Part 6

"Tuo lapsi itkee aivan kuin sillä olisi suuri suru -- se ei voi olla mikään kapalolapsi. Sillä minä olen huomannut, että vastasyntyneet huutavat niin rumasti -- aivan kuin kissan tai pöllönpoikaset -- niiden ääni ei muistuta ollenkaan ihmisen ääntä."

Vaimo meni sisään ja otti lapsen käsivarrelleen. Se oli parin vuoden vanha tyttölapsi. Lapsi tyyntyi heti päästyään äitinsä syliin, ja vähän ajan kuluttua se tahtoi alas ja alkoi juoksennella ympäri kukkia poimien. Se oli niin pieni, että kun se kumartui alas, astui se kolttunsa helmalle ja kellahti nurin. Vigdis nosti lapsen ylös, ja silloin tämä antoi hänelle kukat, jotka se oli kerännyt käteensä, mutta repinyt irti ilman varsia, niin että Vigdis pudotti ne heti. Silloin sanoi lapsen äiti:

"Näitä kukkia kutsutaan kohtalonkukiksi; anna tänne yksi, niin minä ennustan sinulle."

Vigdis antoi hänelle kukan, ja toinen alkoi sanella: "Tässä on ensiksi kaksi tummaa lehteä, ja sitten kaksi valkeata, mutta alimmainen näkyy olevan valkoinen alhaalta ja tumma laidasta. Se merkitsee, että sinä olet kokeva ensiksi suuria suruja, mutta sitten paljon iloa. Tuo tumma reuna tietää pahaa, se ei lupaa suruttomia vanhuudenpäiviä."

Vigdis vastasi:

"Huonostipa ennustit, enkä minä pyytänytkään sinua ennustamaan. Mutta tuossa on sinulle palkka vaivastasi." Näin sanoen irroitti hän soljen poveltaan ja antoi sen vaimolle. Sitten hän meni.

Niityllä oli sileä kallionselkä, jonka laidalla kasvoi pihlajia ja orjantappurapensaita ja alinna ruohikon rajassa kirjavanaan kohtalonkukkia. Tultuaan sinne, kävi Vigdis istumaan kallionkupeelle kädet polvien ympärillä, katsellen vuonolle, joka lepäsi tyynenä ja välkkyvänä etelän puolella auringon laskiessa harjanteiden taa. Hän jäi siihen pitkäksi aikaa -- eivätkä hänen ajatuksensa olleet iloiset muistellessaan Ljotia ja kääryä, minkä hän oli kätkenyt metsään. Hän oli usein tuuminut, mahtoiko se olla siellä vielä, vai oliko se jo kokonaan syöty. Hän muisti selvästi, että siinä paikassa, missä hän oli maannut tuona yönä, liikkui paljon muurahaisia ja muita inhoittavia eläviä, ja vaikka hän ei ajatellut tuota lasta suopein mielin, oli hänestä sentään ilkeätä ajatella muurahaisia sen kimpussa, ennenkuin se oli kuollut. Illan alkaessa hämärtää hän nousi ja lähti puolijuoksua kotiin. Pihalle tultuaan hän kohtasi Æsan, joka sanoi:

"Kylläpä sinä nyt säikähdytit minut, kasvatustyttäreni, en tiennyt, mitä ajatella, kun et sinä tullut takaisin ja kun tiesin, miten pimeänarka sinä olet."

Vigdis vastasi:

"Minä olen tullut pimeänaraksi ja metsänaraksi ja araksi omassa aitassani. Kurjaa on koko elämäni, paras olisi kun lopettaisin päiväni."

"Älä puhu noin ymmärtämättömästi, sinun voi vielä käydä hyvin", sanoi Æsa. "Olet niin nuori, että voit unohtaa mieliharmisi -- kukaan ei tiedä siitä mitään, vaan kaikki pitävät sinua kunniallisena neitona. Kaare rakastaa sinua, ja hän vie sinut rikkaisiin ja kunniallisiin oloihin."

"Se juuri on mielestäni kaikkein kauheinta", vastasi Vigdis, "olisi parempi, että häpeäni olisi kaikille tietty -- vaikka isäni ajaisi minut talosta. On niin vaikeata laskea leikkiä ja näyttää iloiselta, kuten ennen, kun en kuitenkaan saa mielestäni surkeutta, joka on tullut osakseni. Eikä siitä ole paljon apua, että ihmiset luulevat minua viattomaksi ja siveäksi neidoksi, kun meitä on kuitenkin kolme henkeä, jotka tiedämme, miten asia on. Ruumiissani on poistumaton, salainen merkki siitä -- en tiedä, miten olla, kun Kaare on alkanut kulkea kosioretkillään."

Kun he istuivat kahden aitassa illalla, alkoi Vigdis taas puhua:

"Eikö sinua, kasvatusäiti, haluttaisi lähteä etelään, hakemaan sukulaisiasi, jotka asuvat siellä salmien varsilla -- olet sanonut usein, että he ovat yhtä suuressa vallassa siellä kuin meidän sukumme täällä?"

Æsa vastasi:

"En tiedä, elävätkö sukulaiseni vai ovatko jo kuolleet, mutta minun on liian myöhäistä lähteä hakemaan heitä ja muuttaa toisiin oloihin. Vaan miksi kysyt minulta tätä?"

Vigdis oli pitkän aikaa ääneti, mutta sanoi viimein:

"Ennen tulin sinun luoksesi ja painoin pääni sinun syliisi, kun olin suruissani. Mutta nyt kaihdan sinua enemmän kuin ketään muuta."

Æsa ei vastannut. Silloin puhui taas Vigdis:

"Kadun, että kätkin tuon lapsen, sillä nyt herään joka yö sen ilkeään itkuun. Huonot olot olisivat minulle hyväksi, sillä niissä kivettyisi mieleni niin kovaksi, kuin soisin sen kivettyvän."

"Mitä sinä tarkoitat noilla sanoillasi?"

"Paras kosto olisi", vastasi Vigdis, "jos Ljotin pojasta tulisi hänen surmaajansa. Ei hän pääsisi helpolla sen hurjimuksen käsistä, jonka minä olisin kasvattanut vihaten ja piesten, kunnes hän olisi valmis käymään Viga-Ljotin kurkkuun."

Nyt sanoo Æsa hyvin hiljaa:

"Tahtoisin tietää, tarkoitatko totta sanoillasi."

"Tarkoitan", vastaa Vigdis. Kasvatusäiti sanoo silloin:

"Sinun tulee siis saada tietää, että poikalapsi, jonka synnytit kesällä, on poikani Skoften luona."

Vigdis nousi penkiltä, jossa hän oli istunut, ja jäi seisomaan ääneti ja kuolemankalpeana. Mutta sitten hän paiskautui takaisin penkille ja puhkesi rajuun itkuun, painaen päänsä pöytää vastaan.

Æsa sanoi:

"Kenenkään ei tarvitse saada tietää siitä. Minusta näyttää viisaimmalta, että asia pidetään salassa edelleenkin. Mutta olen nyt ilmaissut sen sinulle, että voit nähdä poikasi jos tahdot."

Mutta Vigdis vaikeroi yhä ja sanoi:

"Luulin olevani niin tuiki onneton, ettei elämäni voinut tulla enää onnettomammaksi. Mutta nyt en jaksa jäädä enää tälle seudulle, kun tiedän tuon pojan olevan elossa ja voivan ilmestyä eteeni -- oli paha, etten jaksanut upottaa sitä veteen; vaan olin niin näännyksissä. En usko sinun puhuneen totta."

Nyt Æsa lähti kirstunsa luo, otti sieltä esiin huivin, ja ojensi sen Vigdikselle. Tämä katsoi sitä -- se oli sama, joka hänellä oli ollut yllään tuona yönä; veripilkut näkyivät vielä, ja poimuihin oli tarttunut risuja ja sammalta. Vigdis viskaisi sen lattiaan ja sanoi itkien:

"Nyt saa isäni tietää kaiken -- en tahdo elää semmoista elämää, että minun on pyydettävä Skoftea tai jotakuta muuta salaamaan asioitani. En olisi ikinä uskonut, että sinä saattaisit pettää minut näin pahasti."

Æsa vastasi:

"Kun heräsin tuona aamuna ja huomasin, ettet sinä ollut vieressäni, pelästyin ja lähetin Skoften sinua hakemaan. Hän löysi silloin pojan ja otti sen haltuunsa. Se oli mielestämme niin herttainen lapsi, että hän päätti ottaa sen kasvatikseen. Mutta minä kerroin siitä sinulle siksi, että ajattelin mielesi ilostuvan kun kuulet, että sinulla oli mitä sievin poika elossa."

"Käyköön siis miten käy. Minä olen väsynyt kaikkeen."

Æsa vastasi:

"Älä sano niin. Kunniallinen syntyperä auttaa paljon -- taipua saa se, jolla on häpeä taakkanaan. Sen minä olen saanut kokea, ja tahdon kertoa siitä sinulle. Sitten voit tehdä kuten tahdot."

XVII.

Ja Æsa kertoi:

"Isäni nimi oli Harald Kultaparta. Hän oli kotoisin Sjellandista, Tanskan maalta. Olen usein kertonut sinulle huolettomasta kasvinajastani siskojeni parissa. Ingrid ja Astrid, sisareni, olivat täysikasvuisia, mutta minä olin kolmetoistavuotias kun lähdimme eräänä iltana salmen rantaan uimaan palvelusneitoinemme. Silloin siitä kulki ohi purjelaivoja; ne olivat Ölantilaisia viikinkejä. He nousivat maihin ja veivät meidät laivoihin; kukaan ei päässyt karkaamaan. Laivat olivat kolmen veljeksen, jotka ottivat kukin yhden meistä sisarista. He näkivät heti, ketkä neidoista olivat päällikönlapsia. Vanhimman viikingin nimi oli Arngrim. Hänen vieressään minä vietin seuraavan yön, ja sitten hän piti minua omanaan kaksi vuotta. Veljekset erosivat pian; toiset lähtivät kotiinsa, mutta Arngrim kulki merillä kesät talvet. Hän oli rohkea, voimakas ja kaunis mies, mutta kohteli minua kovuudella, kun hän ei saanut minua osoittamaan itselleen rakkautta. Sisaruksistani en saanut mitään tietoa, sillä Arngrim ei vastannut kysymyksiini.

"Hän teki laajoja retkiä ja sai monta voittoa. Hän säilytti minua komerossa kannen alla, mutta koska hän pelkäsi minun karkaavan, otti hän pois kaikki vaatteeni ja antoi sijaan kalliita nahkoja, mattoja ja korukapineita. Laivalla oli muuan nuori tanskalainen soturi, nimeltä Asbjørn, ja minä houkuttelin hänet karkaamaan kanssani kaikkine kultineni. Mutta Arngrim sai tiedon siitä ja tappoi Asbjørnin. Ja sen jälkeen hän oli vielä kovempi minulle.

"Kerran olimme ankkurissa Suderøernin luona. Silloin laski laivamme kylkeen norjalainen viikinkilaiva, ja nyt Arngrim kaatui. Gunnar, sinun isäsi, oli heidän päällikkönsä. Kun hän talutti minut ulos komerostani, menin Arngrimin verisen ruumiin viereen, laskeuduin polvilleni ja pesin tukkani hänen veressään muistaen, miten Arngrimin oli ollut tapana solmia se kaulansa ympärille yöllä. Mieluisempaa pesua en ollut saanut koskaan.

"Gunnar kysyi silloin nimeäni ja sukuani, sillä -- sanoi hän -- minä huomaan sinun olevan yhtä korkeasukuisen kuin kauniin. Niin puhelimme sen päivän ja illan. Gunnar lupasi viedä minut takaisin kotiini Tanskaan, puki minut komeisiin ja säädyllisiin vaatteisiin ja osoitti minulle niin suurta suopeutta, että rupesin rakastamaan häntä. Silloin hän sanoi toivovansa, että hän olisi vapaa vaimostaan, voidakseen kosia minua vanhemmiltani. Mutta minä tahdoin jäädä mieluummin hänen luokseen kuin palata sukuni turviin. Ja niin olin hänen laivallaan siihen asti kuin tunsin olevani raskaana. Ja silloin hän rakasti minua vielä enemmän, sillä Alvsøl oli lapseton.

"Hän toi minut tänne Vadiniin. Mutta niihin aikoihin tuli jaarlilta käsky sotaan, ja Gunnarin täytyi lähteä luotani. Hän pyysi Alvsøliä huolehtimaan minusta ja vaalimaan lasta kuin omaansa. Sen jälkeen erosimme, ja minä jäin yksin suruun ja ikävään. Alvsøl ja hänen kasvatusäitinsä olivat luonani synnyttäessäni pojan. He ottivat heti lapsen ja antoivat viedä sen metsään, käskien kaikkia sanomaan Gunnarille, että se oli kuolleena syntynyt ja uhaten minua hirmukuolemalla, jos ilmaisisin totuuden. Saapui sitten tieto, että Gunnar oli pahasti haavoittunut, eikä voisi palata pitkään aikaan. Silloin Alvsøl antoi viedä minut orjien rakennukseen. Erään nimi oli Svart. Hän suojeli minua toisia vastaan ja osoitti minulle suurta hyvyyttä, mutta sitten hän tahtoi minut vaimokseen. Alvsøl rakennutti hänelle tuvan metsään, saman tuvan, jossa Skofte nyt asuu, ja antoi kaikkien tietää, että minä olin orjan vaimo.

"Kun Gunnar palasi kotiin, ilmoitti Alvsøl minun menneen Svartin vaimoksi, ja silloin Gunnar suuttui niin, että hän oli tappaa meidät molemmat. Mutta minä kerroin hänelle pojasta, jonka Alvsøl oli antanut viedä metsään ja kaikesta muusta, mikä sitten seurasi. Silloin hän ajoi Alvsølin talosta ja pyysi minua ja Svartia hoitamaan taloaan. Mutta minä kehoitin häntä mieluummin ottamaan uuden vaimon, ja niin hän nai Herdiksen, sinun äitisi, joka oli nuorempi ja kauniimpi kuin mitä minä olin enää. Hän kuoli, kuten tiedät, sinun syntyessäsi. Silloin minä pyysin saada kasvattaa sinut, ja hän suostui siihen. Sen jälkeen olen hoitanut emännyyttä hänen talossaan, ja Gunnar on pitänyt huolen kaikista pojistani ja lahjoittanut heille vapauden. Enkä minä voi kyllin kiittää hänen hyvyyttään."

XVIII.

Nyt sanoi Vigdis:

"Ihmeellisintä kaikesta, mitä sinä olet kertonut, on mielestäni se, että sinä saatoit jäädä orjan luokse, jolle sinut oli väkipakoin annettu -- minä olisin pyytänyt Gunnaria sitomaan hänet villien hevosten väliin."

Æsa vastasi:

"Gunnarin oli kunniallisempaa ottaa itselleen rikas ja korkeasukuinen vaimo kuin pitää minut talossaan. Mutta eniten minä epäröin siksi, että minulla oli Svartin lapsi -- en tahtonut, että minulta riistettäisiin poikani toisen kerran."

"Sinulla on toisenlainen luonto kuin minulla, kasvatusäiti," lausui Vigdis. Hetken kuluttua hän sanoi: "Ei hänellä ollut suurta iloa äidistänikään -- ja se pienenee yhä, kun hän saa tietää minun lapsestani."

"Anna pojan olla siellä, missä se on, niin kauan kuin Gunnar elää", sanoi Æsa. "Sitten voit ottaa hänet luoksesi suruasi lohduttamaan. Kai me keksimme jonkun keinon Kaaren varalta."

Vigdis laski kädet syliinsä ja katsoi tuleen. "Minä en jaksa enää kantaa surua ja tuskaa ja aprikoida keinoja", sanoi hän, "otan mieluummin vastaan sen, mikä on tuleva; se ei voi olla pahempaa, kuin mitä jo olen saanut kestää."

Hän otti huivin maasta, lähti ovelle ja kutsui luokseen miehen, joka oli pihalla hakkaamassa puita.

"Vie tämä huivi Skoftelle", hän käski, "ja sano, että hän tulisi tänne yöllä ja toisi minulle sen, minkä hän löysi tämän huivin keralla."

Sitten hän palasi takaisin ja istuutui lieden ääreen. Æsa tuli istumaan hänen viereensä. Pitkään aikaan he eivät puhuneet sanaakaan. Viimein sanoi Æsa:

"Kestää kauan, ennenkuin Skofte ehtii tänne. Olisi parempi mennä levolle."

"Mene sinä maata", vastasi Vigdis.

Æsa jäi istumaan ääneti. Sitten sanoi Vigdis taas:

"Mene nyt levolle, Æsa."

Kasvatusäiti kuuli hänen äänestään, ettei ollut hyvä panna vastaan; hän paneutui siis sänkyyn, mutta ei nukkunut. Vigdis jäi istumaan paikalleen. Hän ei hievahtanut muuta kuin tulta korjaamaan, ja kun se oli sammumaisillaan, nousi hän lisäämään puita ja meni sitten taas paikalleen. Näin kului yö kukonlauluun saakka.

Hetkistä myöhemmin kuului kolkutus ovella.

"Mene avaamaan, Æsa", käski Vigdis.

Æsa teki niin, ja Skofte tuli sisään. Hän kantoi poikaa käsivarrellaan taljaan kiedottuna. Vigdis nousi, otti tervastikun ja sytytti sen liedestä. Skofte pani pois taljan ja nosti lapsen tulen valoon. Se alkoi itkeä, sillä se oli ehtinyt nukahtaa matkalla.

Vigdis katsoi poikaa, mutta ei koskenut siihen. Se oli pieni ja laiha ikäisekseen; sillä oli pitkät mustat hiukset ja vaaleansiniset silmät, ja se oli hyvin Ljotin näköinen.

Skofte laski sen lattialle, sillä hän tahtoi näyttää, että se osasi jo seistä kun siitä piti kiinni -- mutta kävellä se ei vielä osannut. Lapsi itki koko ajan ja piti kiinni kasvatusisän vaatteista.

Vigdis heitti tervastikun tuleen ja kävi istumaan entiselle paikalleen. Kun ei lapsi tahtonut herjetä itkustaan, sanoi Skofte:

"Se itkee siksi, että sillä on uni -- muuten se ei itke koskaan."

"Pane se sitten nukkumaan", vastasi Vigdis, "se herättää muuten koko talon."

Æsa otti pojan käsivarrelleen ja aikoi kantaa sen sänkyyn, mutta silloin sanoi Vigdis:

"Minä en huoli sitä sinne -- vie se jonnekin muualle. Ja sinä Skofte saat mennä tupaan maata. Minä palkitsen sinut runsaammin kuin tuon pojan tähden olisi tarpeen."

Æsa laski lapsen penkille ja kävi itse sen viereen. Vigdis istui valveilla koko yön.

XIX.

Aamulla Æsa Haraldintytär meni Gunnarin luo, joka vielä makasi sängyssä; hän käski palvelusväen ulos ja istuutui Gunnarin sängyn laidalle, ja he puhelivat kauan. Tämän jälkeen Gunnar nousi vuoteesta ja meni tapaamaan Vigdistä tämän aittaan.

Vigdis nousi paikaltaan hyvin kalpeana ja peloissaan isän astuessa sisään. Mutta Gunnar ei sanonut paljoa, ja Æsa pysytteli koko ajan hänen lähellään. Gunnar meni katsomaan poikaa ja sanoi:

"Näkyy kyllä, kuka hänen isänsä on."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin sanoi Gunnar:

"Mieleni on usein ollut raskas siitä, että minulla oli vain yksi lapsi, eikä yhtään poikaa. Mutta olen luullut olleeni hellä sinulle ja karttaneeni kovuutta. Toivoin näkeväni sinut iloisena ja arvossapidettynä ennen kuolemaani. Mutta parempi olisi ollut, että olisin kuollut lapsetonna, kuin että minun nyt täytyy kuulla mainittavan sinua huoraksi ja nähdä äpäröiden häärivän ympärilläsi vanhuuteni päivinä."

Vigdis vastasi:

"Toden sanoit, isä. Parempi olisi ollut, ettei sinulla olisi tytärtä ollutkaan."

Enempää Gunnar ei sanonut, vaan lähti pois.

XX.

Aika kului, ja Vadinissa elettiin hiljalleen; harva tulija eksyi taloon, eikä Gunnaria ja hänen väkeään juuri myöskään nähty muualla. Gunnar oli pannut asian kovasti pahakseen, hän vanheni nopeasti, kävi kumaraksi ja raihnaaksi.

Poika kasvoi talossa. Æsa vaali sitä ja oli kiintynyt siihen, mutta Vigdis ei osoittanut lasta kohtaan pienintäkään hellyyttä, eikä ollut antanut sille edes nimeä. Hän oli alati murheissaan, eikä liikkunut ulkopuolella Vadinin pihan.

Eräänä päivänä olivat Vigdis ja Æsa pirtissä leipomassa, ja poika juoksenteli edestakaisin. Hän oli kahden vuoden vanha. Æsa leipoi kaksi pientä kakkaraa, näytti ne pojalle ja lupasi paistaa ne hänelle. Poika ilostui silloin niin, ettei hän kestänyt paikallaan, vaan hääri heidän helmoissaan herkeämättä, kysellen leipiään, ja kaatoi siinä innossaan jauhovakan. Vigdis tempasi pojan käsiinsä ja löi ja ravisteli häntä.

"Sinusta ei ole koskaan muuta kuin harmia", sanoi hän.

Lapsi itki ja parkui. Silloin Vigdis kantoi hänet penkille.

"Istu tuossa", sanoi hän, "ja pidä suusi kiinni; minä en tahdo kuulla sinun itkevän niin vähästä."

Sitten hän meni takaisin taikinatiinulleen ja hieroi vähän aikaa taikinaansa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi Æsalle:

"Ei minulla ole suurta iloa tuosta pojasta, eikä hänestä taida tulla kostajaakaan. Hänessä ei ole minun vertani; minä en itkenyt kun hän syntyi, mutta hänen isältään ei tainnut kerran olla itku kaukana."

"Et puhuisi noin", vastasi Æsa.

Vigdis oli vaiti, jatkoi vain työtään. Mutta poika ei osannut lopettaa itkuaan, vaan pusersi käsiään kasvoja vasten, ja kun äiti katsoi häneen, heittäytyi hän pitkäkseen penkille ja kaivoi päänsä säkkikasaan, joka oli penkillä.

Tuokion kuluttua meni Æsa ulos. Vigdis otti silloin lapsen leivät pelliltä ja vei ne tälle.

"Ole vaiti nyt ja syö", sanoi hän työntäen ne pojan syliin. Pojan itku taukosi ja hän katsoi äitiinsä. Sitten hän koetteli sormillaan leipiä, mutta ne olivat hänen mielestään liian kuumat, ja häntä peloitti myöskin. Vigdis silitti nyt pari kertaa hänen tukkaansa. Mutta sitten hän käski pojan Æsan luo.

XXI.

Talvi kului, eikä tapahtunut mitään kertomisen arvoista.

Oli päästy päiväntasauksen ohi, ja aurinko lämmitti jo niin, että vesi tippui räystäistä päivällä, ja miehet hakkasivat hirsiä metsissä. Silloin ratsasti Gunnar itse eräänä aamuna katsomaan miehiään, jotka olivat työssä lännenpuolisissa metsissä.

Puolen päivän aikaan puuhasivat Æsa ja Vigdis tuvassa, kantaen ruokaa pöytään, ja Æsa sattui katsomaan ulos ovesta.

"Gunnar tuleekin jo kotiin", sanoo hän, "mutta hän ajaa niin epävarmasti -- hän on varmaan juovuksissa tai sitten hän on kipeä." Tämän sanottuaan hän lähti ulos häntä vastaan. Vigdis nosti puuropadan tulelta ja ryhtyi jakamaan lusikoita kunkin paikalle. Silloin hän kuuli Æsan parkaisevan kovasti. Samassa ovi aukeni ja sisään astui Skofte ja muuan toinen mies, ja he taluttivat keskellään Gunnaria, Æsa kulki vieressä lyöden käsiään yhteen. Vigdis näki silloin, että isä oli kalpea ja että hänen valkea partansa oli veressä.

Vigdis päästi kädestään kaiken ja juoksi isäänsä vastaan kysyen, mitä oli tapahtunut.

Gunnar viittasi kädellään, että hänet vietäisiin penkille. Siinä hän sitten istui vähän aikaa, nojaten päätään seinään, ja sanoi viimein:

"On tapahtunut sellaista, että minä olen puhunut Grimelundarin Eyolvin kanssa, ja meidän sanamme sattuivat niin, etten minä ole puhuva hänen kanssaan enää toista kertaa."

Vigdis kysyi kiireesti.

"Saiko Eyolv surmansa?"

"Ei", vastasi Gunnar, "mutta nyt on minun loppuni käsissä."

Æsa ja Vigdis riisuivat Gunnarin ja tutkivat hänen haavansa, ja he ymmärsivät hänen sanoneen totuuden. Vigdis lausui: "Nyt sinun täytyy kertoa, isä, miten tämä tapahtui."

Gunnar vastasi:

"Se tapahtui niin, että Eyolv ja minä kohtasimme toisemme hirsimetsässä, ja hän puhui minulle sinusta, Vigdis. Ja voithan arvata, etten minä saattanut jäädä tyynenä kuuntelemaan, miten hän pilkkasi minua ja kunniatonta tytärtäni."

Vigdis oli vaiti, ja he veivät Gunnarin vuoteeseen. Tämä käski Skoften lähteä viipymättä pohjoiseen, jossa talon miehet olivat, hakemaan heitä kotiin, sillä ei ollut helppo tietää, mitä Arnenpojat aikoivat tehdä tämän jälkeen. Eyolv oli sanonut aikovansa ottaa Vigdiksen jalkavaimokseen.

Æsa istuutui Gunnarin viereen, mutta Vigdis vei Olavin, sen miehen, joka oli Gunnarin matkassa, syrjään ja vaati tätä kertomaan koko tapauksen kulun.

"Etkö sinä, Olav, puolustanut isäntääsi?" kysyi hän.

"Tein parhaani", vastasi tämä. "Ja Gunnar taisteli kuten odottaa sopii. Tapoimme kukin yhden miehen, mutta heitä oli kuusi. Kun Gunnar sai kuolinhaavan, juoksin minä hänen luokseen ja otin hänet vastaan, kun hän putosi hevosen selästä, ja silloin toiset ratsastivat matkaansa."

"Tiedätkö sinä, minne he menivät", kysyi Vigdis.

"Tiedän, että Grimelundarilaisilla on maita lähellä Gautestadskogin suota, jota kutsutaan lapsisuoksi", vastasi mies. "He hakevat sieltä hirtensä."

Vigdis oli vaiti. Sitten hän sanoi:

"Eyolv tuntee varmaan tehneensä hyvänkin teon ennen einettä. Se sika nukkuu kai parhaillaan, pötsinsä täytettyään".

Tämän jälkeen hän lähti pihan poikki aittaansa. Hän aukaisi kirstunsa, otti sieltä uhriveitsen, sitoi tumman huivin päähänsä ja kietoi mustan vaipan ympärilleen. Sitten hän astui pihamaalle, haki sukset sauvoineen solasta ja lähti hiihtämään peltojen poikki metsään, seuraten Gautestadin pohjoista metsänrajaa. Puiden suojassa oli hankiainen ja sukset luistivat hyvin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän jo näki edessään suon valkean lakeuden ja Grimelundarilaisten hirsimajan. Lumessa näkyi jälkiä siitä, että paikalla oli liikkunut useita miehiä, ja että siellä oli vedetty hirsiä. Majan ympärillä oli lastuja ja kaarnaa ja heinätukkoja, mutta ketään ei näkynyt. Vigdis pysytteli suojassa ja pääsi hiipien aivan majan taa. Hän nousi suksilta ja kurkisti sisään.

Oven suussa oli kirves ja kilpi, jotka Vigdis tunsi Eyolvin omiksi. Maja oli kolmen hirsikerran korkuinen ja hyvin ahdas; hän astui sisään ja näki, että siellä nukkui kaksi miestä. Toinen näistä oli Eyolv.

Vigdis meni ensin taemman makuusijan luo; hän viskasi viitan, joka miehellä oli peittonaan, hänen päänsä yli ja veti toisella esiin veitsen sekä työnsi sen hänen kurkkuunsa. Mies kuoli heti. Sen jälkeen hän kääntyi Eyolvin tilaa kohti.

Vigdis laski kätensä hänen rinnalleen ja herätti hänet.

"Herää, Eyolv -- nyt sinä saat, mitä olet himoinnut: tässä on Vigdis Vadinin talosta, hän on tullut kisailemaan kanssasi."

Eyolv kavahti valveille. Majassa oli niin pimeä, ettei hän erottanut oikein hyvin Vigdistä. Tämä sanoi jälleen:

"Siitä näet, että minä olen kunniaton, koska olen tullut hakemaan sinua vuoteeltasi."

Samassa hän iski häneen veitsensä. Ja tällä kertaa hän ei osunut harhaan. Eyolv tuupertui takaperin, ja veri syöksyi suihkuna hänen kaulastaan. Vigdis iski häneen veitsensä vielä kaksi kertaa, ja viimeisellä iskulla hän ei vetänyt sitä pois, vaan päästi varren kädestään ja kumartui katsomaan Eyolvin kuolemaa. -- Hän pisti kätensä vereen, joka juoksi tämän kaulasta, ja kuivasi sen hänen hiuksiinsa. Sitten Eyolv henkäisi viimeisen kerran. Silloin Vigdis lähti ulos, pisti sukset jalkaansa ja antoi niiden luistaa läpi metsän.

Oli tullut kylmempi, ja matka joutui pian, sillä se oli melkein koko ajan alamäkeä. Mutta väliin hänen täytyi pysähtyä, sillä jalat vapisivat hänen allaan, ja hän näki kaiken aikaa edessään Eyolvin kuoleman. Ja hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nyt kostanut enemmänkin kuin vain Gunnarin puolesta, saatuaan vallan miehen yli, joka ei kyennyt puolustautumaan paremmin häntä vastaan kuin hän itse oli kyennyt puolustautumaan Ljotia vastaan. Ja hänen mielensä joutui tästä niin kiihkeään liikkeeseen, ettei hän huomannut pötkivänsä eteenpäin kaikin voimin, näkemättä minne.

Mutta noustessaan parhaillaan pientä ylämäkeä, joutuu hän talvitielle, jossa hän kohtaa Koli Arnenpojan muutaman miehen kera. Nämä ajavat tyhjiä hirsirekiä mäkeä ylös, näkevät Vigdiksen ja huutavat häntä pysähtymään. Koli ja eräs toinen mies hyppäävät reestä ja alkavat juosta häntä kohti lumessa. Mutta hanki ei kannata heitä, eikä heillä ole suksia. Vigdis viilättää nuoren metsän läpi ojaa kohden, joka juoksee mäen alla, ja antaa suksiensa luistaa jäälle, vaikka se on harmaa ja vetisen näköinen -- ja onkin niin heikko, että murtuu hänen suksiensa takana juuri kun hän on päässyt maalle. Näin pääsi hän heistä.