Part 2

"Ei sotakaan aina ole rehellistä", vastasi Matteo. "Usein linnoja anastetaan, kokonaisia kyliä poltetaan ja ihmisiä teurastetaan niin että heillä ei ole vähintäkään puolustuksen mahdollisuutta. Se ei ole minun mielestäni sen rehellisempää kuin salamurha. Polani tietää, että hänen täytyy olla varuillaan, ja jos hän tahtoo, voi hän palkata salamurhaajan, joka raivaa Ruggieron pois tieltä, aivan niin kuin Ruggierokin voi tehdä."

Torstai-iltana oli gondoli määräpaikalla. Francis oli melkein varma siitä, että mies tällä kertaa kyselisi jotain heidän asunnostaan ja tavallisesta venepaikastaan, ja siksi hän oli käskenyt Giuseppen olla hyvin varovainen vastauksissaan. Heti kellon lyötyä puoli yksitoista saapuikin vieras rantaan.

"Te näytätte olevan täsmällisiä", sanoi hän, "eikä samaa voi sanoa teidän ammatistanne yleensä."

Francis souti kokkatuhdolla ja seisoi selin vieraaseen. Siksipä ei ollut luultavaa, että vieras puhuttelisi häntä, vaan kernaammin Giuseppea, joka souti aivan hänen takanaan. Niin pian kuin he olivat päässeet laguunille, alkoikin vieras kysellä yhtä ja toista Giuseppelta, niin kuin Francis oli otaksunut.

"En voi nähdä teidän kasvojanne, mutta vartaloistanne päättäen olette kumpikin hyvin nuoria, vai kuinka?"

"Minä olen kahdenkolmatta", sanoi Giuseppe, "ja veljeni on minua vuotta nuorempi."

"Ja mikä on teidän nimenne?"

"Giovanni ja Beppo Morani."

"Onko vene teidän omanne?"

"On herra. Isämme kuoli kolme vuotta sitten ja jätti gondolin meille."

"Ja missä on venepaikkanne?"

"Missä milloinkin. Joskus toinen paikka on parempi, joskus toinen."

"Entäs missä te asutte?"

"Emme me asu missään, herra. Kun päivän työ on lopussa, sidomme me veneen paaluun ja nukumme gondolin pohjalla. Se ei maksa mitään, ja kuitenkin meillä on yhtä mukava kuin olkivuoteella."

"Sitten te kai saatte runsaasti rahaa kokoon?"

"Me panemme hiukan rahaa säästöön. Varmaankin me ennemmin tai myöhemmin menemme naimisiin, ja silloin me tarvitsemme oikean asunnon. Sitä paitsi me laiskottelemme myös joskus. Täytyyhän ihmisen joskus saada hiukan huvitellakin."

"Ettekö tahtoisi ruveta palvelukseeni?"

"Olemme mieluimmin omat herramme."

"Teillä ei ole siis mitään varmaa paikkaa, missä päivän kuluessa voisin tavata teitä?"

"Ei, herra. Mutta jos te tahtoisitte kirjoittaa palatsin pilariin, piazzettan varrella, ajan, milloin meidän pitäisi olla saapuvilla, niin voisimme päivän kuluessa käydä siellä katsomassa."

"Osaatko sinä siis lukea ja kirjoittaa?"

"En osaa, herra", sanoi Giuseppe, "mutta tunnen numerot. Sehän on välttämätöntä, sillä mitenkä me muuten voisimme olla täsmällisiä."

"Hyvä on", sanoi vieras, "minä merkitsen siis pilariin, milloin tarvitsen teitä, jollen erotessamme voisi sitä määrätä."

Siihen keskustelu päättyi, ja loppumatkan saaren rantaan asti he soutivat ääneti.

"Tulen takaisin samaan aikaan kuin viime kerrallakin", sanoi vieras noustessaan maihin.

Francis seurasi pimeässä hänen jäljessään. Hän astui ääneti, sillä hän oli avojaloin, ja koska saarella ei kasvanut puita eikä pensaita, saattoi hän esteettä seurata häntä pitemmänkin matkan päästä.

Niin kuin hän oli aavistanut, ei vieras astunut kylää kohti, vaan kulki pitkin saaren rantaa. Äkkiä Francis kuuli aironloisketta, ja vene laski rantaan vähän matkan päässä hänestä. Hän heittäytyi pitkäkseen maahan. Kaksi miestä nousi maihin ja astui samaan suuntaan kuin vieraskin, jota Francis oli veneessään kuljettanut. Francis teki kierroksen, ja pääsi venemiesten huomaamatta jälleen toisten jäljille.

Kun miehet olivat kulkeneet jonkun matkaa rantaa pitkin, he suuntasivat kulkunsa sisemmälle saareen. Francis seurasi pimeässä, ja hetken kuluttua he pysähtyivät mustan rakennuksen eteen ja kolkuttivat ovelle. Kuului epäselvää mutinaa, sitten he astuivat sisään, ja ovi sulkeutui jälleen.

Francis hiipi rakennuksen luo; se oli varsin suuri mökki, joka kohosi kahden hiekkasärkän välissä, eikä minkäänlaista puutarhaa tai aitausta ollut sen ympärillä. Ulkoapäin katsoen olisi luullut sitä asumattomaksi, sillä ikkunoiden edessä oli luukut, eikä vähintäkään valoa tunkeutunut ulos. Francis jäi nurkan taakse oven lähelle odottamaan.

Pian kuului askeleita -- kolme kolkutusta ovelle, ja ääni sisältä, joka kysyi: "Kuka siellä?" Vastaus: "Hädänalainen." Taaskin kysyttiin: "Mikä teitä vaivaa?" -- "Minä kärsin!" Sitten salvat työnnettiin syrjään, ovi avautui ja sulkeutui jälleen.

Vieläkin neljä henkilöä saapui. Joka kerta samat kysymykset ja vastaukset uudistuivat. Kun kymmeneen minuuttiin ei tullut enää ketään, luuli Francis seuran olevan täysilukuisen. Hän heittäytyi maahan ja alkoi kaivaa tikarilla reikää seinään, joka oli vanha ja mätä, niin että hän helposti saattoi puhkaista sen. Hän painoi silmänsä reikää vasten ja näki kaksitoista miestä pitkän pöydän ympärillä.

Niistä, jotka istuivat häneen päin, hän tunsi neljä, ja he olivat kaikki korkeasukuisia. Kaksi heistä oli suuren neuvoston jäseniä, vaikkeivät he kuuluneetkaan kymmenmiehistöön. Yksi istui pöydän päässä ja puhui. Mutta vaikka Francis painoi korvansa reikää vasten, hän ei voinut erottaa sanoja. Hän nousi nyt pystyyn, tukki reiän hiekalla ja tasoitteli maata siltä kohtaa, missä oli maannut, joskin hän oli aivan varma siitä, että tuuli huomenaamulla hävittäisi kaikki jäljet. Sitten hän kiersi mökin toiselle puolelle ja kaivoi toisen reiän nähdäkseen nekin, jotka olivat istuneet selin häneen.

Ensimmäinen näistä oli Ruggiero Mocenigo. Toista Francis ei tuntenut, mutta vaatteista päätellen hän oli unkarilainen, muut kolme eivät olleet aatelismiehiä. Yhden heistä Francis tunsi, hänellä oli suuri vaikutusvalta kalastajien ja merimiesten parissa. Molemmat muut olivat tuntemattomia.

Kun aikaa oli kulunut noin tunnin verran reikien poraamiseen ja huomioiden tekoon, arveli Francis viisaimmaksi palata veneelleen, varsinkin kun hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi päästä sen enemmästä perille. Hävitettyään jälleen kaikki jäljet hän palasi hiekkasärkkien yli rantaan.

"Jumalan kiitos, että olette jälleen täällä", sanoi Giuseppe kuullessaan Francisin vihellyksen. "Olen ollut kauheassa tuskassa siitä asti, kun katositte näkyvistäni. Onnistuiko matkanne?"

"Olen keksinyt salaliiton, ja tunnenkin muutamat osanottajista, mutta en voinut kuulla, mitä he puhuivat. Onnistuin sittenkin paremmin kuin uskalsin toivoa, ja olen varsin tyytyväinen."

"Toivottavasti ette palaa tänne enää toista kertaa, herra Francesco. Ensiksikään ei ole varmaa, että aina pääsette huomaamatta pakoon. Toiseksi on vaarallista sekaantua salaliittoihin, olkoot ne mitä puoluetta hyvänsä. Jos tahtoo elää vanhaksi Venetsiassa, on viisainta olla hankkimatta itselleen vihollisia."

"Sen tiedän kyllä, Giuseppe, enkä ole vielä päättänyt, mitä teen."

Neljännestunnin kuluttua vieras palasi, ja he soutivat kiertotietä kaupunkiin ja pääsivät onnellisesti maihin.

"En tiedä, milloin ensi kerralla tarvitsen teitä", sanoi vieras maksaessaan kyydistä, "mutta minä merkitsen ajan pilariin, niin kuin oli puhe. Käykää joka iltapäivä siellä katsomassa."

Ennen kuin Francis sinä iltana nukahti, tuumi hän kauan asiaa mielessään ja päätti lopulta, ettei hän sekaantuisi enempää koko juttuun. Jos hän menisi päivällä San Nicolon saarelle, hän voisi irrottaa laudan mökin takaseinästä, ja siten esteettömästi nähdä ja kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui; mutta vaikka hän pääsisikin selville, että suunniteltiin kapinaa Venetsiaa vastaan, niin mitä hyötyä siitä olisi? Jos hän antaisi heidät ilmi, niin parhaassa tapauksessa tasavallan upseerit piirittäisivät mökin ja ottaisivat salaliittolaiset vangiksi, mutta hänen oma asemansa ei sen jälkeen olisi kadehdittava. Hän saisi vain vihollisikseen useita mahtavia aatelisperheitä, ja hänen henkensä olisi alituisessa vaarassa. Heidän katkeruutensa olisi sitä suurempi, koska hän olisi sekaantunut asioihin, jotka eivät liikuttaneet häntä lainkaan. Tähän asti hän oli tyydyttänyt vain poikamaista seikkailunhaluaan, mutta nyt, huomatessaan, että siitä saattaisi koitua juttu, jossa monen ihmisen henki olisi vaarassa, päätti hän olla sekaantumatta asiaan sen enempää.

KOLMAS LUKU

Suuri Kanaali

Ilokseen Giuseppe seuraavana aamuna kuuli, ettei Francis aikonut enää sekaantua San Nicolon salaliittoon. Viime öinä hän töin tuskin oli voinut nukkua, niin levoton hän oli ollut, ja nukkuessaankin hän oli nähnyt vain pahoja unia.

Seuraavina päivinä Francis kävi entistä useammin Pyhän Markuksen torilla, ja saattoi helposti tuntea kaikki ne henkilöt, jotka hän oli nähnyt mökissä, ja ottaa selkoa heidän nimistään ja perhesuhteistaan. Yksi heistä omisti suuria suolakaivoksia mannermaalla; toinen hankki teuraseläimiä Venetsian torille. Francis oli mielissään näistä tiedoista, sillä ei voinut koskaan tietää, milloin ne saattaisivat olla hyödyksi. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti muistiin, mitä hän noina kumpaisenakin yönä oli kokenut, sekä kaikkien niiden henkilöiden nimet, jotka olivat olleet läsnä kokouksessa, ja piilotti paperin laatikkoonsa. Giuseppelle hän kuitenkin kertoi, mitä oli tehnyt.

"Ei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kiinni", sanoi hän, "oli siksi pimeä, ettei kukaan voinut erottaa meidän kasvojamme. Mutta jos minulle tapahtuisi jotain, jos minä esimerkiksi katoaisin, niin ota tuo paperi ja heitä se jalopeuran kitaan. Ja jos sinua tutkittaisiin, niin kerro koko juttu!"

[Piazzalla oli pronssinen jalopeuran kuva, jonka avonaiseen kitaan kuka tahansa saattoi heittää kirjallisen ilmiannon valtiollisia rikoksista. Siten syytteeseen joutunut henkilö saattoi salaa tulla tuomituksi ja mestatuksi. Joskus tätä keinoa käytettiin väärin, kun tahdottiin vapautua epämieluisista vihamiehistä.]

"Ei minua koskaan uskottaisi, herra Francesco", sanoi Giuseppe.

"Kyllä he uskovat, sillä sinä todistat vain kertomukseni todeksi."

"Miksi ette voi heti antaa ilmi heitä ilmoittamatta nimeänne?" kysyi Giuseppe. "Silloin voitaisiin tutkia asiaa."

"En tahdo tehdä sitä. Nuo miehet eivät ole tehneet minulle mitään pahaa, enkä minä vierasmaalaisena välitä heidän valtiollisista kapinahankkeistaan. En voisi olla iloisella mielellä, jos tekisin itseni syypääksi kahdentoista miehen vangitsemiseen tai ehkä kuolemantuomioon."

Pariin päivään Francis ei käynyt tavallisilla souturetkillään. Tosin ei ollut luultavaa, että vieras tuntisi heidät, mutta olisihan se sittenkin mahdollista. Ainakin oli varmaa että hän tulisi levottomaksi, kun ei löytäisi gondolia sovitulla paikalla, varsinkin kun Francis kolmena päivänä perätysten oli nähnyt merkit pilarissa.

Viikkoa myöhemmin Giuseppe sai kuulla, että gondolinkuljettajien joukosta oli tiedusteltu venettä, jonka kaksi veljestä, Giovanni ja Beppo omistivat. Tiedustelija, joka oli näyttänyt ylhäisen perheen palvelijalta, oli luvannut viisi dukaattia palkinnoksi sille, joka voisi antaa heistä tietoja. Mutta sen nimisiä ei ollut gondolinkuljettajien luettelossa. Tiedusteluja oli jaettu useampina päivinä, ja yleisesti oletettiin, että kysymyksessä oli jonkun naisen ryöstö, jota yritettiin selvittää näin.

Eräänä iltana Francis oli kävellyt tavallista kauemmin piazzalla yhdessä Matteon kanssa. Käydessään istumaan gondoliinsa hän antoi Giuseppelle käskyn soudella vielä hetken aikaa Suuressa kanaalissa, sillä yö oli kuuma. Kuu ei ollut vielä noussut, ja useimmissa gondoleissa paloivat soihdut. Giuseppen soutaessa aivan rauhallisesti kaksiairoinen vene sivuutti heidät, ja Francis näki soihdun valossa siinä Maria ja Julia Polanin yhdessä seuranaisensa kanssa. Kaksi aseistettua palvelijaa istui heidän takanaan. Francis oletti heidän olevan kotimatkalla jonkun ystävättären luota. Gondoli oli jo ennättänyt varsin kauaksi, kun Francis äkkiä kuuli huudon: "Varokaa!" ja heti sen jälkeen kaksi venettä törmäsi yhteen ja tuskanhuutoja ja aseitten kilinää kajahti ilmassa.

"Souda, Giuseppe!" huusi Francis hypäten paikaltaan ja tarttuen toiseen airoon. Voimakkain aironvedoin pojat saapuivat pian paikalle ja jo ensi silmäyksellä he huomasivat, että kysymyksessä oli edeltäpäin harkittu hyökkäys. Neliairoinen gondoli oli Polanin veneen vieressä, ja gondolinkuljettajat sekä palvelijat puolustautuivat voimainsa mukaan aseistettuja miehiä vastaan, jotka yrittivät kaataa venettä.

Taistelu oli jo melkein päättynyt, kun Francis saapui paikalle. Toinen gondolinkuljettajista oli syösty veteen, toinen palvelijoista oli kaatunut ja toisen kimpussa oli kolme, neljä aseistettua miestä. Molemmat tytöt seisoivat veneessä huutaen apua.

"Pian, hyvät naiset, tänne veneeseen!" huusi Francis, ja laski gondolinsa heidän veneensä kylkeen. Sitten hän kumartui eteenpäin ja auttoi molemmat tytöt gondoliinsa.

Pahasti kiroillen aikoi hyökkääjien johtaja juuri hyökätä Francisin veneeseen, kun tämä iski voimainsa takaa häntä airolla päähän, ja mies putosi raskaasti veteen.

Toiset huusivat kauhusta, mutta gondolit olivat jo eronneet toisistaan, ja Francisin vene kiiti nuolen nopeudella eteenpäin.

"Rauhoittukaa, hyvät naiset!" sanoi Francis. "He eivät seuraa meitä, siitä olen varma. He koettavat pelastaa johtajansa, ja kun he saavat hänet ylös vedestä, olemme jo turvassa."

"Mutta miten käy signorinan?" kysyi vanhempi tytöistä.

"Ei hänellä ole hätää", sanoi Francis. "Luultavasti he koettivat ryöstää teidät, ja kun te pääsitte pakoon, niin eivät he välitä teidän seuranaisestanne. Hän näytti joutuneen aivan pyörälle päästään, sillä kun riistin teidät veneeseen, takertui hän niin lujasti vaatteisiinne kiinni, että pelkään pukunne repeytyneen."

"Tiedättekö te, missä asumme? Kuljette aivan oikeaan suuntaan", sanoi Maria.

"Polanin palatsissa", vastasi Francis. "Minulla on kunnia olla teidän serkkunne, Matteo Giustinianin ystävä, ja kun eräänä päivänä näimme teidän gondolinne, niin kuulin teidän nimenne."

"Oletteko te Matteon ystävä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Luulin teitä gondolinkuljettajaksi. On niin pimeä, etten erota kasvojanne, ja ani harvoin täällä näkee jonkun herran soutavan."

"Minä olen englantilainen. Me pidämme urheilusta, ja siksi usein iltaisin, kun ystäväni eivät voi siitä loukkaantua, lähden soutelemaan."

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni sekä omasta että sisareni puolesta!" sanoi Maria. "Koko tapahtuma tuntuu unennäöltä. Me soutelimme kaikessa rauhassa kanaalissa, kun suuri, musta gondoli äkkiä hyökkäsi esiin eräästä sivukanaalista ja oli ajaa meidät kumoon. Pari miestä hyppäsi veneeseen ja siinä syntyi kauhea tappelu, luulin joka hetki veneen kaatuvan. Beppo viskattiin mereen, ja vanha Nicolini sai surmansa. Juuri kun luulimme olevamme hukassa, ilmestyitte te äkkiä ja pelastitte meidät veneeseenne."

Gondoli saapui palatsin portaitten edustalle, ja Francis hyppäsi maihin, soitti kelloa ja auttoi tytöt rannalle. Heti paikalla ovi avautui ja kaksi palvelijaa ilmestyi soihdut kädessä ulos.

He huudahtivat hämmästyneinä nähdessään tytöt vieraan miehen seurassa.

"Minulla on kunnia tulla huomenna tiedustelemaan teidän vointianne, signora", sanoi Francis.

"Ei, te ette saa mennä", sanoi Maria; "teidän täytyy seurata meitä sisään ja tulla tervehtimään isää. Me tahdomme kertoa hänelle mitä on tapahtunut, ja hän olisi kovin pahoillaan, ellei saisi kiittää pelastajaamme."

Francis seurasi tyttöjen mukana.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti pitkä, komea mies, joka istui lukemassa komeasti sisustetussa huoneessa. "Missä on seuranaisenne? Ja kuka on tämä nuori vieras herra?"

"Aseelliset miehet hyökkäsivät kimppuumme kotimatkalla", sanoivat tytöt yhteen ääneen.

"Kuka sellaista on uskaltanut?" huudahti herra Polani.

"Sitä emme tiedä", sanoi Maria; ja sitten hän kertoi miten kaikki oli tapahtunut.

"Sehän on häpeällistä", huudahti herra Polani. "Minä vetoan neuvoskuntaan. Nuori herra, olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Te olette pelastanut tyttäreni. Saanko kysyä, kuka te olette?"

"Nimeni on Francis Hammond. Isäni on englantilainen kauppias, ja hän on asunut täällä jo neljä vuotta."

"Tunnen hänet nimeltä", sanoi Polani. "Toivon pian saavani tutustua häneen lähemmin. Mutta missä on seuranaisenne, tyttöseni?"

"Hän jäi gondoliin. Hän näytti joutuneen niin pyörälle päästään, ettei hän voinut liikkua paikaltaan."

Herra Polani soitti gongongia.

"Lähettäkää heti kuusi aseellista miestä etsimään gondoliamme, ja viekää sana lääkärille, sillä yksi palvelijoistani on haavoittunut, ehkäpä kuollutkin."

Mutta herra Polanin käskyä ei tarvinnut täyttää, sillä jo ennen kuin ehdittiin lähteä matkaan, henkiin jäänyt gondolinkuljettaja palasi seuranaisen kanssa kotiin.

"Huomasitteko gondolissa, joka hyökkäsi teidän päällenne, mitään merkkiä, Maria ja Julia?" kysyi herra Polani.

"Emme huomanneet katsoa sitä, säikähdyimme niin kovasti", sanoi Maria.

"Se oli tavallinen mustaksi maalattu gondoli", sanoi Francis, "ja kaikki miehet olivat mustiin pukeutuneet."

"Mutta miten te tulitte sekaantuneeksi leikkiin, nuori herra?" kysyi herra Polani.

"Minä tunsin tyttärenne gondolin kulkiessa ohitseni, ja tiesin, että he olivat hyvän ystäväni, Matteo Giustinianin serkkuja. Siksi riensin heti avuksi, kun kuulin heidän huutavan."

"Siinä teitte oikein", sanoi Polani sydämellisesti. "Olen varma siitä, että mies, jonka syöksitte veteen, oli hyökkäyksen johtaja. Tuskinpa minun tarvitsee etsiä häntä kovin kaukaa. Huomenna esitän epäilyni jo neuvoskunnalle ja vaadin hyvitystä."

Francis sanoi hyvästi, ja Polani seurasi häntä portaille. "Me tapaamme huomenna", sanoi hän, "tulen tervehtimään isäänne ja kiittämään häntä siitä suuresta palveluksesta, jonka olette meille tehnyt."

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä Francis kertoi tapahtumasta isälleen.

"Teit varomattomasti poikani sekaantuessasi kiistaan, joka ei koskenut sinua", sanoi herra Hammond. "Mutta voihan olla, että sinulle tulee olemaan hyötyäkin tästä seikkailusta. Herra Polani on Venetsian ensimmäisiä kauppiaita, hänen nimensä tunnetaan kaikkialla Itämailla, eikä siellä ole ainoatakaan satamaa, jossa hänen laivansa eivät kävisi. Sellaisen miehen ystävyys voi olla minullekin suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta olet varmaan hankkinut itsellesi monta vihollista sekaantumalla tunnottoman aatelismiehen hankkeihin, eikä kenenkään, jolla on mahtavia vihamiehiä, ole hyvä oleskella Venetsiassa. Mutta edut ovat kai sittenkin suuremmat kuin vaara."

"Rakas Francis", jatkoi herra Hammond, kun Francis ei vastannut mitään, "sinun pitää koettaa hillitä seikkailunhaluasi. Isäsi ei ole mikään kreivi eikä paroni, eikä sinulle voi olla mitään hyötyä taisteluissa saavutetusta kunniasta. Kauppiaan pitää olla rehellinen ja ahkera. Ja parasta olisikin, jos piakkoin lähtisit kotiin ja rupeaisit työskentelemään liikkeemme konttorissa. Tähän saakka en ole yrittänyt estää aseharjoituksiasi ja seurusteluasi nuorten miesten kanssa, jotka arvoltaan ovat olleet sinua korkeammalla, mutta olen ruvennut epäilemään, tokko tein viisaasti ottaessani sinut tänne ja kadunpa melkein, etten jättänyt sinua kotimaahan. Viime yön tapahtumat osoittavat, ettei sinua enää kauan voi pitää keskenkasvuisena poikana, ja siksi on parasta, että nyt heti antaudut sille uralle, joka on oleva omasi, etkä jatka enää tätä elämää, joka ei kuitenkaan sovellu lontoolaiselle kauppiaalle."

Isän sanat vaikuttivat masentavasti Francisin mieleen, sillä hän tiesi, että muutos tuntuisi kauhean ikävältä, jos hänen nykyisen vapaan elämänsä jälkeen täytyisi sulkeutua konttorin seinien sisälle. Tosin hän oli tiennyt, että tuo kohtalo kerran odottaisi häntä, mutta kun se nyt näin äkkiä nousi hänen eteensä, tunsi hän mitä syvintä vastenmielisyyttä kauppiaan ammattia kohtaan. Hänestä oli kuitenkin mahdotonta nousta isänsä tahtoa vastaan ja valita itselleen toinen elinkeino. Raja aatelismiehen ja porvarin välillä oli sitäpaitsi tänä aikana niin jyrkkä, ettei kukaan voinut uneksiakaan sen rikkomista.

Heti aamiaisen jälkeen soi eteisen kello, ja palvelija ilmoitti herra Polanin olevan ulkopuolella ja haluavan keskustella herra Hammondin kanssa. Tämä meni heti vierastaan vastaan, tervehti häntä kohteliaasti ja saattoi hänet sisään.

"Te tunnette minut varmaan nimeltä, herra Hammond, niin kuin minäkin tunnen teidät", sanoi venetsialainen kauppias. "En ole mikään kursailujen ystävä, eivätkä ne olisikaan paikallaan. Teidän poikanne on varmaan kertonut teille, minkä suuren palveluksen hän on tehnyt minulle pelastamalla tyttäreni, tai oikeammin vanhemman tyttäreni -- sillä häntä nuo konnat epäilemättä ajoivat takaa -- ja estäen siten hänet joutumasta kaikkein huonomaineisimman nuoren miehen valtaan, mitä tässä kaupungissa on."

"Iloitsen suuresti, herra Polani, että poikani on voinut olla teille avuksi", vastasi herra Hammond. "Olen moittinut itseäni siitä, että olen sallinut hänen elää liiaksi omin päin ja harjoitella aseiden käyttöä, mikä soveltuu paremmin sotaiselle aatelismiehelle kuin rauhalliselle kauppiaalle, mutta se reippaus ja rohkeus, jota aseitten taitava käyttö tuo mukanaan, oli eilen hänelle hyväksi avuksi. Ja siksi en kadu, että häneltä siihen on kulunut aikaa, koska hän siten saattoi tehdä palveluksen tyttärillenne."

"On aina hyödyllistä osata käyttää aseita, yhdentekevää aikooko antautua porvarien rauhalliseen ammattiin vai saavuttaa kunniaa ja mainetta sotilaan uralla", vastasi herra Polani. "Me Välimeren kauppiaat saisimme heti lopettaa kaupankäynnin, jollemme pystyisi puolustamaan laivojamme merirosvoja vastaan, joita vilisee joka salmessa ja saaressa Itämailla. Ja onhan myös jokaisen kansalaisen velvollisuus puolustaa syntymäkaupunkiaan vihollista vastaan. Sitä paitsi kuka hyvänsä voi helposti saada vihamiehiä. Täällä Venetsiassa jokainen on sotilas ja merimies, eikä teidän tarvitse pelätä, että pojastanne tulisi huonompi kauppias sen vuoksi, että hän osaa myös käyttää tikaria ja miekkaa. Jo nyt", hän lisäsi hymyillen, "voi hänellä olla hyötyä tästä taidostaan, sillä Nicolo Polanilla on vaikutusvaltaa, ja tästä lähin tulee teidän poikanne olemaan kaikkein läheisimpiä ystäviäni. Tänään en ennätä kuitenkaan kauan viipyä, sillä olen juuri menossa neuvoskuntaan tekemään valitustani. Useat neuvoskunnan jäsenistä ovat jo luvanneet asettua puolelleni, sillä he ovat kovin suuttuneet tästä ilkityöstä. Jos sallitte, vien poikanne mukanani, jotta hän voisi antaa tarpeellisia tietoja."

"Tietysti hänen velvollisuutensa on seurata mukananne", sanoi herra Hammond, "mutta olen hyvilläni siitä, ettei hän huomannut mitään merkkiä gondolissa eikä voi siis antaa ilmi ketään. Sillä Venetsiassa ei ole hyvä hankkia itselleen vihamiehiä, vaikka olisi miten mahtavia suojelijoita hyvänsä."

Francis seurasi ilomielin herra Polanin mukana, ja hetken kuluttua he istuivat rinnan gondolissa.

"Kuinka vanha te olette, ystäväni?" kysyi vanha herra veneen pujotellessa kanaalien umpisokkeloissa.

"Täytin juuri kuusitoista vuotta."

"Ette sen vanhempi!" sanoi kauppias ihmeissään. "Luulin teitä vanhemmaksi. Tulen juuri Giustinianien luota, ja Matteo sanoi, ettei miekkailukoulussa ole ainoatakaan aatelismiestä, joka vetäisi teille vertoja."

"Pelkäänpä, että olen hukannut enemmän aikaa aseharjoituksiin, kuin rauhallisen kauppiaan pojalle sopii."

"Ette lainkaan. Meidän kauppiaitten täytyy puolustaa vapauksiamme ja oikeuksiamme, tavaraamme ja laivojamme yhtä hyvin kuin aatelistenkin. Sellaista säätyeroa ei täällä Venetsiassa ole. Vanhemmilla ja rikkaimmilla perheillä on tietenkin etuoikeutensa ja heidän jäsenensä muodostavat senaatin ja aateliston. Mutta kaikilla tasavallan kansalaisilla on oikeutensa, joita ei kukaan saa loukata; ja köyhinkin kansalainen yhtä hyvin kuin itse dogi saa harjoitella aseiden käyttöä ja puolustaa isänmaata."

"Olen itsekin", jatkoi venetsialainen, "puolustanut laivojani merirosvoja, genovalaisia ja muita vihollisia vastaan. Olen taistellut kreikkalaisten kanssa ja minun on monta kertaa ollut pakko sekaantua kahakkoihin Konstantinopolin kaduilla, Aleksandriassa ja muissa satamakaupungeissa, ja olen palvellut valtion sotalaivoissa. Kaikki, jotka elävät kaupalla, haluavat elää rauhassa, mutta heidän täytyy myös olla valmiit puolustamaan omaisuuttaan, ja mitä paremmin he kykenevät sen tekemään, sitä kunniakkaampaa heille itselleen."