Part 16

"Meidän täytyy toistaiseksi luopua siitä yrityksestä", sanoi Francis, "ja katsoa voimmeko löytää jotain muuta käyttökelpoista."

Mutta vaikka he etsivät hyvin tarkasti joka paikan, ei löytynyt mitään.

"Voisikohan ämpärien rautasangoista olla mitään hyötyä", sanoi Matteo.

"Voisi kyllä, kunhan ne vain saisi irti."

"Se ei ole vaikeaa", sanoi eräs toinen tarkastettuaan niitä hetken aikaa. "Tämä ämpäri on tyhjä, ja sanka on melkein irti."

'Hetken kuluttua oli irrotettu sangat neljästä ämpäristä.

"Suurta hyötyä niistä ei ole", sanoi Matteo; "rauta on ruosteista, ja ne murtuisivat heti tuottamatta pahempia haavoja."

"Niin, ei niistä tikareiksi ole", sanoi Francis, "mutta ehkäpä ne varovasti käyttäen kelpaavat sahoiksi. Katkaise jalan pituinen pala, revi kaistale paidastasi ja kierrä se moneen kertaan toisen pään ympäri, niin että voit pitää siitä kiinni. Ja koeta sitten hangata sillä hirrenpäätä!"

"Se pystyy todellakin", ilmoitti Matteo koetettuaan, "mutta nopeasti työ ei edisty."

"Voimme olla hyvillämme, jos rauta ollenkaan pystyy", sanoi Francis rohkaisevasti. "Meillä on ainakin viikon verran aikaa tehdä työtä, ja jos tuuli on epäsuotuisa, niin ehkäpä koko kuukausikin. Nyt taitamme sangat sopiviin kappaleisiin ja käytämme niitä varovasti."

"Entäs sitten, kapteeni?"

"Päämäärämme on tietenkin se, että murtaudumme suureen lastiruumaan, joka erottaa meidät miehistöstä. Siellä on varmaan kylliksi aseitakin. Mutta voidaksemme käyttää sahojamme, täytyy meidän ensiksi löytää reikä väliseinästä. Tutkikaamme siis tarkasti, eikö seinässä olisi minkäänlaista reikää."

Oli jo liian pimeä, jotta olisi voitu tarkasti nähdä, ja siksi kaikki koettelivat sormillaan pitkin seiniä löytämättä kuitenkaan pienintäkään aukkoa.

"Siinä tapauksessa meidän täytyy kaikkein ensiksi koettaa sahata irti nuo rautakoukut", sanoi Francis. "Ehdotan, että valitsemme nuo kolme, jotka ovat tuon hirren alapuolella. Meitä on kaksitoista, siis neljä kutakin koukkua kohti, ja voimme vuorotella joka viides minuutti. Muistakaa, että tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä kuin voimaa."

Työhön ryhdyttiin heti. Nuoret miehet käsittivät nyt täydellisesti, mistä oli kysymys. Huomattuaan miten levollisesti ja asiallisesti Francis johti heidän työtään, he tulivat varmoiksi siitä, että ainakin hän itse uskoi yrityksen mahdollisuuteen. Oli siis hiukan toivoa pelastua Genovan pelottavista vankiloista.

Työ kävi hitaasti ja pari rautakappaletta taittui heti paikalla, kun työntekijät olivat liian innokkaita, mutta kun huomattiin, että työkalut varovasti käsitellessäkin vähitellen tunkeutuivat puuhun, jatkettiin työtä säännöllisesti. Onneksi se hirsi, jota he sahasivat, oli varsin pehmeä, ja selvästi saattoi nähdä, miten pienet sahajauhokasat lisääntyivät.

Sahat olivat koko päivän liikkeessä. Vaikka työ sujui hitaasti, se piti kuitenkin mielet vireessä, ja kun vihdoin kolme nuorukaista koko painollaan kävi riippumaan ja sai koukun irti, niin he eivät voineet olla huudahtamatta ilosta. Yhteisvoimin irrotettiin vihdoin molemmat muutkin. Rautakoukut olivat päästään terävät ja tuuman paksuiset.

"Nämä eivät ole niinkään huonoja aseita", sanoi Matteo.

"Emme me käytä niitä aseina", sanoi Francis. "Niistä on enemmän hyötyä kuin mistään aseesta, lukuunottamatta kirvestä. Mutta me tarvitsemme ainakin kolme lisää. Siksi ehdottaisin, että heti jatkaisimme työtä. Järjestetään vahtivuorot. Kestää kaksitoista tuntia, ennen kuin saamme ruoka-annoksemme, siis kolme tuntia työtä ja yhdeksän tuntia lepoa kullekin. On juuri ensimmäisen vahdin vaihto kannella, ja koska voimme kuulla tänne, milloin niitä muutetaan, voimme siitä päätellä, mitä kello kulloinkin on."

"Minä olen valmis tekemään työtä koko yön", sanoi Matteo. "Ensiksi en suurestikaan uskonut työmme edistymiseen, mutta koska olemme saaneet irti kolme tuollaista rautaesinettä, niin voisin jatkaa vaikka kuinka kauan."

"Saatpa nähdä, Matteo, että tehtyäsi kolme tuntia työtä käsivartesi ovat niin väsyneet, ettet jaksa niitä kohottaa. On kovin väsyttävää sahata käsivarret kurotettuina pään yläpuolelle. Jo tästä vähäisestäkin työstä on minun käsivarsia alkanut särkeä. Mutta kunkin täytyy tehdä työtä niin paljon kuin jaksaa noina kolmena tuntina, ja pimeässä pitää olla vielä varovaisempi, jotta työkalut eivät taittuisi."

"Onneksi voimme nyt saada vielä useampia sahoja, jos tarvitsemme", sanoi Matteo, "sillä näillä vahvoilla raudoilla murramme helposti sangat muistakin ämpäreistä."

"Siinä olet oikeassa, Matteo. Sitä en ajatellut lainkaan. Niin kuin näet, alkaa meillä jo olla kokonainen työkaluvarasto."

Vaikka kaikki työskentelivät minkä jaksoivat, ei työ sittenkään pimeässä suuresti edistynyt. Mutta niin pian kuin päivä alkoi valjeta ja miehistön liikkeistä saattoi päätellä, että he huuhtelivat kantta, alkoivat he terävillä rautakoukuilla rikkoa puuta, jotta sahaaminen kävisi helpommin. Ja kun he sitä paitsi vuorottelivat joka viides minuutti, edistyi työ sangen nopeasti, ja suureksi ilokseen he saivat vielä kolme muuta rautakoukkua irti.

"Jos joku olisi sanonut minulle", sanoi yksi nuorukaisista, "että käsivarret voisivat muutaman tunnin työn jälkeen särkeä näin kauheasti, niin en olisi häntä uskonut."

Kaikki olivat samaa mieltä, sillä ei kukaan heistä ollut tottunut raskaaseen ruumiilliseen työhön.

"Anna meidän levätä puoli tuntia, Francesco", sanoi Matteo, "ennen kuin jakelet uusia käskyjä. Sen verran lepoa ainakin tarvitsen että käsivarsiini palaa edes hiukan voimaa."

"Voimme levätä koko tunninkin, jos haluat, Matteo. Sinä aikana saamme aamiaista, ja sitten jatkamme jälleen."

"Aamiaista!" sanoi eräs nuorukaisista nyrpeästi. "En minä voi nimittää tuota mustaa leipää ja vettä aamiaiseksi. Kun ajattelen niitä aamiaisia, joita olen syönyt ja mitä ruokia olen hyljeksinyt siksi, ettei niitä ollut valmistettu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, niin en voi muuta kuin kiroilla hulluuttani, kun lainkaan tahdoin merelle."

"Tahtoisin ehdottaa teille kaikille", sanoi Francis, "että käyttäisitte tämän tunnin toistenne lihaksien hieromiseen. Se on paras keino saada ne pehmenemään. Giuseppellä oli aina tapana tehdä niin, kun minun jäseneni jäykkenivät soudun jälkeen."

Neuvoa seurattiin, ja sillä välin kun toiset olivat tässä työssä, lähti Francis tutkimaan väliseinää.

"No, kapteeni, mitä kerrottavaa teillä on?" kysyi Matteo, kun Francis palasi toisten joukkoon.

"Varsin hyviä uutisia", sanoi Francis. "Lankut on onneksi naulattu toiselta puolen hirsiin kiinni sekä ylhäältä että alhaalta."

"Mitä hyötyä meillä on siitä?"

"Se merkitsee hyvinkin paljon. Jos ne olisi naulattu kiinni tältä puolen, olisi meidän pitänyt porata näillä rautakoukuilla reikiä lankkuihin ja sitten sahata lankut poikki. Mutta nyt luullakseni voimme irrottaa lankun viidessä minuutissa. Ei tarvitse muuta kuin työntää rautakärki hirren ja lankun väliin ja käyttää sitä vipuna. Kylläpä naulojen tosiaankin pitäisi olla kovin vahvat, jotta ei tällaisilla rautakoukuilla saisi niitä irti."

Kaikki hyppäsivät pystyyn. Tämä odottamaton uutinen sai heidät unohtamaan kaiken kivun ja nälän, ja kuusi heistä tarttui heti rautoihin.

"Hiljaa!" sanoi Francis. "Muistakaa, että siellä voi olla miehiä tavaroita hakemassa. Ennen kuin uskallamme irrottaa ainoatakaan lankkua, täytyy meidän porata reikä, josta voimme kurkistaa sisään. Sellaisen poraaminen on paljon helpompaa kuin jos sen täytyisi olla niin suuri, että saha mahtuisi siitä sisään. Mutta hiukan aikaa siihenkin kuluu. Parasta on kuitenkin odottaa, kunnes olemme saaneet aamiaista."

KUUDESTOISTA LUKU

Pluto vallataan takaisin

Niin pian kuin tavallinen aamiainen oli hinattu alas ja he olivat kuulleet, että raskaat painot oli jälleen asetettu luukun eteen, otti yksi heistä raudan käteensä ja alkoi porata reikää toisten syödessä. Rauta tunkeutui aluksi varsin helposti puun läpi, mutta vaikeudet kasvoivat hetken kuluttua, ja kesti ainakin neljä tuntia, ennen kuin he kurkistamalla reiästä ulos saattoivat erottaa hiukan valoa. Tehtyään vielä neljännestunnin ajan työtä he olivat saaneet aukon niin suureksi, että saattoi nähdä ruumaan. Siellä oli varsin valoisaa, sillä luukku oli auki, ja he näkivät, että kaksi miestä avasi parhaillaan laatikkoa.

"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee pimeä", sanoi Francis. "En usko, että pidämme kovinkaan suurta melua, mutta sittenkin on parasta, että odotamme kunnes miehistön nukkuma-aika lähestyy, sillä sitä ennen heillä on tapana kävellä kannella, jutella ja laulaa, eikä sinä aikana vähäistä melua niinkään helposti voida kuulla."

"Vaikeinta on pakottaa rauta lankkujen ja hirsien lomaan, jotta saisimme vankan otteen", sanoi Matteo.

"Kyllä minä luulen, että se sittenkin onnistuu", vastasi Francis. "Hirret ovat rosoiset, ja jos oikein etsimme, niin varmaankin löydämme paikan, josta rauta pääsee tunkeutumaan kylliksi syvälle."

Tarkasti tutkittuaan he valitsivat tarkoitukseen sopivan lankun; sitten he paneutuivat maata tai istuivat juttelemaan, kunnes oli kylliksi pimeä. Sitä ennen he kuitenkin tirkistivät reiästä viereiseen ruumaan ja huomasivat, että luukku oli suljettu. Heidän ei siis tarvinnut pelätä, että kukaan tulisi sinne mitään hakemaan.

"Nyt luullakseni voimme aloittaa", sanoi Francis vihdoin. "Sinä, Paolo Parucchi, saat ottaa yhden raudoista, minä otan toisen ja Matteo kolmannen. Useampia kuin kolme ei voi käydä yhden hirren kimppuun, ja jos naulat eivät ole hirveän lujassa, niin luultavasti saamme ne irti."

Kesti hetken aikaa, ennen kuin he saivat työnnetyksi raudat hirren ja laudan väliin.

"Jos olette valmiit", sanoi Francis, "niin iskekää kiinni!"

Niin kuin Francis oli laskenut, tekivät vivut tehtävänsä, ja naulat heltisivät hiukan.

"Siinä on tuuman levyinen rako", sanoi Francis, joka tunnusteli seinää kädellään. "Jos annatte rautojenne olla paikoillaan, niin siirrän omani hiukan syvemmälle. Kas noin, nyt voitte siirtää rautanne!"

He ponnistelivat uudelleen, ja tällä kertaa naulat irtaantuivat ainakin kahden tuuman verran. Uuden ponnistuksen jälkeen oli lankun alapää irti.

"Työntäkää sitä nyt voimienne takaa", sanoi Francis, "sillä välin kun minä pistän rautani lankun ja ylähirren väliin."

Nämä naulat irtaantuivat vieläkin helpommin kuin edelliset. Pian koko lankku oli irrallaan ja se laskettiin lattialle. Toiset, jotka seisoivat vieressä, eivät pimeässä voineet nähdä mitään, mutta Francisin käskyistä he päättelivät, mitä oli saatu aikaan.

"Pääsettekö jo raosta läpi?"

"Emme", sanoi Francis. "Ensin on poistettava vielä toinenkin lankku, mutta ehkäpä laihin meistä pääsee siitä läpi ja pitää lankusta toiselta puolen kiinni, ettei tarvitse pelätä sen kaatuvan kumoon."

Parin minuutin kuluttua oli toinenkin lankku ensimmäisen rinnalla lattialla.

"Mitäs me nyt teemme?" kysyi Matteo.

"Meidän täytyy päästä merimiesten kanssa yhteyteen. Nyt muodostamme kolme työryhmää; ensimmäistä johdan minä, toista Paolo Parucchi ja kolmatta Matteo. Kun pääsemme viereiseen huoneeseen, asetamme lankut paikoilleen ja painamme naulat kiinni, jotteivät ne kaadu kumoon. Jos joku sattumalta meidän työskennellessämme tulisi lastiruumaan, niin voimme sittenkin olla rauhassa, sillä siinä päässä, jossa työskentelemme, on korkea säkkipino."

Francis ja hänen miehensä hiipivät ensiksi asevaraston luo, jonka he olivat huomanneet kurkistaessaan reiästä sisään. Hetken aikaa etsittyään he löysivät täältä tikarin; sitten he hapuilivat pimeässä säkkipinolle. Se ylettyi melkein kattohirsiin saakka, niin että he juuri ja juuri pääsivät sen yli kiipeämään.

"Älkää vain kolauttako päätänne kattoon", sanoi Francis; "sellainen melu voisi herättää huomiota. Ja maatkaa nyt alallanne, kunnes löydän sopivan paikan, mistä voimme aloittaa työn."

Niin pian kuin Francis oli löytänyt liitteen kahden lankun lomasta, hän alkoi tikarilla kaivaa reikää. Kymmenen minuutin kuluttua hän kosketti kädellään viereisen miehen olkapäätä, painoi hänen kätensä reikää vasten ja siirtyi syrjään päästäen toisen omalle paikalleen. Tunnin kuluttua he olivat siten saaneet tuuman läpimittaisen reiän poratuksi lankkuun. Francis käänsi korvansa reikää vasten kuunnellen ääntä viereisestä suojasta. Sitten hän painoi suunsa sitä vasten ja kysyi:

"Nukutteko te siellä?" Taaskin hän kuunteli. Muutamat merimiehistä juttelivat keskenään ja kyselivät toisiltaan, mikähän ääni näin äkkiä häiritsi hiljaisuutta.

Ei kukaan vastannut, toiset vain uhkailivat yörauhan häiritsijää. Niin pian kuin kaikki oli taas hiljaista, sanoi Francis:

"Olkaa ääneti! Missä on venemies Rinaldo!"

"Tässä", vastasi ääni. "Mutta kuka puhuu? Olen tuntevinani herra Hammondin äänen."

"Minun ääneni se onkin, Rinaldo. Me olemme tunkeutuneet lastiruuman läpi irrotettuamme muutamia lankkuja seinästä. Nyt teidän vuoronne on tehdä samoin. Me annamme teille tikareita, kunhan saamme reiän hiukan suuremmaksi. Valitkaa joku nurkkalankuista, sillä sieltä käsin vähimmin huomataan meidän hommiamme."

"Eivät he huomaa mitään, sillä he eivät tule koskaan tänne alas, hilaavat vain korissa meille ruoan."

"Mutta aloittakaa sittenkin nurkasta", sanoi Francis, "sillä voisihan sattua, että joku tulisi alas ennen kuin olette saaneet työnne valmiiksi. Teidän täytyy irrottaa kaksi lankkua päästäksenne tunkeutumaan läpi. Parasta, että heti paikalla ryhdytte työhön. Tältä puolelta ei kukaan teitä huomaa, täällä on edessä korkea säkkipino, joka ulottuu aivan kattoon saakka. Mutta teidän täytyy tehdä hiljaa työtä, ettei ylhäällä kannella epäillä mitään.

"Kun olette saaneet lankut irti, niin pankaa ne takaisin paikoilleen ja pistäkää kiiloja väliin, etteivät ne kaatuisi. Työn tulee olla valmista huomisaamuna. Tehtyänne sen odottakaa minun määräyksiäni. Hyökkäys tuskin tällä hetkellä voisi onnistua, sillä varmaankin toiset laivat ovat vielä meidän lähellämme, ja vaikka voisimmekin voittaa miehistön, niin toiset laivat heti voittaisivat meidät takaisin. Siksi teidän täytyy pysytellä alallanne, kunnes minä annan teille käskyn, kulukoon siihen päivä tai vaikka kymmenenkin. Kaikki ne aseet, jotka he ovat riistäneet meiltä, ovat täällä, ja kun aika on käsissä, voimme me vaivatta hyökätä genovalaisten kimppuun ja viedä Pluton takaisin Venetsian satamaan."

Merimiesten parista kuului riemun mutinaa. Francis kuunteli hetken aikaa, ja kuuli, miten yksi miehistä sanoi:

"Mitäs minä sanoin teille? Enkö sanonut, että herra Hammond kerran ennen on jo pelastanut meidät genovalaisten kynsistä ja että voin vaikka lyödä vetoa siitä, että hän tekee sen uudestaankin, jos siihen on vain hiukankin mahdollisuutta?"

"Sen sinä sanoit, Pietro, ja oikeassa olit. Mikä ilo onkaan palvella sellaista kapteenia. Hän ei ole samanlainen kuin muut aatelisherrat, jotka eivät osaa erottaa köydenpäätä toisesta ja jotka nyrpistävät nenäänsä, jos on pakko hiukankin liata käsiään. Ajatelkaahan vain, miten hyvää huolta hän piti meistä talvella! Jos kävisi päinsä, niin hurraisin hänelle, mutta sen saamme tehdä sitten, kun olemme päässeet tästä pinteestä. Ja nyt, Rinaldo, ryhtykäämme heti työhön. Kun kaikki käy ympäri, niin ehkeipä meidän tarvitsekaan mädätä Genovan vankiloissa."

Kun Francis huomasi, että työ tuli suoritetuksi hänen käskyjensä mukaan, hän hiipi säkkipinolta alas ja etsi asevarastosta kaksi heittokeihästä, jotka saivat tehdä poran virkaa; hän pisti ne reiästä merimiehille.

"Nyt me olemme suorittaneet työmme", sanoi hän tovereilleen. "Paolo ja hänen joukkonsa voi helposti suurentaa reikää sen verran, että tikarit mahtuvat siitä läpi."

Miehet palasivat lastiruuman toiselle puolelle, siirsivät tieltä lankut ja olivat taaskin toveriensa luona. Francis selitti nyt Parucchille, miten pitkälle he olivat päässeet ja mitä käskyjä hän oli antanut merimiehille. "Kun reikä on kyllin suuri, anna heille nämä viisi tikaria ja tule sitten tänne takaisin. Minä näytän sinulle tietä."

Kun päivänvalo tunkeutui lastiruumaan, heräsi Matteo ja huomasi ihmeekseen, että kaikki hänen toverinsa olivat panneet maata herättämättä häntä. Hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan herätti Francisin. "Onko jotain hullusti, Francesco? On valoisa päivä, ja kaikki toverit nukkuvat hyvässä rauhassa, mutta meitä ei ole lainkaan herätetty!"

"Kaikki on käynyt hyvin, Matteo, mutta me emme herättäneet teitä siksi, ettei teillä ollut mitään tehtävää. Me olemme jo antaneet tikareita ja keihäitä merimiehille, ja parasta aikaa he porautuvat väliseinän läpi. Kun se on tehty, kohtaamme me toisemme keskimmäisessä ruumassa, otamme aseita ja hyökkäämme genovalaisten kimppuun, niin pian kuin suotuisa tilaisuus vain tarjoutuu."

"Se on hyvä ajatus, Francesco, mutta minä olisin toivonut, että olisimme saaneet suorittaa oman osan työstämme. -- Miten kauan luulet kestävän, ennen kuin merimiehet saavat väliseinän rikotuksi?"

"Luulenpa melkein, että he ovat jo suorittaneet työnsä. Missään tapauksessa he eivät jatka pitemmälle tänään."

"Me pääsemme siis pian vapaiksi!" huudahti Matteo riemuiten.

"Saadaan nähdä, Matteo. Meidän täytyy odottaa suotuisaa tilaisuutta, jotta saamme vallatuksi laivan niin, että laivan miehistö ei voi antaa merkkiä toisille laivoille, jotka varmaan purjehtivat yhdessä meidän kanssamme. Mutta jollei sinulla ole sen enempää sanottavaa, niin minä rupean uudestaan nukkumaan, sillä meillä on vielä pari tuntia aikaa levätä. En ole vielä nukkunut kyllikseni, ja päivät ovat niin pitkiä, että on parasta nukkua, kun siihen on hiukankin halua."

Sinä päivänä vangit olivat levottomammalla mielellä kuin koko vankeusaikanaan. Alussa he olivat olleet niin masennuksissaan, ettei heidän tehnyt mielensä edes jutella. Laivaston häviö, Venetsiaa uhkaava vaara, vankeus Genovan pimeissä vankikopeissa, kaikki tämä oli alussa masentanut kokonaan heidän mielensä. Mutta nyt, kun vapautuksen toivo oli niin lähellä, kun he milloin hyvänsä saattoivat ottaa itselleen aseita ja voittaa genovalaiset, tuntui tosiaankin kovalta olla toimettomana.

Muutamat ehdottivat, että vielä samana yönä tehtäisiin yritys, mutta Francis pani vastaan.

"Te otatte huomioon vain sen vihollisen, jonka näette", sanoi hän. "Se ei ole vaarallisin, vaan toinen, jota emme näe. Meidän täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta."

"Mutta ehkäpä sellaista ei tule koskaan", sanoi joku joukosta.

"Onhan sekin mahdollista", myönsi Francis, "mutta jollei suotuisaa tilaisuutta ilmaannu, niin emme menetä myöskään mitään odottamalla jonkun aikaa, sillä aina voimme yrittää toisella kertaa yhtä hyvin kuin tänäkin yönä. Voisihan se onnistuakin -- voisimmehan ehkä vangita vahdin kannella, ennen kuin hän ennättäisi nostaa melua -- mutta meidän ei kannata antautua sellaiseen vaaraan ennen kuin tiedämme, ettei muuta mahdollisuutta ole. Aamun sarastaessa avataan luukku, mutta vaikkapa voisimmekin vapauttaa toverimme ja yhdessä heidän kanssaan päästä kannelle, niin kohtaisimme genovalaiset täysilukuisina siellä, ja ennen kuin saisimme heidät voitetuiksi, ennättäisivät he antaa merkin toisille laivoille. Yöllä sen sijaan voisimme helposti kokoontua miehistömme kanssa, mutta silloin on luukku kiinni, luultavasti vielä lukittukin ulkopuolelta."

"Mutta jollemme voi hyökätä heidän kimppuunsa päivällä emmekä liioin yöllä, niin mitä me voisimme sitten tehdä?"

"Siitä meidän pitäisikin sopia", sanoi Francis. "Meidän täytyy joko täältä tai toisesta lastiruumasta porata itsellemme pääsy kannelle. Siihen voi kulua useita päiviä, mutta eihän se tee mitään, sillä meillä on yllin kyllin aikaa ennen kuin saavumme Genovaan. Vaikeus on itse työssä; vaikeinta on suorittaa se herättämättä huomiota."

"Se on tosiaankin vaikeata", sanoi Matteo, "kun merimiehet on sijoitettu skanssiin etumaisen lastiruuman yläpuolelle ja upseerit meidän päällemme perähytteihin."

"Se on totta, Matteo, ja siksipä meidän eikä merimiesten onkin sahattava poikki kansiluukut. Kaikeksi onneksi tiedämme tarkoin, miten hytit sijaitsevat, ja voimme siis valita sellaisen paikan, jossa luultavasti meidän hommiamme ei huomata."

"Ja sitäpaitsi", sanoi Matteo, "ei heillä ole yhtä monta upseeria kuin meillä, ja muutamat hytit ovat sen vuoksi tyhjinä. Emmekö voisi tarkkaamalla askelten ääntä arvata mitkä ovat tyhjiä?"

"Minäkin ajattelin aivan samaa, mutta en usko, että voimme luottaa siihen. Useilla heistä on pehmeät jalkineet, joissa voi liikkua aivan äänettömästi, ja olisi paha, jos erehtyisimme. Tarkasti asiaa tuumittuani olen tullut siihen päätökseen, että viisainta olisi porautua kapteenin hyttiin."

"Mutta siinä kapteeni aivan varmaan asustaa", sanoi Parucchi.

"Niin kyllä, mutta siinä on meillä sittenkin suurin mahdollisuus. Niin kuin tiedätte, oli Carlo Bottini kauan oleskellut Konstantinopolissa ja Itämailla ja oli mukavuutta rakastava. Ettekö muista, että hän teetti peräikkunan alle leveän ja matalan sohvan, joka oli melkein koko hytin leveä, hän nimitti sitä divaanikseen ja vietti enimmän osan päiväänsä loikoillen sillä, jollen erehdy, on se vain jalan korkuinen, ja neljä jalkaa leveä. Siksi lie varsin helppoa sahata poikki takimmaiset lankut hytissä sisällä olijoiden huomaamatta."

Kaikki hyväksyivät tämän ehdotuksen.

"Tietysti meidän täytyy työskennellä varovaisesti", jatkoi Francis. "Meidän täytyy puhkaista puu tikarilla, emmekä saa sahata emmekä raaputtaa. Hirret ovat kahden jalan päässä toisistaan, täytyy siis katkaista kaksi lankkua aivan niiden läheltä, siten vältämme naulankohdat. Tietenkään emme saa sahata niitä kokonaan poikki, ennen kuin uskallamme ryhtyä itse hyökkäykseen, vaan ne täytyy jättää sen verran ehjiksi, että ne pysyvät koossa, muuten lakaistessa voitaisiin helposti keksiä reikä."

"Emmekö voi heti ryhtyä työhön?" kysyi Matteo. "Ei mikään ole hirveämpää kuin tämä toimettomuus."

"Aivan hyvin, Matteo, jos niin haluat. Kaksi voi tehdä yhtä aikaa työtä, yksi kummaltakin puolelta. Te saatte ottaa terävimmät tikarit, mutta varokaa, ettei synny kovin kovaa ääntä. Voihan olla, että he sittenkin kuulevat jotain tuonne ylös, mutta siinä tapauksessa he saattavat otaksua, että rotat vain nakertelevat."

Matteo ja eräs toinen nuorista miehistä ryhtyi heti työhön, mutta vasta seuraavan päivän iltana olivat uurteet kyllin syvät. Vain neljännestuuman verran oli enää sahaamatta.

Seuraavana päivänä laiva laski ankkurin ja seisoi kaksi päivää jossakin satamassa. Ruokavaroja tuotiin lastiruumaan, ja vangit olivat varmoja, että he olivat jossakin Sisilian tai Etelä-Italian satamassa. Pari tuntia sen jälkeen, kun he olivat lähteneet matkalle, he huomasivat laivan liikkeistä, että tuuli kovasti. Yöllä laiva keinui ankarasti ja aallot loiskivat sen kylkiä vasten niin voimakkaasti, että kannen alla olijat töin tuskin saattoivat kuulla toistensa puhetta. Heidän toiveensa kiihtyivät kilpaa laivan keinumisen kera: nyt vihdoinkin oli tullut tilaisuus, jota he niin kauan olivat odottaneet, sillä myrskyssä täytyi laivojen pysytellä kaukana toisistaan, jotta ne eivät törmäisi vastatusten, ja kaikki äänet häviäisivät myrskyn ja aaltojen pauhuun.

Joka yö Francis oli käynyt tervehtimässä merimiehiä ja kehoittanut heitä kärsivällisesti odottamaan. He olivat kauan sitten poranneet lankut puhki, ja ne pysyivät vain säkkien painon avulla paikallaan. Francis oli pyytänyt heitä olemaan valmiina heti, kun kova myrsky nousisi, ja hän tiesi siis, että he odottivat nyt vain sovittua merkkiä.

Niin pian kuin tuli pimeä ja keskimmäisen lastiruuman luukku oli suljettu, irrotettiin lankut, ja Francis alkoi tovereineen siirtää säkkejä pois nurkasta, josta merimiehet vuorostaan olivat irrottaneet lankkuja. Pian tämä oli tehty, ja Francis astui aukosta sisään.