäisinä talvi-iltoina, kun ulkona pauhasi Jäämeren myrskytuuli ja ainoastaan Jumalan varjelus saattoi pitää ihmistä yllä näillä seuduilla, oli vanhus tämän paikan kohtaloita kolkossa kopissaan mietiskellyt. Ne olivat elävöityneet ja henkilöityneet hänen mielikuvituksessaan ja hän oli yhdistänyt nekin rukouksiinsa. Vihdoin hän, innostuneena nuoren vieraansa pyynnöstä, toi hänelle nähtäväksi kellastuneen pergamenttipalasen, joka oli kerran pudonnut vanhan käsin kirjoitetun messukirjan sisästä ja jossa oli hänelle tuntemattomalla kielellä pari riviä jotakin kirjoitettuna. Kuvaamattomaksi hämmästyksekseen luki nuorukainen siitä seuraavat, ajan hampaastakin huolimatta selvät sanat:
"... thet Gudh alzmectigh ville straffa min dödh och all orätt och öffwerwoldh... min kiäre... Gudz nådige skydt och beskerm...
J...n Grijp."
Se mitä hän nyt sai kuulla, kuvasi hänelle aivan erikoisella tavalla tärkeätä, käänteentekevää ajankohtaa Karjalan historiasta. Ilman sitä olisi hänen pyhiinvaellusmatkansa Karjalan heimon nykyisyyteen ja menneisyyteen jäänyt epätäydelliseksi ja siksi oli hän aina tuolle munkkivanhukselle kiitollinen...
XXIII.
SOLOVETSI JA KARJALA.
Minkä kerroin keskiyöllä, Senpä unelta kuulin, Minkä kuulin kuutamolla, Senpä haastoin haavehia.
"Että Jumala kaikkivoipa rankaisisi kuolemani ja kaiken vääryyden ja väkivallan... rakas... Jumalan armolliseen suojaan ja varjelukseen..." Nimen kuullessaan ja saatuaan tietää kirjoituksen sisällön nyykäytti munkki-vanhus tietävästi päätään:
-- Se on sitten onnettoman ritarin Johan Grijpin kirjoitusta, sanoi hän. Tuo ritari kuoli luostarissa vuonna 1612. Mahdollista on, että kirje antaa hiukan valaistusta hänen kohtalostaan. Varmaa on, että hän viattomasti sortui sen ajan ristiriitaisuuksiin, ja Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen...
Nuorukainen kävi uteliaaksi. -- Siis Antonii Doblestniin aikana? kysyi hän viitaten jo mainittuun pieneen historiaan.
-- Niin, juuri mahtavan arkkimandriitti Antoniin aikana, miehen, joka voimalla, tarmolla ja valtioviisaudella hoiti valtakunnan etuja täällä pohjoisessa Boris Godunowin kuoltua vuonna 1605.
Nuorukainen ymmärsi. Luostarin historiassa kerrottiin, että kun Boris Godunowin kuoltua valtakunta joutui hajaannuksen tilaan ja yhä uudelleen esiintyvät kruunun tavoittelijat täyttivät maan melskeellä ja sisäisillä sodilla, tuli Solovetsin luostari täällä pohjoisessa vallan vartiaksi ja valtiotaidon johtajaksi, erittäinkin kun se laski koko Karjalan jonkunmoiseksi alusmaakseen, josta se sai tuloja ja josta sen oli vastattava. Kun nyt vuonna 1609 Kaarle IX teki Vasili Shuiskin kanssa liiton sillä ehdolla, että hän antamansa aseellisen avun korvaukseksi saisi koko Karjalan läänin, lähetti Pohjanmaan sotapäällikkö Isak Behm sanansaattajan kirjeellisesti tiedustelemaan luostarilta, miten se suhtautuu tähän sopimukseen: pitääkö Shuiskin puolta ja luovuttaa puolestaan Karjalan, vai kannattaako Vale-Dmitriitä, eikä anna Karjalaa hyvällä. Shuiskiahan luostari tietenkin kannatti, mutta ei millään ehdolla halunnut luovuttaa Karjalaa; kuitenkin oli kieltäytyminen tavallaan tsaarin käskyn hylkäämistä; mitä tehdä tässä pulmallisessa tapauksessa?
-- Niinkö oli asia?
-- Niin, nyykäytti vanhus vastaukseksi, ja jatkoi itse:
-- Mutta arkkimandriitti Antonii oli mies, joka ei mielinyt ratkaista pulmaa luostarilleen epäedullisesti. Viisitoista vuotta aikaisemmin olivat valmistuneet luostarin lujat muurit ja sen kahdeksan korkeata linnatornia. Ne olivat sen ajan varustuksiksi siksi kunnioitettavat, että Antonii saattoi huoletta heittäytyä niiden turviin, olipa vihollisena sitten joko Ruotsi tai itse Shuiski. Ja meri tuossa ulkopuolella suojeli myöskin pyhää hoidokkiaan. Ja Karjalan kansan uskonnollinen mieliala sekä molemmin puolin tehdyt ryöstöretket olivat kiihoittaneet suomalaisten ja karjalaisten keskinäiset välit niin verisiksi, että luostarilla oli varmaankin koko alusmaittensa asujamisto puolellaan. Harkintaa siis sieti tämä asia, eikä luostari vastaustaan kiirehtinytkään...
-- -- -- -- --
Ulkona oli kaikki hiljennyt. Ylösnousemisen kirkon sinistä jättiläiskupoolia ja kuulakasta taivasta vastaan vilahtelivat valkoisina välähdyksinä uupumattomien lokkien siivet. Kultaiset ristit kajastelivat pronssin värisinä yön ilmassa ja vinoon painunut kolmas poikkipuu kertoi väsymättömästi surumielistä taruansa maailman vapahtajasta, jonka ihmiskunnan koko syntitaakan raskauttaman askeleen alla se masennuksissaan vinoon vaipui. Ryhmyiset muurit olivat siinä kuin uneen uupunut mahtava peto, silmät puoli-ummessa odottaen hetkeänsä. Ne olivat paljon nähneet ja tiesivät paljon kertoa.
-- Katso, poikani, tuota pientä kolon tapaista tuon korkeimman tornin länsipuolella, sanoi vanhus hänelle viitaten akkunasta. Ulkopuolelta ei kukaan voisi aavistaa, että se on erään pienen ja ahtaan kammion ainoa valoreikä. Se on muurattu itsensä tornin paksuun seinään ja siinä kopissa on...
Hän keskeytti puheensa ja mietti hetken, mutta jatkoi sitten hiukan lausettansa muuttaen:
-- Siinä kopissa on aikoinaan asunut onneton ritari... Sanotaan, että Itämaisen sodan aikana Kasaniin viedyt luostarin salaiset asiakirjat ovat myöskin tienneet laajasti kertoa tähän tapahtumaan liittyvistä seikoista. Jumala meitä armossaan varjelkoon ja selittäköön tekomme parhain päin.
Hän teki hartaasti ristinmerkin ja vaipui ajatuksiinsa. Nähtävästi hän tunsi tämän asian tarkoinkin, vaikka oli haluton siitä kertomaan, sen kun saattoi katsoa jotenkin luostarin maineelle epäedulliseksi. Mutta kenties hän sitten muisti välille jo jääneen kolme vuosisataa, joiden aikana on kerennyt pahakin viillos turpeentua, kenties tuo kaukainen ja hänelle rakkaaseen laitokseen niin läheisesti liittyvä ihmiskohtalo häntä liikutti ja kehoitti siitä puhumaan, miten hyvänsä, tänä yön hetkenä valkopartainen vanhus haasteli nuorelle suomalaiselle eriskummallisia, puoleksi historiallisia, puoleksi tarunomaisia ja keskiaikaisen mystiikan värittämiä tarinoitansa. Tuntui aivan selvään hänen melko nopeasta ja sujuvasta esityksestään, jossa usein saattoi kuulla vanhan kirkkoslavonian värittämiä sanakäänteitä, että hänen kuvauksensa oli kotoisin jostain luostarikronikasta, jota ei oltu koskaan saatettu julkisuuteen sen vuoksi, että sen tiedot saattoivat antaa aihetta luostarin johtajien toiminnan arvosteluun. Kirjoittaja lienee ollut joku asian salaisimmatkin vaiheet tarkoin tunteva munkki, joka omasta halustaan ja ikäänkuin jonkunmoista syyllisyyden tunnetta lievittääkseen oli tapahtumat jälkimaailman tietoon saattanut. Se oli inhimillisyyttä, Jumalan pelkoa ja naivia katolisuutta täynnä...
XXIV.
TAISTELU KARJALASTA. -- GRIJP-RITARIN TARINA.
Kumajavat linnan ukset Ukset rauta ulvahtavat: Kenpä on tulossa tänne Luojan linnahan lujahan?
Jumalan tahdosta saapui autuaan arkkimandriitin Antonii Doblestniin neljäntenä hallitusvuotena keväällä, vielä lujan jään aikana, monasteriin nämtsien lähetystö tiedustelemaan, tahtoiko monasteri ryhtyä kannattamaan Vasili Shuiskin, sen oikeauskoisen tsaarin asiaa, sekä luovuttaa puolestaan Ruotsille Karjalan läänin, niinkuin sovittu oli, vai liittyä Dmitriihin, siihen väärään vallan anastajaan, ja kieltää vastoin tsaarin sanaa Ruotsilta Karjalan. Ja oli tässä lähetystössä, paitsi Pohjanmaan sotapäällikön Behmin miestä, nuori ritari Johan Grijp, sekä heidän palveluskuntansa, jotka kaikki olivat saapuneet Pohjanmaan puolelta yli oikeauskoisen maan, Kemin ja pyhän meren. Ja kun he olivat tulleet suuren portin edustalle, jota monasterin palkkaama streltsien joukko ajan levottomuuden ja epävarmuuden vuoksi yötä päivää vartioi, ja vartiat olivat heiltä, vaikka heidän asiansa jo tunnettiinkin, tiedustelleet tulon syytä ja tulivatko ystävinä vai vihollisina, niin kun he olivat ilmoittaneet ystävinä tulevansa ja lähetystön suojaa vaativansa, sanoma heidän tulostaan heti saatettiin itsellensä arkkimandriitille. Ja sillä välillä vieraat ihmetellen katselivat äsken rakennettuja valtavia muureja, puhellen keskenään oudolla kielellä ja katsellen koko laitostamme nähtävästi suurella kunnioituksella. Ja oli varsinkin nuori ritari Grijp puettu synnillisen koreasti turkkeihin ja kauniisiin säämiskäsaappaisiin sekä nahkaisiin kyltereihin, pitkä miekka sivullansa. Nauraen osoitteli hän seurallensa isiemme vaatetusta, eikä kukaan lähetystön jäsenistä osoittanut pyhän neitsyen kuvalle portin yläpuolella ristinmerkillä kunnioitusta, kuten Jumalan kunnia olisi vaatinut. Ja paljon saapui isiä työn ja rukouksen keskeltä katsomaan nämtsien lähetystöä ja miettimään, mikä suuri asia oli saattanut vieras-uskoiset liikkeelle tänne jäiden ja myrskyn valtakuntaan. Mutta oli se Jumalan tahto ja koettelemus, että saataisiin nähdä, oliko monasteri sopiva kantamaan sitä suuruutta ja valtaa, minkä hän armossaan sille näillä kolkoilla perukoilla ja ammoin pakanuudesta luopuneen kansan keskuudessa oli määrännyt.
Jumalalle ainoalle ylistys, kiitos ja kunnia. Kun suuri isämme Antonii oli saanut kuulla nämtsien lähetystöstä, oli hänen sydämensä vallannut ankara ahdistus ja epätoivo, niin että hän oli käsiään väännellen heittäytynyt ristinkuvan eteen ja rukoillut palavasti Jumalalta ja monasterin suojeluspyhimyksiltä tietoa siitä, mitä hänen piti tässä näin pulmallisessa kysymyksessä tehdä, kun hänen järkensä ja monasterin tulevaisuus sekä näiden perukkain oikeauskoisen kansan kohtalo ja mielipide neuvoi tekemään toisin kuin mikä oli julistettu tsaarin tahdoksi ja tarkoitukseksi liittokumppaninsa kanssa. Ja oli hän käskenyt isien kokoontua ylösnousemisen kirkkoon yhteiseen rukoukseen ja viedä vieraat monasterin vierashuoneeseen sekä kohdella heitä hyvin ja säätynsä sekä lähettiläs-arvonsa mukaan.
Mutta kun marttyyri Filipin rakentamilla isoilla Marian taivaaseen nousun ja Kristuksen kirkastamisen kirkkojen kelloilla äkkiä ruvettiin täydellä voimalla soittamaan, hämmästyi lähetystö kovin juhlallisen äänen suuruutta ja sitä rikkautta, jota oli tarvittu sellaisten suunnattoman suurien kellojen valamiseen. Mutta he eivät olisi asiaa ihmetelleet, jos he olisivat todella tunteneet monasterin suuret rikkaudet ja sen mahtavan vaikutusvallan, joka sillä jo kauan oli ollut äiti-Venäjän asioihin, tunteneet luostarin toisen perustajan, Pyhän Filipin uupumattoman tarmon, valtioviisauden ja uskon, hänet, joka on rakentanut suurimman osan monasterin rakennuksista, perustanut hospitaalin, myllyn ja paljon teitä sekä Jänissaaren kuuluisan erakkolan, hänet, jonka tsaari viimein totuuden puhumisen tähden surkeasti ja tuskallisesti kauheassa vankilassa tapatti. Niin jos vieraat olisivat kaikki nämä seikat tunteneet, he eivät olisi niin suuresti kaikkia näkemiänsä ihmetelleet.
Mutta kun monasterin palvelijaveljet tulivat ilmoittamaan arkkimandriitin tahtoa vieraille, eivät nämä ensin mielineet antaa pois aseitaan, koskapa näkivät muurin reunalta streltsien piikit ja rengaspaidat, mutta taipuivat sittemmin ja antoivat suosiollisesti pois miekkansa, jotka olivat hyvin siroa tekoa ja joista toinen vieläkin on tallella asehuoneessamme. Ja huolettomana ja hymyillen sekä edes päänsä paljastaen astui sitten muiden mukana nuori ritari Grijp portistamme sisään, ja oli hänellä kaunis muoto sekä ruskea, munkkiemme tapaan hartioille valuva tukka, niinkuin kuului olleen siihen aikaan nämtsien maallikoilla tapana maailmallisesti itseänsä koristella. Mutta huomattuaan muuriemme ylettömän vahvuuden ja korkeuden, hyvät aseemme ja asestetut vartiamme tulivat he jälleen rauhattoman näköisiksi, mikä ei ollutkaan ihme, sillä olivathan he oudossa paikassa ja vihollismaassa, joskin Jumalansa ja lähettilästurvansa varjeluksessa. Sillä epäilemättä oli heidänkin varjelijansa sama armollinen Jumala, jolle alttarimme ääreltä yötä päivää kaikuu ylistys- ja kiitoslaulu.
Streltsit laskivat aseensa heitä tervehtiäkseen ja katselivat nämtsit varsinkin vartiaimme päällikköä, joka oli harvinaisen voimakas ja komea nuori mies, suurella uteliaisuudella. Heidät kuletettiin nyt heidän asuntoonsa, joksi tuli kullekin ritarille oma huoneensa, mutta asemiehille yhteinen, ja olivat ritarit tähän järjestelyyn tyytymättömiä, tahtoen päästä asumaan yhteen miestensä kanssa, mutta rauhoittuivat he, kun heille selitettiin, ettei muita huoneita tällä kerralla ollut käytettävänä. Muut huoneet tarvittiinkin tarkoin, kun muistetaan se, mikä jälkeenpäin saatiin tietää, että aivan heti tämän jälkeen monasteriin saapui Shuiskin pajarien lähetystö, joka yön pimeydessä salaa tuli hautausmaan puoleista salakäytävää myöten, saavuttuaan saarelle Suman linnasta; eivätkä heitä kutkaan luostariveljistä nähneet eivätkä tulleet näkemään, sillä se oli arkkimandriitin Antoniin nimenomainen tahto. Mutta oli eräs munkeistamme sen kuitenkin päässyt tietämään, sillä hän toimi arkkimandriitin sihteerinä, ja ajatteli hän silloin nämtsienkin monasteriin tullessa, että Jumala ainoastaan tietää, mitä tästä kaikesta lopuksi tulijoille kohtaloksi koituu, kuten olikin asia, ja tämän kaiken on hän itkien ja rukoillen yön synkkinä hetkinä salassa ylös kirjoittanut, että tiedettäisiin viattomalla verellä olleen pyhässä monasterissa puolustusmiehiä.
Se huone, joka nyt joutui ritari Grijpin asunnoksi, oli pieni, muurin sisään rakennettu isossa läntisessä tornissa, jonka akkunana oli epäpyöreä ampumareikä. Juuri kun aurinko iltaisin hukkui lännessä mereen, sattuivat sen säteet sopivasti tästä aukosta sisään siellä asuvan virkistykseksi ja mielen ylennykseksi. Ja pienuudestaan huolimatta oli huone siisti, jopa parempi kuin munkkien kopit. Sinne vievän käytävän reunaan on muinoin laitettu pyhien hautoja, joista toisia on myöhemmin avattu, ja on käytävä muutenkin pimeyden takia kolkko, niin että iloisen ritarin mieli näkyi väkisinkin masentuvan alakuloiseksi. Sanotaan Jumalan sallivan, että edessä olevan kolkon kohtalon aavistus pääsee tunkemaan mieleen, että sydän kääntyisi ijäisyyden puoleen, ajoissa huolehtimaan pelastuksesta.
Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin, näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada tavata arkkimandriittia, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu, että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.
* * * * *
Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras ritari teki kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana, jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa, rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti, milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä. Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi hän lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä ollenkaan hidastelematta totteli.
Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla. Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin lähetystö, joka -- hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta -- juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä asiassa.
Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat, kävi siihen suuntaan, että monasteri vastaisi myöhemmin kirjeellisesti, antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan. Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla, parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä, jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki, että monasterillä oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa valtakuntien välisissä neuvotteluissa.
Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp-ritarin huvittamisesta. He näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut, aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen mahtavuus kävi ilmi.