Part 11

Erämaa oli näyttänyt hänelle suurimman ihmeensä. Hän tiesi, että Suomesta oli majava hävitetty jo 19-nnen vuosisadan ensi puoliskolla ja että se nyttemmin oli hävinnyt myöskin Ruotsista; suojeltuna eläimenä tavattiin sitä jossain Norjassa, mutta yleensä oli sitä pidetty sukupuuttoon hävitettynä koko pohjoisesta Europasta. Niin ei kuitenkaan ollut asia, mikäli tästä silminnähtävästä todistuksesta saattoi päättää. Tämä pohjolan suurin jyrsijä, jolla on ihmisen järki ja joka onkin kuin mikä eläimeksi muutettu ihmisrotu, oli päässyt säilymään täällä erämaan kohdussa, hiljaisen salopuron ja lammen turvissa, suunnattomien soitten ja erämaiden takana. Se nähtävästi tunsi jo, mikä vaara sitä uhkasi, sillä se ei ollut rakentanut lammen rannalle noita asuntokumpujaan, joista se myöskin on tullut kuuluisaksi, vaan piti luolaansa piilossa jossakin rantatörmän sisässä, vedenalaisen käytävänsä takana.

Omituista! Hän tarkasteli lammen pintaa, eikö missä näkyisi outoa viriä. Aamutuuli oli herännyt ja aurinko jo kiivennyt yli metsän kurkistamaan tälle salaperäiselle salolammelle. Hieno sumu väikkyi särkyvinä repaleina siellä täällä kortteikon yllä, jostakin kuului haapanan aamutyyni äänteleminen, viileä ja intohimoton, ja tuolla kuusikossa viritteli metsäpeipponen yksitoikkoista, mutta harrasta viserrystänsä. Ontrei näkyi istuvan hongallansa kahareisin ja uutterasti heittelevän onkeansa sinne tänne pienen virran kosteikkoihin ja kuohuihin houkutellakseen harreja ja kilttuja saaliiksensa. Oli rauhallista ja puhdasta, sanomattoman ihanasti mieltä hivelevää. Tuntui kuin olisi ollut tässä muinaisuus edessä ja onnellisen erämiehen toimet tehtävinä. Rakennettaisiin tuonne vaaran alle kotoinen metsäsauna kiukaineen, samalla pirtti ja samalla kyly, tehtäisiin pitkät ansa-aidat, kulettaisiin kierrokset ja elettäisiin kuin muinoin hallipartainen metsän väki. Vähitellen paljastaisi luonto taas salaiset voimansa ja taikansa, sana saisi takaisin salaperäisen mahtinsa, laulu tenhonsa, ja niin taas sillä nostettaisiin kunniaan Väinön heimo. Ei luonto tunne sitä, joka sen rinnoilta poistuu, vaan salaa siltä viisautensa, joka on elämän onni.

Lammen pinta karehti ja musta pää tuli hetkeksi näkyviin, kohta taas kadoten. Se oli padon rakentaja ja suvun säilyttäjä, joka vilaukselta kävi katsomassa, oliko nyt heimon tuho edessä.

Ole huoleti. Älköön ikinä kukaan muu ihmisistä saako tältä näkijältä olinpaikkaanne tietää, ja metsän emo varjelkoon toista rauhaiselle lammellenne osumasta, sillä pianpa ihminen tappaisi sukusi kokonaan jälettömiin. Mieluisena salaisuutena säilyköön tieto, että nähty on se paikka, jossa vielä elää Tapiolan kallein ja viisain nakertaja, suomuhäntäinen rakentaja, joka on kuin eläimeksi muutettu ihminen. Kuinka ja koska se on tapahtunut, sitä eivät tiedä enää muut kuin maahiset, mutta se tiedetään, että silloin, kun maailmassa kerran kaikille jaetaan oikeutta heidän tekojensa mukaan, ihmisille ja eläimillekin, silloin on myöskin näiden anteeksi-annon hetki.

XIX.

VANHA URJADNIEKKA.

Mitä haet halliparta, Kuta kurja kurkistelet?

Hän tunsi äkkiä, että jotakin outoa, joka oli jäätänyt hänet kuin patsaaksi siihen rantamättäälle, oli tapahtunut, mutta mitä se oli, sitä hän ei ensimäisinä sekunteina voinut itselleen selvittää. Vasta silmänräpäystä myöhemmin tajusi hän, että oli kuulunut pyssynlaukaus, selvä, kirkas, kova ja kauas kajahtava. Sen kaiku oli kiiriskellyt pitkin maita kuin jyrinä ja sen jälkeen oli erämaa vaiennut kuin kuollut, joka hermo kysymässä tuon oudon ja vihamielisen äänen syytä.

Kun veri lakkasi humisemasta hänen korvissaan, huomasi hän Ontrein kiireesti kokoavan onkivehkeitään, ja viittoen hänelle lähtevän leiripaikalle päin. Hän syöksähtihe juoksulla matkaan. Ja nyt rupesivat hänen aivonsa hakaten ja jyskyttäen kysymään, mistä aiheutui tämä laukaus.

Luonnollisin selitys oli se, että kaukaasialainen oli käyttänyt kivääriä jonkun pedon tai saaliin tappamiseksi.

Pian jäi Ontrei kauas jälkeen. Kun hän hengästyneenä vihdoin saapui leiripaikalle, oli häntä siellä odottamassa omituinen näky.

Nuotion vierellä makasi, paitsi sairasta mummoa, mies, jota kaukaasialainen morsiamineen näkyi hoitelevan. He sitoivat hänen kättänsä, joka oli verinen ja hervoton. Lähellä maassa oli kivääri, mutta mitään saalista ei ollut näkyvissä.

Hämmästyksellä tunsi hän haavoittuneen virkapuvusta urjadniekaksi ja arvasi hänet samaksi, joka oli lähtökylästä kotoisin. Hän siis oli päässyt heidän jälilleen tänne saakka, mutta oli nyt nähtävästi joutunut takaa-ajettavansa valtaan. Häntäkö lienee ammuttu ja kuka?

Mies oli vanhanpuoleinen, harteva ja halliparta. Hänen kummastuksensa oli rajaton, kun hän huomasi Ontrein saapuessa paikalle seurueen yhä isonevan. Aivan sattumalta oli hän karkumatkan alkupäivänä kuullut kaukaasialaisen menneen kokonaan toiselle ilmansuunnalle kuin missä hänen kalapaikkansa piti olla, ja oli siitä ymmärtänyt hänen sittenkin lähteneen karkuun. Oitis oli hän velvollisuutensa mukaisesti antanut siitä tiedon esimiehilleen ja saanut käskyn lähteä ajamaan häntä takaa. Aina Valkealle merelle piti hänen seurata heidän jälkiään, sillä arvattiin pakolaisten pyrkivän sinne, jolloin hänellä itselläkin olisi Suman kautta mukavampi paluumatka. Kerran päästyään jälille olikin hänen ollut niitä helppo seurata, sillä aivan näkemättömästi eivät kulkijat olleet voineet edetä; seurueen monilukuisuus oli hänelle kuitenkin ollut arvoituksena. Niinpä ei hän ollut Paadenessakaan osannut aavistaa, että opettajan ja lääkärin vieras kuului samaan joukkoon, ja vasta Sondalassa oli hän ruvennut sitä epäilemään. Vaikka lääkärin vieraat olivat ilmoittaneet sinne lähteneensä, ei sinne ollut kuitenkaan keitään sellaisia saapunut. Mutta sen sijaan olivat myrskyä pitävät kalamiehet jostain saaresta nähneet, kuinka eräs vene oli pahimman tuulen aikana pyrkinyt poikki järven kadoten vihdoin hämärään ja aallokkoon. Veneessä oli ollut monta henkeä. Silloin oli hänkin saattomiesten kanssa lähtenyt soutelemaan pitkin pohjoisrantaa, kunnes oli Sekehen niskassa osunut matkalaistemme veneelle. Siitä oli ollut helppo seurata jälkiä suon reunalle, josta hän sitten oli yksin lähtenyt katsomaan nevan yli, mihin nuo jälet mahdollisesti johtaisivat. Saattomiehet olivat jääneet sinne maan reunalle odottamaan.

Siihen saakka oli kaikki käynyt hyvin ja verraten helposti oli hän päässyt suonkin yli. Mutta sitten kovalle maalle tultuaan oli hän häipynyt jäliltä ja lähtenyt umpimähkään pitkin maan reunaa kävelemään itään päin nähdäkseen, olisiko sieltä mitään löydettävissä. Ajatuksissaan siinä korpea samotessaan ja poimiessaan hillanraakoja suuhunsa olikin hän äkkiä ollut tuntevinaan savun hajua. Ihmeissään siitä oli hän varovaisesti alkanut hiipiä sinne päin, mistä tuo haiku tuntui, kun olikin joutunut toisen hiipijän tielle.

Oli aivan harvinaista, että metsän kuningas hyökkäsi ihmisten päälle tällaisessa tilaisuudessa, eikä sitä voinut muuten ymmärtää kuin että sillä lienevät olleet pojat jossain läheisyydessä. Silloin se nimittäin on aivan arvaamaton ja oikullinen, ja karkasi nytkin viattoman urjadniekan päälle syrjästä aivan syyttömästi. Onneksi se ei kuitenkaan saanut kiinni muusta kuin kädestä ja miehen säikähtynyt parkaisu toi heti kaukaasialaisen pyssyineen paikalle.

Tämä ei tietenkään voinut aavistaa, ketä hän näin saapui pelastamaan, sillä hänen luonnollinen otaksumisensa oli, että jompikumpi hänen tovereistaan oli vaarassa. Hänen hämmästyksensä olikin kuvaamaton, kun hän huomasi, ketä kontio siinä kädestä piteli. Hänen kunniakseen on kuitenkin mainittava, ettei hän hetkeäkään epäröinyt, vaan koetti etsiä ampumisen tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan heitti karhu saaliinsa, ruveten nähtävästi punnitsemaan, olisiko parempi mennä vai jäädä. Kaukaasialaisen hämminki oli myöskin siksi suuri, ettei hän saanut tarkoin tähdätyksi, vaan haavoitti kuula vain lihas-osia, jolloin kontio läksi menemään kuin suuri hallava kerä korven peittoon. Ja ennenkuin urjadniekka-ukko kerkesi asiasta selvitä, oli hänelle sanottu lähtökäsky ja niin saavuttiin nuotiolle. Siellä sidottiin hänen haavansa ja tuossa hän nyt istui kalpeana nuotion ääressä katsoen vuoronperään jokaista läsnä olevaa.

-- Ja nytkö siis tahdot viedä minut takaisin kylään vankeuteen? kysäisi häneltä sitten hänen pelastajansa hymysuin.

-- Ka, veliseni, niin on käsky, vastasi siihen ukko huoaten.

Ontrei ja hänen toverinsa seurasivat mielenkiinnolla, miten tämä keskustelu päättyisi.

-- Mutta kuinka viet, kun me emme lähde? uteli uudelleen takaa-ajettava.

-- Ei voi tietää, veliseni, vastasi taas ukko.

-- Me tietenkin pidämme sinua täällä vankina, ellet anna meidän mennä rauhassa, sillä takaisin emme lähde, senhän voit arvata.

Ukko ei puhunut mitään, mutta Ontrei rupesi hänen kanssaan hiljaa haastelemaan. Saattoi kuulla, kuinka hän esitti näiden kahden ihmisen kohtalon liikuttavaisuutta ja kuinka nyt, kun tuo vanki oli suorastaan pelastanut hänen henkensä, oli selvä velvollisuus maksaa hyvä teko samanlaisella. Hän ei rikkonut siinä mitään, sillä tämä ei ollut mikään tavallinen rikoksellinen...

-- Tiedän, tiedän, myhähteli ukko vastaukseksi.

-- Lähde nyt kotihisi ja saattomiestesi luo ja sano heille, että nehän olivatkin niittymiehiä ja että kivikkoon lankesit ja satutit kätesi, jolloin revolverisi laukesi vahingossa. Sitten kuolet onnellisena. Ellet tätä tee ja vanno kaikkea salaavasi, niin et elävänä pääse tältä paikalta.

Nuorukainen se näin puhui ja hänen äänensä tuntui uhkaavalta. Kaukaasialainen vaikeni, neito oli säikähtyneen näköinen ja Ontrei neuvoton.

Urjadniekka katsoi häneen pitkään ja sanoi sitten:

-- Tiedäthän, että minulla on selvä käsky ottaa kiinni tämä mies ja että velvollisuuteni on totella. Sen olen minä vannonut. Kuinka voin siis ruveta pakolaisen auttajaksi?

-- Se selvitä toiste, mutta nyt on sinun ratkaistava, mitä teet. Ymmärräthän, ettemme me rupea vangeiksesi emmekä millään ehdolla takaisin palaamaan. Ellet pyhästi vanno, ja valaasi tahdomme uskoa, salaavasi kaikkea sitä, minkä täällä olet nähnyt, niin emme ymmärrä muuta kuin että meidän on tehtävä sinut vaarattomaksi.

Se, minkä urjadniekka tässä käsitti velvollisuudekseen, oli näille toisille pahempaa kuin kuolema. Niin olivat tässä edut ristiriitaiset. Oli tuskallista. Kaikki olivat vaiti, vain sairas mummo houraili kuumeissaan. Aivan sanattomana katsoi heihin taas vanha urjadniekka.

-- Luoja tietää, sanoi hän vihdoin hiljaa, etten minä tahtoisi tehdä kellekään pahaa enkä teoillani johdattaa teitä sellaiseen kauheaan rikokseen. Minä lupaan ja vannon, etten kavalla teitä, vaan palaan takaisin ilmoittaen tyhjää ajaneeni. Mahdollista on, että teen tässä väärin, mutta se teko on minulle kuitenkin mieluinen, ja joka tapauksessa pienempi paha kuin mihin kentiesi itsepäisyyteni teidät johtaisi. Menkää luojan nimessä minne tahdotte, sillä en tahdo sitä estää. Kiittää tahdon täten pelastajaani.

Hän ojensi terveen kätensä kaukaasialaiselle.

-- Sinä oletkin, veliseni, aina ollut mies, ja sinua on mieluista auttaa. Mutta turhaan taisit lähteä pakoon, sillä pian olisi tainnut tulla useimmille teidän laisillenne armahduskirja.

Kaukaasialaisen silmät lensivät suuriksi.

-- Mitä sanot, miksi et ennen kertonut? läähätti hän.

-- En tiennyt, stanovoi vasta tullessamme sanoi kuulleensa. Mutta älä säikähdä. Ehkä eivät paostasi suuresti välitä. Voithan sieltä, minne menet, uudelleen anoa ja selvittää asiaasi.

Olipa kuin olisi kivi vierähtänyt Ontrein rinnalta, kun hän näki, minkä sopuisan lopputuloksen tämä asia sai. Kiireesti riensi hän paistamaan maukasta saalistaan, jota hänellä olikin aikamoinen riippi. Väliin vilkaisi hän nuorukaiseen ikäänkuin ihmeissään ja pelolla, sillä tämän osoittama kaamea ankaruus tuntui hänestä kauhealta. Arkana vilkaisi häneen myös neito, mutta kaukaasialainen ei ollut milläänkään, hyvin ymmärtäen, että asia oli näissä oloissa ja niinkuin sen oli käynyt, vallan luonnollinen.

-- -- -- Päiviä on kulunut. Pieni joukko on taas matkalla, lähinnä päämääränä se paikka, missä Onnanjoki lähtee Ontojärvestä. Siitä oli heidän aikomuksenaan vähitellen pitkin saloja mennä aina Koivuniemen kylään saakka, jossa vasta kääntyä kohti Vienan rantaa, Usmanalan kylää ja Kemiä. Jolmarvi, Rukajärvi, Ontojärvi ja muut kylät jäisivät siten lännen puolelle ja etäisempiin kyliin ei sana heistä ehtisi. Pois palannut urjadniekka sitäpaitsi huhuja vaimentaisi, joten heillä oli vihdoinkin toivo päästä kulkemaan paremmassa rauhassa ja nauttien suurempia mukavuuksia.

Mutta vanha mummo oli lopettanut tuohon merkilliseen metsäsaarelmaan tämän korpivaelluksensa. Hänen elämänsä oli ollut alituista uhrautumista heimonsa viimeisen helmen eteen, hellää äidillistä huolenpitoa hänestä, joka oli hänen rinnoillaan elänyt. Vielä kuolinhetkellään oli koko hänen henkinen kykynsä vain suuntautunut neidon pelastuksen miettimiseen ja tuskan hiki oli kihonnut usein hänen kasvoilleen, kun hän sairautensa väliaikoina oli muistanut, missä nyt oltiin. Houraillessaan vaelsi hän jossain kaukana puhuen jotakin outoa kieltä ja haaveillen tuntemattomista ihanuuksista. Selvänä ollessaan hän alituisesti vaati pyhiä valoja siitä, ettei vain heitettäisi hänen silmäteräänsä onnettomuuteen. Hänet haudattiin tuohon samaiseen kallion onkaloon, jonka ulkopuolella olivat ne omituiset merkit. Sinne hänet pantiin hiekan ja kivien alle ja Ontrei luki hartaat hautausluvut. Ja tapahtui, että kallio olikin siltä paikalta mutkalla etelää kohti, niin että herttainen mummo sai viimeisen maallisen mielitekonsa täytetyksi: etelä-aurinko sattuu nyt suoraan hänen kammioonsa tuoden tervehdyksen niiltä vuorilta, joita se juuri vähää aikaisemmin on lämmittänyt. Mutta ainoakaan silmä ei ollut tässä tilaisuudessa kuiva, eikä neidon surua voi kertomalla kuvata.

Kirveen hamaralla nakutteli nuorukainen tuohon sammakon näköisen eläimen yläpuolelle ristin ja ristin haarain väliin ne kirjaimet, jotka olivat Ontrein kaularistissä ja jotka merkitsevät "Jesus Kristus on voittanut". Kun ne kirjaimet ovat vanhoja kreikkalais-slavoonilaisia, voi tämä kuvioryhmä tulevaisuudessa, kun sen löytää joku tiedemies, joka syvämietteisenä pysähtyy niiden eteen, aiheuttaa paljon oppineita väittelyjä ja selvittelyjä. Hyvin luultavaa on, että silloin tehdään retkiä paikalle, kuvioista otetaan paperijäljennöksiä, ne valokuvataan eri valaistuksessa, ja niille keksitään sangen nerokkaita selityksiä. Kun sitten itse luolaa ruvetaan tutkimaan ja löydetään sieltä tämä mummo-parka, jonka pääkallo ei ollut niitä kehittyneimpiä, niin voi olla hyvin mahdollista, että tässä katsotaan tehdyksi uusi löytö, joka valaisee alku-ihmisen historiaa ja vaivaloista elämää tämän maapallon kamaralla. Ja kun vihdoin löydetään tuo nuolenpää luusiruineen, jonka nuorukainen oli hautajaistilaisuudessa pistänyt sinne takaisin, että sen oikea omistaja saisi samalla sekin Ontreilta kristilliset hautajaiset, ja pääsisi rauhaan, niin on aivan varmaa, että paikka tulee kuuluisaksi.

Hän huomautti näistä näkökohdista salavihkaa kaukaasialaiselle, joka ei suinkaan ollut mikään oppimaton mies, ja sai makean hymyn lehahtamaan tämän huulille. Mutta sitten hän varoitti asiasta leikkiä laskemasta, sillä paikka oli hänelle nyt pyhä.

Vielä viimeinen silmäys ja niin jäi tämä yksinkertainen ja kullan-hyvä etelämaalainen lepäämään tänne Karjalan synkän erämaan kohtuun. Mutta rauhan kammionsa on luja ja rakettu, kuten olemme ymmärtäneet, alkuvuoriperustalle, joka ei järky. Ei ennen kuin maa ja maailma hukkuu ja lujinkin alkuvuori särkyy kuin lasi, ja salot sekä meret antavat kuolleensa. Silloin hänkin astuu ulos kallioisesta kammiostaan armasteltua hoidokkiaan tapaamaan, ja silloin vasta saamme tietää, minkä haamun käsi kosketti kammion suulla istujan selkää. Siihen saakka, jää hyvästi merkillinen paikka, jota siellä käynyt ei voi olla koskaan kammotta, mutta samalla eräänlaisella merkillisellä viehätyksellä muistamatta; kuta suuremmassa ihmismelskeessä olet ja kärsit elämän alituisesta hyörinästä ja itsekkäästä kamppailusta, sitä kutsuvampana kuvastuu mieleen tuo erämaan paikka ja sen rauhankammio etelä-aurinkoineen. Mutta sinne ei pääse, sillä pyhiinvaeltajan, jonka matka on vielä kesken, täytyy jatkaa korpivaellustaan.

XX.

ONTO JA TUONEN LINTU.

Astua lykyttelevi, Käyä kälkähyttelevi, Tuonne Tuonelan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Jalo jousi olkapäällä, Viini nuolia selässä.

Ontojärvi on suuri, pitkänsoikea, idästä länteen ulottuva vesi, jossa on useita saaria ja joka mataluutensa vuoksi on melko vaarallinen. Rannat ovat yleensä hyvin loivia, joten Ontojärven kylän -- järven länsipäässä -- asukkailla on kauan tehnyt mieli saada veden pintaa hiukan lasketuksi, jolloin heille jäisi runsaat määrät oivallista niittymaata. Tämä ajatus on sitäkin luonnollisempi, kun Onnanjoki, lähtiessään järven itäpäästä mereen, tekee heti niskassaan hyvin äkkinäisen mutkan länteen, muodostaen samalla pari pientä koskea. Omituisinta on, että rannat juuri tässä niskassa ja kosken länsipuolella ovat hyvin matalat, jopa juuri joen mutkan sisässä suoraa suota, niin että laskemistyö ei voisi tulla paljoakaan maksamaan eikä suuria vaivoja vaatimaan. Paikalla kävijä saattoi aikoinaan huomata, että karjalaiset talonpojat ovat itse koettaneet kaivaa ojaa suohon ja siten ratkaista asiaa, mutta onnistumatta. Kiittäkööt he onneansa, että paikka on sitkeätä rahkaa, joka ei lähde veden mukaan niin helposti kuin hiekka, sillä siinä tapauksessa olisi tuosta heidän ojastaan pian voinut tulla heidän mielestään vähän liiankin suuri. Onnistumatta omissa puuhissaan ovat he esittäneet asiaa Aunuksen semstvollekin ja on semstvon palveluksessa oleva agronoomi aikoinaan käynyt laskemassa veden putouskorkeuden ja muuten paikan tarkastamassa, mutta millä myöhemmällä tuloksella, on tietymätöntä.

Ontojärven kylän edustalla on saari, jossa ikimuistoisista ajoista kerrotaan pesineen joutsenparin. Joutsenta pidetään siellä pyhänä ja on juuri tämä järvi niitä vesiä, joilla saattaa tavata erämaiden kuningattaren vapaana ja arkiutumattomana, melko suurina parvinakin.

Ontojärvessä on vielä eräs suuri saari, jossa yleisesti tiedetään karhun asuskelleen. Sitä ei ole kiirehditty hävittämään, sillä kesäisinä aikoina ei se sieltä viitsi uida karjan kimppuun.

Ontojärvi on Vienan Karjalan suuria erämaanjärviä.

Siihen aikaan, jolloin kulkijamme väsyneinä ja osaksi eksyksissäkin harhailtuaan saapuivat Onnanjoen niskaan, oli tämä paikka vielä kokonaan häiritsemättömässä rauhassaan. Ensimäinen näky, joka silloin rannalle astujaa kohtasi, oli järven laaja ja tyyni ulappa, johon laskeva aurinko valoi kultaansa. Ja tuossa ihanassa valaistuksessa sattui heti silmään tuosta ulapalta, ei aivan kaukaa, joukko valkoisia, ikäänkuin utuisia vaahtopalloja. Tottumaton silmä ei tahtonut uskoa mahdolliseksi tuota ihanaa näkyä, sillä siinä ui parvi joutsenia, todellakin "kesäisen illan kullassa". Ne eivät outoja olioita rannalla nähdessään osoittaneet juuri erikoisempaa levottomuutta eivätkä kadottaneet vähääkään majesteetillisesta tyyneydestään, vaan meloivat rauhallisesti toiselle rannalle. Ja silloin tapahtui, että Ontreissa pääsi valtaan hänen heimonsa vanha metsätieto ja hän illan kuluessa selitteli joutsen-sanojansa ja erätaikojansa.

Sadun lintuhan onkin tämä valkorinta.

* * * * *

-- Näin astui tämän järven rannalle muinoin Onto, jalo metsämies, sanoi Ontrei nuotion vierellä venyessään. Tänne hän saapui tienraivaajana ja tänne hän lopuksi aatteensa ja kaipuunsa uhrina tuhoutui. Tuossa, jossa virta mustana ja sileänä ryntää korkeata kalliota kohti, on se paikka, josta hän lopullisen tuhonsa löysi. Ontojärveläinen ukko minulle kerran tarinoi ja haastoi, kun yhdessä jouduimme Solovetsin matkalla sateen pitoon. Ehkä haastan vuorostani?

* * * * *

Kerran -- siitä on jo niin kauan, että taju tylsyy sitä ajatellessa -- kahahti erämaan järven rannalla lehto ja ulapan äärelle astui mies. Hän oli muinaisten esi-isiemme puvussa, hänellä oli kirves ja miekka vyöllä, keihäs keppinä ja varsijousi selässä. Ikäänkuin hämmästellen jäi hän järven suuruutta katselemaan, varjostaen kädellään silmiään ja tähystäen terävästi ympärilleen. Tukka oli hänellä pitkä, silmät ruskeat, kasvot kauniit ja varsi solakka. Ja olipa kuin olisi erämaan järvi siinä hänen katseensa alla punastellut, ujostellut kuin äkkiä uimasta tavattu neito, joka ei ehdi saada suojaa verhoutuakseen piiloon ihailevalta.

Kauan katseli mies varoen ja vaanien ympärilleen, vasta rauhoituttuaan vapaasti rantahiekalle astuen. Keväinen pehmeä tuuli koetti touhuisena saada nostetuksi ulapalle lainetta, joka ikäänkuin sille mieliksi muka siellä täällä kuohahtelikin; se noudatti hiirenkorvaisten koivujen esimerkkiä, sillä nämä olivat sitä mieltä, että kevät-tuulelle saattoi kyllä tehdä mieliksi, sen pohjatarkoitus kun kuitenkin oli herttainen ja ystävällinen. Niinpä ne kohisuttivatkin nuorteita lehviänsä vallan valtaisella tavalla, vaikka tottunut silmä saattoi heti huomata, ettei tässä ollut sitä totuuden leimaa, joka syksyn kohinasta heti kuuluu. Kuusikkokin tuossa huojui, mutta aivan selvästi vain omaksi huvikseen ja lapselle mieliksi, -- kuin silmää iskien ja veitikkamaisesti kutsuen kaikkia samaan liittoon...

Mutta mies astui taas syvemmälle metsään ja tarkasti seutua kuin harkiten sen sopivaisuutta asunnoksi. Ja vihdoin näytti hän tyytyvän siihen paikkaan, jossa kasvaa ruohoisella äyräällä suuri riippakoivu, hyvän haltian asunto, koskapahan heitti konttinsa ja ryhtyi rakentamaan itselleen tulta ja yöpaikkaa.

Sen jälkeen saivat järven kalat ja metsän viljat pian tuntea, että oli seudulle ilmestynyt voimallinen pyytömies. Hän oli silminnähtävästi Tapion suosikki, sillä tämä aivan suorastaan ajoi karjansa tuon miehen ritoihin. Eivät säilyneet majavat ja saukot, eivät metsot eivätkä villipeurat, vaan tarpeen mukaan hän surmasi, minkä tahtoi. Hän oli seudulla, johon ei oltu ennen koskettu, tulevan kansan etumiehiä, joka vaistonsa ajamana samosi edellä kuin vakooja. Ja hän ei koskaan unohtanut uhrejansa, vaan muisti omantunnon tarkkaan sekä maahisten että vetehisten saamiset.

Vastapäätä sitä paikkaa, jossa oli hänen metsäsaunansa, oli parin kivenheiton päässä rannasta pieni lehtevä saari, joka siinä tuntui keinuvan aalloilla kuin kevein vaahtokupla. Lehvät kasvoivat niin tiheinä rannoilla, ettei voinut nähdä saaren sisään, jos siinä mitään näkemistä olikaan. Miten hyvänsä, aina kun mies pyynniltä palattuaan istui saunansa ovella, katseli hän tuota saarta ja vaivasi itseään arvailemalla, minkälainen mahtoi olla sen sisus. Oli kuin olisivat ajatukset levähtäessään ikäänkuin itsestään sinne kääntyneet, kuin olisi niitä johdattanut joku erikoisempi vetovoima. Aina hän silloin päätti, että heti kun hän saa ruuhensa valmiiksi, hän pistäytyy sielläkin katsomassa, kun on kerta tuossa lähellä. Voihan sieltä löytää vaikka vesilinnun pesiä, jos ei muuta, jopa varata sinne itselleen muonaakin, jos sattuisi tulemaan turvapaikan tarve.

Ja niin sai hän sitten ruuhensa tehdyksi ja lähti sitä koettelemaan. Silloin oli kesän pisin päivä mennyt ja lyhyin yö edessä. Voimakkaalla airon vedolla kiidätti hän ruuhensa yli salmen ja saapui saarulaisen rantaan. Siihen kahahti kokka hauskasti hietikkoon. Hän nousi maihin.

Tietysti ei saarella ollut mitään merkillistä, vaan oli se samallainen suloinen rauhan paikka kuin tuhannet muut Karjalan sinisissä järvissä. Hän istahti rannan ruohoiselle äyräälle ja unohtui katselemaan ulapalle. Se oli nyt aivan tyyni ja loisti kullalle matalalle menneen auringon valossa. Omituinen raukeus valtasi hänen jäsenensä ja hän tunsi vaipuvansa ikäänkuin johonkin loihtutilaan ja lumojen valtaan. Hänestä tuntui, ettei hän näekään tuota ulappaa tuossa edessään, vaikka järki sanoi, että hän sen näkee. Hänellä olivat silmät auki, mutta hän mietiskeli jotakin niin hartaasti, että hänen katsomisensa oli tarkoituksetonta tuijotusta.