Part 18

"Ihmeellistä", sanoi Maria. "Tiedättekö, Francesco, kun ensin opimme teidät tuntemaan sen jälkeen, kuin ensi kerran pelastitte meidät, niin olitte te minun mielestäni varsin reipas, suora ja kunnollinen poika, mutta verrattuna samanikäisiin venetsialaisiin nuorukaisiin hiukan yksinkertainen. Mutta sen jälkeen olen huomannut kerrassaan erehtyneeni."

Francis nauroi. "Luulen, että arvostelunne oli aivan oikea", sanoi hän. "Matteo voi todistaa, että koulussa olin kaikkein huonoimpia lukemaan, ja niin pian kuin oli kysymys keskustelusta tai pilailusta, olin kerrassaan mahdoton. Olen varma siitä, että kaikki naiset, joita tapasin kutsuissa, pitivät minua tavattoman typeränä, ja sitä minä kai olenkin enimmäkseen, joskin minulla on hieman tervettä järkeä ja olen tottunut pitämään itsestäni huolta. Siinä, mitä Matteo kertoi, ei ollut mitään merkillistä. Aivan samalla tavalla kävi, kun olin vangittuna Tunisissa. Minä tahdoin päästä pois vankilasta ja uskoin, että oli olemassa joku keino, kunhan sen vain keksin, ja sitten aloin tuumia, mitä olisi paras tehdä, ja punnittuani kaikki mahdolliset keinot keksin tietysti vihdoin oikean. Siihen ei tarvita paljon taitoa."

"Minä en ole vielä kuullut koko asiasta mitään", sanoi Julia, "mutta kaikki muut näyttävät tietävän, miten te pelastuitte."

"Kerro sinä, Matteo, Julialle", sanoi Maria, "minulla on puhuttavaa Francescon kanssa."

"Sivumennen sanoen, Francesco", sanoi herra Polani, "voin ilokseni kertoa, että minun on onnistunut löytää palvelijasi Giuseppe. Hän palasi kaksi päivää sitten, ja luullakseni hän odottaa sinua alhaalla."

"Minä menen heti häntä tapaamaan", sanoi Francis kiiruhtaen ulos huoneesta. "Miten hauska, että hän on vapaa."

Maria nauroi, kun Francis sulki oven jälkeensä.

"Siinä näet, Rufino", sanoi hän, "sinä yrität joskus olla mustasukkainen Francescolle, ja juuri kun minä sanon, että minulla on jotain puhuttavaa hänen kanssaan, hyökkää hän ulos ovesta sanaakaan sanomatta kuultuaan, että hänen palvelijansa Giuseppe on palannut takaisin."

"Ja siinä hän tekee aivan oikein", sanoi Matteo harmissaan. "Giuseppe olisi valmis uhraamaan vaikka henkensä Francescon puolesta, ja he ovat kuusi, seitsemän vuotta olleet joka päivä yhdessä. Olen varma siitä, että tuo uskollinen poika itkee nyt ilosta. Francesco tekee oikein, kun ei anna hänen odottaa hetkeäkään."

"Voisihan olla, että minäkin olisin itkenyt ilosta", sanoi Maria.

"Minusta näytti todellakin, kuin sinulla olisi ollut kyyneliä silmissäsi, mutta minä otin ne omalle osalleni. Olihan aivan luonnollista, että sinä iloitsit lankosi pelastumisesta, puhumattakaan siitä, että perheen ei tarvinnut uhrata tuhatta dukaattia minun lunastamiseeni."

"Tuhat dukaattia, Matteo! Tuhat soldiakin olisi sinusta hyvä hinta, jos genovalaiset tuntisivat sinut oikein. Mutta miksi et kerro seikkailuistanne Julialle, niin kuin sanoin?"

"Siksi, että Julia paljoa kernaammin kuulee ne Francescon suusta, ja luulenpa sitäpaitsi, että Francesco itsekin tahtoisi kertoa niistä hänelle, joskin hän on aivan kelvoton kehumaan omia urotöitään. Mutta joka tapauksessa suon hänelle sen ilon, ja voinhan täyttää aukot perästäpäin."

Kaksi päivää myöhemmin ilmoitettiin, että neuvoskunta oli myöntänyt Francisille palkaksi siitä suuresta palveluksesta, jonka hän oli tehnyt valtiolle, kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen koko loppuiäkseen.

"Rahoja sinä et tarvitse, Francesco", sanoi Polani kerrottuaan tämän uutisen, "sillä minä olen aikonut ottaa sinut liikekumppanikseni niin pian kuin kaikki tämä touhu on päättynyt. Lupasin sen isällesi. Sinä olet osoittanut olevasi opinhaluinen, sukkela ja kykenevä asioita hoitamaan, mutta kaiken sen ohella olet lisännyt kiitollisuudenvelkaani pelastamalla vielä kolmannenkin kerran tyttäreni tuon roiston käsistä. Lupasin myös isällesi, että pitäisin sinua omana poikanani, ja sen minä teenkin ja voin täydellä syyllä ylpeillä sinusta.

"Sinun ei pidä kiittää minua, poikaseni. Minä jään sittenkin kiitoksen velkaa. Olet kunnostautunut paljon enemmän kuin mitä koskaan olisin voinut ajatellakaan, ja voin huoleti siirtää osan liikkeestä sinun hartioillesi. Sinä et siis tarvitse niitä kolmeasataa dukaattia, joita valtio vuotuisesti sinulle myöntää. Mutta sinä olet sittenkin onniteltava, sillä tuon eläkkeen ansiosta sinun arvosi ja vaikutuksesi yhteiskunnassa kohoaa, ja niin kauan kuin et niitä tarvitse, voit uhrata tuon summan kaupungin köyhille ja siten saavuttaa kansan suosion."

"Sen teen mielelläni", sanoi Francis, "joskaan kansan suosio ei näytä olevan suuren arvoinen Venetsiassa. Se ei ole pelastanut epäsuosiosta eikä vankeudesta sitä miestä, jota kansa vastikään tervehti isänään."

"Se on kyllä totta, Francesco, mutta se pelasti hänen henkensä. Usko minua, hänet olisi varmaan mestattu, niin kuin neuvoskunta ehdotti, jollei olisi pelätty kansaa, ja voihan olla, että kansa pelastaa hänet vielä vankeudestakin ennen kuin määräaika on kulunut umpeen. Kansansuosiota ei pidä halveksia, sillä se on suuri valta, ja sinun nimesi on jo jokaisen huulilla."

Onneksi genovalaiset Polan taistelun jälkeen anastivat edelleen Venetsian kaukaisempia alusmaita, eivätkä hyökänneet itse pääkaupungin kimppuun. Heinäkuun lopulla ilmestyi seitsemäntoista genovalaista laivaa Brondolon edustalle, missä he tutkivat väylän syvyyttä. Mutta he purjehtivat varsin pian rannikolle päin. Viikkoa myöhemmin näkyi jälleen kaukaa kuusi kaleeria. Amiraali Giustiniani, jolle laivaston ylin johto oli uskottu, lähti heti Lidosta yhtä suurella laivastolla heitä vastaan ryhtyäkseen taisteluun. Mutta matkan varrella he huomasivat mustan esineen vedessä. Kun he katsoivat sitä lähempää, he huomasivat, että se olikin uivan miehen pää. Mies otettiin laivaan, ja silloin saatiin tietää, että hän oli venetsialainen porvari, joka oli joutunut vangiksi, mutta päässyt pakoon. Hän oli koettanut uiden ennättää maihin voidakseen ilmoittaa maanmiehilleen, että koko Genovan laivasto, kaikkiaan neljäkymmentäseitsemän alusta, oli Pietro Dorian johtamana tulossa, ja että nuo kuusi laivaa, jotka olivat näkyneet merellä, oli lähetetty vain viekoittelemaan venetsialaisia ulos satamasta ja ryhtymään taisteluun.

Giustiniani kääntyi heti takaisin, ja tuskin hän oli ennättänyt satamaan, ennen kuin koko Genovan laivasto tuli näkyville. Se läheni Lidon salmen suuta, mutta venetsialaiset olivat ennättäneet valmistautua, ja kun genovalaiset huomasivat suureksi pettymyksekseen, että upotetut laivat, paalutukset ja ketjut sulkivat heiltä tien, kiiruhtivat he etsimään toista sisäänpääsyä.

Jos samanlaisiin varokeinoihin olisi ryhdytty joka salmen suussa, olisi Venetsia voinut estää genovalaisten hyökkäykset. Mutta pahaksi onneksi Brondolon kanaalia ei ollut suljettu. Oli tosin ryhdytty sellaisiin valmistuksiin, mutta viimeiseen asti tahdottiin säilyttää kauppalaivoille vapaa pääsy satamaan ja ulos. Läheisten saarien asukkaat arvelivat myöskin ennättävänsä vielä lopettaa työn vihollisen saapuessakin. Mutta Dorian äkkitulo Brondoloon teki kaikki nämä laskut tyhjiksi, ja genovalaiset saivat helposti valtaansa sataman suun. Osa Chioggian kaupunkia, jonka Santa Caterinan kanaali erottaa muusta kaupungista, valloitettiin, mutta kanaalin yli johtava silta oli vahvasti linnoitettu, ja täällä Pietro Emo teki lujaa vastarintaa kolmentuhannen viidensadan miehensä kanssa.

Vihollinen pystytti heti patterinsa, ja elokuun kahdentenatoista se alkoi ampua. Venetsialaiset vastasivat voimakkaasti, ja kolme päivää kesti kiivasta tykkitulta. Miehistölle lähetettiin vahvistusta Venetsiasta, ja joka tunti nopeakulkuiset veneet saattoivat tietoja taistelun kulusta kaupunkiin. Venetsiassa vallitsi hirveä hätä. Toivottiin, että Chioggia jaksaisi pitää puoliaan, mutta jos sen oli pakko antautua, olisivat seuraukset aivan kauheat. Genovan liittolaiset olivat katkaisseet kaiken yhteyden mannermaahan, ja jos Chioggia antautuisi, voisivat genovalaiset kevyillä gondoleillaan päästä laguuneille ja piirittää kaupungin tältäkin puolen. Siinä tapauksessa nälänhätä uhkaisi Venetsiaa.

Polani oli ryhtynyt toimenpiteisiin siltä varalta, että genovalaisten onnistuisi päästä kaupunkiin. Osan kalleuksista hän piiloitti palatsin lattian alle, osan hän vei laivaansa, joka oli valmiina kuljettamaan Marian ja Julian pois kaupungista. Kauppias kävi yhdessä Francisin kanssa Chioggiassa nähdäkseen omin silmin, miten asiat olivat, ja palasi sieltä levollisempana takaisin.

Francis vietti suuren osan päiväänsä satamassa. Hän kävi Polanin laivoilla, keskusteli merimiesten kanssa ja lausui ilmi sen mielipiteen, etteivät genovalaiset koskaan olisi uskaltaneet piirittää Chioggiaa, jolleivät he olisi tienneet, että Pisani oli erotettu päällikkyydestä. "Minun mielestäni", sanoi hän, "nykyiset onnettomat olot ovat rangaistuksena valtiolle siitä, että se on kohdellut niin kiittämättömästi urhoollista amiraalia, ja olen varma, ettei asemamme koskaan parane, jollemme saa häntä jälleen laivaston päälliköksi.

"Giustiniani on epäilemättä taitava mies, mutta mitä hän on tehnyt, jota voisi verrata Pisanin urotöihin? Miksikä meidän täytyy kohdistaa kaikki toiveemme kokemattomaan mieheen? Minä vakuutan, että jos Pisani olisi vapaa, niin koko Venetsia nousisi yhtenä miehenä vastustamaan vihollista.

"Luuletteko, että kaikki nämä laivat saisivat maata toimettomina täällä, jos Pisani olisi päällikkönä? Sanokaa tovereillenne ja kaikille merimiehille sekä satamassa että maissa, että he yksimielisesti vaativat Pisanin vapauttamista ja nimittämistä ylipäälliköksi!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Pisani päästetään vapaaksi

Kun Polanin perhe heinäkuun seitsemännentoista päivän aamuna istui aamiaispöydässä, hyppäsi Julia äkkiä ylös paikaltaan. "Kuulkaahan!" huudahti hän. Hänen isänsä ja Francis katsoivat ihmeissään häneen, mutta kuuntelivat myös samalla: syvä, juhlallinen kellonääni kajahti ilmassa.

"Kampanilen kelloa soitetaan", huudahti kauppias. "Siten annetaan käsky kaikille kansalaisille tarttua aseihin. Hirveitä uutisia on varmaankin saapunut."

Kauppias pukeutui heti rautavarustukseensa ja kiiruhti Pyhän Markuksen torille Francisin seuraamana, joka raskaan kypärän asemesta oli ottanut teräslakin päähänsä ja sitonut ylleen rintahaarniskan. Suuri joukko ihmisiä kiiruhti samaan suuntaan. Joukko yhä kasvoi kun he ennättivät piazzettalle, joka oli tungokseen asti täynnä odottavaa väkeä.

Kaikkien kasvoilla kuvastui syvä huoli, sillä kaikki käsittivät, että tärkeät uutiset olivat aiheuttaneet yleisen aseihinkutsun. Vihdoin astui dogi parvekkeelle neuvosherrojen seuraamana. Syvä hiljaisuus vallitsi kansanjoukon parissa, kellon ääni vaikeni. Yksi neuvosherroista astui esiin, sillä dogi Contarini oli seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha eikä hänen äänensä ollut kyllin kantava näin suuressa joukossa.

"Kansalaiset, rohkaiskaa mielenne ja kuunnelkaa, mitä minulla on teille sanottavana. Uutiset ovat hyvin huonoja, mutta valituksen syytä ei ole kuitenkaan, vielä vähemmän epätoivon. Jos Venetsia vain luottaa itseensä, niin kuin se on aina tehnyt vaaran hetkellä, niin voimme väistää tämänkin vaaran, niin kuin niin monet aikaisemmat. Chioggia on antautunut!"

Kauhusta huutaen kansanjoukko otti vastaan tämän tiedon. Vihollisella oli nyt vapaa pääsy Venetsiaan. Parin tunnin kuluttua vihollinen saattoi ilmestyä sen kanaaleihin. Neuvosherrat ja aatelismiehet koettivat kaikella tavoin ylläpitää toivonkipinää epätoivoon vaipuneen kansan keskuudessa. Sanansaattajia lähetettiin Dorian luo rauhasta sopimaan.

Seuraavana aamuna saatiin kuulla näiden neuvottelujen tulokset. Doria, joka luuli saaneensa Venetsian valtaansa, hylkäsi halveksien kaikki rauhanehdotukset.

"Hyvät Venetsian herrat", hän sanoi, "Genova ei suostu rauhaan, ennen kuin olemme panneet suitset evankelistanne, Pyhän Markuksen hevosten suuhun. Niin pian kuin ne ovat vallassamme, suostumme rauhaan. Sellaiset ovat Genovan rauhanehdot."

Niin pian kuin tämä vastaus oli tullut neuvoskunnan tietoon, kutsui kellon ääni jälleen kansan kokoon, ja dogin nimessä selitti Pietro Mocenigo läsnäoleville, mikä ääretön vaara heitä uhkasi lisäten, ettei heillä nyt ollut muuta tehtävänä kuin luottaa omaan voimaansa. Hän kehoitti kaikkia yhtymään tasavallan lipun ympärille ja puolustamaan kotiaan. Kansanjoukon vastaus oli yksimielinen. "Antakaa meidän tarttua aseihin! Antakaa meidän varustaa ja miehittää kaikki kaleerit, jotka ovat satamassa. Parempi kuolla puolustaen isänmaata kuin kuolla nälkään!"

Yleinen sotamiehenotto pantiin toimeen, uusia veroja määrättiin, ja virkamiesten palkat lakkautettiin. Kaikki liikkeet suljettiin, ja omaisuuden arvo laski neljännekseen entisestään. Heti ryhdyttiin rakentamaan valleja kaupungin puolustukseksi. Kansa totteli heti kaikkia raadin käskyjä. Useimmat ilmoittautuivat itse sotapalvelukseen, monet antoivat valtiolle rahalainoja, ja kaikki ottivat innokkaasti osaa linnoitustöihin. Mutta siitä hetkestä saakka, kun tuli tunnetuksi, että Taddeo Giustiniani oli nimitetty ylipäälliköksi, kuului yleistä napinaa. Ei kenelläkään ollut mitään uutta ylipäällikköä vastaan, mutta kaikki käsittivät, että tällaisena vaaran hetkenä Venetsian parhaan miehen täytyi astua esiin.

Merimiehet satamassa kaikkein ensiksi alkoivat vaatia Vettore Pisanin vapauttamista. Hänen nimensä levisi kuin kulovalkea suusta suuhun, ja pian kerääntyi suuri ihmisjoukko piazzalle vaatien uhkaavin sanoin Pisanin vapauttamista ja nimittämistä ylipäälliköksi. Mutta hänellä oli neuvoskunnassa monta vihamiestä, jotka osittain kadehtivat hänen mainettaan ja kansansuosiotaan -- alempi kansanluokka nimitti häntä isäkseen -- osittain pelkäsivät, että hän pyrkisi valtion herraksi. Vasta monen tunnin myrskyisen neuvottelun jälkeen neuvoskunta päätti alistua kansan tahtoon, ja myöhään illalla muutamat senaattorit riemuitsevan kansanjoukon saattamina kiiruhtivat Pisanin vankilaan ilmoittamaan hänelle, että hän oli vapautettu ja että raati odotti hänen tuloaan.

Pisani otti liikutetuin mielin tämän tiedon vastaan, mutta hän sanoi tahtovansa viettää yötä vankilassa voidakseen koota ajatuksiansa ja vasta aamulla saapua raadin eteen. Aamun sarastaessa perjantaina elokuun yhdeksäntenätoista avautuivat vankilan portit, ja Pisani astui ulos hyväntahtoisesti hymyillen, niin kuin aina muulloinkin. Muutamat merimiehet nostivat hänet heti olkapäilleen ja kantoivat hänet riemukulussa palatsiin kansan korviasärkevien riemuhuutojen seuratessa häntä. Portailla dogi ja senaattorit ottivat hänet sydämellisesti tervehtien vastaan.

Muutamia tunteja Pisanin vapautuksen jälkeen Polani läksi Francisin kanssa häntä tervehtimään.

"Tervetuloa, ystäväni!" sanoi Pisani sydämellisesti. "Niin kuin näette, herra Hammond, kävi minun ennustukseni toteen sanoessani, että voisin helposti joutua vankilaan. Mutta älkäämme ajatelko nyt sitä. Minulla on tarpeeksi tehtävää."

"Sitä en epäile, herra amiraali", sanoi Polani. "Tulin luoksenne tarjotakseni kaikki laivani, jotka ovat satamassa, valtion puolustukseen. Itse maksan palkat miehistölle. Laivoja saatte mielenne mukaan käyttää. Tehkää niistä vaikka polttolaivoja, jos niin tahdotte; minä jaksan kestää vahingon."

"Kiitos, ystäväni!" sanoi amiraali. "Ne tulevat meille kyllä hyvään tarpeeseen. Ja mitä teihin tulee, herra Hammond, kuulin vankilaani saakka kerrottavan, miten uljaasti anastitte takaisin Pluton sekä kolme muuta laivaa ja korvasitte siten osittain Polassa kärsimämme tappion. Toivon pian voivani korvata loputkin velastani. Parin päivän perästä määrään teidät jonkin laivan päälliköksi. Nyt ei ikä eikä arvo merkitse mitään."

"Minä tahtoisin mieluummin palvella teidän adjutanttinanne, jos sallitte sen, kuin ruveta itse päälliköksi", sanoi Francis. "Olen vielä nuori päälliköksi, ja kateus tuottaisi paljon ikävyyksiä minulle. Siksi mieluummin palvelisin teidän rinnallanne."

"Olkoon niin sitten, poikaseni! Tulkaa huomenna luokseni, niin saatte yllin kyllin työtä."

Niin pian kuin Pisani oli nimitetty ylimmäksi päälliköksi, hän alkoi täydellä todella ponnistella kaupungin pelastamiseksi. Neljäkymmentä kaleeria pantiin kuntoon, niin että ne kolmen päivän kuluttua voisivat lähteä vesille. Kansa oli täynnä intoa ja ihastusta, miehet kiiruhtivat kilvan ilmoittautumaan sotilaiksi, naiset antoivat koristeensa rahaksi sulatettavaksi, ja kaikki kilpailivat keskenään voidakseen uhrata parhaansa valtion hyväksi.

Pian Pisani oli saanut varsin hyvän laivaston kokoon. Francis huomasi, ettei hänen työnsä tarmokkaan amiraalin palveluksessa ollut leikin tekoa. Hän oli alituisesti liikkeellä kiiruhtaen paikasta toiseen ja valvoen, että linnoitustöitä suoritettiin nopeasti ja tarkasti. Työtä tehtiin yöt päivät keskeytymättä, ja ensimmäisellä viikolla Francis ja hänen päällikkönsä eivät ehtineet nukkumaan ollenkaan. Silloin tällöin he sopivassa tilanteessa saivat vain varastaa itselleen hetken unta.

Hukattuaan turhaan kahdeksan kallista päivää vihollinen yritti elokuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä hyökätä. Dorian veljen johtama joukko nousi San Nicolon saarelle ja samalla padovalaiset ahdistivat San Spiritoa ja Santa Martaa.

Piiritetyt olivat varuillaan. Niin pian kuin merkki annettiin, venetsialaiset kerääntyivät uhatuille paikoille ja karkottivat vihollisen, jonka mieshukka oli hyvin suuri. Hyökkääjät koettivat nyt yhdistää voimansa, mutta pienemmät kaleerit ottivat silloin kanaalin haltuunsa ja karkottivat pakosalle laivat, jotka koettivat tunkeutua eteenpäin.

Doria oli ollut varma siitä, että tämä yritys, johon he olivat ryhtyneet yön pimeydessä, onnistuisi, ja hänen pettymyksensä oli sen vuoksi ääretön. Padovan herttua oli niin harmistunut, että vetäytyi joukkoineen mannermaalle. Doria jäi Venetsian ulkopuolelle lokakuun alkuun saakka, mutta yrittämättäkään uutta hyökkäystä, sillä venetsialaisten linnoitukset ja varustukset olivat siksi hyviä, että oli miltei turhaa koettaakaan niitä hävittää. Hän vetäytyi nyt takaisin Chioggiaan ja päätti odottaa, kunnes Venetsian oli nälänhädän vuoksi pakko antautua.

Väestön kärsimykset olivat kauheita. Kaupunki oli näet kokonaan erotettu mannermaasta. Kerran tosin onnistui erään laivan, joka toi elintarpeita Egyptistä ja Syyriasta, petkuttaa genovalaisia, mutta nämä varastot eivät riittäneet pitkälle. Elintarpeiden hinnat olivat niin korkeat, että kansa sai nähdä nälkää, ja rikkaittenkin ovella kolkutti kurjuus.

Siten kului loka- ja marraskuu. Carlo Zeno ei ollut vielä saapunut, mutta saatiin kuulla, että hänellä oli ollut loistava menestys, että hän oli puhdistanut koko meren Genovasta Konstantinopoliin saakka ja oli parasta aikaa Kreetassa.

Tämä tieto antoi Venetsiallekin uutta toivoa, ja marraskuun kuudentenatoista päivänä lähetettiin Luigi Moroceni hänen luokseen viemään käskyä, että Zeno heti palaisi kotiin ja pelastaisi Venetsian.

Pisani itse oli monta monituista kertaa koettanut ottaa selkoa vihollisen asemasta, mutta hänet lyötiin aina takaisin, ja kerrankin hän kadotti kymmenen venettä ja kolmekymmentä miestä, jolloin muun muassa dogin veljenpoikakin sai surmansa. Siitä huolimatta hän kehoitti hallitusta ryhtymään tarmokkaisiin toimenpiteisiin Chioggian takaisin valtaamiseksi. Hän myönsi, etteivät onnistumisen mahdollisuudet olleet kovinkaan suuret, mutta arveli samalla, että se sittenkin voisi onnistua. Joka tapauksessa olisi parempi, jos venetsialaiset saisivat surmansa taistelussa kuin kuolisivat nälkään.

Pisani oli päässyt selville siitä, että Dorialla oli ainakin kolmekymmentätuhatta miestä käskettävänään, viisikymmentä suurta laivaa sekä seitsemän- tai kahdeksansataa pienempää venettä. Sitä paitsi hänen joukkonsa olivat reippaalla mielellä ja hyvin varustetut. Heillä olisi siis taistelussa monta etua nälkäisten venetsialaisten rinnalla. Sittenkin hän arveli voivansa voittaa, varsinkin kun Zeno varmaankin oli pian odotettavissa.

Äärettömillä ponnistuksilla saatiin varustetuksi kuusikymmentä laivaa sekä neljäsataa venettä ja kolmekymmentäneljä kaleeria. Dogi itse ilmoitti tahtovansa korkeasta iästään huolimatta olla yrityksen ylimpänä johtajana yhdessä Pisanin kanssa.

Niinä pitkinä viikkoina, jolloin piiritystä kesti. Francis tapasi hyvin harvoin Polanin perhettä, sillä hänen täytyi olla Pisanin mukana ollakseen aina tarvittaessa läsnä, hän aterioi Pisanin kanssa ja nukkui tämän talossa. Maria oli palannut isänsä kotiin, sillä hänen miehensä oli etuvartijajoukon päällikkönä ja alituisesti poissa kotoa.

Kevyt gondoli, jota oli korjattu ja joka kaksi vuotta oli maannut Polanin pihalla katoksen suojassa, otettiin jälleen käytäntöön. Giuseppe oli palannut vanhaan toimeensa, ja hänen sekä erään toisen nuorukaisen soutamana kevyt alus kiiti laineilla Francisin saattaessa kenraalin käskyjä toisesta paikasta toiseen. Usein hän teki siinä myös vakoiluretkiä Chioggian puoleisiin kanaaleihin, ja vaikka häntä monta kertaa oli ajettu takaa, oli hänen aina onnistunut päästä pakoon.

Iltaa ennen kuin laivaston oli määrä lähteä liikkeelle, sanoi Pisani hänelle:

"Luulenpa, että teidän pienen veneenne avulla olen saanut tärkeämpiä tietoja kuin ankarissa taisteluissa ja verenvuodatuksissa. Toivoisin siis, että te tänä yönä lähtisitte vakoilemaan ja koettaisitte ottaa selkoa, onko vihollinen viime päivinä muuttanut asemaansa. Tahtoisin varsinkin saada tietää, miten suuri hänen voimansa on Chioggian ja Brondolon kanaalien suussa. Mutta älkää antautuko vaaraan, jos suinkin voitte sitä välttää. En mistään hinnasta toivoisi, että teille tapahtuisi mitään pahaa."

Francis lähti heti tekemään valmistuksiaan retkeä varten.

"Giuseppe", hän sanoi, kun oli käynyt veneeseen istumaan, "hanki yöksi sellainen gondolinkuljettaja, joka on syntynyt Chioggiassa ja tuntee seudun perinpohjin. Hänen tulee olla järkevä ja rohkea, sillä vaara ei ole vähäinen. Ja jos tapaat pari kalastajaa Chioggiasta, niin ota heidätkin mukanasi; tarvitsen niin tarkkoja tietoja seudusta kuin suinkin."

"Onko totta, että laivasto lähtee huomenna liikkeelle, Francesco?" kysyi Maria, kun hän astui sisään.

"Kyllä se on totta. Käskyjä on jo annettu joka puolelle."

"Ja milloin te palaatte?"

"Sitä ei tiedetä", sanoi Francis nauraen. "Voi kestää viikon, mutta myöskin kolme kuukautta."

"Minä luulin, että aiotte taistella genovalaisten kanssa, eikä minun mielestäni taisteluun voi kulua kokonaista viikkoa. Päivä matkalla Chioggiaan, toinen taisteluun ja kolmas takaisintuloon. Eikö se riitä?"

"En luule, että saamme tilaisuutta taistella genovalaisten kaleerien kanssa", vastasi Francis. "Varmaa on, ettemme ryhdy taisteluun, jos vain voimme sitä välttää. He ovat paljon vahvemmat kuin me, vaikka en tiedä, tarvitseeko meidän silti pelätä heitä."

"Mitä tarkoitatte, Francesco? Te ette aio taistella he ovat teitä voimakkaammat -- ja sittenkään teidän ei tarvitse pelätä heitä. Ette te tavallisesti puhu tuollaisia arvoituksia, mutta nyt en ymmärrä yhtään mitään."

"No, minä koetan selittää hiukan tarkemmin", sanoi Francis, "mutta muistakaa, että se on salaisuus, jota ei saa edes kuiskata kellekään."

"Se on hyvä", sanoi Maria. "Minä pidän salaisuuksista, varsinkin valtiosalaisuuksista. Julia, tulehan tänne, jotta hän voi kuiskata sen meidän korvaamme, niin etteivät edes seinät kuule sitä. No hyvä herra, selittäkää nyt!"

"Minä selitän kaikki kertomatta mitään", sanoi Francis. "Ettekö ole koskaan nähneet afrikkalaisia jalopeuroja, jotka ovat paljon voimakkaammat ja hurjemmat kuin te itse, mutta joita ette sentään pelkää?"

"Kyllä, mutta ne ovat olleet häkissä", sanoi Maria.

"Niin, se selittää koko jutun. Me aiomme välttää taistelua genovalaisen laivaston kanssa, mutta aiomme sulkea heidät häkkiin, eikä meidän sitten tarvitse pelätä heitä enää."

"Älkää laskeko leikkiä meidän kanssamme!" sanoi Maria vakavana. "Miten te voisitte sulkea genovalaiset kaleerit häkkiin?"