Part 14

Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna. Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.

Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan peseytymään. Pihalla istuikin Houdi ystävättärensä kanssa, valmiina häntä kiusoittelemaan:

-- Sinä pitkään makaat!

Hänellä oli hyvin koreat vaatteet: vaaleansininen hame, valkea, avorintainen pusero, ja keltainen, punakukkainen huivi, joka oli somasti valahtanut niskaan. Hänen nauraessaan muodostui poskeen kuoppa ja hän pyörähteli keveästi, nähtävästi mielihyvissään vaatteistaan. Ruhtinatar katseli häntä naurussa suin. Kaukaasialainen makasi ruohokossa hänkin huvitettuna tytön luonnollisesta pienestä turhamaisuudesta.

Nuorukainen katseli tyttöä mielihyvällä, uhaten sitte:

-- Odotahan...

Mutta tyttö suikasi keveästi syrjään ja hän menikin rantaan enempää kiinni tavottamatta. Vesi syveni tasaisesti ja pohja oli mitä puhtainta hiekkaa. Hän kahlasi hitaasti syvemmälle nauttien voimiensa tunnosta ja hyvää tekevästä pienestä vilun väreestä. Raitis tuuli hiveli hänen ruumistaan. Nyt tuli tuossa syvän rinta eteen ja hän heittäytyi uimasilleen lähtien soutelemaan.

Rannalle oli tullut ukkoja katsomaan tätä heille outoa asiaa; karjalainen ei nimittäin enempää kuin suomalainenkaan ui muuta kuin lapsena. Uida hän ei tavallisesti osaakkaan, vaan on vesihädässä useimmiten aivan avuton. Ihmeissään he nyt katsoivat uijan menoa, ystävällisesti huudellen hänelle varottavia sanoja. Mitään vaaraahan tässä ei ollut, sillä hän oli lapsuudessa opitun tapansa mukaan veteen mennessään juhlallisesti heittänyt kädellään vettä rannalle ja sanonut:

-- Näkki maalle ja minä veteen.

Se riittää. Vetehinen silloin menee maalle siksi aikaa, kun uija on vedessä, eikä siis vedä häntä sinne aaltojen alle asuntoonsa.

Hän kääntyi selälleen ja antoi aaltojen ajaa itseään hiljaa rantaa kohti. Tuntui niin erinomaisen viileälle ja intohimottomalle siinä raittiissa vedessä keinua. Vilahduksena taas kuluneet viikot kuvastuivat hänen mieleensä, outona, merkillisenä ajanjaksona...

Hän oli tullut rantaan ja kiiruhti ylös pukeutumaan. Kellonsoitto oli lakannut ja hän tunsi nyt äkkiä harvinaisen voimakasta nälkää. Nopeasti kiirehti hän tupaan, tavaten tiellä rukoushuoneelta palaavan isännän ja Ontrein, jotka häntä iloisesti tervehtivät.

-- Eihän meillä ole täällä ei pappia eikä diakonia, vaan itse me laulamme ja luemme sen minkä osaamme. Kyllä se siitä yhtä suureksi Jumalan kunniaksi rodiutuu.

Taatto Titoff näin selitteli päivän jumalanpalveluksen suoritusta ja Ontrei hymyili ystävällisesti joukkoon. Mentiin tupaan, jossa Houdi jo malttamattomasti odotti. Pöydällä oli kalakukkoa, monellaisia piiraita, voita ja tuoretta maitoa sekä suolakalaa. Mielihyvin kävi isäntä vieraineen maukasta ateriaa nauttimaan.

Ja niin vietettiin kaunista sunnuntaita leikkien, iloiten ja levähdellen, ystävällisen ja vieraanvaraisen kylänväen keskuudessa. Valoisena muistona säilyvät ne hetket kautta elämän, ja aina, kun mieleen palaa kuva nauravasta karjalais-neidosta, rukoilee sydän hänelle onnea ja menestystä. Miten lienee elämäsi nyt, kaunis Houdi? Onnellinenko olet vai oliko kohtalolla raskas taival osallesi varattuna? Jää hyvästi ijäksi, ihana neito, kotisi, ja kaunis kotikyläsi syvällä Karjalan sydämessä!

XXII.

TULO KEMIIN. -- PAKO ONNISTUU. -- TULO SOLOVETSIIN.

Kohosi merestä saari, Saaresta sataiset kirkot, Katot kultaa kuumottivat; Rannalla venonen valmis, Tuuli myötäinen merellä.

Aamulla anivarahin, reippaina kuin kimalaiset, lähtivät matkalaisemme liikkeelle, ja oli heillä oppaana ja seuralaisena alussa itse taatto Titoff, joka mieli taas lähteä keräämään uusia kasveja suomalaisen tohtorinsa varalle. Liikuttavaa oli nähdä hänen helliä jäähyväisiänsä, joilla hän erosi vaimostansa ja Houdi-tyttärestänsä; liikuttavaa myös huomata, mikä lämmin ystävyys oli ehtinyt syntyä näiden kahden neidon välille. Vaikka he näin olivatkin varhaisia, kuului jo rantaluhdalta viikatteen hiomista ja haravaniekkain naisten punaiset hameet sieltä vilahtelivat.

Mitäpä tästä matkasta enempää, sillä erikoisempia ei tapahtunut. Kaukaasialaisen kiihko kasvoi sitä suuremmaksi kuta likemmäksi merta saavuttiin, niin että ellei hänen morsiantansa olisi ollut kulun kiivaudelle rajaa panemassa, Ontrein olisi ollut vaikea seurata mukana. Niin kulettiin siitä 25 virstaa Kevätjärven kylään, jossa oltiin yötä Levoisen tuttavan Trofim Filatoffin luona. Kylässä oli 45 taloa, ja oli se matalan, liejupohjaisen ja hyvin heinäisen järven rannalla. Siitä matkattiin vuoroin veneellä, vuoroin jalkaisin 10 virstaa Offenanniemeen, josta oli kulettava veneellä 10 virstaa. Saattajiksi saatiin kaksi reipasta tyttöä, nimittäin Tanja ja Marfa, Kun vielä oli astuttu virstoja 6, saavuttiin Voijärven kylään. Edessä oli nyt 37 virstan erämaantaipale Usmanan kylään, välillä vain kurja ja köyhä talopahanen. Siitä sitten jälleen 10 virstaa Kemiin...

-- -- -- -- --

Perinpohjin oli Kiesuksen henki voittanut lauluisessa Karjalassa. Ei vanhan Väinön sanainen valta, vaan kristinuskon käsitystapa oli karjalaisen elämänymmärryksen perustuksena. Ja minkälainen käsitystapa? Niinkuin keskiaikaisen uskovaisen, jonka tunne-elämä riutuu omituisen salaperäisyyden tenhoon, liikutukseen ja mielialaan, joka kenties on hyvinkin läheistä sukua taiteen herättämälle innoitukselle. Ei kanteleen loihtu, vaan Solovetsin kuuluisa luostari oli karjalaisen henkisen elämän ja ajattelun keskus. Mitä ihmeellistä maailmassa hänelle oli, sen saattoi nähdä sen muurien sisällä. Sinne oli vaellettava, siellä käynti oli oikeauskoisen ansiokkain teko.

Eikä kummakaan, sillä olihan juuri tämä luostari taitavalla politiikalla säilyttänyt Karjalan oikeauskoiselle kirkolle, ollut luultavasti ratkaisevana tekijänä siihen, ettei Suomen heimosta suurimmilla lahjoilla varustettu aikoinaan päässyt yhtymään sisariinsa Maanselän länsipuolella. Mikä katkera kohtalo Väinön kansalle, että se näin reväistiin rikki ja tietämättömyydessään joudutti vielä samoihin aikoihin verisillä veljessodilla kohtaloaan! Myöhäistä on uuden ajan lapsien hävinneen valtakunnan raunioilla itkeä, sillä pois on ijäksi mennyt tilaisuus, joka olisi yhdistänyt, jos olisi aikoinaan ymmärretty.

Tästä karjalaisen tunne-elämästä oli mielenkiintoisena todistuksena Ontrei. Kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä, sitä enemmän rupesi jälleen ukossa matkan uskonnollinen päämäärä vaikuttamaan. Hän vaipui hartaisiin mietiskelyihin ja puheli mielellään monasterin pyhistä miehistä, Sosimasta, Sauvatasta ja Hermannista. Tarkoin oli hän näiden pyhimysten elämään tutustunut ja painosti erikoisella mielihyvällä varsinkin sitä, että Sosima oli nähtävästi ollut karjalainen, koskapa oli kotoisin Äänisjärven rannalta, Toivojan kylästä läheltä Sunkua. Syyttäkö oli pyhä monasteri karjalaisen henkisen elämän keskus, kun oli kerran oman miehen perustama? Ja kuka oli vielä aivan uuteen aikaan ollut luostarin pyhin mies, jonka kirkko varmaan kerran korottaisi pyhimystensä joukkoon? Kuka muu kuin isä Nahum, joka oli karjalainen mies, kotoisin Kivijärven kylästä läheltä Suomen rajaa. Hänen hurskautensa oli ollut niin suuri, että hänet oli haudattu alttarin eteen pyhän Sosiman vierelle. Erittäinkin karjalaisten puolesta oli hän aina rukoillut ja polvillaan kiittänyt kerran Aunuksen piispaa siitä, että kansan sielunhoitajille oli yhteen aikaan koetettu antaa opetusta heidän omalla äidinkielellään. Karjala oli hänelle ollut aina yli kaiken rakas ja sen parasta oli hän voimainsa mukaan koettanut valvoa.

Heimon ja kodin rakkaus ei ollut hävinnyt. Rakkain oli Karjala Ontreillekin, joka liepein silmin näistä asioista vaatimattomasti haasteli, ja niille köyhille pyhiinvaeltajille, joita heidän joukkoonsa oli vähitellen Repolan, Tsirkkakemin ja Uhtuan puolilta Kemiä lähestyttäessä yhtynyt. Ja kertomuksiin näiden paikkojen muinaisesta merkityksestä ja karjalaisten isäntävallasta siellä annettiin se surumielisen naivi arvostelu, että "ylen sie veli kauniisti haastat".

Historiallisella tunnelmallaan nämä paikat valtasivat nuoren matkailijan. Valkean meren siintävä ulappa oli hänen romantisuuteen taipuvalle mielikuvitukselleen ennen muuta se vetinen pelto, joka oli nähnyt Suomen heimon muinaisen suuruuden ja mahtavuuden. Ja luostari taas oli hänelle se keskiaikainen valta, joka oli vetänyt Karjalan kansain taistelun esineeksi ja kylvänyt sinne sen mystillisyyden hengen, jonka vallassa karjalaisen tunne-elämä vielä nytkin on. Ja alimmaisena tässä kaikessa humisi hänelle salaperäinen kalevalainen soitto, lumous, alkuperäisyyden, koskemattomuuden ja luonnollisen kauneuden henki, joka oli ikäänkuin uudelleen synnyttänyt hänen sielunsa. Ja uusimpaan nykyisyyteen oli häntä yhdistämässä saatettavainsa pakolaisten harvinainen kohtalo, omituiset seikkailut tuolla synkissä erämaissa sekä nähty Karjalan nykyisen kansan köyhyys ja vilpitön sydän. Tämä kaikki oli tullut hänen osalleen niin äkkiä ja niin yllättävänä, ettei hän ollut kerennyt edes yrittääkään vastarintaa, vaan oli valtoimenaan heittäytynyt kaiken tämän vietäväksi ja pehmitettäväksi...

-- -- -- -- --

Kaukaasialainen morsiamineen tunsi yhä suurempaa jännitystä, kuta lähemmäksi saavuttiin Kemiä. Eihän ollut suinkaan mahdotonta, että hänet tunnettaisiin ja pantaisiin kiinni juuri silloin kun vapaus todellakin oli valkenemassa. Tosin rauhoitti häntä Ontrei sillä tiedolla, että näihin aikoihin kulki Kemin läpi heidän kaltaistansa kansaa niin paljon, ettei heihin joudettaisi suurempaa huomiota panemaan. Kukapa voisi aavistaa hänen kulkevan sellaisessa seurassa?

He kulkivat pitkin suoria katuja, joiden käytävät olivat laudoitetut, mutta keskusta kiveämättä. Valkeiksi maalatut uudemman-aikaiset ja yksinkertaiset karjalaistyyliset talot vaihtelivat somasti. Kauhallisen näköinen poliisi selitti Ontreille, että jos heidän mieli päästä ensi laivalla Solovetsiin, oli heidän kiireimmiten matkustettava höyryvenheellä kaupungin edustalla 7 virstan päässä olevalle sahalle, jonne yöllä luostariin menevä höyrylaiva saapuisi. Paljo oli sinne näinä päivinä "bohomoltseja" kokoontunut. Saha kuului olevan "nämtsien" omistama ja oli siellä paljon ulkolaisia laivoja.

Siitä välähti pelastuksen ajatus nuorukaisen mieleen. Hän päätteli, että pakolaisten oli paras seurata heitä edelleen sahalle, jäämättä kaupunkiin, sillä mahdollisesti joku noista ulkolaisista kapteeneista suostuisi ottamaan heidät piiloon laivalleen -- ellei ihmisyyden, niin ainakin ahneuden pakottamana. Joka tapauksessa oli tämä keino, jota ei sopinut jättää koettamatta, ja joutuin lähtivät he satamaan. Siellä olikin pienoinen höyryvenhe valmiina lähtemään. Esteettä pääsivät he siihen ja huoahtivat helpotuksesta.

Kuullessaan heidän haastavan karjalaksi yhtyi puheeseen venheen kulettaja, joka näkyi olevan karjalainen. Hänen hyvää sydäntänsä oli vielä erikoisesti pehmittänyt viina, jota hän tuntui olevan ainakin puolillaan, vaikka ohjasikin purttansa sangen varmasti. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen ryhtyi nuorukainen hänen kanssaan puheisiin antaen hänen vähitellen saada heistä ja heidän matkansa suunnasta kokonaan väärät tiedot. Kulettiin ensin laajempaa selkää ja sitten alkavia kapeampia saaristoväyliä, kunnes jo näkyikin sahan savupiippu tuolta etempää aavan meren laidasta. Rannat olivat kallioisia ja alastomia, saaret puuttomia, kaukaa siinti sinertäviä vuoria. Ilmassa tuntui voimakkaana meren suolainen kosteus, vesi aaltoili laajoina kupaina ja oudon valkeana, vihertävänä, hyvin läpikuultavana. Järvien rannoilla asuneesta se todellakin oli valkeata merta. Aurinko valaisi alakuloisesti koko seutua ja kalalokkien sekä tiirain kirkuna tuntui kaamealta ja vieraalta. Kauas oli jäänyt sisämaan kesän leppoisuus ja vehmaus, edessä oli Jäämeren rajamaiden valju ja karu alue.

Oli jo ilta. Aurinko painui yhä alemmaksi takana olevaa kaupunkia kohti. Maailman väri muuttui yhä enemmän väräjäväksi kullanhohteeksi, joka kuin utuna tuntui sulkevan itseensä kaikki. Taivas yleni aivan pohjattomaksi, kannettomaksi, paljastaen näkyviin sen ijäisyyden sinen, jonne halajamme. Sileäksi hijoutuneet kallioiden kielekkeet sukelsivat mereen liukkaina ja matalina, salavihkaa kuin oudot pedot, jotka asuvat tutkimattomissa syvyyksissä. Laaja maininki lähtee kohoamaan pitkin niiden selkää, kunnes huomaakin ne kallioiksi ja purkaa suuttumuksensa valkoiseksi vaahto-ärjähdykseksi. Äkkiä ilmestyy eloa ja leikkiä ihanan meren pinnalle: parvi delfiinejä rupeaa seuraamaan purtta heittäen iloisesti kuperkeikkaa viileissä vesissä. Niiden notkeat ruumiit soljuvat aallolta aallolle kuin niljakkaat käärmeet.

Miten surumielistä ja ilotonta! Tämä iltatunnelma, jolla oli loppuvan juhlan valaistus, tunkeutui hiljaa sieluun värittäen väkisinkin kaikki omaan sointuunsa. Kaikki inhimillisesti kallis ja halajamisen arvoinen kadottaa äkkiä merkityksensä ja sydämessä kaikuu vain isäimme ja sukumme ikuinen "vanitas vanitatum". Pahat aavistukset kohoavat sisimmästämme esiin kuin kummitukset saaden meidät kirkkaalla päivällä peläten tuijottamaan, ja jonkun uhkaavan onnettomuuden tunne vapisuttaa sydäntämme.

-- -- -- -- --

Saavutaan sahan laituriin. Ilmassa tuntuu mätänevän puun hapanta hajua ja tuossa korkealla suitsuaa tehtaan piipusta savua. Kolme ruotsalaista laivaa lastaa paraikaa lankkuja ja ulompana on useita muita aluksia ankkurissa. Astutaan maihin ja ruvetaan kyselemään laivaa, joka veisi Solovetsiin.

Ei ole tullut vielä, yöllä milloin tullee.

Poliisi katselee nuorukaista uteliaasti, huomatessaan hänen huonon venäjänkielen taitonsa, ja kysyy, mistä ollaan. Saatuaan vastauksen kuitenkin tyytyy ja hymyilee ystävällisesti, hyväsydäminen mies kun on. Ei utele enempää turhia.

Lähdetään katselemaan sahakylää, kaukaasialainen huolettoman näköisenä, neito arkana, ja Ontrei vaivautuneena, alinomaa tehden ristinmerkkejä ja höpisten rukouksiansa. Mutta nuorukainen siirrähti perästä likimmäisen ruotsalaisen laivan luo ja kysyi merimiesten silminnähtäväksi hämmästykseksi sujuvalla ruotsin kielellä kapteenia. Heti ilmestyikin kannelle kansansa tyypillinen edustaja, joka laulavalla lauseella pyysi vierasta luokseen selvittämään asiaansa. Pian siirtyivät he siitä kajuuttaan...

Kapteenilta kysyttiin siellä kylmästi ja tyynesti, haluaisiko hän ottaa mukaansa Englantiin, jonne lasti oli vietävä, kaksi matkustajaa?

Näki selvään, että kapteeni hätkähti.

-- Onko passia?

Hän kysyi sitä hiukan viivytellen.

-- Miehellä on, mutta vaimolla ei ole.

Ja hän ojensi kapteenille oman passinsa, johon moni stanovoi oli lyönyt leimansa.

-- Sooo-o, suomalainen?

-- Niin on, vaikka ei hän suomea tai ruotsia osaa, sillä hän ei ole asunut kotimaassaan. Vaimonsa onkin venäläinen. Ja maksu on hyvä.

Kapteeni epäröi, mutta kuinka siinä puhuttiin ja soviteltiin, suostui hän viimein. Hän olisi jo udellut enemmänkin, mutta nuorukainen oli silloin sanonut, että oli parempi hänelle olla mitään utelematta. Mitä ne asiat häneen kuuluivat, sillä olihan passi laillinen. Mutta tarpeetonta oli kenenkään nähdä heidän laivalle tuloaan ja siellä oloaan niin kauan kuin oltiin näillä vesillä.

Noustiin kannelle ja kapteeni sai nähdä matkustajansa, jotka seisoivat tuossa ulohtaalla. Nuorukainen meni maihin taas ja läksi uudelleen välinpitämättömän näköisenä kävelemään seuralaistensa kanssa, sopien heidän kanssaan siitä, miten he pääsisivät huomaamatta pujahtamaan laivalle.

He menivät laivan vierelle ja siinä ilmestyikin kapteeni avuksi. Hän rupesi juttelemaan nuorukaisen kanssa taaskin, jolloin nuorukainen kysyi, saisivatko nämä sydänmaan kollot tulla hänen laivaansa katsomaan. Tietysti, ja niin kiivettiin sinne, Ontrei viimeisenä, ihmisten ympärillä hymyillessä ja nuorukaisen selittäessä paikalle laiskasti saapuneelle poliisille, kuinka outo nähtävä tällainen tulilaiva sydänmaan asukkaalle on.

-- Da da!

He painuivat kannen alle katsomaan suuria koneita ja lastiruumaa. Kauan he siellä viipyivät, eikä väki jaksanut odottaa heidän näkyviin ilmestymistään. Ja kun vihdoin pitkän ajan kuluttua nuorukainen ja Ontrei nousivat jälleen maihin, ei kukaan enää hoksannut kysellä, minne jäivät heidän seuralaisensa. Ja kuuluivatkokaan ne samaan seuraan? Jos lienevät jo aikaisemmin lähteneet ja asioilleen menneet? Laiva kätki salaisuutensa ja varustautui kiireesti lähtemään.

-- -- -- -- --

Laiva ei vaan saavu. Ontrei menee pienelle höyrypurrelle levähtämään ja haikeaa suruansa hautomaan. Oli kuin olisi isä hyvästellyt poikaansa ja tytärtänsä. Mutta nuorukainen kulkee pitkin sahankylää aikaansa kuluttaen ja mieltänsä hilliten, taistellen väsymystä vastaan. Yhä pitemmälle kuluu yö ja vihdoin hänkin lähtee tuolle höyrypurrelle, joka heidät oli lopuksi laivalle vievä. Ruotsalaiselta alukselta ei enää näy mitään elonmerkkiä...

Pursi on tukkunaan täynnä väkeä, enimmäkseen naisia, kaikki matkalla Solovetsiin. Sarafaanit korvissa, sikin sokin, poikkiteloin, päällekkäin he siinä nukkuvat ja uni näkyy maistuvan. Ontrei istuu keulassa ja viittaa hänelle ystävällisesti. Sinne hän meneekin ja vaipuu ukon vierelle istumaan, tuntien lohdutusta ja turvaa hänen läheisyydestään.

Tulee kaukaisen pohjolan aamu. Ilman tuntu vaihtuu äkkiä virkistäväksi ja eloisaksi, auringon valo kadottaa kalpeutensa tulvahtaen häikäisevän kirkkaana kaikkialle tuolta idän taivaalta, yli valkean meren, joka kimaltelee kuin sula hopea. Kaukana tanssivat valkoiset sumukuviot syvyyksien päällä ja niiden yllä välähtelevät lokkien ja tiirojen siivet häikäisevässä valossa kuin salamat. Mieli tuntuu äkkiä virkeämmältä ja elämä toivorikkaammalta. Kohta sukeltaa tuolta kimaltelevan sumun seasta näkyviin laiva, "Vienan ruhtinatar Eugenia", kumealla vihellyksellä tervehtien näkyä edessään. Pursi vastaa ja lähtee pahasti kallistellen viemään sille pyhiinvaeltaja-lastiaan.

Herkeämättä tuijottavat hän ja Ontrei ruotsalaiselle laivalle. Kun on päästy meren puolelle, ilmestyy sinne hytin suojaan kaksi olentoa, jotka liinaisella jättävät heille hyvästiä. Salavihkaa hekin vastaavat ja katsovat katsomistaan, kunnes pian matkan käänne peittää heidät näkyvistä.

Ja silloin tuntui kuin olisi joku sydämessä päässyt laukeamaan viikkoja kestäneestä jännityksestä, kuin olisi herätty ihmeellisestä unesta, joka nyt tuntui aivan uskomattomalta. On tapauksia, jotka kohtalo satuttaa niin yllättävästi eteemme, ettemme ehdi niitä vaipua pohtimaan, vaan tarvitsemme kaikki voimamme suorittaaksemme niissä osamme. Ja kun se on tehty, me ikäänkuin heräämme, hieraisemme silmiämme ja ihmettelemme, olemmeko nähneet unta keskellä päivää. Mutta untahan tämä ei ollut, sillä hymyilihän tuossa Ontrei vierellä tyytyväisenä, onnellisena siitä, että tuo tehtävä, jonka hän puolestaan oli käsittänyt pyhäksi, oli näin onnellisesti loppuun saatettu. Tapahtumat painuivat sinne hiljaiseen ja äänettömään menneisyyteen, josta ne heijastuivat mieleen kuin muisto kauniista, kerran nähdystä unesta. Ja mitä on ollut tunteita, ne on kätketty elämän lähteeksi ja aarteeksi, mitä on ollut taistelua, se on kestetty ainaiseksi onneksi.

-- -- -- -- --

Mutta Ontrein koko sielunelämä ja aatteet olivat jälleen kääntyneet alkuperäiselle uralle, pohtimaan uskonnollis-mystillisiä asioita ja autuuden oppia. Jos niissä oli jotakin muutosta tapahtunut, niin oli se kehitystä yhä haaveellisempaan ajattelutapaan. Pyhäin elämä tarjosi hänelle taaskin monenkaltaisia esimerkkejä jumalan omituisesta, ihmiselle käsittämättömästä tavasta ohjata kadotuksen tiellä vaeltavia Sionin lähteelle, ja näillä esimerkeillä lyhensi hän kostein silmin lyhyen matkan hetkiä. Ja kuta lähemmäksi saavuttiin kuuluisaa luostaria, sitä syvemmäksi kävi hänen hartautensa, kunnes hänen täytyi kokonaan vaieta, osaksi yli pursuavien tunteittensa, osaksi kuulijakunnan puutteen takia.

Tuolta kaukaa taivaan rannalta, aaltojen helmasta, kimaltaakin jo luostarin monikirkkoinen pyhättö. Hiljaa vierii sinikirkas Viena jumalansaaren rantaa vastaan ja sointuva kellojen soitto tervehtää jo loitolle matkalaista. Rantakalliolla, luostariin saakka länsipuolelta pistävän lahdelman tyvellä, on korkea puuristi osoittamassa sivupurjehtijoille Kiesuksen valtaa. Laiva pysähtyy lahdelman suulle ja matkalaiset viedään veneillä maihin. Ylen on nyt paljon kansaa liikkeessä, sillä onhan huomenna Karjalan apostolin, pyhän Iljan praasniekka. Kunnianarvoisa, harmajahapsi munkki ottaa kansan vastaan ja osoittaa kullekin olinpaikan säätynsä mukaan luostarin suurissa majataloissa.

Saavuttu on tähän Karjalan historiassa niin tärkeään paikkaan, keskiaikaisen maailman piiriin. Mielen valtaa omituinen historiallis-uskonnollinen tunnelma, ja uteliaisuus saada tietää ja tutkia outoja, aavistamattomia salaisuuksia. Auringon valo kimmeltelee kullatuissa risteissä ja sinertävissä sipulikupooleissa, sadoista kelloista kumisee huumaava kellonsoitto kutsuen jumalanpalvelukseen, ja korvia viiltää tuhatlukuisen, kaikkialla pesivän kalalokkiparven kileä kirkuna. Kuin ilmestys muinais-ajoilta on tuossa edessäsi itse vanhan luostarin monikulmainen, korkea ja ryhmyinen muuri, joka on kulmauksissaan muodostettu linnantorneiksi. Meren puolelta kohoaa se sangen korkeaksi ja uhkaavaksi, ja onkin ollut aikoinaan kunnioitettava varustus. Aika on kuitenkin sen uhmaa lieventänyt ja lempeästi katsoo tuolta korkealta muurin kolosta, edessään alituisesti tuikkiva lamppu, allensa maailmaan jumalan pyhä äiti.

Vanhan munkin tarkka silmä on huomannut hänet nuhraantuneesta puvusta huolimatta herrasmieheksi; hän tahtoo viedä hänet säätyläisten majalaan, mutta kuuleekin sen juhlan johdosta jo olevan täynnä. Nuorukainen tahtoo mennä Ontrein mukaan, mutta sitä ei vanhus taas jostain syystä salli. Mietittyään puoleen ja toiseen vie hän hänet omaksi vieraakseen säätyläisten majalaan, jossa hänellä matkailu-aikana on oma huone. Näkee, että hän on utelias kuulemaan, mikä on tämä jalan vaeltava herrasnuorukainen, eikä tämäkään ole asuntoonsa tyytymätön, sillä vanhan munkin kunnianarvoisa näkö vastasi täydelleen sitä mielikuvaa, joka hänelle oli aina syntynyt luostarista kuullessaan.

Mutta jälleen riennämme kirkkaaseen aamuun ja jumalanpalvelukseen. Lintujen kirkuna sekautuu kellojen soittoon ja ihmisten hartaisiin huudahduksiin, aava ulappa kimmeltää lepyttäen koleata ja meren myrskyjen pieksämää maisemaa, vanhat muurit hautovat sammaleisia kylkiään valon yltäkylläisyydessä, munkit liikkuvat mustina haamuina, rujot, rammat, sokeat, rikkaat ja köyhät terästelevät uskoaan rukoillakseen itselleen kaikkea mahdollista onnea, venäjä ja karjala sointuu sekalutta, -- kaikki on omiaan luomaan eriskummallista tunnelmaa. Luostarin isokello kumisee lakkaamatta: riennä, riennä, aika on jumalaa rukoilla, suuret ovat meidän syntimme.