Part 7

Nyt hän ei pysähtynyt ennenkuin kotipihassa, ja astui sitten suoraa päätä Gunnarin vuoteen ääreen. Tämä nukkuu, ja Æsa istuu hänen luonaan. Mutta Vigdis huutaa:

"Herää, isä, niin saat kuulla sanoman, joka hivelee mieltäsi -- minä olen koettanut vähentää häpeäämme, sillä nyt olen surmannut Eyolv Arnenpojan."

Gunnar käskee nostamaan itsensä koholle, ja Vigdis kertoo retkestään. Sitten pyytää hän Vigdistä kumartumaan alas, että hän saattaisi suudella tätä, ja sanoo:

"Sinä olet ollut rohkea kuin mies -- sellaista odotinkin sinusta. Enkä minä nyt enää kanna kaunaa sinua kohtaan vaikka annoit tuon islantilaisen viekoitella itsesi, vaan toivon kaikkea hyvää sinulle ja lapsellesi."

Vigdis kertoi nyt kohdanneensa Kollin, ja Gunnar kysyi, oliko tämä tuntenut hänet.

"En tiedä", vastasi Vigdis, "mutta veitseni hän tuntee -- minä unohdin sen Eyolvin rintaan."

Gunnar sanoi silloin:

"Vähänpä minussa nyt on teidän puoltajaanne, ja saattaa kestää kauan, ennenkuin Skofte ennättää takaisin miestemme kera. On siis paras, että otat pojan ja lähdet viipymättä Grefsiniin. Uskon, ettei Kaare ole unohtava hyvyyttä, jota minä olen osoittanut häntä kohtaan aina. Mutta Olav ottakoon kaiken tavaran ja kätkeköön sen syväntöön, joka on joessa ulkolatomme kohdalla, eteläisen mäen alla."

"En tahtoisi jättää sinua yksin, isä," sanoi Vigdis. Mutta Gunnar lausui:

"Tahdon, että pelastat lapsen ja itsesi, sillä en halua nähdä sukuni sammuvan -- eikä minussa ole enää paljon voimaa; olen elänyt tarpeeksi. Menkää heti Grefsiniin Æsan kanssa."

Æsa sanoi:

"Minä en jaksa hiihtää, enkä lähde sinun luotasi, Gunnar, sillä sinä olet ollut niin hyvä minulle ja lapsilleni. Emmehän myöskään tiedä, aikooko Koli hyökätä tänne tänä iltana. Mutta Vigdis menköön vain täältä, Kaare on varmasti auttava meitä."

Niin päätettiin siis, että Æsa jäisi Gunnarin luo, koska häneen eivät pystyneet mitkään houkutukset. Vigdis meni aittaansa, herätti pojan ja puki hänet matkalle. Hän keräsi kalleimmat kultakorunsa nahkapussiin, ja pisti siihen myös hiukan leipää ja savustettua lihaa, sillä hänellä ei ollut aikaa syöttää poikaa ennen matkalle lähtöä. Sitten hän nosti tämän käsivarrelleen ja meni isänsä eteen jäähyväisille. Gunnar suuteli heitä molempia. Sitten Vigdis heitti hellät hyvästit Æsalle ja toivotti rauhaa taloon jääville.

XXII.

Tämän jälkeen hän lähti ulos ja työnsi sukset jalkaansa sekä sitoi ne kiinni hihnoilla. Suksisauva, jonka hän valitsi, oli varustettu pitkällä rautapiikillä ja hihnalla. Hän köytti pojan lujasti selkäänsä huivilla ja lähti nopeasti kohti pohjoista.

Oli auringonlaskun aika, ja hanki oli niin kovaa, ettei suksista jäänyt juuri merkkiäkään lumeen, vaikka Vigdiksellä oli poikakin selässään. Hän laskeutui joelle ja hiihti sen rantaa ylävirtaan, kunnes löysi paikan, missä jää oli vahvaa. Silloin hän hiihti yli ja alkoi nousta rinnettä. Se oli vaivalloista, ja hän oli sitäpaitsi väsynyt aikaisemman retkensä jälkeen. Saavuttuaan tasaiselle maalle, seisahtui hän katsomaan taakseen. Taivas punoitti vuonon puolella, mutta ihmisiä ei näkynyt missään silmänkantaman päässä. Seutu olikin siihen aikaan hyvin metsäistä ja tiheikköistä.

Vigdis pyrki Grefsiniä kohti. Hän kulki hitaasti, ja tähdet alkoivat jo syttyä, ennenkuin hän ehti talojen kohdalle. Missään ei näkynyt valoa hänen tullessaan pihamaalle, ja kaikki ovet olivat suljetut. Vigdis hiihti tuvan luo ja kolkutti suksisauvallaan seinään, mutta kukaan ei tullut ulos, eikä missään kuulunut muuta ääntä kuin lehmien liikkeet navetasta. Silloin hän ymmärsi, ettei ketään ollut kotona.

Seisoessaan siinä aprikoiden mitä tehdä, on hän laskenut lapsen lumelle, saadakseen hengähtää. Äkkiä tämä nykäisee häntä helmasta ja osoittaa kädellään laaksoon. Vigdis katsoo sinne ja näkee taivaalla punaisen loimun Vadinin kohdalla: Se kasvaa kasvamistaan, ja ylinnä näkyy tummaa savua. -- Poikaa peloittaa, se alkaa itkeä ja kätkee päänsä Vigdiksen syliin. Silloin tämä nostaa hänet ilmaan ja sanoo:

"Nyt ne polttavat isoisän ja Æsan, kasvatusäitini -- katso tarkoin, ettei se unohdu mielestäsi."

Hän näkee, miten tuli kasvaa ja loimut kohoavat korkealle, näkee savun muuttuvan punaiseksi ja kullankarvaiseksi: tuli on tarttunut vilja-aittaan, heinät ja jyvät sinkoavat kipunoina taivasta kohti, koko seutu on valoisa kuin päivällä aina Grefsiniin asti. -- Äkkiä hän näkee miehiä rientävän suksilla rinnettä alas jokea kohti, ja nyt hänestä ei enää ole turvallista jäädä paikalleen, vaan tuntuu paremmalta piiloutua metsään.

Vigdis ottaa pojan taas selkäänsä ja hiihtää niin nopeasti kuin sukset kulkevat. Hän arvelee olevan parasta seurata kappaleen matkaa latua, joka vie talosta poispäin, että ne, jotka ehkä ajaisivat häntä takaa, eivät niin helposti löytäisi hänen jälkiään. Ja hän hiihtää pohjoista kohti, sillä hän tiesi Storvandetin rannalla, ylempänä rinteellä asuvan ihmisiä, eikä hän luullut takaa-ajajien häntä sinne asti seuraavan.

Metsässä on pimeä hänen joutuessaan sinne, ja hän kulki lumen kajastuksen mukaan harjannetta kohti. Hangella on vaikea päästä eteenpäin -- ja hän lankesi useamman kerran lyöden veriin kätensä ja kasvonsa. Yö oli kylmä, mutta hän ei huomannut sitä, sillä hiki valui pitkin hänen ruumiistaan, ja hänen sydämensä jyskytti niin, että hän luuli sen halkeavan. Mutta pahinta oli kuitenkin, että poika piteli kiinni hänen kaulastaan, ja hän oli vähällä tukehtua noustessaan mäkeä.

Vihdoinkin hän huomasi tulleensa harjanteen laelle, ja nyt oli helpompi kulkea eteenpäin. Mutta täällä ei näyttänyt liikkuneen ihmisiä milloinkaan. Vigdis näki yhä tulen hohteen etelästä kuusenlatvojen lomasta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta se oli jo paljon vaaleampi.

Jonkun ajan kuluttua alkoi poika taas itkeä; sillä oli kylmä ja nälkä.

"Älä itke, pikkuinen", sanoi äiti. "Pian tulemme taloon, ja silloin sinä saat puuroa ja pääset sänkyyn."

"Joko me kohta tulemme sinne?" kysyi poika.

"Aivan kohta", sanoi Vigdis.

Hän irroitti vaipan hartioiltaan, kääri sen lapsen ympärille, niin että se tuli olemaan kuin pussissa, ja sitoi pussin selkäänsä. Samassa hän näki vaaleamman aukeaman, joka vietti alaspäin. Hän lykki sauvallaan minkä jaksoi ja antoi suksien luistaa; ja niin hän pääsi eteenpäin taival taipaleelta, vaikka rinne oli epätasaista ja rytöistä. Ja joka kerran kun hänen suksensa pysähtyivät, tunsi hän polviensa vapisevan ja hien juoksevan virtana. Tähdet olivat syttyneet taivaalla, mutta metsässä oli kammottavan pimeää, sillä kuu nousi näkyviin vasta aamuyöstä.

Vihdoinkin hän näki edessään valkoisen tasangon, jonka täytyi olla järvi. Hän haki pääsyä järvelle ja lähti liikkeelle, mutta törmäsikin puuta vasten ja kaatui pitkäkseen, tuntien samalla vasemman suksen löysääntyvän jalastaan. Hänellä oli veitsi matkassa, ja sillä hän katkaisi pajusta varvun sekä korjasi hihnaa. Pojan hän pani siksi aikaa istumaan lumelle.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin hän sai suksensa kuntoon ja saattoi jatkaa matkaa. Hän kysyi pojalta, nostaessaan tämän maasta:

"Onko sinun kylmä, poikaseni?"

"Ei", sanoi tämä. Vigdis koetteli hänen käsiään, ja tunsi, että ne olivat kylmät kuin jää; poika ei huutanut kun hän puristi niitä, ja siitä hän ymmärsi pojan palelluttaneen ne. Silloin hän otti tämän syliinsä ja hieroi häntä lumella siihen asti kuin poika rupesi itkemään kivusta. Sen jälkeen hän kääri tämän uudestaan vaippaansa ja lähti vihdoinkin järveä kohden luoteiseen päin, missä talojen piti olla.

Nyt hän huomasi itse kylmettyneensä poikaansa hoidellessaan. Ja jäällä puhalsi läpitunkeva tuuli pohjoisesta. Vigdis kulki vasten tuulta, se tunkeutui hänen likomärkien vaatteittensa läpi, ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi liikkunut alasti. Hän seurasi järven läntistä rantaa tähyillen taloja, mutta niitä ei näkynyt missään. Hiihdettyään pitkän aikaa näki hän vaalean törmän, jossa näytti olevan tupa. Hän nousi törmälle, ja siellä oli lato. Vigdis oli nyt niin uupunut, ettei hän jaksanut kulkea edemmäksi. Hän haki oven, ja se oli auki; sitten hän irroitti suksensa ja kömpi sisään. Ladossa oli pilkkopimeä, eikä siellä ollut sen lämpimämpi kuin ulkona, mutta hän hapuili käsillään kunnes löysi vähän heiniä nurkasta. Niihin hän sitten kaivautui, vaikka heinät olivat jääkylmiä, eivätkä lämmittäneet paljon.

Poika kysyi nyt, olivatko he perillä, ja saisiko hän pian puuroa.

"Ihmiset eivät ole kotona", sanoi Vigdis. "Sinua taitaa väsyttää -- ruvetaan nukkumaan, niin ne tulevat pian takaisin."

"Minulla on niin nälkä", sanoi pienokainen. Vigdis otti silloin pussistaan vähän leipää ja lihaa, pureskeli niitä ja työnsi purun pojan suuhun. Tämä tyyntyi, mutta tärisi kylmästä, kuten äitikin. Silloin aukaisi Vigdis vaatteensa edestä ja painoi pojan paljasta poveaan vasten. Sitten hän kääri vaipan heidän molempien ympäri, ja kouhotti heiniä peitoksi. Poika vaipui uneen, ja Vigdis lämpeni vähän, kun tämä hengitti hänen rintaansa vasten. Hän nukahti itsekin pari kertaa, mutta silloin hänestä tuntui kuin hän olisi kahlannut lumessa pimeällä harjulla, ja hätkähti hereille. Poika havahtui myös, mutta äiti viihdytti sitä sellaisella lepertelyllä, jota naiset käyttävät puhuessaan pikkuisille lapsille.

Näin he sitten makasivat hyvän aikaa, pakkasen paukahdellessa nurkissa. Seinän raosta näki Vigdis kuun alkavan paistaa lumelle. Poika heräsi taas, ja sitä janotti. Vigdistä janotti itseäänkin, ja hän aikoi lähteä ulos hakemaan lunta, tunteakseen, jaksoiko hän liikkua, ollessaan näin kohmettunut. Poika itki, eikä tahtonut päästää häntä lähtemään, vaan riippui hänen käsivarressaan, kun hän meni ovelle.

"Nyt ne tulevat kotiin", sanoi lapsi, ja silloin Vigdis näki miehiä olevan tulossa jäätä pitkin kaukana etelässä, tulisoihdut kädessä. Hän pisti sukset jalkaansa taas, ja kuljettuaan jonkun matkaa tuntui se hänestä paremmalta kuin olo ladossa. Mutta hän rupesi ihmettelemään, mihin tämä retki päättyisi. Hän oli joutunut rantaan ja alkoi hiihtää sitä pitkin. Hän muisti kuulleensa jonkun joen juoksevan Hakedalin järveen, ja ajatteli seurata sitä niin pitkälle, että kohtaisi taloja, mutta ei tiennyt, pitkältikö sinne oli matkaa. Ja sitä mukaa kuin hän kulki, tunsi hän voimainsa vähenevän, ja ajatteli viimein, ettei nyt ollut enää muuta neuvoa kuin paneutua kuusen alle poikineen ja jäädä siihen -- eikä tuo olisi ollut suuri vahinko. Mutta kuitenkin hän hiihti hiihtämistään ja pääsi siten suuren järven yli, ponnistaen uudestaan vasten tuulta. Silloin hän kuuli kaukaa suden ulvontaa, paransi vauhtiaan ja toivoi, etteivät sudet kenties vainuaisi heidän jälkiään kovassa pakkasessa.

Viimein hän ei enää kuullut susien ulvontaa, vaan ainoastaan joen kohinan alempaa. Kuu paistoi taivaalta kylmän kirkkaana, ja lumella näkyvät varjot olivat pitkät ja tummat. Hän näki suuren tumman aukon puiden alla, eikä jaksanut kauemmas. Hän ryömi sen sisään, taittoi kuusenhavuja ympäriltään ja asettui istumaan vetäen jalat alleen. Hän kietoutui pojan kanssa havujen sisään ja veti tämän itseään vasten, että lapsella ainakin olisi lämmin. Hän nojasi leukansa sen päätä vastaan ja sitten hän ei tajunnut enää mitään, istua kyyhötti vaan siinä poika sylissään unen horroksessa.

XXIII

Päivä rupesi valkenemaan, ja Vigdis näki nyt istuvansa korkean vaaran rinteellä. Se kohosi suoraan taivasta kohti hänen takanaan, mutta alhaalla juoksi virtava joki halki ahtaan laakson. Poika nukkui. Se ei näyttänyt kärsineen vauriota yöllisestä retkestä, ja Vigdis päätti koettaa pyrkiä ihmisten ilmoille. Mutta hän ei tiennyt, missä oli, ja hän oli niin lopen näännyksissä, että jäi istumaan paikalleen.

Hetken kuluttua hän koetti kohota seisomaan, mutta samassa kun hän liikahti, kuului kilahdus vierestä, ja nuoli sujahti puiden lomitse kuusen tyveen hänen päänsä yläpuolella. Ja sen heiluessa siinä ilmestyy hänen eteensä mies, nuolen ampuja, sukset jalassa. Hän pysähtyy nähdessään naisen, ja hänen ällistyksensä on niin rajaton, ettei hän aluksi saa sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyy:

"Onko täällä ihmisiä?"

Vigdis ei jaksa vastata. Silloin mies tulee hänen luokseen ja näkee, että siinä on lapsikin, sekä ällistyy yhä enemmän. Hän on vankka mies, hänellä on vaalea kiharainen tukka ja parta. Hän on puettu ylt'yleensä nahkoihin, ja hänellä on kirves vyössä, kaaripyssy olalla ja keihäs kädessä.

Hän kysyy nyt Vigdikseltä, miten tämä on joutunut tänne, mutta Vigdis istuu vain paikallaan tuijottaen häneen, voimatta vastata mitään. Silloin sanoo poika:

"Ne polttivat isoisän talon."

"Milloin se tapahtui", kysyy mies, "ja missä se talo oli?"

"Minä olen Vadinista", sanoo Vigdis. "Se tapahtui tänä yönä."

"Oletko sinä kulkenut tänne tänä yönä?" kysyy mies. -- "Olipa se matka, jollaista minä en ole kuullut kenenkään naisihmisen tehneen."

Kotvasen kuluttua hän sanoo:

"Sinun täytyy tulla sisään -- minun tupani ei ole varsin suuri, mutta on se toki parempi kuin sinun sijasi tässä."

Hän auttaa Vigdiksen jaloilleen, tukee häntä vyötäisiltä ja aikoo ottaa pojan syliinsä. Mutta tämä pitelee kiinni äidistään eikä tahdo mennä vieraan syliin, ja silloin Vigdis sanoo voivansa kantaa hänet itsekin. Mies kiertää nyt käsivartensa hänen ympärilleen ja lähtee laskeutumaan hänen kanssaan jokea kohti. Hetken perästä hän huomaa, että toinen tuskin pysyy seisallaan. Silloin hän irroittaa sukset hänen jaloistaan ja ottaa syliinsä Vigdiksen lapsineen ja vielä tämän suksetkin sekä kantaa heitä pitkän matkaa. Vigdis tajuaa tuskin mitään, ennenkuin he tulevat ahtaaseen rotkoon. Siellä on pieni tupa, ja sen luona mies laskee heidät maahan.

"Sinun kätesi on pahan näköinen," sanoo hän nostaen ylös Vigdiksen vasemman käden. Silloin tämä näkee, että se on vihertävä ja kirkas kuin jää. Mies vetää nyt kengät ja sukat hänen jaloistaan ja hieroo niitä kauan lumella. Mutta toinen käsi ei tahdo tulla entisen näköiseksi. Viimein hän sentään taluttaa Vigdiksen tupaan, ja vie hänet suoraapäätä sänkyyn sekä antaa hänen juoda sarvesta. Ja Vigdis vaipuu uneen, vaikka kättä kivistää.

Illansuussa hän heräsi ja näki silloin, että liedellä paloi tuli ja sen ympärillä istui kolme miestä repaleisiin vaatteisiin puettuina, mutta täysissä aseissa ja kalliita koruja yllään. Siinä oli se mies, jonka hän oli tavannut metsässä, ja kaksi muuta.

Kipu kädessä lisääntyi niin, että hän tuskin saattoi syödä ruokaa, jota miehet hänelle tarjosivat. Ja yhä julmemmaksi se yltyi yöllä, tuntuen leviävän koko käsivarteen ja rintaan saakka.

Aamulla kysyi mies, jonka hän oli ensiksi tavannut -- hänen nimensä oli Illuge -- miten hänen laitansa oli. Vigdis vastasi, että hänen kättänsä vihloi niin, ettei hän ollut tuntenut milloinkaan semmoista tuskaa, ja kysyi luuliko toinen sen vielä paranevan.

Mies katsoi kättä ja tuumi, että pahalta se näytti. Silloin Vigdis sanoi:

"Saat sitten tehdä minulle sen avun, että hakkaat poikki nämä kolme sormea."

Illuge katsoi häneen pitkään, mutta arveli viimein, että parasta se olisi. Ja kävi niin. Toinen hänen tovereistaan otti Vigdiksen syliinsä ja piteli häntä kiinni, ettei hän voisi liikahtaa, ja Illuge katkaisi kolme vasemman käden keskimmäistä sormea. Vigdis ei valittanut, sanoi vain, kun se oli tehty:

"Sinä olet väkevä mies, Illuge, mutta sinulla on kepeä käsi."

Illuge sitoi nyt haavat ja vei hänet sänkyyn. Vigdis sairasteli muutaman päivän, mutta sitten hänen tilansa parani, ja hän saattoi kertoa miehille retkestään.

XXIV.

Nuo kolme miestä, jotka asuivat majassa, olivat henkipattoja. Vigdis muisti kuulleensa moisista mellastelijoista, joiden tähden oli vaarallista liikkua pohjoisissa metsissä. Kaksi näistä oli veljeksiä, nimeltään Ille Hermod ja Einar Hadelantilainen, mutta kolmas, Illuge, oli tullut pohjoisesta.

Hän oli hyvin komea mies, pitkä ja sorjavartaloinen; hänellä oli pienet kädet ja jalat, kauniit kasvojen piirteet, kyömynenä, siniset silmät ja pitkä, kihara, vaalea tukka sekä parta.

Eräänä aamuna, Vigdiksen voidessa jo paljon paremmin, tuli Illuge hänen luokseen kun hän istui kahdenkesken poikansa kanssa. He juttelivat vähän aikaa, sitten sanoi Illuge:

"Olen neuvotellut kumppanieni kanssa eräästä seikasta. Tänne metsään ei ole helppo saada ketään naista. Sinä et ole paljon paremmassa asemassa kuin me, kun olet kodistasi karkoitettu. Olemme nyt päättäneet niin, että sinä saat jakaa minun vuoteeni, ja keväällä minä rakennan oman tuvan ja raivaan maata pohjoisemmaksi järven rantaan. Hermod ja Einar koettavat myös saada itselleen vaimon tänne."

Vigdis istui poika sylissään. Hän vastasi:

"En usko, Illuge, että sinä tahdot ottaa minut pakolla."

Illuge vastasi vähän mietittyään:

"En tahdo ottaa sinua pakolla -- vaan en ymmärrä, mitä muuta sinä voit toivoa; sillä lopuksi sinun kuitenkin täytyy ottaa joku meistä, ja silloin minulla mielestäni on suurin oikeus sinuun. Täällä on muuan hyvä kala- ja riistapaikka tässä järven rannalla, jota me kutsumme Karhujärveksi. Ja olisihan sinulla ja pojallasi kuitenkin parempi olo, kuin mitä saatoit toivoa, kun minä löysin teidät."

Vigdis vastasi:

"Lienette paljon siivompia kuin tuollaisilta miehiltä sopisi odottaa, jos aiotte raivata itsellenne maata tänne metsien keskelle -- en ymmärrä kuinka ette halua takaisin ihmisten ilmoille. En usko, että yksikään mies uskaltaisi kieltää teiltä asuntorauhaa minun kotiseudullani, sillä siellä ei ole ketään teidän vertaistanne."

Illuge tuumi, ettei ollut niin helppo lähteä metsästä, kuin Vigdis näytti luulevan.

Silloin sanoi Vigdis:

"Minä en aio sallia Koli Arnenpojan, joka poltti isäni taloineen, karkoittaa itseäni ja poikaani mannultani -- vaikka olen vain yksinäinen nainen, ja nuorikin. Tiedän, minne isäni kätki kalleutensa ennenkuin kuoli, ja aion saada ne takaisin. Mutta jos sinä ja ystäväsi tahdotte auttaa minua, olen minä jakava kaiken teidän kanssanne, kuten kumppanien sopii, ja meidän kohtalomme on oleva sama."

"Sinä olet uskalias nainen", vastasi Illuge, "mutta Aaslo on liian lähellä, ja tekomme liian tunnetut siellä. Se voisi vielä käydä, ellei kuningas Olav olisi Hadelandissa tänä talvena."

Nyt sanoi Vigdis:

"Se olisi ehkä parasta meille kaikille. Minulla on raskaita valituksia esiintuotavana kuninkaalle -- ja olen kuullut hänen saarnaavan uutta oppia sekä olevan hyvin lempeän kaikille, jotka antavat kastaa itsensä. Mutta minun kotiseudullani on monta, jotka palvelevat vanhoja jumalia ja uhraavat Torille. Olen ajatellut lähteä kuningas Olavin eteen, ja ellei kukaan teistä uskalla lähteä mukaan, riittää, jos joku teistä neuvoo minulle tien metsän läpi. Uskon varmasti asemani paranevan -- ja jos niin käy, on teidän osanne oleva yhtäläinen kuin minun."

Tämän jälkeen ei Vigdis puhunut henkipattojen kanssa enempää tästä asiasta. Einar Hadelantilainen, nuorin heistä, olisi ollut halukas lähtemään mukaan, saadakseen takaisin perintötalonsa, ja Hermod sanoi kyllästyneensä jo kauan sitten tähän elämään; hänen halunsa veti merille ja vieraisiin maihin. Illuge oli vähimmin taipuisa ja esitteli usein Vigdikselle, heidän ollessaan kahden, että tämä tulisi hänen vaimokseen. Vigdis vastasi siiloin, että siitä ehdittiin puhua sittenkuin hän oli saanut takaisin Vadinin. Ja asia päättyi siihen, että Illuge lupasi seurata häntä Hadelandiin kuninkaan puheille.

XXV.

Vigdis ja Illuge tulivat kuninkaankartanoon sinä päivänä, jolloin kuningas Olav ja hänen henkivartijansa viettivät palmusunnuntaita. He saivat majapaikan eräästä läheisestä talosta.

Puolipäivän jälkeen lähtivät he kuninkaan asunnolle, ja Vigdis pyysi, että hänet vietäisiin kuningas Olavin eteen. Hän oli somistautunut niin sieväksi kuin suinkin, ja hän astui esiin arvokkain ja säädyllisin elein sekä esitti selvästi valituksensa. Kuningas katseli häntä istuimeltaan, hänen siinä puhuessaan, ja kun Vigdis oli ehtinyt loppuun, sanoi hän:

"Sinä olet kärsinyt suurta vääryyttä, jos asia on, kuten väität -- ja noita Arnenpoikia minä olen kuullut mainittavan ennenkin ilkivaltaisiksi miehiksi. Mutta kuka on seuralaisesi?"

Illuge astui nyt esiin näin sanoen:

"Minua kutsutaan Illuge Vaaleaksi, herra, ja viime vuodet olen oleksinut eteläisissä metsissä."

Kuningas rypisti kulmiaan ja vastasi:

"Olen kuullut nimesi ennen -- vaan olisi kenties parempi, ettei asia olisi niin. Ja sinunkin asiallesi, Vigdis, olisi parempi, jos olisit valinnut puoltajiksesi muita kuin henkipattoja ja sissejä."

"Herra kuningas", sanoi Vigdis, "nämä miehet ovat auttaneet minua ja pelastaneet oman sekä poikani hengen silloinkuin minun täytyi paeta kotoani kuin mikäkin narttu. Ja Illuge lähti pyynnöstäni opastamaan minua tänne, vaikka hän on lainsuojaton, pannen siten alttiiksi elämänsä. Siksi ei minun sovi ottaa vastaan mitään apua teiltä, herra kuningas, ennenkuin lupaatte turvata hänen henkensä sekä annatte hänen palata rauhassa takaisin metsiin, ellette salli hänen pyrkiä sovintoon kanssanne."

Kuningas antoi nyt Illugelle turvan pääsiäisen ajaksi sekä lupasi puhua heidän asioistaan tarkemmin toiste. Ja hän pyysi heitä olemaan vierainaan siihen asti, kunnes kaikki olisi selvä, ja puheli lähipäivinä usein Vigdiksen kanssa, tahtoen kuulla tarkoin Eyolv Arnenpojan surmasta ja Vigdiksen elämästä sen jälkeen.

Pääsiäislauantaina hän kutsutti Vigdiksen luokseen. Hän istui yksin tuvassa ja pyysi Vigdiksen viereensä penkille. Alkoi olla ilta. Hän kysyi nyt yhtä ja toista Illugesta, sekä oliko tämä sen lapsen isä, joka hänellä oli mukanaan. Vigdis vastasi kieltäen, ja sanoi, ettei heidän välillään ollut mitään sellaista, jota kuningas tarkoitti.

Kuningas Olav kysyi nyt, kuka tuon pojan isä oli, missä hän on ja miksi Vigdis ei ollut naimisissa.

"Tiedän hänestä hyvin vähän, herra kuningas", vastasi Vigdis, "hän ei ole kotoisin tästä maasta. Olin nuori ja ymmärtämätön ja annoin viekoitella itseni -- mutta en tahtoisi puhua hänestä ja niinpä pyydän, ettette kyselisi enempää tästä asiasta."

Silloin laskee kuningas käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoo:

"Kauan sinä et ole istuva leskenä, Vigdis, sillä olet kaunis ja viisas."

Vigdis tahtoi nousta paikaltaan, mutta kuningas Olav vetää hänet polvelleen. Silloin sanoo Vigdis:

"Minulle on tapahtunut sellaista, etten tahdo rakastaa enää toista miestä. Pyydän siis, herra, että päästätte minut sillä on jo myöhä."

Kuningas Olav nauraa, suutelee häntä ja sanoo:

"Tahdon mieluummin, että jäät luokseni -- emmekö me kaksi mielestäsi sovi yhteen, Vigdis? Sinun ei tarvitse katua, jos rupeat minun jalkavaimokseni, sillä palkitsen lempesi runsailla lahjoilla."

"Se ei ole arvonne mukaista, herra kuningas", vastaa nyt Vigdis, "voitte saada minkä neidon hyvänsä. Teidän ei ole tarvis juoda maljasta, josta toiset ovat juoneet."

Kuningas nauraa yhä enemmän, suutelee häntä jälleen sekä sanoo:

"Yhtä makeat ovat huulesi silti, Vigdis."

Samassa hän nostaa hänet koholle ja laskee hänet pitkäkseen penkille, ryhtyen leikittelemään hänen kanssaan.

Silloin työntää Vigdis kätensä hänen rintaansa vasten ja sanoo:

"Suurempia suruja sinä olet tuottanut hänelle, jota kutsut jumalaksesi, kuin sen, että nyt lasket minut menemään."

Kuningas Olav päästää hänet irti. Hetken kuluttua hän nousee ja sallii Vigdiksen mennä, jos hän tahtoo. Vigdis laskee jalkansa lattialle, mutta huomaa, ettei hänestä enää olisikaan yhtä vastenmielistä kuin äsken jäädä kuningas Olavin luo. Mutta kuningas istui yhä penkillä puhumatta hänelle enempää. Tuokion kuluttua hän siis nousi ja lähti tuvasta naisten puolelle.

Tuli sitten kaksi suurta pääsiäispyhää, eikä kuningas sinä aikana puhunut Vigdiksen kanssa. Mutta kolmantena päivänä hän lähetti taas sanan tälle. Silloin hänen luonaan oli paljon hänen miehiään.

Kuningas ilmoitti nyt päättäneensä lähettää saattoväkeä hänen kerallaan Grefsiniin auttamaan häntä hänen asiassaan, että kaikki kävisi niinkuin oikein oli. Hän lupasi myös auttaa Illugea ja hänen kumppaneitaan hankkimaan lainsuojaa. Mutta sen jälkeen hän vei Vigdiksen syrjemmälle ja kysyi katsoen tätä silmiin:

"Sanoppas minulle, Vigdis, -- aiotko mennä naimisiin Illuge Vaalean kanssa, kun olet saanut takaisin talosi?"

Vigdis katsoi silloin ylös ja vastasi: