Part 9

"Mastot on otettava alas", sanoi Francis. "Miten se käy päinsä, sitä en tiedä, mutta kapteeni kyllä ymmärtää sen, ja hätätilassa voimme katkaista ne. Mutta meidän täytyy palata takaisin, sillä parin tunnin kuluttua on aivan pimeä. Kaikki riippuu nyt siitä, ovatko he kuljettaneet Lidon omien kaleeriensa luo. Jos he ovat sen tehneet, niin luultavasti emme voi toteuttaa suunnitelmaani, mutta jos laiva on entisellä paikallaan, voimme tuoda sen tänne kenenkään huomaamatta, sillä ei ole kuutamoa."

Kun he alkoivat kiivetä kalliota ylös, pysähtyi Francis äkkiä.

"Pimeässä on mahdoton löytää tänne", hän sanoi. "Giuseppe, sinä saat jäädä tänne. Kerää kuivia oksia ja risuja valmiiksi tälle niemelle, joka on vastapäätä kalliosaarta, me jätämme lyhdyn palamaan ohikulkiessamme, jos me nimittäin saamme Lidon liikkeelle, ja niin pian kuin näet sen valon, sytytät tulen palamaan ja siten opastat meidät tänne."

"Eikö olisi parempi kuljettaa risuja saarelle ja sytyttää tuli siellä palamaan? Vesi on siellä syvää, niin kuin näimme, ja silloin te voisitte vaaratta soutaa aivan tulen lähelle ja niemen ympäri."

"Se olisi kyllä parasta, Giuseppe, mutta miten saat risut kuivina sinne?"

"Minä kerään kokoon kolme, neljä kertaa suuremman kasan kuin mitä tarvitsemme", sanoi Giuseppe, "ja silloin puolet pysyy kyllä kuivana. Minä vastaan tulesta, vaikka olisi ollut paljon hauskempi ottaa osaa itse seikkailuun."

"Ei meitä mikään vaara uhkaa, voit olla aivan huoleton. Kaiken täytyy tapahtua salassa, tappelusta ei voi olla kysymystäkään. Genovalaisia on siksi paljon, ettemme voi sellaista uskaltaa. Ja jos meidät keksitään kesken työtämme, niin soudamme suoraan maihin. Sinun täytyy pitää meitä silmällä. Me sytytämme kaksi lyhtyä päälletysten, jotta et erehdy ja luule meiksi jotakin kalastajavenettä, joka mahdollisesti liikkuu merellä. Mutta nyt, Matteo, meidän on paras kiiruhtaa, ei ole aikaa enää hukattavana."

"Me ihmettelimme jo, minne olitte joutuneet", sanoi kapteeni, kun pojat palasivat leiriin.

"Me olemme tehneet suunnitelman Lidon pelastamiseksi", sanoi Francis, "ja kaikki on selvää."

Kapteeni nauroi.

"Jos voimme lentää sillä ilman halki, niin saamme sen pelastetuksi, muuta keinoa en tiedä. Minä olen tuuminut asiaa siitä asti kun te lähditte. Jos onni suosisi meitä, voisimme ehkä saada sen viedyksi pois satamasta, mutta kaleerit soutavat monta vertaa nopeammin kuin me, ja koska ne varmaankin heti aamun valjetessa lähtisivät meitä takaa ajamaan, niin he saisivat meidät parissa tunnissa kiinni."

"Sittenkin me olemme päättäneet yrittää. Olemme löytäneet paikan, jonne voimme kuljettaa laivan piiloon, eivätkä genovalaiset voi sitä löytää sieltä, vaikka he nuuskisivat rantoja kokonaisen kuukauden ajan."

"Jos niin on, niin yritys voi kyllä onnistua", sanoi kapteeni innoissaan, "ja te voitte luottaa siihen, että me teemme parhaamme."

Francis kertoi saaresta, jonka taakse laiva oli vietävä, ja hän kertoi myöskin, miten he olivat tutkineet veden syvyyttä.

"Tuuma ei tunnu mahdottomalta", sanoi kapteeni, kun Francis oli lopettanut kertomuksensa, "ja minä olen heti valmis yritykseen, jos luulette sen onnistuvan. Te edustatte herra Polania, ja sekä omasta että hänen puolestaan teen kaikki voitavani pelastaakseni laivan; sitä paitsi ei siinä ole kovin suurta vaaraakaan, sillä voimmehan me paeta maihin, jos meidät keksittäisiin. Lido on vielä entisellä paikallaan, minne laskimme sen ankkuriin. Genovalaisten on mahdotonta aavistaa, että me aiomme anastaa sen takaisin, koska he tietävät, miten helposti he voivat saada meidät kiinni. Luullakseni he aikovat huomenaamuna purjehtia pois, ja siksi he eivät ole siirtäneet sitä toisten laivojen joukkoon."

Keskusteltiin nyt suunnitelman yksityiskohdista, kukin sai erikoisen tehtävänsä, ja kello yhdeltätoista illalla, kun koko kaupunki oli vaipunut unen helmaan, joukko lähti liikkeelle satamaa kohti.

KYMMENES LUKU

Pelastettu

Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut jalkeilla, kun joukko kulki kaupungin läpi, ja tapaamatta ketään he pääsivät satamaan. Valittiin pieni vene, johon Francis, Matteo, kapteeni ja kaksi vahvinta merimiestä asettuivat. Koska Lido oli vain parin sadan kyynärän päässä kaleereista, arveltiin, ettei siinä ollut kuin pari merimiestä vahdissa.

Laivan mustaa runkoa saattoi töin tuskin erottaa rannasta, ja kun kaikki oli valmista, työnsivät molemmat merimiehet voimainsa takaa veneen vesille ja jäivät sitten hiljaa seisomaan. Vauhti oli riittävä. Vene soljui niin hitaasti vettä myöten, että Francis arveli tarpeelliseksi vetää pari kolme kertaa airoilla, mutta se liikkui kuitenkin eteenpäin, kunnes saavuttiin laivan kylkeen. Kaikki olivat riisuneet saappaat jalasta, ja he kiipesivät reunoja ylös aivan äänettömästi.

Kannella he seisoivat hetken aikaa ääneti. Äkkiä he kuulivat mutinaa laivan toiselta reunalta. He hiipivät hiljaa sille puolen ja huomasivat vihdoin kaksi henkeä, jotka kumartuneina partaan yli juttelivat keskenään. Jokainen oli saanut tarkat määräykset, siksi nyt ei epäröity. Francis ja toinen merimiehistä hiipi toisen miehen kimppuun, Matteo ja toinen merimies ottivat toisen osalleen. Kapteeni seisoi miekka valmiina iskemään, jos joku muu vielä ilmestyisi paikalle. Genovalaiset eivät katsoneet edes taaksensa.

Francis antoi merkin, samassa molemmat merimiehet tarttuivat vartijoihin takaa, pojat sitoivat heidän suunsa, ja ennen kuin genovalaiset olivat edes tajunneet mitä oli tapahtunut, makasivat he käsistään ja jaloistaan sidottuina kannella. Nyt tutkittiin laivaa, mutta ei ketään muuta tavattu. Sitten venetsialaiset sitoivat köysillä skanssiluukun kiinni, avasivat aivan rauhallisesti perähyttien ovet, astuivat sisään ja hyökkäsivät kahden nukkuvan upseerin kimppuun, jotka vastarintaa yrittämättä antoivat sitoa itsensä. Sen jälkeen he ottivat lyhdyn ja käänsivät sen tulen maihin päin.

Saatuaan tämän merkin merimiehet, jotka olivat jo asettuneet valmiiksi veneisiin, soutivat heti laivaan. Kun kaikki olivat kannella, sidottiin veneet laivan kylkeen kiinni siltä varalta, että miesten olisi pakko paeta. Ankkurinuorat leikattiin poikki. Yksi merimiehistä oli jo kiivennyt vanttiin ja rasvannut väkipyörät, jotta purjeet saatiin äänettömästi nostetuksi. Tuuli oli hyvin heikko, töin tuskin se jaksoi pullistaa purjeita, mutta onneksi se puhalsi oikealta suunnalta, ja Lido alkoi soljua eteenpäin. Ei ainoatakaan sanaa ollut vaihdettu koko aikana, nyt vasta Francis kuiskasi kapteenille: "Luullakseni näen genovalaiset."

"Niin minäkin", sanoi kapteeni, "mutta he eivät voi nähdä meitä, sillä me olemme rannan varjossa. Tähän asti on kaikki käynyt hyvin, ja jos tuulta kestää vain siihen saakka kunnes voimme vaaratta tarttua airoihin, niin luullakseni olemme pelastuneet."

Lidon vauhti oli niin vähäinen, että kesti melkein lunnin, ennen kuin kapteeni sanoi heidän päässeen niemen ohi ja voivan soutaa.

"Parasta on hinata laivaa", sanoi hän, "suuret airot meluavat niin pahasti, että näin tyynenä yönä niiden ääni voi kuulua monen mailin päähän, sen sijaan hinatessa voidaan soutaa pientä venettä melkein äänettömästi."

Kymmenen miestä laskeutui heti laivaveneeseen, ja niin pian kuin heille oli heitetty köysi, he alkoivat hinata laivaa.

"Lasketaan purjeet alas", sanoi kapteeni, "niistä ei ole enää mitään hyötyä. Luulenpa melkein, että virta on auttanut meitä enemmän kuin tuuli."

"Minä asetan kaksi lyhtyä partaalle", sanoi Francis. "Ehkäpä olemme päässeet kauemmaksi kuin aavistamme, ja jos kuljemme piilopaikkamme ohi, niin voimme joutua pahaan pulaan."

Merimiehet soutivat voimakkaasti, mutta oli raskasta hinata niin syvälle lastattua laivaa. Vihdoin näkyi kirkas valo rannalta.

"Siinä on Giuseppe", huudahti Francis. "Me olemme kauempana rannasta, kuin luulimme. Varmaankin on puolentoista mailin matka hänen luokseen."

Merimiehet saivat käskyn soutaa suoraan valoa kohti, ja pari laivan airoakin laskettiin veteen vauhdin parantamiseksi.

Kun he tulivat lähemmäksi, he saattoivat nähdä, että Giuseppe heitti uusia risuja tuleen.

"Voitte ohjata kymmenen kyynärän päähän tulesta, kapteeni, ja niin pian kuin pääsemme sen kohdalle, kääntäkää vasemmalle. Minä neuvoisin nostamaan airot ylös, sillä mitä heikompi vauhti meillä on, sitä parempi."

"Kaikki hyvin?" huusi Giuseppe, kun he saapuivat äänen kuuluville.

"Kaikki hyvin, Giuseppe! Meidän ei ole tarvinnut tapella, eikä sinulta siis ole mennyt mitään hukkaan. Heitä kaikki risut tuleen, me tarvitsemme niin paljon valoa kuin suinkin löytääksemme perille."

Liekit kohosivat korkealle, ja kapteeni saattoi vaivatta ohjata laivan kapeaan lahdelmaan, kallioiden taakse. Varppiankkuri heitettiin mereen, ja Giuseppe haettiin laivaan.

"Minä aloin tulla levottomaksi", sanoi poika päästyään kannelle, "kun ensin huomasin teidän merkkinne, luulin sitä kalastajaveneeksi. Te olitte niin kaukana, että molemmat tulet näyttivät yhdeltä, mutta onneksi erotin ne vihdoin."

"Nyt meidän täytyy kiiruhtaa, kapteeni", sanoi Francis; "meillä on paljon tehtävää ennen aamua, sillä ei taida olla niinkään helppoa nostaa mastoja paikoiltaan."

"Se ei ole vaikeaa", sanoi kapteeni. "Lyödään vain kiilat paikoiltaan ja lasketaan mastot kolmesta seipäästä tehdyn kolmijalan varaan. Mutta miten me saamme ne taas paikoilleen, siinä on pahempi pulma."

"Miksikä niin, kapteeni? Ei suinkaan ole vaikeampaa nostaa mastoja pystyyn kuin laskea ne?"

"Tavallisissa oloissa se ei olisikaan vaikeampaa", sanoi kapteeni; "mutta lastiruumamme on niin täynnä viljaa, että kun masto nostetaan, ei sitä voi saada takaisin köliin kiinni muuta kuin lastaamalla pois viljan."

"Niin, kyllä minä ymmärrän. Teistä olisi siis edullisempaa katkaista mastot; mutta miten me saamme ne sitten taas pystyyn?"

"Me katkaisemme ne kuusi jalkaa kannen yläpuolelta; ja kun pääsemme lähtemään, niin pystytämme mastot tynkien viereen ja sidomme ne lujasti kiinni. Ne lyhenevät tietenkin kuusi jalkaa, mutta eihän se merkitse mitään."

"Tehkäämme siis niin", sanoi Francis, "ja ryhtykäämme heti työhön."

Samassa kuului kovaa kolkutusta kansiluukulta. "Olin aivan unohtanut vangit", sanoi kapteeni nauraen. "Varmaankin ne merimiehet, joiden oli määrä vahtia aamuyöstä, ovat heränneet ja herättäneet toverinsa, kun he huomasivat, etteivät he voineet päästä ulos."

"Annammeko heidän olla siellä vai viemmekö kannelle ja sidomme heidät?" kysyi Matteo.

"Voimme kyllä viedä heidät kannelle", sanoi kapteeni.

"Heitä voi olla korkeintaan kaksikymmentä miestä, ja parasta taitaa olla panna heidät nuoriin ja viedä lastiruumaan, sillä muuten he voivat jollakin tavalla päästä irti ja tuottaa meille paljon ikävyyttä."

Merimiehet kerääntyivät siis luukun ympärille, köydet poistettiin ja luukku avattiin.

"Tämä on huonoa pilaa", sanoi yksi genovalaisista hypätessään kannelle. "Tehän olisitte voineet tukehduttaa meidät tuonne alas." Samassa hän keskeytti puheensa nähdessään joukon aseellisia miehiä ympärillään, lyhdyn valo oli näet suunnattu siten, että se valaisi paikkaa.

"Te olette vankeja", sanoi kapteeni. "Kaikki vastarinta on turhaa."

"Auttakaa, auttakaa, petosta!" huusi yksi genovalaisista kaikin voimin.

"Ei sinun huudostasi ole apua", sanoi kapteeni, "te olette monen mailin päässä laivastostanne. Antaudutteko hyvällä, vai pitääkö meidän käyttää väkivaltaa?"

Merimiehet, jotka oli siten yllätetty, vastasivat äreästi antautuvansa. Heidät sidottiin ja vietiin pois, ja toiset käskettiin kannelle. Nyt kävi selville, että heitä oli neljäkolmatta. Heidät laskettiin rinnatusten ruumahan viljan päälle makuulle, ja luukku jätettiin auki, jotta heillä olisi tarpeeksi ilmaa. Nyt mastot sahattiin poikki ja laskettiin kannelle.

"Nyt ei meillä ole enää mitään tehtävää", sanoi kapteeni, "luullakseni voimme kaikessa rauhassa mennä nukkumaan."

Hän käski perämiehen asettaa kaksi vartijaa vuorelle ja kaksi kannelle, sekä sen lisäksi vielä kaksi miestä vartioimaan vankeja, muut saivat käydä maata. Hän antoi myös käskyn herättää itsensä heti aamun valjetessa. Pojat vaipuivat heti uneen, ja heidän oli melkein mahdoton uskoa, että yö oli jo kulunut, kun Giuseppe herätti heidät ilmoittamalla, että päivä alkoi jo sarastaa. Pian he olivat kannella ja huomasivat, että koko miehistö oli jalkeilla. Vartijoiden käskettiin heittäytyä pitkäkseen, niin ettei heitä huomattaisi, vaikka he itse näkisivätkin mitä merellä tapahtui. Veneet vedettiin laivan kylkiin, ja kaikki järjestettiin äkillisen maihinnousun varalta. Sitten koko miehistö jäi odottamaan sitä hetkeä, jolloin genovalaisten kaleerit ilmestyisivät näkyviin.

"He saapuvat varmaan noin tunnin kuluttua", sanoi kapteeni. "On siksi valoisaa, että vartijat ovat huomanneet Lidon katoamisen, eikä sen jälkeen kestä kauan, ennen kuin he lähtevät liikkeelle. He voivat laskea, että meillä on enintään viiden tai kuuden tunnin etumatka, ja kolmessa tunnissa he laskevat saavansa meidät käsiinsä."

"Minä en lankaan pelkää, että he löytävät meidät ohi kulkiessaan", sanoi Francis. "Ainoa vaara on siinä, että he alkavat tutkia joka lahtea pitkin koko rannikkoa, kun ensin ovat turhaan etsineet meitä kolmen tunnin matkan päästä."

"Niin, voihan sekin olla mahdollista", sanoi kapteeni, "mutta sitä en kuitenkaan usko. Kun se osa laivastoa, joka lähtee tännepäin etsimään, ei löydä meidän jälkiämme, niin luulee se tietenkin, että olemme purjehtineet toiseen suuntaan ja joutuneet heidän toveriensa käsiin, ja kun nämäkin palaavat tyhjin toimin, niin he otaksuvat tietenkin, että olemme purjehtineet suoraan ulapalle. En usko, että heidän mieleensäkään juolahtaa ruveta etsimään meitä näin läheltä, eniten pelkään vain sitä, että mahdollisesti joku talonpoika keksii meidän piilopaikkamme ja vie siitä viestin Girgentiin."

"Niin, se vaara meitä todellakin uhkaa", sanoi Francis. "Minä ehdotan sen vuoksi, että heti lähetämme maihin kaksikymmentä miestä -- Giuseppe näyttää heille kyllä tietä -- jotka asettuvat vartioon jonkin matkan päähän toisistaan pitkin kalliorantaa ja saavat käskyn ottaa kiinni ja tuoda tänne jokaisen, joka lähestyy tätä paikkaa."

"Ehkäpä se olisi varovaisinta", myönsi kapteeni. "Tomaso, ota mukaasi kaksikymmentä miestä ja aseta heidät vartioon niinkuin kuulit herra Francescon ehdottavan. Käske että he paneutuvat pitkäkseen pensaikkoon eivätkä näyttäydy millään ehdolla, jollei joku tule siksi lähelle, että hän voi nähdä kallion reunan ylitse."

"Giuseppe", sanoi Francis, "sinä saat näyttää heille tietä. Sinulla on kylliksi aikaa kiivetä kallion huipulle ja palata takaisin, ennen kuin kaleerit ilmestyvät."

Neljännestuntia myöhemmin kapteeni lähti Matteon ja Francisin kanssa maihin ja järjesti vartijat. Hetken kuluttua he päästivät kaikki yhtä aikaa huudahduksen, sillä genovalainen kaleeri souti kovalla vauhdilla siitä ohitse.

"He ovat lähettäneet vain yhden kaleerin etsimään meitä", sanoi Francis. "He tiesivät tietenkin, että he voisivat helposti voittaa meidät. Varmaankin toinen on lähtenyt länteen ja muut ulapalle eri suuntiin. Olipa tosiaankin onni, ettemme yrittäneetkään paeta merelle, sillä siinä tapauksessa he varsin pian olisivat saaneet meidät kiinni. Kai te tänä yönä aiotte lähteä matkaan, kapteeni?"

"Tietysti", vastasi kapteeni. "Me panemme kaikki kuntoon voidaksemme pystyttää mastot niin pian kuin kaleeri on palannut takaisin. Meidän ei tarvitse pelätä, että he tulevat uudestaan tälle puolelle, sillä ensiksikin miehet ovat saaneet soutaa vähintään kahdeksan tuntia, ja toiseksi he eivät voi tietää, ennen kuin kaikki kaleerit ovat palanneet, onko meidät saatu kiinni vai ei. Luulenpa siksi, että aivan huoleti voimme pystyttää mastot niin pian kuin kaleeri palaa. Heti kun tulee pimeä, laskemme airot veteen ja soudamme lounaaseen. Me voimme olla jo kaukana ennen aamun koittoa, vaikka he yrittäisivätkin uudelleen etsiä meitä, mikä kuitenkaan ei ole luultavaa."

"Mitä teemme vangeille, kapteeni?"

"Ei meillä ole muuta neuvoa kuin ottaa ne mukaamme, herra Francesco. Tosin en ole lainkaan mielissäni siitä vaivasta, mutta me emme voi laskea heitä maihin ennen lähtöämme, sillä tunnissa he voivat päästä Girgentiin, ja silloin joutuisimme jo huomenaamulla kiinni."

Vasta myöhään iltapuolella kaleeri palasi hitaasti ja raskain aironvedoin takaisin.

"Uhraisin mielelläni kuukauden palkan", sanoi kapteeni, "jos voisin tänä iltana olla satamassa. Ajatelkaa, miten äkäisiä he ovat huomatessaan, että olemme päässeet karkuun! Miten eri kaleerien miehistöt sättivätkään toisiaan, kun eivät ole pitäneet silmiään auki eivätkä tehneet parastaan! Herra Francesco, teitä minä saan kiittää paitsi laivan pelastumisesta myöskin hyvästä kujeesta, jota en tule unohtamaan niin kauan kuin elän. Kylläpä on hauska sitten kertoa viinipikarin ääressä, miten me petkutimme kokonaista genovalaista laivastoa ja anastimme aivan heidän nenänsä edestä Lidon. Mikä makupala se onkaan, varsinkin kun saa kertoa sen jollekin genovalaiselle, jonka sattuu tapaamaan sodan jälkeen. Sellainen juttu voi saada toisen harmista hyppäämään vaikka veteen."

"Nyt, pojat", jatkoi hän kääntyen merimiesten puoleen, "tarttukaa taljoihin ja nostakaa mastot niin pian kuin tuo kaleeri on kadonnut niemen taakse."

Kymmenen minuuttia myöhemmin mastot olivat pystyssä ja ne sidottiin lujasti köysillä tynkiin kiinni. Sitä paitsi hakattiin kiiloja köysien väliin, jotta mastot tulisivat niin tukeviksi kuin suinkin. Jo ennen pimeän tuloa kaikki oli lähtöön valmiina.

"En usko, että he voivat meitä enää huomata", sanoi kapteeni.

"En minäkään sitä usko", sanoi Francis, "mutta varovaisinta on odottaa vielä neljännestunti. Hulluahan olisi olla varomaton nyt, kun kaikki tähän asti on käynyt onnellisesti. Miehistöhän voi asettua veneisiin ja hinata meidät salmesta ulos, ja ennenkuin olemme saaneet veneet laivaan, on varmaan jo kylliksi pimeä."

"Luulen, että tuulikin nousee hetken kuluttua", sanoi kapteeni, "ja toivoakseni suotuisalta puolelta. Mutta ei sillä väliä, vaikka merimiehet saisivatkin hetken aikaa tehdä kovaa työtä. He ovat laiskotelleet kaksi viimeistä päivää."

Merimiehet tarttuivat airoihin reippain voimin. He olivat kovin mielissään saadessaan lähteä saarelta, varsinkin he olivat hyvillään siitä, että heidän oli onnistunut petkuttaa genovalaisia. Ja vaikka Lido oli raskaassa lastissa, kynti se sittenkin hyvällä vauhdilla merta.

Tunnin ajan he soutivat pitkin rannikkoa, sillä he pelkäsivät, että joku takaisin palaavista kaleereista voisi keksiä heidät, jos he suuntaisivat kulkunsa suoraan ulapalle. Mutta sitten kapteeni käänsi peräsimen pois rannasta. Nyt alkoi tuuli puhaltaa, ja purjeet nostettiin. Merimiehet jatkoivat sittenkin jonkin aikaa soutua, mutta tuuli yltyi nopeasti, ja kapteeni käski nostaa airot laivaan. Kaksinkertainen viiniannos jaettiin miehistölle, ja pari tuntia laulettiin ja laskettiin leikkiä, kunnes Francis ja Matteo menivät levolle.

Aamulla oli kova tuuli. Isopurje oli laskettava alas, mutta kokkapurje kuljetti Lidoa hyvällä vauhdilla eteenpäin, ja ennen iltaa saavuttiin Spartiventon niemeen. Tuulta riitti seuraavaan aamuun, jolloin he saapuivat Tarenton lahteen. Sen jälkeen seurasi vuoroin tyyntä ja vihureita, ja kesti kaksi viikkoa, ennen kuin he näkivät Venetsian tornien kohoavan veden pinnasta.

"Olen ollut levoton puolestanne", sanoi herra Polani, kun Francis astui hänen luokseen. "Eräs meidän kaleerilaivoistamme on kertonut, että genovalainen laivasto risteili Sisilian rannikolla, ja vaikka sotaa ei vielä olekaan julistettu, niin pelkäsin sittenkin, että he olisivat voineet ottaa teidät saaliikseen."

"Sen he tekivätkin", sanoi Francis nauraen. "He anastivat meidät Girgentin satamassa, ja Genovan lippu liehui Lidon isossa mastossa."

"Mutta miten se on mahdollista", Polani sanoi, "koska te olette nyt täällä? Mahdotonta, että hyvillä sanoilla olisitte saaneet heidät luopumaan saaliista, jonka he kerran olivat anastaneet."

"Ei, se ei kuulu genovalaisten tapoihin, yhtä vähän kuin meidänkään", sanoi kapteeni. "Me olimme heitä viekkaammat, anastimme laivan takaisin heidän nenänsä edestä."

"Te laskette leikkiä", sanoi Polani, "sillä minulle kerrottiin, että Lido oli täyteen lastattu, ja lastattu laiva ei koskaan voi päästä sotalaivaa pakoon, vaikka se olisi ennättänyt edelle miten paljon hyvänsä. Yhtä hyvin syöttösika voisi koettaa paeta jahtikoiraa."

"Se on totta, herra Polani, emmekä me uskaltaneetkaan luottaa nopeuteemme. Me petkutimme heitä perinpohjaisesti. Ja kun minä sanon me, niin tarkoitan herra Francescoa, sillä kunnia tulee yksin hänen osalleen. Jollei tämä nuori herra olisi ollut mukanamme, niin samoilisin minä koko miehistöni kera nyt Sisilian metsissä, ja Lido olisi Genovan satamassa."

"Aivan niin, serkku hyvä", sanoi Matteo. "Francescoa me saamme kiittää vapaudestamme, ja hänen ansionsa on, että Lido ja sen lasti on pelastunut."

"Minä keksin vain hyvän keinon", sanoi Francis, "mutta yhtä hyvin kapteeni Pesaro tai kuka muu hyvänsä olisi voinut sen keksiä, jos hän olisi ollut meidän kanssamme, ja niin pian kuin minä esitin suunnitelmani, pani kapteeni sen heti toimeen."

"Ei, se ei ole totta, herra Francesco", sanoi kapteeni varmasti. "Minulla ei ollut mitään osaa koko yrityksessä, minä vain seurasin teidän neuvojanne, ja te olisitte pelastanut Lidon yhtä hyvin ilman minuakin."

"No, minä ratkaisen itse sen asian, kunhan saan tarkempia tietoja", sanoi Polani. "Mutta koska juttu mahtaa olla varsin mielenkiintoinen, niin varmaan tyttärenikin kernaasti kuulisivat sen. Käykää siis viereiseen huoneeseen ja kertokaa kaikki juurta jaksain, niin minä käsken tuoda sisään pullon Kyproksen viiniä, jotta voimme kastaa kurkkujamme."

"Ensiksikin", sanoi kapteeni, kun tytöt olivat tervehtineet Francista ja kaikki käyneet istumaan, "täytyy minun kertoa, miten Lido anastettiin." Hän kertoi nyt, miten genovalaisten laivasto oli ilmestynyt niin äkkiä, ettei ollut mitään pakenemisen mahdollisuutta, miten hän oli lähettänyt kaikki miehet maihin paitsi neljää merimiestä ja miten hän itse sekä nämä miehet olivat päässeet vapaiksi.

"Tuo on kerrassaan genovalaisten tapaista", sanoi Polani. "Jos he olisivat voineet lähettää neljäkymmentä vankia kotiin, olisivat he sen tehneet, mutta kun laivassa oli vain viisi miestä, he arvelivat, että niiden mukaanottaminen vähentäisi vain kunniaa."

"Nyt kapteeni, minä tahdon jatkaa", sanoi Matteo, "koska minä olin Francescon mukana, kun hän keksi piilopaikan."

Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi herra Polani. "Ei epäilystäkään siitä, ettette te olisi oikeassa, kapteeni, ja että Francescon tarkka huomiokyky ja päättäväisyys yksinään on pelastanut Lidon. Minä tunnen nämä hänen ominaisuutensa jo ennestään, ja minulla on niistä ollut paljon hyötyä. Jollei hän olisi syntynyt rauhalliseksi kauppiaaksi, niin tulisi hänestä vielä kerran suuri amiraali, mutta ne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömiä soturille, voivat olla hyödyksi rauhankin aikoina, ja minun mielestäni on aivan yhtä kunniakasta olla kelvollinen kauppias kuin kelvollinen sotilas. Tästä lähin en pidä sinua enää lapsena, sillä huomaan, että voin uskoa sinulle hyvinkin tärkeitä tehtäviä, vaikka oletkin vielä nuori."

Francisin seuraava matka suuntautui Haifaan, ja se onnistui hyvin. Kun hän palasi takaisin, vallitsi Venetsiassa kiihtynyt mieliala -- sota oli vihdoinkin julistettu, ja kaikki voimat ponnistettiin laivaston varustamiseen, jotta se voisi vetää vertoja genovalaisille. Ylin päällikkyys uskottiin Vettore Pisanille, ja dogi itse vihki hänet Pyhän Markuksen kirkossa tähän korkeaan toimeen jättäen Venetsian suuren lipun hänen huostaansa seuraavin sanoin:

"Jumala on valinnut teidät puoltamaan tasavaltaa ja vaatimaan korvausta niiltä, jotka ovat uskaltaneet sitä loukata. Sen vuoksi me annamme teille tämän kunniakkaan lipun, joka teidän tulee tuoda meille takaisin tahrattomana ja voitokkaana."

Pisani oli kansan suuressa suosiossa rehellisen ja suoran käytöksensä vuoksi. Hän oli aina valmis ottamaan osaa miehistön kärsimyksiin ja näytti heille hyvää esimerkkiä reippaalla olemuksellaan ja urhoollisuudellaan.