Part 9

Halstein kääntyi menemään, mutta katsoi vielä taakseen ja huusi:

"Hyvän naimakaupan sinä sait tehdyksi, Ljot, ja voit olla iloinen, että sait tuon akan -- sillä minä olen kuullut sinun jurrotelleen Nidarosissa erään norjalaisen neidon tähden, joka ei antanut tarpeeksi arvoa miehuudellesi, vaan otti toisen aivan nenäsi edessä."

Nyt kiljahti Ljot. Hän sieppasi keihään, joka oli törmällä ja viskasi sen Halsteinia kohti. Keihäs sattui häntä silmään, ja poika kuoli paikalla.

Ljot lähetti miehen ilmoittamaan taposta Svartaabakkeniin, ja alkoi itse astua kotiin. Leikny seurasi häntä. Päivemmällä hän kysyi: "Mitä se Halstein puhui jostakin norjalaisesta neidosta?"

"Se on muuan vanha juttu, josta sinun ei tarvitse välittää", sanoi Ljot. "Äläkä kysy siitä toiste, minä en viitsi puhua siitä."

XXXI.

Aasbrand joutui niin pois suunniltaan kuullessaan Halsteinin kuolemasta, että hän tuli aivan höpsyksi surusta ja pelosta. Hän uskoi kivenkovaan Ljotin päättäneen tuhota hänet perinpohjin sekä padollaan että muuten. Ja kun Ljot seuraavana päivänä ilmestyi Svartaabakkeniin, oli Aasbrand lähtenyt hakemaan apua Beinenpojilta, jotka olivat kaukaista sukua hänen vaimolleen; ja hän pyysi näitä käräjämiehikseen. Odd vastasi, ettei Ljot varmaankaan suostuisi sakkorahoihin, vaan luultavaa oli, että hän hautoi mielessään pahinta. Mutta Odd sanoi kuitenkin olevansa halukas opettamaan Ljotille parempia tapoja, ja koska hän oli laintunteva mies ja hänellä oli paljon ystäviä, lupasi hän ottaa tuon asian huolekseen. Aasbrand jäi Oddin luo siihen asti kuin oli aika lähteä käräjiin.

Ljot aikoi myös käräjille, ja Leikny tahtoi mukaan, vaikka Ljot pyysi häntä jäämään kotiin, koska hän oli raskaana, ja koska matka oli pitkä ja vaivalloinen. Mutta Leikny itki ja pyyteli ja sanoi, ettei hän saanut rauhaa kotona ennenkuin tiesi, miten Oddin asia päättyisi, ja viimein kävi niin, että hän pääsi mukaan. Heillä oli poikansa kerallaan. Tämän nimi oli Lyting ja hän oli silloin kahden vuoden vanha. Heidän täytyi nyt ratsastaa hitaasti ja he myöhästyivät pari päivää käräjiltä. He asettuivat asumaan Veterliden luo, jolla oli oma aitta käräjäpaikalla. Hän oli tullut sinne Gudrunin kanssa.

Ljotin tulon jälkeisenä aamuna kuljeskeli Aasbrand aittojen välissä ja näki silloin Gjest Oddleivinpojan sekä ryhtyi puheisiin hänen kanssaan. Hän kertoi kuka hän oli ja mikä asia hänellä oli Ljotia vastaan. Gjest sanoi:

"Olen kuullut Ljotin ensin aikoneen maksaa sakot Halsteinista, mutta nyt hän on riitaisempi, eikä tahdo suostua sovintoon Oddin tähden."

He puhelivat hetken aikaa tästä, sitten Gjest lähti pois. Aasbrand kuljeskeli taas itsekseen pohtien kuulemaansa, ja nyt häntä alkoi pelottaa, että Odd pilaisi hänen asiansa. Silloin hänen päähänsä pälkähti lähteä Veterliden aittaan puhumaan Ljotin kanssa kahdenkesken, ja hän teki niin.

Siellä oli juuri noustu nukkumasta. Ljot ja Veterlide istuivat syömässä parin tuttavan kanssa, jotka olivat pistäytyneet sisään, ja Gudrun ja Leikny olivat siellä myös. Tämän nähtyään Aasbrand perääntyi ja aikoi poistua heti, mutta Ljot huusi hänet takaisin.

"Missäs sinun auttajasi ovat, Aasbrand -- onko Odd kyllästynyt asiaasi ja heittänyt sen kesken?"

Aasbrand änkytti ja nieli, mutta sai viimein sanotuksi, että hän oli ensin tullut kysymään Ljotilta, suostuisiko tämä maksamaan tapporahat Halsteinista. Ja tämän sanottuaan hän alkoi itkeä.

Ljot vastasi silloin:

"Vaikka Halstein on haastanut riitaa kanssani niin kauan kuin olemme asuneet naapureina, eikä kukaan siis voi ihmetellä, että minä lopuksi suutuin, olen katunut tätä tappoa, koska tiedän hänen olleen sinun parhaan apumiehesi, ja koska itse olet vanha ja köyhä. Siksi olin aikonut tarjota sinulle täydet sakkorahat, ja jos tyydyt siihen heti, pysyn tarjouksessani. Mutta jos ensin neuvottelet Oddin kanssa, en usko sinun hyötyvän paljoakaan, sillä hänen edessään minä en aio taipua. Jos siis suostut sovintoon, olen minä antava sinulle työapua ja mitä muuta voit tarvita, eikä sinun ja lastesi pidä joutuman häviöön. Tee miten tahdot, mutta muista, etten ole tarjonnut sovintoa kenellekään tätä ennen."

Aasbrand suostui paikalla tarjoukseen, ja Veterlide laski rahat hänen eteensä. Erolahjaksi Veterlide antoi Aasbrandille hopeavyön, ja vanhus lähti tyytyväisin mielin kotiin. Mutta Odd suuttui silmittömästi kuullessaan tämän, ja ajoi Aasbrandin luotaan pahasti sättien.

Ihmiset puhuivat paljon tästä asiasta ja ihmettelivät, miten kesyksi Viga-Ljot oli tullut viime aikoina. Mutta Leikny kiitti Ljotin ylevämielisyyttä kaikille, jotka vain kuulla tahtoivat, sekä sanoi, ettei tämä ollut suostunut sovintoon kenenkään muun kuin tuon vanhan poloisen kanssa, joka ei ollut kyllin mahtava pitämään puoliaan häntä vastaan. Mutta toisia nauratti, ja he tuumivat keskenään, että tekipä Ljot hyvää tai pahaa, hänen vaimonsa oli aina tyytyväinen.

XXXII.

Käräjien jälkeen lähtivät Ljot ja Leikny Holtariin ja jäivät sinne vieraiksi joksikin aikaa. Eräänä päivänä Ljot oli ratsastanut kedolle katsomaan Veterliden oritta. Silloin hän kohtasi Odd Beinenpojan, joka ajoi hänen ohitseen saattomiehen kera. Odd tervehti häntä ja sanoi:

"Koska meillä näkyy olevan sama matka, voinemme ajaa yhdessä -- ja koska sinä olet sopinut Aasbrandin, tuon vanhan hupelon kanssa, niin voimme kai mekin olla ystävät."

Ljot vastasi vain, että saattoivathan he kernaasti ratsastaa yhdessä, jos se oli Oddin mieleen. Odd kysyi sitten Holtarin kuulumisia sekä sen jälkeen, miten Leikny jaksoi. Ljot vastasi kaikkien voivan hyvin.

He löysivät nyt hevoset ja jäivät katsomaan niitä. Sitten he ratsastivat takaisin laaksoon. Odd puhui paljon ja mairitellen. Ljot vastaili yksikantaan. Viimein he nousivat hevosen selkään ja rupesivat syömään eväitään. Heidän istuessaan sanoi Odd:

"Olen usein ihmetellyt, mikä sinut sai riitaantumaan Halsteinin kanssa, sinä joka olet niin sävyisä ja rauhaarakastava mies -- onko siinä puheessa perää, että se olisi johtunut eräästä vanhasta naimisasiasta, josta sinä et kärsi kuulla puhuttavan?"

"Koska sinä näyt olevan niin perso minun ystävyydelleni", vastaa Ljot, "niin voi olla yhtä hyvä, ettet kysele sen asian laitaa. Vaan ehkä oletkin itse levitellyt niitä puheita tässä maassa."

"Niitä ovat levitelleet ne, jotka tapasivat sinut Nidarosissa, silloin kun sinä itkit siellä erään neidon tähden -- ja nyt sai vanha Aasbrand poloinen hänen myötäjäisrahansa."

Ljot hyppäsi pystyyn ja tempasi kirveensä. Odd karkasi myös paikaltaan suojellen itseään kilvellään, samalla kuin hän liikutteli keihästään.

"Aivan niin, sinun sukulaisillesi ei jäänyt mitään tähteeksi", sanoi Ljot lyöden keihäänvarren kahtia. "Mutta nyt saat tuntea minun ystävyyttäni, koska sitä niin kovasti himoitset." Näin sanoen hän halkaisi Oddin kilven kahtia, ja hänen kirveensä upposi syvälle tämän olkaan, ja hän kaatui taapäin surmahaavan saaneena.

Oddin matkassa ollut saattomies oli aivan nuori, ja hän pakeni heti. Ljot ratsasti takaisin Holtariin ja kertoi siellä, mitä oli tapahtunut. Veterlide kysyi, mitä hän nyt aikoi tehdä. En mitään, vastasi Ljot, sillä en luule Oddin käräjämiesten saavan suurtakaan iloa asiastaan.

Veterlide lähti tuvasta jonkun ajan kuluttua. Ljot jäi silloin kahdenkesken Leiknyn kanssa; vain pikkupojat, Atle ja Lyting leikkivät penkin ääressä. Ljot paiskautui sänkyyn, ja Leikny keräsi kokoon heidän kapineitaan eri puolilta tupaa. Sillävälin hän kyseli riidan kulkua, mutta sai lyhyitä vastauksia. Viimein hän sanoi:

"Sinä voisit mielestäni kertoa, mistä te riitelitte, koska sinä teit tapon."

"Ei se ollut niin tärkeätä", sanoi Ljot. "Mutta Odd on tainnut odottaa taistelutilaisuutta siitä alkaen, kuin me kaksi viimeksi ottelimme."

"Se ei kai koskenut minua", sanoi Leikny lyhyeen.

"Ei", vastasi Ljot, "mutta sinua hän ajatteli."

Leikny tuli istumaan sängyn laidalle. Hän katsoi Ljotia ja sanoi.

"Sinä et tainnut ajatella minua, Ljot."

Ljot liikahti sängyssä. Hän aikoi vastata, mutta Leikny laski kätensä hänen rinnalleen ja jatkoi:

"Kyllä minä tiedän, ettet sinä ole tullut minun takiani juroksi ja äänettömäksi Norjasta palattuasi, enkä minä ole se, jota sinä ajattelet päivät ja yöt. Mutta minä en tiedä mitään sinun surustasi, enkä siitä, mitä Oddin ja sinun välillä on puhuttu, enkä muistakaan sinun ajatuksistasi."

Ljot vastasi:

"Soisin, että sinä olisit tyytyväinen naimaliittoosi, Leikny, sillä olen aina koettanut tehdä sinun mieliksesi kaikessa. Mutta jos minulla on suru, jonka kätken kaikkien silmiltä, on se pahinta itselleni, ja sinä voisit siis jättää minut rauhaan."

Aikoessaan vastata huomasi Leikny viitan, jonka Vigdis oli neulonut Veterlidelle. Se oli sängyn jalkopäässä. Hän sieppasi sen nyt käsiinsä ja heitti sen lattialle huutaen:

"Sinä ajattelet kymmenen kertaa enemmän sitä norjalaista neitoa, jonka kerrotaan hyljänneen sinut, kuin minua, joka en koskaan ole tehnyt sinulle muuta kuin hyvää."

Ljot kavahti pystyyn ja tahtoi nostaa viitan lattialta, mutta toinen oli sukkelampi ja sai sen itselleen; hän juoksi lieden ääreen ja aikoi viskata sen tuleen. Ljot riensi perästä ja tahtoi ottaa sen häneltä, mutta Leikny piti siitä kiinni molemmin käsin. Silloin Ljot tarttui vaimoaan vyötäisiin toisella kädellä ja rutisti hänen ranteitaan niin kovasti, että hän huusi. Mutta viittaa hän ei saanut tältä, ennenkuin hän löi häntä nyrkillään käsille. Silloin Leikny heittäytyi sängylle itkien, mutta Ljot otti viitan ja vei sen mukanaan ulos.

Nyt Leikny nousi ylös ja istuutui kynnyspuulle; hän itki kasvot käsiin painettuina eikä huomannut äitiään, joka tuli siihen hetken kuluttua. Gudrun kysyi, mikä häntä vaivasi. Leikny vastasi, ettei häntä vaivannut mikään. Mutta Atle kömpi kynnykselle ja sanoi:

"Äiti itkee, kun isä löi häntä -- isä löi niin kovasti, niin kovasti tuolla lieden luona."

"Se ei ole totta", vastasi Leikny nopeasti. Mutta Gudrun meni tupaan, ja löysi Lytingin itkemästä lattialta siksi, että isä oli ollut niin paha äidille. Gudrun vimmastui nyt pahanpäiväisesti ja alkoi sättiä Ljotia:

"Kyllä vain minun ensimmäinen mieheni, Egil, sai oppia tietämään, ettei hänen ollut tultava minua lyömään", sanoi hän, "sillä minä lähdin talosta, ja hän menetti henkensä kieltäytyessään antamasta takaisin tavaraani. Senjälkeen ovat toiset mieheni tienneet varoa itseään, ensin Lyting ja sitten Veterlide."

"Ole hiljaa, äiti", sanoi Leikny. "Ei Ljot lyönyt minua -- hän veti minua vain lattiaa pitkin, ja aloin itse riidellä hänen kanssaan."

Ljot tuli samassa sisään. Hän ei kuunnellut kaikkea, mitä Gudrun sanoi, mutta kumartui alas Leiknyn puoleen ja sanoi:

"Tein pahasti sinua kohtaan, oma Leikny raukkani -- ja toden sinä sanoit, ettet ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää."

Leikny purskahti nyt uudestaan itkuun. Hän peitti kasvot huiviinsa ja juoksi sisään. Ljot lähti hänen perästään. Kesti kauan ennenkuin he tulivat takaisin, mutta silloin ei Leikny enää itkenyt. Hän kulki aivan Ljotin kyljessä ja oli iloisen näköinen.

Toisena päivänä he lähtivät kotiin. Heidän oli ollut tarkoitus viipyä kauemmin, -- Gudrun olisi tahtonut pitää tyttärensä luonaan yli kesän, kunnes synnytys oli ohi, ja Ljotin olisi hänen mielestään ollut hyvä olla erossa vaimostaan jonkun aikaa monen asian tähden. Mutta molemmat olivat nyt äkkiä lähtöpäällä. Veterlide ja Gudrun pyysivät saada Lytingin kasvinkumppaniksi pojalleen Atlelle, joka oli vajaata vuotta vanhempi tätä, ja Ljot ja Leikny suostuivat siihen. Sitten he lähtivät Skomedaliin.

He olivat nyt mainiot ystävät koko matkan, mutta tuli sitten viimeinen päivä. He ratsastivat silloin rotkon pohjaa. Miehet ajoivat edellä, mutta Ljot talutti Leiknyn hevosta jyrkännettä alas. Hänen oma hevosensa seurasi perässä irrallaan. Ilma oli pilvinen ja kolea, ja toisinaan pieksi lumiräntä heidän kasvojaan. Heidän laskeutuessaan näin laaksoa kohti sanoo Leikny Ljotille:

"Olen tuuminut koko ajan sitä, mistä sinä puhuit minulle Holtarissa. -- Vaan jos on niin, kuten sanoit, että sinua suretti enimmän se, ettet sinä kelvannut heille vävyksi, pitäisi sinun mielestäni olla iloinen nyt, kun me puolestamme itse ryhdyimme puuhaamaan tätä liittoa -- sillä moni oli pyytänyt sitä, minkä sinä sait."

"En minä sure sitä", vastasi Ljot. "Mutta minua harmittaa, että Beinenpojat ja muut heidän ystävänsä levittävät sellaisia puheita."

"Sitten minä en ymmärrä", jatkoi Leikny hetken kuluttua, "miksi sinä talletat niin hartaasti tuota viittaa, jos et enää ajattele häntä, joka on sen neulonut."

"Se sopii niin hyvin minulle", vastasi Ljot.

Nyt lennätti tuuli lunta heidän silmilleen, niin etteivät he vähään aikaan puhuneet mitään. Kun he pääsivät suojaisempaan paikkaan, kysyi Leikny taas:

"Oliko se norjalainen neito kauniimpi minua?"

"Ei", vastasi Ljot katsoen suoraan eteensä. "Useimmat pitäisivät varmaan sinua kauniimpana."

"Oliko hän sitten rikkaampi minua?"

"Suunnilleen yhtä rikas luullakseni", vastasi Ljot entiseen tapaan.

"Mutta sinä pidit sittenkin enemmän hänestä", sanoi Leikny allapäin. "Missä suhteessa hän siis oli parempi minua?"

"Jos siitä kannattaa puhua, oli hän kai parempi siksi, ettei hän kysellyt niin paljon kuin sinä," sanoo Ljot vetäen suutaan hymyyn.

Leikny taivuttautui eteenpäin nähdäkseen Ljotin kasvot -- ja ne olivat harmaat kuin kalliopaasi. Nyt kesti kauan ennenkuin kumpikaan puhui mitään.

Tuisku taukosi heidän päästyään vieremän poikki. Heillä oli nyt edessään laaja tasainen turveaukea. Ljot antoi takaisin Leiknyn ohjakset, ja oli juuri nousemassa hevosensa selkään, kun Leikny äännähti aivan hiljaa:

"Minä en ole milloinkaan puhuva tästä asiasta enää, lupaan sen sinulle, mutta pyytäisin vain, että sanoisit, mikä hänen nimensä oli."

Ljot seisoi hevoseensa nojaten. Pitkään aikaan hän ei sanonut mitään, vaan katsoi vaimonsa ohi. Viimein hän sanoi hyvin hiljaa:

"Vigdis".

Tämän jälkeen hän nousi ratsaille, ja sitten he ratsastivat kauan rinnakkain puhumatta mitään. Mutta Leikny oli hiljainen ja surullinen heidän tullessaan kotiin, eikä hänen mielensä kevennyt ennenkuin syksyllä, jolloin hän sai pojan. Ljot pani vettä pojan päähän ja antoi sille nimen Gissur. Sen jälkeen Leikny tuli enemmän entiselleen.

XXXIII.

Kun lampaat syksyllä tuotiin kotiin Skomedaliin, puuttui joukosta muutamia oinaita. Ljot lähti silloin itse tunturille hakemaan niitä yhden apumiehen kanssa.

Kolmantena päivänä, Leiknyn seisoessa ulkona pihamaalla, tuli mies takaisin ajaen edellään lampaita. Leikny kysyi, minne Ljot oli jäänyt. Mies vastasi hänen jääneen karjatuvalle tekemään korjaustöitä ja parantamaan seiniä.

Leikny kävi nyt vähän väliä kurkistelemassa rinteelle päin. Oli kaunis, selkeä päivä, ja vastasatanut lumi välkkyi auringonpaisteessa rinteen laidoilla. -- Jonkun ajan kuluttua hän sanoi palvelijoille, että olisi ehkä hyvä, jos hän lähtisi tunturille, koska Ljot oli jäänyt sinne tekemään korjaustöitä, sillä siellä oli monenmoista muutakin tehtävää, joka oli hyvä saada toimeen. Ja hänen oli paras itse neuvotella siitä Ljotin kanssa.

Toiset hymyilivät itsekseen, mutta Leikny puhua purpatti tuota vähän aikaa, ja viimein hänestä näytti aivan välttämättömältä lähteä sinne. Miesten ei tarvinnut lähteä saattamaan. Hänellä oli vanha orjansa, joka oli ollut hänen luonaan lapsesta asti ja joka seurasi häntä kuin koira; hänet hän saattoi ottaa mukaansa. Ja niin he lähtivät.

He saapuivat perille ennen auringonlaskua, mutta Ljotia ei näkynyt missään. Saattoi sentään nähdä hänen vääntäneen turvetta suosta päivällä, ja lapio ja kuokka olivat nojallaan seinää vasten. He menivät sisään, ja siellä paloi vielä hiillos liedellä.

Tupa oli rakennettu kivistä ja peitetty turpeella, kuten sielläpäin oli tapana. Sisäpuolella kulki samoin kivistä ja turpeesta tehty penkki ympäri seiniä. Peräpenkki oli niin leveä, että siinä mahtui makaamaan kaksi henkeä vierekkäin. Se oli laitettu makuusijaksi, ja savun ja ovi vedon suojaksi riippui sen edessä seinienvälisessä riuvussa nahkoja ja seinävaatteita.

Leikny odotteli vähän aikaa, mutta kun ei Ljotia kuulunut, sanoi hän orjalle, että tämä saattoi lähteä karjakarsinaan nukkumaan. Ja koska oli kylmä ja tuvassa oli hänen mielestään kovin vähän puita, eikä hän tahtonut vähentää niitä ennen Ljotin tuloa, kömpi hän sänkyyn, veti vaatteen eteen ja nukkui heti.

Yöllä hän heräsi siihen, että tuvassa puhuttiin. Hän kurkisti vaatteen raosta ja näki, että liedellä paloi tuli. Ljot istui penkillä häntä vastapäätä, mutta sisällä oli toinenkin mies. Ja kun tämä alkoi puhua, tunsi hän hänet isäpuolekseen. Hän kuuli tämän sanovan:

"Ei minusta ole viisasta, sukulaismies, että oleksit yksin täällä ylhäällä tunturilla kun sinulla on käräjäasia Sigurd Beinenpoikaa ja hänen sukulaisiaan vastaan. Leiknylle olisi suuri suru, jos hän kadottaisi sinut, ja poikasikin ovat vielä niin pienet."

Ljot oli taivuttanut päänsä seinää vasten. Hän vastaa:

"En minä pidä sitä väkeä niin suuressa arvossa, että viitsisin kulkea suuren saattojoukon kera heidän tähtensä. Ei heissä ole minun surmaajiani. Yhden tiedän, joka toivotti minulle mustinta kuolemaa. -- Muuten minusta on sama, miten minulle käy."

"Mitä sinä nyt puhelet?" kysyy Veterlide. Mutta Ljot ei vastaa hänelle. Oltuaan vähän aikaa ääneti hän sanoo: "Parempi olisi, että Leikny jäisi leskeksi nuorena, niin hän voisi löytää lohdutuksen toisaalta."

"Sinä et tunne hänen mielenlaatuaan", vastaa Veterlide. "En luule, että hän ottaisi toista miestä sinun jälkeesi, niin suuressa kunniassa hän pitää niitä, joita hän rakastaa."

Ljot istuu yhä ääneti, ja Veterlide jatkaa:

"Kyllä kai sinä ymmärrät, että sellaista vaimoa kuin se, joka sinulla on, et löytäisi, vaikka etsisit maailman halki."

"Totta se on", vastaa Ljot. "Mutta minä rakastan enemmän mustaa täplää tuon toisen rintojen välissä kuin kaikkea Leiknyn ihanuutta. Rakastin enemmän häntä, kun hän iski veitsen kurkkuuni, kuin rakastan Leiknyä hänen kiertäessään käsivartensa kaulaani. Keveämpi oli mieleni matkatessani talvipakkasessa Dovren tunturin yli, ajatellen hänen kirojaan, kuin ratsastaessani Skomedaliin, tietäen Leiknyn odottavan ovella hellät sanat huulillaan. Mieluummin olisin jääkarhun käpälien välissä kuin ajattelen häntä Kaaren sylissä."

Veterlide sanoi nyt ankarasti:

"Huonosti ovat asiasi -- mutta pahinta on, ettet puhunut tästä ennen naimistasi."

"Niin", vastaa Ljot. "Luulin voivani unohtaa hänet ottaessani vaimon, mutta nyt huomaan, että se paha, jonka tein hänelle, onkin muuttunut kostoksi itselleni, sillä nyt olen sureva ikäni kaiken, että omistin tuon vaalean neidon ja kadotin hänet."

"Pelkäänpä, että sinä olet palkinnut huonosti Gunnarin vieraanvaraisuuden."

"Huonommin kuin arvaatkaan", sanoo Ljot. "Kaunein hetki, minkä tiedän, oli se, jolloin söimme yhdessä marjoja uhrikummulla. -- Olin iloisempi silloin kuin tappaessani poikana isäni surmaajan Hauketindetillä. Mutta palatessaan viime kohtauksestamme, Vigdis kantoi mielessään suurta surua -- ja kuitenkin sain kokea myöhemmin, että omani oli sitäkin suurempi."

Veterlide sanoo nyt vihastuneena:

"Jos sinä olet häväissyt Gunnarin tyttären, olet tehnyt semmoisen konnantyön, jollaista minä en olisi uskonut sinun saattavan tehdä koskaan."

Ljot naurahti ja vastasi:

"Ehkä en olisi uskonut sitä itsekään."

Veterlide sanoo:

"Pahasti teit, sukulaismies" -- ja Ljot naurahtaa taasen ja sanoo:

"Niin, hyvin en tehnyt."

Nyt olivat molemmat kauan vaiti. -- Viimein nousi Ljot paikaltaan ja alkoi riisua vaatteitaan. Hän kysyi, eikö Veterliden mielestä ollut maatamenon aika. Leikny painautui kiinni seinään. Hän vapisi kuin haavan lehti, mutta sulki silmänsä ja koetti olla nukkuvan näköinen.

Kun Ljot oli riisuutunut, veti hän vaatteen syrjään ja aikoi ruveta pitkäkseen huomaten Leiknyn. Veri nousi hänen kasvoilleen ja hän päästi verhovaatteen sekä mainitsi hiljaa hänen nimensä. Leikny ei vastannut, vaan hengitti raskaasti kuin nukkuva. Ljot kääntyi huoneeseen päin ja sanoi:

"Minun täytyy tehdä sinulle sija penkille, Leikny on tullut tänne."

Veterlide huudahti, mutta Ljot varoitti häntä sanoen: "Hän näyttää nukkuneen koko ajan." Sitten hän teki ääneti tilaa Veterlidelle, ja aikoi asettua Leiknyn viereen, mutta tahtoi kuitenkin ensin tietää, nukkuiko tämä, ja laski kätensä hänen povelleen. Silloin hän huomasi miten toinen vapisi, ja tunsi hänen sydämensä hyppivän kuin kala verkossa.

Ljot makasi nyt hiljaa paikallaan, tietämättä, mitä uskaltaisi sanoa hänelle -- eikä lopulta sanonut mitään. Koko yön he sitten kumpikin olivat nukkuvinaan, mutta toinen tiesi toisen valvovan.

Aamupuoleen vaipui Ljot hetkiseksi uneen. Silloin alkoi Leikny itkeä aivan hiljaa, ja viimein hän itki itsensä nukuksiin. Kun hän heräsi, olivat miehet jo nousseet makuulta ja varustivat juuri einettä. Hän pukeutui nopeasti ja toivotti heille hyvää huomenta. Veterlide kysyi, hänen tultuaan näkyviin, eikö hän ollut herännyt heidän puheeseensa illalla. Silloin nousi Ljot äkkiä paikaltaan ja sanoi lähtevänsä hevosia katsomaan.

Leikny vastasi tulleensa tänne iltasen aikaan ja paneutuneensa pitkäkseen Ljotia odotellessa, mutta sitten hän olikin nukkunut yhtä mittaa aamuun asti. -- "Vaan missä olit illalla, Ljot, ja miten Veterlide on eksynyt tänne?" kysyi hän takaisin.

Ljot sanoi olleensa kokemassa ansojaan ja tavanneensa Veterliden Gaglemyrenissä; tämä oli ollut tulossa Skomedaliin, ja hänen saattajansa olivat ratsastaneet taloon edeltäpäin. Ljot haki oven suusta pari riekkoa ja pyysi Leiknyä keittämään ne heille. Tämä teki niin ja ilmoitti samalla Ljotille, mitä varten hän oli tullut, ja Ljot lupasi toimittaa tupaan hänen pyytämänsä hyllyt sekä muut tarpeet. Sitten Leikny lähti Veterliden kanssa laaksoon, pitääkseen huolta vieraista.

Illemmalla nähtiin Ljotin ratsastavan kotiin. Leikny seisoi ovella, mutta nähdessään Ljotin tulevan hän lähti kiireesti kutomatupaan. Ljot tuli sinne hänen perästään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Leiknyn täytyi katsoa ylös. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin. Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi:

"Tiedän, että minun tulee olla iloinen sinun rakkaudestasi -- sillä kukaan ei ole niin hyvä kuin sinä."

Leikny vastasi:

"Ei se ollut niin vaarallista kuin luulet, että minä satuin kuulemaan teidän viimeöiset puheenne -- vaikeinta oli silloinkuin sinä mainitsit hänen nimensä suolla."

"Miten meidän nyt käy"? kysyi Ljot. Leikny vastasi:

"Aivan niinkuin itse tahdot -- minä olen aina tyytyvä sinun tahtoosi."

Ljot seisoi tovin aikaa poispäin kääntyneenä. Sitten hän suuteli häntä uudelleen ja meni.

XXXIV.

Aika parantaa useimmiten ihmisten surut, eikä nytkään käynyt toisin. Vuodet toivat muassaan niin paljon muuta ajateltavaa, että heidän surunsa lieventyi. He olivat alati hyvässä sovussa, mutta pysyttelivät enimmäkseen kotonaan Skomedalissa, eikä heitä nähty usein.

Ljotilla ja Leiknyllä oli kolme lasta. Vanhin näistä oli Lyting, joka oli jätetty kasvatiksi Holtariin; siellä hän kuoli pienenä. Toisten lasten nimet olivat Gissur ja Steinvor, ja Steinvor oli Ljotin lemmikki. Nämä kaksi lasta joutuivat tapaturman uhriksi. Sen kulku oli seuraava:

Eräänä kevätiltana olivat Skomedalin lapset ulkona leikkimässä. Pihalla oli muutamia palvelusväen poikia, ja Gissur oli heidän joukossaan ampumassa maaliin kaaripyssyllä. Hän oli seitsemännellä vuodella, ja Steinvor oli viidennellä. Steinvor leikki itsekseen puron varrella, joka juoksee piha-aidan viertä ja laskee Svartaaeniin. Tuo puro kuivuu kesän aikana, mutta keväällä siinä on vettä, ja pojat olivat rakennelleet siihen patoja, samanlaisia kuin he olivat nähneet joessa.

Siihen oli näin muodostunut allikko, joka oli tuskin niin suuri, että se syvimmältä kohden ylettyi lyhyttä miestä polviin.

Steinvorin puuhaillessa siinä itsekseen puhellen, näki hän iltaruskon punerruksen mäen nyppylällä toisella puolen puron. Hän oli niin pieni, ettei hän muistanut tarkalleen, minkälainen kesä oli, vaan luuli valoa kukiksi. Ja hän kahlasi puron poikki vähän ylempää, missä oli matalaa.