Part 8

"Sinulla on liian halpa ajatus minusta, herra, jos luulet minun leikkivän mieluummin suden kuin jalopeuran kanssa. Mutta koska olet osoittanut minulle niin suurta hyvyyttä, että olen tullut näkemään, ettei sinun vertaistasi ole päälliköiden joukossa, esittäisin sinulle vielä yhden pyynnön: salli jonkun papeista seurata mukanani Vadiniin, ja salli minun tulla kastetuksi ja ohjatuksi sinun uskoosi, sillä vaikka isäni uskoi ainoastaan omaan voimaansa ja minä itsekin uskoin ennen samoin -- olen huomannut, että sinun uskosi on parempi."

Kuningas Olav tuli nyt leppeämmäksi, ja tämä oli hänelle mieleen. Illuge kastettiin myös, samoin Einar Hadelantilainen, sitten kun heidän asiansa oli sovittu, mutta Hermod osti itselleen laivan ja lähti maasta.

Kuningas lähetti muutamia miehiä Vigdiksen mukaan etelään; joukossa oli myöskin pappi. He matkasivat Grefsiniin, ja Kaare otti heidät vastaan ilolla. Ja Vigdis sai nyt tietää, että samana yönä, jolloin Vadin paloi, oli koko Grefsinin väki ollut pidoissa. Kun Kaare sitten oli nähnyt tulen nousevan Vadinista, oli hän heti kerännyt miehiä mukaansa ja lähtenyt ajamaan takaa Koll Arnenpoikaa. Ja kun he tapasivat tämän, löi Kaare kuoliaaksi Kollin. He olivat tämän jälkeen etsineet myös kauan Vigdistä, löytämättä mitään jälkiä, ja silloin he olivat luulleet hänen kuolleen. Asia vedettiin nyt käräjiin, eikä Arnenpoikia säästetty, vaan heidän edusmiehensä saivat maksaa suuret sakot Æsan murhasta ja kaikesta siitä vahingosta, mitä oli tehty Vadinin talolle ja karjalle.

Vigdis antoi pystyttää uudet rakennukset kesällä. Hän joutui hyviin oloihin ja kohosi pian suureen arvoon kuntonsa ja rohkeutensa tähden. Hän kasvatti poikansa ja antoi hänelle nimeksi Ulvar, koska hän oli kantanut tätä susimetsässä paetessaan. Sitten hän rakennutti hyvistä hirsistä kirkon jokitörmälle, vähän etelämmäksi Frysjan rantaan.

Kansa kääntyi Aaslosta tuotuun uuteen uskoon, ja Vigdis pysyi lujana kasteessaan, vaikkei hän ollut varsin palava uskossa, koska hänellä oli paljon puuhaa talonsa hoidossa. Sen jälkeen kului monta vuotta, jolloin Vadinissa elettiin rauhan aikoja. Mutta nyt meidän on kerrottava Ljotista.

XXVI.

Torbjørn Haalegin nimi on ennen mainittu; hän oli kasvattanut Ljot Gissurinpojan. Hän oli rikas ja arvossapidetty päällikkö. Torbjørnilla oli monta poikaa vaimostaan, mutta se ei kuulu meidän kertomukseemme. Vanhimman nimi oli Lyting; hän oli kuollut. Lytingin leski oli nimeltään Gudrun, ja häntä kutsuttiin Ostfjordin auringoksi, sillä hän oli kauneimpia naisia Islannissa ja hyvin rikas, viisas ja toimelias, uskollinen ystävilleen ja hyvä palvelusväelle, mutta kiivas, omaperäinen ja varsin ylpeä. Lytingillä ja Gudrunilla oli vain yksi lapsi, tytär nimeltä Leikny. Ihmiset sanoivat hänen muistuttavan äitiään kaikessa hyvässä, ja Leikny Lytingintytär oli kaikkien suosiossa. Mutta Lyting oli luvannut, ettei häntä naitettaisi koskaan vasten tahtoaan, ja moni oli jo kosinut häntä, mutta saanut rukkaset.

Ljot tuli kotiin samana syksynä, jolloin hän oli puhunut Vigdiksen kanssa karjatuvalla. Ensimmäinen sanoma, jonka hän kuuli kotona, oli, että Veterlide oli nainut Gudrunin, ja että heidän häänsä piti oleman kuusi viikkoa talvipäivätasauksen jälkeen. Ljot lähti suoraapäätä taloonsa Skomedaliin, ja vietti siellä koko talven, tapaamatta ketään. Hän ei tullut sukulaisensa häihin, ja moni ihmetteli sitä.

Kun miehet kesällä lähtivät käräjille, jäi Ljot kotiin. Veterlide ja Gudrun olivat tulleet myös käräjille, ja kotimatkalla he poikkesivat Skomedaliin. He eivät ilmaisseet vähääkään närkästystä sen johdosta, ettei Ljot ollut tullut heidän häihinsä, mutta pyysivät niin hartaasti häntä lähtemään heidän kanssaan Holtariin, ettei Ljot viimein voinut olla suostumatta siihen, vaikka hän ensin esteli.

Veterlide valmisti nyt suuret pidot, ja taloon tuli paljon vieraita. Kestityksessä ei ollut moitteen sijaa, ja kaikki sujui hyvin, mutta moni huomasi, että Ljot oli juron ja ynseän näköinen; hän puhui hyvin vähän, eikä tahtonut ottaa osaa toisten miesten leikkeihin.

Pitojen alkupäivinä oli Veterlidellä kerran yllään komein kirjailuin koristettu viitta, sama, jonka hän oli saanut Vigdikseltä. Ljot ei tahtonut voida irroittaa silmiään siitä. Myöhemmin päivällä Veterlide laski sen penkille. Ljot istuutui silloin sen viereen ja otti sen käsiinsä sekä pani sen sitten polvilleen. Kun Veterlide tuli hänen luokseen, sanoi Ljot:

"Tehkäämme vaihtokauppa, sukulaismies -- anna sinä minulle tämä, niin minä annan sinulle, mitä tahdot."

"En minä myö lahjaksi saatua tavaraa", vastasi Veterlide.

"Anna se sitten minulle lahjaksi", sanoi Ljot. -- "En ole milloinkaan pyytänyt sinulta mitään."

Veterlide ei ensin vastannut mitään. Silloin tuli Gudrun siihen. Hän oli kuullut heidän keskustelunsa ja sanoi nyt:

"Ei ole arvosi mukaista, että kiellät sukulaiseltasi, mitä hän pyytää -- vierasta tulee pitää kunniassa. Tästä näet, Ljot, miten hyvää me sinulle suomme, heitä nyt pois raskaat ajatuksesi ja mene leikkisille toisten miesten pariin."

Hän käski Ljotin nousta ylös ja sitoi viitan hänen hartioilleen. Se sopi kuin valettu, ja hän näytti hyvin muhkealta siinä. Sen jälkeen Gudrun lähti heidän luotaan. Ljot jäi seisomaan viitta hartioillaan, mutta Veterlide sanoi:

"En minä olisi antanut sitä, ellei Gudrun olisi pyytänyt. Soveliaampi sinun olisi ollut olla ilman sitä, ja vieläkin soveliaampi unohtaa koko se neito, joka on viitan ommellut."

Ljot vastasi:

"Minä pidin siitä neidosta -- vaan nyt pidän tästä viitasta, siksi että se pukee minua. Kiitän siis vastentahtoisesta lahjasta ja pidän sen hyvänäni."

Hän hymyili hiukan sanoessaan näin, otti sitten viitan yltään ja pani sen kätköön. Sen jälkeen hän lähti ulos tanhualle, missä miehet leikkivät.

Joukossa oli kaksi veljestä, Odd ja Sigurd Beinenpojat, kumpikin mainioita leikkisankareita. Odd oli sen puolen väkevin mies. Ljot oli myös taitava aseenkäyttäjä, ja hän piti hyvin puolensa, vaikkei hän ollut harjoitellut aivan äsken. Otellessaan hän kiihtyi, ja ympärillä seisojat tunnustivat hänet viimein taitavimmaksi kaikissa niissä aselajeissa, joissa tarvittiin liikkeiden ketteryyttä ja joustavuutta. Mutta Odd oli taitavin siinä, missä kysyttiin voimaa.

"Tekisi sittenkin mieleni nähdä", sanoi Ljot, "onko Oddissa miestä painamaan minun hartiani maahan."

Nuo kaksi ryhtyivät nyt painiin, ja Ljot huomasi pian voimansa vähäisiksi toisen rinnalla; mutta äkkiä hän teki tätä vastaan kiivaan rynnäkön, ja silloin Odd luotti liiaksi voimaansa, eikä osannut olla varuillaan, ja leikki loppui siihen, että Ljot painoi hänet tantereeseen. Siihen päättyivät sen päivän voimanmittelyt.

Ljot nukkui eräässä ulkoaitassa. Aamulla hän makasi sängyssään viitsimättä nousta ylös. Silloin hän kuuli naisten ääniä viereisestä aitasta. Yksi sanoi:

"Mitä sinä sanot siitä, että Odd Beinenpoika tuli painetuksi maahan eilen illalla -- nyt hän ei enää voi kehua olevansa voittamaton."

Toinen ääni vastaa nauraen:

"Mitäpä minä siitä, onko hän voittaja vai voitettu -- minä iloitsen siitä, että tuo kaunis mies pääsi voitolle."

"Kutsutko sinä Ljotia kauniiksi mieheksi", kysyy nyt ensimmäinen ääni, "hänhän on musta ja kalpea kuin kummitus."

"Häntäpä minä kuitenkin tarkoittanen", sanoo taas toinen ääni, "sillä en tiedä kenenkään muun voittaneen Oddia."

Ljot nousi nyt tilaltaan ja lähti viereiseen aittaan. Siellä oli naisia enemmänkin, ja Ljot huomasi joukossa erään, jota hän ei ollut nähnyt edellisinä päivinä. Tämä oli puettu vaaleanvihreään, koruompeluksilla kirjailtuun pukuun ja oli hyvin kaunis. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, mutta pyöreämuotoinen ja soma, ja hänellä oli pienet kädet ja jalat, vaalea, hieno hipiä ja siniset, iloiset silmät. Mutta kaunein oli sentään hänen tukkansa, sillä se oli niin pitkä ja tuuhea, että hän saattoi kietoutua kokonaan sen sisään; se oli väriltään pellavankeltainen ja välkkyvä. Neito oli juuri sukimassa sitä Ljotin tullessa sisään. Ljot ryhtyi puheisiin neitojen kanssa, mutta katsoi vain vaaleaa. Kun tämä sai tukkansa suorituksi, astui Ljot hänen luokseen ja pyysi tältä lainaksi kampaa, sekä sai sen. Silloin hän sanoi:

"Sinäkö se kutsuit minua kauniiksi mieheksi?"

Neito lehahti punaiseksi, mutta sanoi nauraen:

"Saatoinko minä arvata, että sinä väijyit kuuntelemassa -- mutta eihän voi olla suomatta hyvää sille, jonka on tuntenut lapsuudesta asti."

Ljot hämmästyi nyt suuresti ja kysyi tuokion kuluttua:

"Sano siis nimesi, sillä minä en tiedä tuntevani sinua."

"Samapa tuo", arveli neito, ja Ljot huomasi hänen olevan nyreissään. Hän vastasi silloin:

"Sinä et ollut likikään näin kaunis viimeksi tavatessamme -- sillä arvaan nyt, että olet Leikny Lytingintytär."

"Te pojat ette juuri olleet tietävinänne minusta siihen aikaan, kuin kasvoimme yhdessä Eyressä, isoisäni luona", vastasi Leikny, ja toiset neidot nauroivat. Mutta he huomasivat Ljotin puheen miellyttäneen häntä.

Ljot sai tietää hänen olleen jonkun aikaa Torbjørnin luona ja tulleen kotiin edellisenä päivänä. Ljot kyseli Eyren kuulumisia ja tarinoi kauan Leiknyn kanssa, sillä hän oli ymmärtäväinen neito ja älykäs puheissaan. Illalla hän istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta sarvesta. Hän sanoi myös muun puheen lomassa:

"Minua ihmetyttää, että sinä olet vielä naimaton, Leikny -- mutta sinulle ei varmaan kelpaa kukaan."

"Ei se ole niin", vastasi tämä, "vaan ei haittaa, että harkitsee vähän, ennenkuin solmii kaupan. En tahtoisi joutua sellaisiin oloihin, että mieleni tekisi saada se puretuksi jonkun ajan perästä."

Ljot nauroi ja sanoi:

"Taitaa ollakin vaikea tehdä mieliksi sinulle; en minä vaan uskaltaisi kysyä morsianta tästä talosta."

Leikny ei vastannut tähän mitään, ja he puhuivat sitten taas muista asioista. Seuraavana päivänä Ljot lähti kotiinsa.

XXVII.

Myöhään syksyllä sai Gudrun pojan. Veterlide pani vettä sen päähän ja antoi sille nimen Atle. Gudrun ei ollut vielä noussut lapsivuoteesta. Eräänä aamuna hän oli kahdenkesken Leiknyn kanssa tuvassa. Leikny istui äitinsä sängyn ääressä kapaloiden poikaa. Kun se oli tehty, jäi hän istumaan lapsi sylissään suudellen ja taputellen sitä, ja sanoi:

"Tämä on niin kultainen ja kaunis poika -- toivoisinpa melkein, että se olisi minun, eikä sinun, äiti."

Gudrun sanoi vihaisesti makuultaan:

"Tuo se tänne, äläkä istu siinä lepertelemässä -- ei olisi liian aikaista, että itselläsi olisikin sellainen. Sinä olet jo kahdenkymmenen ikäinen, en ymmärrä, mitä sinä odotat tai miksi sinä et voi mennä naimisiin niinkuin muut ihmiset. Olisit voinut ottaa Odd Beinenpojan, silloin olisit päässyt hyville päiville."

Leikny vastasi:

"Olenhan sanonut, etten minä huoli muuta kuin sanataitavan miehen."

"Niinpä olisit voinut suostua Runolv hyvän kosintaan", sanoi äiti.

Leikny purskahti nauruun ja vastasi:

"Et suinkaan sinä puhu tosissasi, äiti? Kerrotaanhan, että tuo vanha kätys täytyy nostaa sänkyyn ja sieltä pois."

"Tulet sinä itsekin kerran vanhaksi", sanoi Gudrun, "ja kosijat kyllääntyvät kohta juoksemaan täällä kuin mitkäkin narrit."

"Kaipa minä viimein saan jonkun minäkin", sanoi Leikny. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Jos Viga-Ljot tulisi tänne kosimaan minua, taipuisin tahtoosi ja ottaisin hänet, vaikkei hän olekaan sanataitava; sitten sinä pääsisit äkäilemästä minulle siitä, että olen täällä teidän vaivananne."

Äiti vastasi:

"Johan sinä nyt olet yhtä mieletön kuin isäsi toisinaan -- sehän nyt on viimeinen paikka, jonne minä tahtoisin lähteä, jos olisin nuori -- eihän sinne korpeen löydä kukaan kävijä.

"Skomedal kuuluu olevan hyvä talo", tuumi Leikny. "Ja se olisi varmasti isoisän ja muiden sukulaisteni, mieleen -- ja on kaunista elää sovussa sukunsa kanssa."

"Veterliden mieleen se kylläkin olisi", sanoi äiti. "Hän soisi kyllä sisarenpojalleen hyvät naimiset. Mutta minä olin ajatellut sinulle rikkaampaa ja mahtavampaa miestä."

"Tuleehan siitä jo aikamoinen omaisuus, kun me kaksi liitymme yhteen", vastasi Leikny, "ja minä olen kuullut Ljotilla olevan päällikön lahjoja". Hän istui vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Puhu tästä Veterlidelle, äiti, mutta älä sano minun pyytäneen sitä."

XXVIII.

Ljot eli kotonaan Skomedalissa. Sydäntalven aikaan tuli Veterlide hänen luokseen käymään. Ljot otti hänet hyvin vastaan, ja sukulaiset iloitsivat yhdessäolosta.

Skomedal sijaitsee laaksossa, joka myöskin on nimeltään Skomedal. Sen molemmin puolin on korkeita tuntureita, ja laakson läpi virtaa joki. Toisella puolen joen oli siihen aikaan koivulehtoja, ja talolla oli hyviä karjamaita ja kalavesiä. Ljotilla oli paljon karjaa. Veterlide tarkasti nyt kaikkea valppain silmin ja huomasi Ljotin hoitavan taloaan paljon suuremmalla taidolla, kuin mitä saattoi odottaa sen ikäiseltä mieheltä. Hän sanoi tämän hänelle eräänä päivänä heidän käytyään yhdessä maita katsomassa.

"Täällä on kaikki niin hyvässä kunnossa, etten huomaa puuttuvan muuta kuin yhden seikan -- sinun olisi aika naida, että talo saisi emännän. Kaikki sujuu sentään paremmin silloin. Emännöitsijä-naisesi saattaa olla hyväkin, mutta hän alkaa käydä vanhaksi -- ja karttuisihan sinulle lisää maitakin, jos solmisit rikkaan naimakaupan."

Ljot arveli tulevansa toimeen vanhan apuvaimonsakin kera, joka oli hoitanut taloa Steinvorin kuolemasta asti.

"Ja vielä minä ehdin naidakin", sanoi hän sitten.

"Vai niin sinä arvelet", vastasi Veterlide. Ljot oli vaiti. Silloin sanoi Veterlide:

"Ethän sinä vain muistele Vigdis Gunnarintytärtä?"

Ljot punastui ja ehätti sanomaan:

"En minä tiedä, mistä minä kävisin kysymässäkään ja rukkasia en huoli."

"Sinähän puhelit kesällä Leikny Lytingin tyttären kanssa", sanoi Veterlide. "Mitä pidit hänestä?"

"Paljon", sanoi Ljot hitaasti. "Hän on kaunis ja puhuu ymmärtäväisesti. Mutta en ollut ajatellut käydä siinä talossa kosimassa."

"Hän on viisas ja lempeä", sanoi Veterlide, "ja hyvä palvelusväelle, sekä sukkela ja varma työssä. Minä olen puhunut hänelle sinusta, enkä usko sinun tarvitsevan pelätä rukkasia. Hänen naittamisestaan päättää Torbjørn, ja myöskin hän itse sekä Gudrun. Totta puhuen, sukulaismies, minä olen ajatellut teidän sopivan hyvin yhteen, ja moni olisi mielissään, jos kävisi niin."

Veterlide pyysi häntä ajattelemaan asiaa, eikä puhunut siitä sitten enää. Hän piti tarkasti silmällä Ljotia ja huomasi tämän nukkuvan huonosti ja muutenkin kulkevan raskaissa ajatuksissa.

Ollessaan viimeistä päivää Skomedalissa kysyi hän uudestaan, oliko Ljot tullut mihinkään päätökseen Leiknyyn nähden, ja Ljot vastasi silloin:

"Suuret kiitokset huolenpidostasi, sukulaismies. Sinä saat nyt auttaa minua tässä asiassa, sillä ymmärrän sinun tarkoittavan parastani."

Ja Ljot lähti Veterliden matkassa kosioretkelle. Gudrun ja Leikny iloitsivat hänen tulostaan, ja naimiskauppa sovittiin valmiiksi. Häät päätettiin pitää keväällä, ja Veterlide laittoi ylen komeat pidot. Ljot ja Leikny lähtivät Skomedaliin, ja heidän yhdyselämänsä sujui hyvin.

XXIX.

Muutamana päivänä loppukesällä oli Ljot etempänä laaksossa heinänteossa, hänellä oli niittyjä siellä. Oli mitä kirkkain kesäilma, ja helle oli ankara. Hänen muassaan oli kaksi miestä. Nämä löivät heinää talonpuoleisella rannalla, mutta Ljot oli tullut joen toiselle puolen. Hän oli riisunut päällimmäiset vaatteensa, ja niitti nyt paitahihasillaan. Heinämiehet olivat niin kaukana talosta, etteivät voineet käydä joka verolla kotona. Siksi aikoi Ljot, päivän ehdittyä puoleen, lähteä joen yli ruoalle toisten miesten luo. Silloin hän näki Leiknyn tulevan joen rantaa. Hän oli pukeutunut suurella huolella, ja hänellä oli yllään sama vaaleanvihreä hame, joka hänellä oli ollut vieraspukunaan. Hän kantoi isoa myttyä kädessään. Ljot näki hänen seisahtuvan puhelemaan niittomiesten kanssa ja antavan heille jotakin mytystään. Mutta senjälkeen hän tuli kiviä pitkin joen yli sille puolelle, missä Ljot oli.

"Äitini on lähettänyt minulle simaa", sanoi hän, "ja ajattelin, että se maistaisi hyvältä teistäkin, jotka saatte hikoilla täällä auringonpaisteessa."

"Eihän sinun olisi tarvinnut lähteä itse tuomaan sitä tänne", arveli Ljot.

"Ei se tee mitään", vastasi Leikny. "Näin kaunista ilmaa ei anneta joka päivä -- ja minusta oli hauska nähdä, minkälaista heinää täällä kasvaa."

Ljot ehdotti nyt, että he lähtisivät joen yli toisten niittomiesten luo, joiden hallussa eväät olivat, mutta Leikny nauroi ja osoitti myttyä, jonka hän oli tuonut muassaan.

"Eiköhän joku ole huolehtinut siitä, että sinä saat vähän haukattavaa, kun vaimosi kerran tulee näin pitkän matkan päähän. Vaan istukaamme tuonne mäen kupeeseen, siellä on varjoa."

Näin sanoen hän alkoi astua ylöspäin, nostaen aina silloin tällöin heinätukon käteensä ja haistellen sitä. Niityn laidassa oli koivulehto, ja sinne tultua täytyi Leiknyn välttämättä saada vetää sisäänsä tuoreiden lehtien raitista tuoksua. Viimein hän löysi sopivan kuopan kahden kiven välissä; se oli siimeksessä, ja siinä kasvoi kanervaa ja ruohoa. Se oli parahiksi niin suuri, että he mahtuivat siihen molemmat, ja Leikny pyysi Ljotin sinne.

"Tässä sinä voit nukkua, kun olet syönyt vatsasi täyteen", sanoi hän.

Sitten he söivät ja joivat, ja Leikny oli vallaton ja iloinen. Kun he olivat lopettaneet, viskautui Ljot pitkälleen ja tahtoi nukkua. Hän vei käsivarren otsalleen suojaksi aurinkoa vastaan, ja Leikny irroitti huivin päästään ja pani sen peitteeksi hänen silmilleen. Tuokion kuluttua hän sanoi:

"Pane pääsi tänne minun syliini, niin sinulla on mukavampi olla."

Ljot teki niin. Silloin hän joutui katsahtamaan Leiknyn kasvoihin, tämän istuessa paljain päin auringonpaisteessa, ja sanoi:

"Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin tavatessamme toisemme Holtarissa."

Leikny sanoi hymyillen:

"Sanopas Ljot, onko sinusta hyvä, että me tapasimme toisemme silloin -- ja oletko tyytyväinen, että sait minut tänne."

"Tiedäthän sinä sen", vastasi Ljot.

Leikny sanoi:

"Miten minä voin tietää sitä. Väliin ajattelen, että jokin seikka painaa sinun mieltäsi -- et ole samanlainen kuin poikana ollessasi. Silloin sinä olit semmoinen rasavilli ja saatoit nauraa ja kujeilla yhtenään -- vaan nyt sinussa ei ole paljon ääntä."

"Täytyyhän miehen kerran lakata kujeilemasta", sanoi Ljot.

"Sinun kerrottiin siihen aikaan laulavan ja tekevän runoja", jatkoi toinen yhä. "Etkö laulaisi minulle jotakin omaa sommittelemaasi?"

"Turhaa ne ovat puhuneet, jotka ovat sanoneet sellaista", vastasi Ljot. "Ei minun lauluistani ole mihinkään."

"Laula nyt sentään jotakin", pyysi Leikny.

"En muista mitään", sanoo Ljot, "siitä on niin kauan."

Silloin Leikny otti hänen päänsä käsiensä väliin ja alkoi keinuttaa sitä hiljaa edestakaisin polviensa välissä sanellen:

"Mielestäin ei mene neito, vaalea kaihottuni. Yön tullen ikävä liitää taakse mustien merten löytäen leponsa siellä, missä rauhassa uinuu hän, jolle vento on aivan ajatus kaukaisen vieraan. -- Mieltäni painaa se päivin."

"Olen kuullut sinun tehneen tuon laulun", sanoi Leikny lopuksi.

"Olenhan minä tainnut tehdä jotakin sen tapaista", vastaa Ljot. "En muista enää itse."

"Mikä neito se oli?" kysyy Leikny. "Oliko se joku, joka ei huolinut sinusta?"

"Se on vain sellaista runoa", sanoi Ljot. "Kun kulkee itsekseen, liikkuvat mielessä niin monenlaiset ajatukset. Se voi olla vaikka kenestä."

Leikny istui hiljaa ja kysyi sitten:

"Olisitko sinä tahtonut jonkun toisen mieluummin kuin minut?"

"En", vastasi Ljot. Silloin Leikny otti taas hänen päänsä käsiinsä, kumartui alas ja suuteli häntä. Ljot silitti hänen poskeaan ja kaulaansa.

"Nyt minäkin rupean nukkumaan", sanoi Leikny ja siirsi Ljotin pään sylistään.

"Tee niin", sanoi Ljot hänelle tehden tilaa. "Tässä on hyvä nukkua". Hän levitti uudestaan silmilleen Leiknyn huivin. Leikny makasi hänen vieressään kanervikossa, mutta jäi katsomaan Ljotia kyynärpäänsä varasta.

"Kylläpä sinä olet uninen", sanoi hän. Ljotin paita oli auki rinnasta, ja Leikny otti nyt koivun varvun ja kutitti sillä Ljotin rintaa ja leuan alustaa. Ljot tarttui hänen käteensä ja leikitteli sillä hiukan, mutta ei avannut silmiään. "Mikä arpi sinulla on kaulan juuressa?" kysyi Leikny. Hän nojasi Ljotin rintaan ja suuteli sitä.

"Sinä kutitat minua", sanoi Ljot, "minä olen niin hikinen."

"Sinunhan piti nukkua", sanoi Leikny.

"Niin, jos sinä vaan olisit hiljaa yhden siunaaman hetken", nauroi Ljot. "Luulen kuulleeni sinun sanovan, että itsekin aioit nukkua."

"Väsyttääkö sinua sitten", kysyi Leikny.

"Väsyttää", vastasi Ljot.

Nyt he paneutuivat pitkäkseen ja Ljot vaipui uneen, mutta Leikny nousi istualleen ja jäi katsomaan häntä.

XXX.

Olemme kertoneet, että laakso oli autio. Skomedalin maalla asui muutamia lampuoteja ja vapaaksi päästettyjä orjia, ja kauempana etelässä oli talo, nimeltä Svartaabakke. Sen omisti mies, jonka nimi oli Aasbrand. Hän oli köyhä ja eli hyvin tukalissa oloissa, sillä hänellä oli kymmenen lasta, ja ainoastaan vanhin näistä oli siksi varttunut, että saattoi olla apuna isälleen. Pojan nimi oli Halstein; hän oli roteva ja suuri ja hyvin uuttera sekä hyvä isäänsä kohtaan. Mutta muuten hän oli riitaahaastava, äkkipikainen ja epäluuloinen, eikä hänestä pidetty. Hän oli usein rakentanut riitaa Ljotin kanssa, sillä hän ei suonut kenenkään toisen elävän hyvinvoinnissa, mutta Ljot vastasi aina rauhallisesti, koska hän piti tätä vain nulikkana ja sääli sitäpaitsi Aasbrandia, eikä viitsinyt pitää edes kovin tarkkaa lukua siitä, suoritettiinko heinänteko, kalastus ja vesiajotavaran jako hiuskarvalleen oikein.

Nyt juoksee Svartaaen-joki Skomedalin läpi. Se virtaa aivan laakson pohjalla syvien rotkojen ja kuilujen välissä, mutta Skomedalin eteläpuolella se laajenee suvannoksi ja muodostaa sen reunalla putouksen. Ljotin parhaat viljamaat olivat mäen rinteessä kosken partaalla. Laaksossa satoi harvoin, sillä tunturit johtivat sateen pois, ja Ljotin päähän pälkähti rakentaa jokeen sulku, josta saisi kasteluvettä pelloilleen ja niityilleen, ja hän ryhtyi tähän työhön vuotta ennen kevättulvia. Halstein suuttui ja uskoi siitä koituvan suurta vahinkoa Svartaabakkanin maille. Hän kierteli taloissa selitellen kaikille Ljotin vääryyttä. Tämä tuli Ljotin korviin, mutta hän nauroi ja sanoi pojan puhuvan ymmärryksensä mukaan.

Mutta kerran Ljotin tehdessä miehineen työtä padolla tuli Halstein paikalle ja astui suoraan Ljotia kohti, käskien tämän pysäyttää työt. Hän sanoi aikovansa vetää asian käräjiin, ja siellä nähtäisiin, ettei Ljotilla ollut oikeutta hävittää köyhän miehen taloa.

"Olet sinäkin käräjillä kävijä, Halstein parka", sanoi Ljot nauraen. -- "Kyllä kai sinun isäsi ymmärtää, että hänellä tulee olemaan yhtä paljon hyötyä tästä hommasta kuin minulla, sillä hän saa ottaa minun vettäni niin paljon kuin tarvitsee. Mutta mene nyt tiehesi, sillä minä en jouda seisomaan tässä jaarittelemassa sinun kanssasi."

"Kyllä nyt olet ylpeä, Ljot Gissurinpoika", sanoi Halstein, "kun olet mahtavin mies tällä seudulla. Mutta odotahan, meillä on yhtä mahtavia sukulaisia kuin sinä, ja sittenpähän nähdään, miten asiassa käy, kun he rupeavat ajamaan sitä käräjillä."

"Älä ihmettä?" sanoi Ljot taas nauraen. "Lähde sinä vain käräjille, Halstein, ja vie minulta semmoiset terveiset, että on hauska tavata heidät."

Leikny oli tullut joukkoon; hän oli ollut suvannolla pesemässä villakangasta. Hän sanoi:

"Aasbrand on varmaan ollut monesti kiitollinen siitä, ettei Ljot, joka on näin mahtava mies, ole pitänyt kovin tarkkaa lukua kaikesta -- viimeksi syksyllä, kun toimme lampaat tunturilta."

Halstein lensi tulipunaiseksi ja huusi:

"Väitätkö sinä meitä varkaiksi, Leikny?"

"En", vastasi Leikny, "muistan kyllä, että Ljot oli hakemassa niitä lampaita, joita sinä et löytänyt, mutta hän jakoi ne niin, että luulen teidän olleen sillä kertaa tyytyväiset häneen."

Nyt sanoi Halstein:

"Onhan se hyvä, että sinä olet tyytyväinen herraasi, Leikny, kun sinä niin palavasti tahdoit hänet itsellesi."

Leikny aikoi ruveta vastaamaan, mutta Ljot sanoi:

"Älä huoli kuunnella tuon pojan puheita, eikä meilläkään ole aikaa jankuttaa hänen kanssaan kauemmin; niin että nyt sinä, Halstein, saat lähteä tiehesi."