Part 10

Äkillinen kahahdus pensaikossa sai hänet kovasti säpsähtämään. Hän seisahtui paikalleen kuin naulattu ruveten varoen eteensä tähystelemään; tuosta kahden haavan lehvän välistä näkyivätkin ikäänkuin sammaleiset puun oksat ja pian huomasi katse rungonkin: se olikin peura, villiporo, jota vielä harvinaisuutena näillä erämailla tavattiin, oltuaan puolen vuosisataa aikaisemmin vielä yleinenkin. Tummilla suurilla silmillään tuijotti se vihaisesti ja arasti sekä läksi tiehensä pitkällä ja omituisesti keinuvalla laukallaan, joka on sille erikoinen. Sen sarvissa oli verinahka vielä hellimmillään ja pienet pahkat kyljissä osoittivat paarmain helle-aikana laskeneen permoja sen nahan alle. Vähän matkan päässä siitä huomasi hän sitten hirven jälkiä, siitä kuitenkaan kummastumatta, sillä olihan tämä komea eläin täällä vielä yleinen.

Kun hän nyt katsahti ympärilleen, huomasi hän ihmeekseen, että suo tuolla reunalla oli melkeinpä ylempänä. Niin olikin. Lakkaamatta seisovassa vesipohjassa kasvava rahka valloitti hitaasti mutta varmasti palan toisensa jälkeen tästä alavasta maasta. Tuolla vähän alempana näkyi kyllä saavan alkunsa pieni puronen, mutta se ei riittänyt viemäriksi sille suunnattomalle kosteudelle, mikä täällä maaperässä oli. Ellei ihminen tullut avuksi ja iskenyt suohon suuria viemärihaavoja, valloitti ja hukutti suo aikain kuluessa varmasti kaikki alavammat paikat tästä maaniemekkeestä.

Käveltyään hetken puron vartta huomasi hän sen sentään koko pian laajenevankin, niin että se varmaankin parin kilometrin päässä oli tuommoinen pieni korpijoki, joka siellä puoleksi kaatuneiden korpikuusien ja koivujen alla ujuu uneliaasti edelleen mutaista tietänsä, suoden pian asuinsijan mustille hauin-tulikoille ja käppyröille sekä laihoille, katkeran näköisille korpiahvenille. Mutta hän tiesi, että täällä Vienan Karjalassa, missä tällainen joki laajenee matkallaan pieneksi lammeksi, joka suuren suon selällä kuin herpautuneena ja aivan maan kamaraan lyötynä alati tuijottaa taivaalle yhdellä ainoalla silmällään, asuu pohjolan ihanin lintu, valkorinta joutsen, jonka pesät ovat lammen rannalla kaislikossa kuin pienet heinäläjät. Tätä erämaan kuningatarta, jota karjalainen pitää pyhänä lintuna eikä juuri salli ahdistettavan, hän himoitsi nähdä, sillä se kuvastelihe hänen mielikuvituksessaan kuin satulumon ruumiillinen ilmestys, outojen kauneus-maailmojen vertauskuva. Hänelle se suotiinkin, sillä erämaa oli päättänyt näyttää kaikki salatuimmatkin aarteensa...

Hän meni puron poikki astuen etelää kohti. Siellä maa pian ylenikin kankaaksi, jonka reunassa oli valtainen muurahaispesä. Mutta hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän lähemmäksi tultuaan huomasi, että pesää oli aivan äsken käyty hajoittamassa. Näytti siltä kuin olisi siitä aivan näillä minuuteilla kuopaissut valtava koura, jättäen häiriinnyttyään työnsä kesken. Se saattoi olla aivan tässä lähellä, katsomassa jostain tiheiköstä tahi hiipimässä tiehensä hiljaisilla ja kuulumattomilla askeleilla, pehmeillä kuin olisi kävellyt lihavilla ja keveillä kämmenillä. Jos sillä olisivat sattuneet olemaan pojat läheisyydessä, olisi ollut vaarallista näillä mailla liikkua, sillä niitä arastellen hyökkää se sokeasti jokaisen kimppuun, joka sattuu sen läheisyyteen saapumaan. Tottapa sillä ei ollut poikia tai ne olivat jossain kauempana, koska se oli poistunut vastalauseetta.

Siitä huolimatta tunsi hän sydämensä jännittyneesti tykyttävän. Ensi kertaa elämässään oli hän nyt seudulla, jossa tiesi millä hetkellä hyvänsä voivansa kohdata korven kansan satujen ja taikojen aiheen. Hän oli kylissä kysellyt sen esiintymisestä ja saanut kuulla viljalti kertomuksia sen tuhotöistä. Ja nämä seudut olivat nimenomaan mainitut sen varsinaisiksi valtamaiksi, joista se ulottaa retkiänsä sekä itään meren rannalle että länteen Suomenkin rajain sisälle. Karjalaiset metsänkävijät, jotka hän tiesi pelottomiksi ja taitaviksi tappomiehiksi, eivät olleet voineet sitä läheskään hävittää, vaan oli se yhäkin tavallinen otus. Sen tekemät tuhot saattoivat joinakin kesinä nousta niin suuriin summiin, että kruunukin oli, kuten aikaisemmin on mainittu, ruvennut asiaan huomiota kiinnittämään ja eräillä ehdoilla luovuttanut kansan käytettäväksi kunnollisia aseita, vanhoja "berdankkoja".

Hän kääntyi kankaan yli mentyään ja suon reunalle päästyään länttä ja leirivuorta kohti. Lähempänä muuttui metsä taas mitä tiheimmäksi viidakoksi, joka loppui äkkiä sen eteen kohoavaan kallioseinään. Häntä kummastutti se omituinen jyrkkyys, jona se tässä ulottui aivan suohon saakka ja se melkoinen korkeus, jonka se tällä kohdalla saavutti. Hän meni aivan kallion juurelle ja katsoi ylöspäin, jolloin hän huomasi sen ulottuvan hiukan viistoon hänen päänsä yläpuolelle, aivan kuin mahtavaksi räystääksi. Sen suojissa olikin aivan kuin kuiva pengermä, ja hän lähti sitä myöten kulkemaan.

XVI.

MERKILLINEN KALLIO.

Metsän peitossa pahoja Ammoin tehty on tekoja. Viattoman henki viety, Syytön sorrettu saloa.

Tämä oli hurjaa ja villiä seutua, ja hänestä tuntui omituiselta, että muuten niin neitseellinen ja hennosti lyyrillinen luonto sentään saattoi näin paikotellen kohota tällaiseen romanttiseen ja miehekkääseen intohimoon, joksi hän nämä näkynsä oli hiljaa mielessään määritellyt. Tuntui kuin olisi joku muinainen lumooja epäluuloisesti tarkastanut hänen kulkuaan, käsi valmiina kannuksen päällä, että lähettääkö tuhoinen noidan nuoli vai antaako mennä inehmon. Tuntui siltä kuin olisivat sen kulmakarvat olleet rypyssä tuossa yläpuolella ja kasvoilla epätietoinen hämmästyksen ja epäluulon ilme.

-- Hih!

Hän kiljaisi näin koetteeksi kuullakseen omaa ääntänsä, ja tunsi sen kaiun lakattua yksinäisyyden yhä suuremmaksi. Kulkiessaan eteenpäin pysähtyi hän poimimaan kallion raosta siihen juurtuneista mustikanvarsista muutamia kesän ensimäisiä marjoja. Kuivaneesta mullasta irtautuikin koko mätäs, jolloin hän astahti hiukan seinämältä syrjään, tullen samalla katsahtaneeksi vähän ylemmäksi. Silloin kiinnitti eräs seikka hänen huomiotansa.

Kallion seinä oli tältä kohdalta hyvin sileää, mutta noin kolmen metrin korkeudella oli siinä aukko, noin metrin mentävä reikä. Tarkemmin katsoessa huomasi sen olevan osana tällä korkeudella olevasta vaakasuorasta halkeamasta, ja saattoi se avautua sisempänä melkoiseksi luolaksikin. Sen mustana ammottavaa suuta siinä tirkistellessään rupesivat hänen silmänsä vähitellen erottamaan suun yläpuolella kallioseinässä ristiin meneviä uurteita, joista toiset tuntuivat omituisilta siksi, että ne kulkivat kivessä poikki syiden ja tuskin siis olivat luonnon muodostamia. Niiden suuntaa siinä yhä tarkemmin tutkiessa selvisi hänelle äkkiä, että viivat muodostivat suuren vinoristin, jonka varmaan aikoinaan ihmiskäsi oli vaivalla kallioon takonut. Hän rupesi tutkimaan seinämää laajemmalta ja huomasikin heti ristin oikealla puolella omituisen viivaryhmän, josta heti näki, että viivat siinä kulkivat kaarissa, eikä kulmissa. Niiden mutkia seuraamalla saattoi otaksua niiden esittävän jotakin sammakon tai kilpikonnan tapaista eläintä, jonka piirteet kuitenkin olivat sangen vaillinaisesti esitetyt; saattoipa olla epätietoista, mitä ne oikeastaan tahtoivat ilmaista. Mutta siitä voi taas olla varma, että edelleen sen oikealla puolella olevat piirteet muodostivat tavallisen viisikulmion, ja että tässä oli ihmiskäden suurella vaivalla ammoin tekemä kaiverrustyö, joka selvästi oli jossain yhteydessä hänen uskonnollisten käsitystensä kanssa. Ohikulkijasta saattoivat ne näyttää vain kallion sammaleisilta uurteilta, mutta se, joka sattui niihin lähemmin syventymään, huomasi pian niiden selvästi muodostavan yllä kerrotut kuviot. Omituista oli vielä se, että ne olivat kooltaan melkoisen suuria, mikä seikka nähtävästi oli sekin jonkun uskonnollisen puolen vaatimaa, koska muuten tekijä olisi valinnut pienemmän koon ja siten päässyt vähemmällä vaivalla.

Kokonaan ymmällä näistä seikoista kääntyi hän katsomaan jotakin puuta, jonka varassa olisi voinut nousta tuonne luolaan kurkistamaan. Siinä mietteissään tuli hän muistaneeksi, että lappalaisen arpojan noitarummulla, kannuksella, käytetty hyppääjäinen oli jonkunmoinen tuollainen sammakon kaltainen otus, mikäli se nyt yleensä esitti mitään elävää, ja että hän oli nähnyt joissakin Aasiaa kuvaavissa matkakertomuksissa jotakin samantapaista: sammakon tai kilpikonnan näköisiä eläimen kuvia patsaan päässä kaukana autiolla arolla, selittämättöminä todistuksina muinaisten ihmisten merkillisistä käsityksistä ja menoista.

Hän raahasi kalliota vasten kaatuneen puun ja lähti sen varassa kiipeämään aukon suulle. Päästyään siitä sisään kurkistamaan näki hän sen laajenevan sisään päin pimeäksi ja kaiultaan herkäksi luolaksi, jonka suulla oli käytävän pohjalla kaikenlaista soraa ja lintujen jätteitä, kuivia lehtiä ja muuta tuulen tuomaa. Hypäten ryntäittensä varaan suun reunalle aikoi hän juuri kömpiä pitemmälle sisään, kun hän tunsi metallisen takkinsa napin kilahtavan ikäänkuin jotakin vastaan. Hän kääntyi tarkastamaan ja huomasi sorassa pystössä ruosteisen raudan kappaleen. Varovasti veti hän sen ihmeissään esiin, jolloin sen mukana seurasi jotakin levyn tapaista, jonka tuo raudan kappale oli lävistänyt.

Pyörähtäen aukon reunalle selin luolan suuhun istumaan, rupesi hän ällistyksissään tarkastelemaan omituista löytöään. Pian oli hänellä selvillä, että raudankappale oli nuolen kärki, joka tähän kuivaan paikkaan jouduttuaan oli säilynyt -- niin, kuinka kauan? Joka tapauksessa tuntui siltä, että se oli nuorempi kuin nuo kuviot tuossa seinässä, mutta ainoastaan tuntui, sillä tietoa ei hänellä siitä voinut olla. Tuo levy oli melkein hajoamistilaan saakka mahinutta luuta, mutta luuta kuitenkin, joka vielä oli säilyttänyt alkuperäisen haahmonsakin. Oliko se ihmisen vai eläimen, sitäkään hän ei saanut mielestään varmaan ratkaistuksi, mutta ihmisen kallon osaksi hän sen sittenkin varmimmin otaksui. Kappale oli siksi laaja, että sen kuperuus, joka viittasi suureen ja sopusuhtaiseen sisältöön, tuntui parhaiten sopivan ihmisen kallolle. Nuoli oli tullut nähtävästi melkoisella voimalla, sillä luu oli ollut tältä kohdalta joltisenkin paksua. Mutta miten oli tämä kamala jäännös joutunut tänne erämaahan ja tämän luolan suuhun?

Hän kääntyi kaivelemaan uudelleen luolan pohjasoraa, mutta ei löytänyt enempää luita. Mutta jos koko ruumis olisi tänne kuletettu, niin olisi sentään luullut enemmän säilyneen kuin tämän ainoan siekaleen. Kenties oli vain tämä pää, josta ei oltu huolittu kiinni tarttunutta nuolenkärkeä irti reväistä, heitetty ohi mennessä tuolta alhaalta luolan suusta sisään? Se oli saattanut olla mustatukka lappalainen, jonka etelästä tuleva ylivoimainen oli surmannut. Oli sitten pilkaten heittänyt vainajan pään hänen oman pyhän paikkansa ovesta sisään ihan uhallakin. Olivat kenties olleet nämä paikat muinoin niitä riistarikkaimpia ja siksi riidan esineinä?

Häntä puistatti ja mielessä kuvastui selvästi tällainen kauhea mahdollisuus. Kallon kappaletta kädessään käännellen hän siinä mietiskeli, miten lohduton oli ollut tällainen taistelu muinaisina aikoina, kun erämailla ja -vesillä sattui yhteen kaksi saalistajaa. Kuolema oli siinä osana, armon isku lopuksi armottoman kädestä. Ei siinä kysytty, jäikö vainajalta vaimo, jäivätkö pienet lapset, menikö hautaan rakkautta ja hyvää tahtoa...

Peläten vilkaisi hän ympärilleen. Illan hämy oli käynyt voimakkaammaksi ja kauempaa korvesta kohosi kylmää usvaa. Oltiin jo mailla, joilla päivän helle pian vaipuu öiseksi hallaksi, joka kuuralla peittää maan. Varsinkin täällä suon keskellä tuntui illan uho kostealta ja kylmältä. Ja kauhean löydön arkiuttava vaikutus painosti mieltä ja kiihotti mielikuvitusta kuvailemaan epätavallista. Kiireesti pisti hän löytönsä taskuunsa aikoen juuri kumartuen lähteä laskeutumaan alas, kun hän samalla oli tuntevinaan aivan kuin käden kosketusta olkapäällään.

Se ei tietysti ollut muuta kuin hermostusta, sitä samaa, joka ikäänkuin kihelmöi hänen selässään koko ajan kun hän laskeutui alas puuta myöten. Kiireesti palasi hän leirille kovasti ihmetellen paikan merkillistä luonnetta.

Sinne tultuaan näki hän, että Ontrei oli poissa, -- kai jossain kalavettä hakemassa, sillä hänen tietääkseen ei heillä ollut nyt muuta muonaa kuin leipää. Kaukaasialainen istui ajatuksissaan tuleen tuijottaen ja vaitiollen nojasi häneen hänen morsiamensa.

Vanha mummo makasi lehtivuoteella tulen vierellä ja ensi silmäys riitti osoittamaan, että hän oli sairas, sillä kasvoilla oli kuumeen hohde ja silmissä raukean sekava ilme. Hän oli rasittunut matkan kahden viime vaiheen kovista vaivoista, vilustunut ja sairastunut kuumeeseen.

Hän ymmärsi, että heidän piti kenties jäädä paikalle pitemmäksikin ajaksi.

Tuntui siinä illan hämyssä alakuloiselta ja ikävältä. Mieli masentui ja pöyristyttävältä kuului tuolta korvesta huuhkajan aaveellinen ääni: Huuu-uh!

XVII.

ALAKULOINEN ILTA.

Lennä henki, nouse, liidä, Ylene ylitse kaiken, Kaikki kauneus käsitä; Onni haaveissa asuvi, Auvo mailla unelmien.

Neito kallistui sulhasensa puoleen ja hänen kauniille kasvoilleen kuvastui huoli. Muutenkin olivat ne laihtuneet ja rasittuneen näköiset. Ahava ja päivä oli niitä polttanut, sääsket olivat niiden hienoa hipiää haavoittaneet ja paljas vesi ei ollut jaksanut niiden pehmeyttä kokonaan säilyttää. Matkan kaksi viime vaihetta oli ollut hänelle liian rasittavaa eikä hän ollut jaksanut aina varjella mieltään alakuloisuudelta, ihmisen pahimmalta viholliselta. Varsinkin nyt, kun hänen vanha hoitajattarensa oli sairastunut, ja erämaan suunnaton kolkkous häntä ympäröi, painui hänen mielensä matalaksi. Silmiin ilmestyi kyynel ja suupielet värähtelivät aivan kuin itkuun puhkeavalla.

Mutta hänen sulhasensa oli kuin koskematon. Syvä huoli oli hänelläkin vanhasta vaimosta, mutta siinä ei ollut epätoivoa, vaan ainoastaan hyvän sydämen osanottoa. Hän laittoi mummolle vuoteen tulen ääreen ja hoiteli häntä parhaansa mukaan. Iloisesti hän sitten puhutteli morsiantansa tuolla hellällä ja puoleksi leikillisellä tavalla, joka oli hänelle ominainen. Oli kuin olisi hän jutellut satuja lapselleen.

-- Katso, puheli hän, tuolla kaukana pohjoisessa, jonne ystävämme meitä kulettaa ja josta aukee meille vapauden tie, ei nyt enää aurinko laskekaan. Se on niin mieltynyt näiden maiden ihanuuteen, että se unohtuu niitä katsomaan yöksikin. Ihmeellinen valo käsittää koko maan. Se on kuin hentoa harsoa, joka huomaamatta peittää kaikki, haaveellisesti kimallellen. Ihmiset se houkuttelee sanattomassa nautinnossa yöt istumaan ja puoleensa kummallisesti kysyvin silmin katsomaan, eläimiltä se estää levon ja houkuttelee lintuparvilta rajattoman kiitos- ja ylistyslaulun virran. Tuntuu kuin taivaan kansi syvenisi ja silmä ulottaisi sinne loppuun saakka, jossa alkaa älymme yli käypä ja inhimilliselle tajulle liika ihanuus.

Hän tuijotti hetken, kuin omaan puheeseensa ihastuneena, kohti jotakin, jota hän ei nähnyt, sillä hänen katseessaan oli sisäinen ilme. Hänellä oli harvinaisen kauniit ja miehekkäät kasvot, joista ilmeni synnynnäinen aatteen ja runouden lahja. Hän jatkoi hiljaista puhettaan, jota neito näytti kaihoten ja tyyntyen kuuntelevan:

-- Katso, puheli hän, me tulemme pian merelle, joka on valkea. Sen vesi välähtelee vaalean viheriänä ja sitä peittää talvisin lumi ja jää. Ja kesäisin heijastaa se kalvostaan valoa niin utuista ja valkeaa, että ihmeellistä kuuluu olevan sitä nähdä. Mitä voikaan olla merkillisempää kuin meri, josta sanotaan, että se on "valkea"? Miten ihanaa on sitä kohti vaeltaa. Tuntuu kuin kulkisi autuuden porttia kohti, joka avautuu jossain siellä kaukana, jossa aamu iltaa suutelee ja päivä on yön ystävä, siellä, jossa mahtava meri läikyttelee sinivihreitä aaltojansa ikikallioita vastaan. Siellä astumme me valkopurjeiseen laivaan, joka keinuen lähtee meitä viemään kohti vapautta ja lopullista onnea.

-- Niin, haaveili neito taas onnellisena, niin teemme ja kauas jätämme taaksemme pimeän ajan synkkine muistoineen...

-- Mutta minut, puuttui heikolla äänellä puheeseen vanha mummo, minut te haudatkaa sitä ennen paikkaan, jonne sopii etelän aurinko. Minä kuolen nyt, sillä minulla ei ole voimia teitä enää seurata. Ah, kyyhkyläiseni, minne korpeen jouduitkaan vaeltamaan. Kunpa luoja soisi armossaan pelastuvasi, että pääsisit joskus takaisin meidän ihanaan maahamme. Minua vilustaa täällä pohjolassa näillä epäystävällisillä ja ynseillä mailla, joilla asuu vain halla. Luoja kutsuu minut pois, sillä minä olen teille esteeksi, ja hän tietää, että myös lähden mielelläni. Ah, lapseni ja rakastettuni, maailmassa ainoani, suo minun nähdä silmäsi vielä kerran, sillä tuntuu kuin en enää näkisi oikein. Mutta haudatkaa minut sinne, minne sopii etelän aurinko, sillä se paistoi aina kotitöllini ikkunasta siellä kaukana.

Itkien kumartui neito hänen puoleensa. Kaukaasialainen huokasi, mutta nuorukainen käänsi katseensa pois.

-- -- -- -- --

Ontrei saapui, riipissä muutamia katkeroituneita ja ynseitä korpiahvenia. Hänen kasvoillaan asui yhäkin sama luottamus ja rauha, joka oli niille ilmestynyt silloin, kun hän oli ruvennut käsittämään tekoansa eräänlaisessa sallima-valaistuksessa. Ystävällisesti kävi hän vanhaa mummoa katsahtamassa, teki ristinmerkin hänen yllensä ja rupesi sitten puuhaamaan ahveniaan paistetuksi.

-- Ylen ovat meillä nyt eväät laihat, niin ajattelin, että menenpä katsomaan, eikö olisi suolla lampea, mistä saisi ahvenia. Olikin tuolla pieni, josta juoksee puro. Männyn kaarnan alta löysin lihavan matosen ja niin sain nämä kalat ongituiksi. Mutta kovin ovat pieniä ja mitättömiä. Menemme, veliseni, aamulla anivarahin kauemmaksi tuonne korpijoelle enemmän kalan hakuun, sillä matkata emme voi, kun on tämä vanha nainen sairas. Ken tienee, kuinka kauan läsinee?

Näin hän puheli siinä kaloja paistaessaan, katsellen ystävällisesti ympärillensä ja kysyen:

-- Missä olit, veli? Kauan viivyit.

-- Kiertelin metsää ja katselin seutua. Löysin somia paikkoja ja peuran näin. Joku oli purkanut muurahaispesää.

-- Kondii se. Eiköhän tule yöllä katsomaan... Hän kertoi Ontreille löytönsä ja näytti nuolenkärkeä.

Kamalaa. Ontrei risti silmänsä ja kaukaasialainen kyseli uteliaasti. Sen vainajan haltia, jonka luun siru oli tuohon nuoleen tarttunut, vartioitsi varmaankin näitä paikkoja, kuten murhattujen haamut tavallisesti tekevät. Ainakin kristittyjen, sillä heidän vaelluksensa tavallisimpana syynä on se, etteivät he saaneet kristillistä hautausta. Sitten kun heidän tomunsa on saatettu siunattuun maahan, lakkaavat he tavallisesti kummittelemasta. Siihen saakka he ovat aavetunnilla, k:lo 12 ja 1 välillä yöllä, liikkeellä, koettaen saada jotakin lähelle sattuvaa tai muuten asiallista heitä auttamaan.

Tämä oli huvittavaa. Ontrei se näin jutteli ja perillä tuntui olevan näissä asioissa etelän mieskin. Neito kuunteli puoleksi pelolla. Nuorukainen laski leikkiä:

-- Johan se tapasi minua olkapäästä, tämän luupalan isäntä nimittäin.

Hän selitti, kuinka hän oli luolan suulta laskeutuessaan ollut tuntevinaan jonkun kosketusta olkapäällään. Entäpä se haamu, innostuneena siitä, että kenties vuosisatoihin ensimäkien ihminen oli hänen haudalleen sattunut, oli aivan päiväiseen aikaan liikkeelle ponnistautunut ja koettanut saada häneltä jotakin tarvitsemaansa apua? Mene tiedä niiden haamujen ja henkien tarkoitukset...

He puhelivat asiasta jännityksellä ja mielenkiinnolla, sillä nämä seikat ovat aina ja kaikille ihmiselle jotenkin huvittavia. Neito nojasi turvaten sulhaseensa ja tämä kertoili hauskasti kotivuoriensa kummituksista. Ontrei oli vaiti.

Hän katseli neitoa syrjästä ihaillen hänen kauneuttaan, jota yksinkertainen puku ei kyennyt paljoa salaamaan. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän nyt siinä ollut Ontrei ja nuo tuossa Jyrki ja Outi siellä kotiniityllä.

Ilta muuttui pimeäksi. Raskas tuuli ajeli pilviä taivaalla ja pani nuotioiden liekit levottomasti roihuamaan. Metsä kohisi raskaasti ja silloin tällöin pilvien repeämästä esiin pilkistävä kuu valaisi maisemaa haaveellisella loisteellaan. Myöhään yöllä taivas taas seestyi ja ilma pysähtyi hallaiseen tyyneyteen.

XVIII.

USKOMATONTA.

Tuot' en tiennyt, tuot' en luullut, Tuot' en uskonut ikinä.

Hän heräsi vilusta väristen Ontrein kosketukseen. Nuotio oli kerennyt hiiltyä melko syvälle ja paloi raukeammin, mutta Ontrei päästi pölkkyjä lähemmäksi toisiaan, jolloin hehku tuli kuumemmaksi. Kevyttä sumua oli kaikkialla ja sangen kylmää. Käet kukkuivat joka puolella ja aivan nuotion lähettyvillä liiteli äänettömästi suuri ja valkoinen pöllö. Tuntui omituiselta. Aurinko oli jossakin siellä hyvin matalalla ja kaukana, eikä yltänyt vielä kurkistamaan yli metsän. Kaste kiilteli hienona utuna verkoissa, joita lukit olivat yön aikana kutoneet kaikkialle.

He lähtivät tuolle pienelle korpijoelle, kaivaen mennessään muurahaismättäästä suuria ja lihavia valkoisia matoja, niinsanottuja "motukoita", joille varsinkin virran kalvossa uiskentelevat säynäjät ovat ahneita. Kiireesti koettivat he raivautua läpi puron rantatiheikön, mutta se ei ollut suinkaan helppoa.

Näki selvään, että nyt oltiin seudulla, jonne tuskin oli ihmisjalka kesäisin tunkenut. Sakeaa oli tämä ryteikkö, joka kohdassaan alkuperäisen koskematonta. Puut kasvoivat niin tiheässä puron rannoilla, että ne muodostivat aivan katoksen sen yli. Pian puro kuitenkin leveni ja syveni, laskien vihdoin pieneen lampeen ja jatkaen matkaa sen toisesta päästä. Juuri siinä, missä se laski lampeen, oli sen yli kaatunut suuri honka, muodostaen mukavan luonnonsillan. Sille he astuivat ja rupesivat kala-onneaan koettamaan. Kirkkaassa pohjahiekassa saattoi nähdä sadottain helmisimpukoita.

Tiheikön läpi astuessaan oli hän kummastellut sitä, että joen rannalla oli siellä täällä sittenkin kuin ihmisjälkiä, sillä siellä oli jokunen kaatunut lehtipuu ja kantoja. Tästäkin onkipaikaltaan saattoi hän nähdä samallaisen kannon, ja kiinnitti siihen nyt enemmän huomiota.

Hämmästyksekseen näki hän, ettei sitä oltukaan hakattu, vaan jyrsitty poikki. Aivan selvästi saattoi huomata, että se oli saatu katkeamaan puun syrjästä alkaen syitä poikki repimällä. Työ oli alotettu maan puolelta, niin että puu oli lopuksi kaatunut veteen.

Ontrein onkeen jämähti isompi kala, sillä se painalti siiman lujasti veden alle jääden siihen äkäisesti paikoilleen. Mutta Ontrein vehkeet olivat kotitekoisia ja siksi lujia, että hän veti kalan ujostelematta pinnalle. Se oli harri, näiden seutujen virtojen parhaita kaloja.

Omituinen ja hämmästyttävä epäilys mielessään katseli nuori mies ympärilleen pitkin lammin rantoja, mutta mitään tavatonta ei näkynyt.

Hän jätti kalastuksensa sikseen ja läksi hiipimään pitkin lammin rantaa alapäähän. Kaikkialla tapasi hän kantoja, jotka osoittivat, että puut oli kaadettu jyrsimällä. Puita ei kuitenkaan näkynyt. Hän saapui lammikon alapäästä alkavan joen niskaan ja huomasi silloin, ettei tässä ollut mitään epäilyksen sijaa.

Puupölkyistä, risuista ja savesta oli siihen rakennettu eräänlainen patolaitos, jota olisi saattanut pitää alkuperäisellä kannalla olevien ihmistenkin tekemänä. Kahta rannalla kasvavaa suurta leppää oli käytetty tukena padon molemmille päille ja itse patolaitos oli tehty tiheäksi risuilla ja oksilla, joita oli pantu pölkkyjen ja puunrunkojen väliin. Laitos pidätti vettä erittäin hyvin ja saattoi sen avulla pitää veden pinnan lammessa aina yhtä korkealla.