Part 5

"Silloin saat keksiä jonkun keinon", sanoi Vigdis ja samassa hän kääntyi ja tarttui Ljotin käteen. He kulkivat siten alas Vadinia kohti. Ljot lupasi lähteä pohjoiseen, vieläpä seuraavana päivänä. He erosivat veräjän luona, mutta ennenkuin Ljot lähti, sanoi hän tahtovansa tavata Vigdiksen vielä kerran. Hän otti hänen hiuksensa käsiensä väliin ja kääri ne kaulansa ja sormiensa ympäri:

"Tule uhrikummulle huomenna, en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan, ja nyt on pimeä -- minä olen oleva siellä ennen auringonnousua. Sinä hukkasit jotakin viimeksi puhellessamme, saat sen takaisin silloin. Minä korjasin sen talteen, sillä ajattelin sen sopivan asian aiheeksi, jos sellaista tarvittaisiin."

"Mitähän se mahtaa olla", sanoi Vigdis. Ljot nauroi ja sanoi, että sittenpähän nähtäisiin. Ja niin he erosivat.

XI.

Kun Vigdis tuli sisään, oli jo niin myöhä, että väki oli mennyt levolle. Hän meni suoraapäätä aitalleen, ja Æsa kantoi hänelle maitoa ja leipää. Vigdiksen syödessä ja juodessa kysyi Æsa, miten Astridin laita oli.

"Sinä saat mennä huomenna häntä katsomaan", sanoi Vigdis, ja lisäsi hetken kuluttua: "minä en ehtinyt niin kauas tänään."

"Eksyitkö sinä sitten?" kysyi Æsa.

"En", vastasi Vigdis, jääden sen jälkeen äänettömäksi. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi: "Minä tapasin Ljotin metsässä ja puhelin hänen kanssaan."

Silloin sanoi eräs vaimo, joka pesi astioita talossa -- hänen nimensä oli Torbjørg ja hän oli naimisissa talon isäntärengin kanssa:

"No enpä ole kuullut kummempaa, -- vai kuljeksii tuo Ljot talon nurkissa. Silloin hänellä on paha mielessä."

"Ei se taida olla niin vaarallista", sanoi Vigdis nauraen.

"Varo sinä häntä, Vigdis", puhui vaimo edelleen, tullen aivan penkin luokse, "pian hänkin kai sanoo vietelleensä sinut."

Æsa käski häntä vaikenemaan, mutta kääntyi sitten sanomaan Vigdikselle: "älä kuitenkaan antaudu enää puheisiin Viga-Ljotin kanssa; kukaan ei voi arvata, mihin se saattaisi viedä."

"Eihän Vigdis ole enää mikään lapsi, hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta", sanoi Torbjørg. "Parempi hänen on kuulla neuvoja, että tietää olla varoillaan. Olisi paha, jos ihmiset olisivat niin typeriä että uskoisivat sellaista -- hän on ollut jo hyvän aikaa tällä seudulla sepitellen lauluja, jotka kaikki ovat Vigdiksestä. Ja Ljotista on lähtöisin sekin puhe, että Kaare on häväissyt Vigdiksen -- mutta jokainen ymmärtää hänen tekevän kuin lapset: rähmivän sitä, mitä ei voi saada."

"Ei se ole lähtöisin Ljotista", arveli Æsa. "Arnenpojat sen puheen ovat keksineet; hehän sitä levittelevät kulkiessaan talosta taloon."

Vigdis istui penkillä, ja hän vuoroon kalpeni ja punastui kuunnellessaan toisten puhetta. "Minä en usko Ljotin sanoneen sanaakaan minusta", sanoi hän.

Silloin alkoi Torbjørg laulaa:

"Hellästi hiveli Vaalea tukka kaulaani neidon kun vieressä istuin. Me kahden vain -- tupa äänetön aivan. Sen illan iäksi mieleeni painan."

"Entäs tämä?" sanoi hän. "En minä tiennyt Eyolv Arnenpoikaa runolaulajaksi."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Torbjørg jatkoi:

Suuret linnut metsässä istui, -- kesä kääntyi jo lopulleen -- punamarjoja neito syötti, unohtui linnut oksalleen.

"Minä en tahdo kuulla enempää tänä iltana", sanoi Vigdis. Ja hän kävi levolle. Æsa makasi hänen kanssaan samassa sängyssä. Hän huomasi, ettei Vigdis nukkunut paljon sinä yönä, mutta hän makasi hiljaa eikä virkkanut mitään.

Seuraavana päivänä Vigdis astui Gunnarin luo ja kävi istumaan hänen viereensä. Hän kysyi:

"Minkä vastauksen sinä antaisit Ljot Gissurinpojalle, Veterliden sukulaiselle, jos hän tulisi tänne kosimaan tytärtäsi?"

"Jos hän astuu jalallansa taloon", vastasi Gunnar, "niin minä annan hänelle semmoisen vastauksen, ettei se mene hänen mielestään. Mutta hän taitaa varoa tulemasta tänne."

"Vaan onhan hänen ja Kaaren välinen asia sovittu", sanoi Vigdis.

"Veterlide on sopinut Kaaren kanssa", vastasi Gunnar, "mutta ei Ljot. Kukaan ei ole palkinnut huonommin ystävyyttäni."

"Eihän hän voinut tietää, mitä Eyolvin ja meidän välillä on ollut", sanoi Vigdis.

"Nyt hän ainakin tietää, mitä on ollut, ja paljon sellaistakin, mitä ei ole ollut. Vaan nyt me olemme aikoneet Kaaren kanssa haastaa hänet taisteluun, ja silloin minä isken hampaat hänen suustaan. Näyttäköön sitten, vieläkö hän laulaa uusia lauluja."

"Se ei saa tapahtua" -- sanoi Vigdis suuressa hädässä. Mutta Gunnar sanoi:

"Se ei saa tapahtua, että sinä puhut hänen kanssaan enää; enkä minä tahto kuulla sinun mainitsevan hänen nimeään tämän jälkeen."

Vigdis ei sanonut mitään, vaan lähti ulos.

XII.

Hän istui koko päivän aitassaan pelon ja neuvottomuuden vallassa, tietämättä, mennäkö tapaamaan Ljotia vai ei. Mutta kun aurinko alkoi painua mailleen, otti hän tumman vaipan hartioilleen ja lähti ulos.

Yö oli ollut kylmä, ja vuono oli valkean huurun peitossa. Aurinko hehkui punaisena eteläisten vuorenselkien yläpuolella. Ulkona ei näkynyt ketään. Vigdis jäi miettimään vähäksi aikaa, mutta lähti sitten kiireesti pihalta, suunnaten kulkunsa metsää kohti pohjoiseen.

Kun hän saapui uhrikummulle, oli Ljot jo siellä. Hän oli puettu matkatamineihin, mutta oli riisunut yltään viitan ja aseet ja sitonut hevosen puuhun. Hän juoksi Vigdistä vastaan ja varjosti kädellä silmiään sanoessaan:

"Aurinko ei salli minun nähdä sinun ihanuuttasi -- ollos tervetullut tänne, Vigdis."

Hän laski kätensä Vigdiksen lanteille ja käänsi hänet ympäri. Silloin tämä riistäytyi irti, vei kätensä selän taa ja sanoi:

"Olen tullut tänne, mutta minulla on tähdellistä kysyttävää sinulta. Sano, onko totta, että ihmiset puhuvat minusta ja Kaaresta?"

Ljot vastasi, -- ja tuli samassa hyvin punaiseksi:

"Kysyin sinulta eilen oliko totta, että sinut oli aiottu hänelle."

"Nytpä minä toivoisin, etten olisi tullut", sanoi Vigdis. "Sillä pelkään niiden puhuneen totta, joiden luulin valehtelevan:"

"En ymmärrä sinua", sanoi Ljot.

Silloin sanoi Vigdis.

"Joko sinä olet puhunut toisille siitä, mitä on tapahtunut meidän välillämme, -- jota en olisi uskonut sinun voivan ilmaista yhdellekään elävälle olennolle -- tai olet sinä tehnyt ne laulut, joita lauletaan kylällä."

Ljot oli ääneti. Silloin Vigdis kääntyi ja aikoi lähteä hänen luotaan. Ljot seurasi perästä ja sanoi:

"Toivoisin, että nuo laulut olisivat jääneet tekemättä. Mutta sinä et tiedä, miten ikävä kalvoi mieltäni koko sen ajan, jolloin luulin kadottaneeni sinut. Moni mies sanoo silloin semmoista, jota hän sittemmin katuu."

"Minä kadun myös, että koskaan olen puhunut sinulle", sanoi Vigdis.

"Älähän nyt puhu noin", pyysi Ljot. "Sinun ei tarvitse toiste syyttää minua mistään."

"Tiedän sen", vastasi Vigdis, "sillä tämä on viimeinen kerta, jolloin me puhumme yhdessä."

Ljot veti hänet luokseen. Vigdis ponnisti kätensä hänen rintaansa vastaan, mutta silloin tämä rutisti häntä molemmista ranteista ja sanoi:

"Eivät nuo pari laulunpätkää voi olla niin vaaralliset, että sinun täytyy siitä syystä lähteä minun luotani. Ja jos sen teet, et ole rakastanut minua paljon."

"Et sinäkään ole rakastanut minua paljon", sanoi Vigdis kiivaan vihastuksen vallassa, -- "heti kun kuulit puhuttavan minusta pahaa, uskoit sen todeksi ja aloit levittää sitä etemmä."

"En ole levittänyt mitään puheita", vastaa toinen, "enkä ole edes uskonut niitä."

"Niistä voi sentään tulla tosi", sanoo Vigdis, koettaen vääntäytyä irti hänen käsistään.

"Et saa sanoa niin", huutaa Ljot ja suutelee häntä. "Nyt olet unohtanut, mitä lupasit istuessasi sylissäni eilen."

Vigdis puraisi häntä kaulaan, ja sai siten kasvonsa irti. "Nyt on tahtoni toinen", sanoi hän.

"Ei ikinä Kaare ole hallitseva sitä", sanoi Ljot hammasta purren. "Minä en tahdo elää, jos minun täytyy kadottaa sinut". Sitten hän nosti hänet syliinsä, vaikka toinen koetti torjua hänet luotaan, ja kantoi hänet lehtoon. Ja siellä hän vei tahtonsa läpi, vaikka toinen taisteli kauan vastaan. Teon tapahduttua Vigdis ei puhunut mitään, eikä hän itkenyt. Ljot koetteli hänen kättään ja poskeaan. Ne olivat hyvin kylmät.

Ljot nousi maasta, otti viittansa ja peitti hänet sillä. Sitten hän suuteli häntä. Ilta oli niin kylmä, että hengitys näkyi. Aurinko oli laskenut, mutta taivas hehkui veripunaisena eteläisen metsän takaa.

"Nyt on aika lähteä täältä", sanoi Ljot, aikoen nostaa neidon maasta. "Emme ehdi Storvandetia kauemmas tänään, mutta kai siellä on joku paikka, jossa voimme olla yötä."

Silloin sanoi Vigdis:

"Liian suuri kunnia sinulle olisi, senkin konna, että isäni lähtisi ajamaan sinua takaa ja löisi sinut maahan."

Hän nousi ja alkoi kulkea mäkeä alas. Ljot seurasi häntä ja sanoi:

"Olisi paras meille molemmille, että seuraisit minua. Tiedän tehneeni hyvin pahasti sinua kohtaan, mutta olisi suuri onnettomuus, ellemme me kaksi saisi toisiamme."

Vigdis ei edes kääntynyt, ja Ljotista oli pahinta, ettei hän puhunut eikä itkenyt. Hän seurasi hänen jäljessään Vadiniin asti. Heidän tultuaan aidan luo, kumartui Vigdis maahan; hän otti kiven, ja heitti sillä Ljotia.

"Mene tiehesi, koira", sanoi hän.

Kivi sattui suuhun. Se ei sattunut pahasti, mutta huulesta tuli kuitenkin verta. Nyt sanoi Ljot:

"Tulen vielä kerran kosimaan sinua, kisatoverini, mutta nyt annan sinulle ajatusaikaa -- kesällä olen kysyvä uudelleen, tahdotko minut."

"Ja sinä olet näkevä, Viga-Ljot, että minun tahtoni on yhtä luja kuin sinun", vastasi Vigdis.

Sen jälkeen hän meni sisään. Hän astui suoraa päätä aittaansa ja paneutui maata. Æsa huomasi, että hän nukkui huonosti ja valitteli unissaan; mutta Vigdis ei puhunut mitään siitä, mitä hänelle oli tapahtunut.

Ljot kulki takaisin uhrikummulle, irroitti hevosensa ja ratsasti pois. Hän ajoi koko yön ja saapui Hakedaliin. Sieltä hän ajoi edelleen Raumariikiin ja yhteen menoon Trondhjemiin asti, piittaamatta myrskystä, joka puhkesi hänen matkalla ollessaan. Hän sai taistella ankarasti tuntureilla, ja hänen kasvatusveljistään, Torbjørninpojista, oli ihme, että hän oli päässyt elävänä perille.

XIII.

Vigdis eleli kotonaan Vadinissa, mutta hän oli niin murheissaan, ettei häntä ilahduttanut mikään; hän ei olisi halunnut syödä eikä juoda, pukeutua eikä sukia tukkaansa. Eikä hän voinut irroittaa ajatuksiaan mieliharmista, jonka Viga-Ljot oli tuottanut hänelle. Joka ilta peloitti häntä laskeutua levolle nämä ajatukset seuranaan -- ja aamun sarastaessa häntä peloitti nousta vuoteesta ja ottaa osaa yhteisiin toimiin ja puheisiin. Hän ajatteli:

"Minä olen kuin lintu, joka räpyköi katkaistuin siivin; se ei pääse pois siltä paikalta, johon se on pudonnut, eikä näe edemmäs, kuin mihin sen veri virtaa. Jos ajattelen sitä, miten oli ennen, muistan vain sen, miten on nyt. Jos muistelen aikaa, jolloin kuljin teuhaten ja huoletonna isäni kodissa, tuntuu minusta vain siltä, kuin se olisi suotu minulle ainoastaan siksi, että kävisi kuten on käynyt." Usein hän tuumiskeli, että hänen olisi parasta hukuttautua jokeen. Talvi teki tuloaan, ja silloin hän huomasi kantavansa lasta.

Maatessaan valveilla eräänä yönä, Æsan ja toisten naisten nukkuessa, nousi hän tilaltaan, otti viitan hartioilleen ja lähti ulos sekä alkoi kulkea jokea kohti.

Vigdis ei ollut milloinkaan liikkunut yksin ulkona yöllä, ja se tuntui hänestä ilkeämmältä, kuin hän oli osannut ajatella. Oli päiväntasauksen aika, ulkona myrskysi ja satoi ja oli niin pimeä, että kaikki oli yhtä mustaa; silloin tällöin vain pilkahti pilvien välistä pieni pala tähtitaivasta. Hän ei ollut kulkenut kauan, ennenkuin huomasi joutuneensa pois tieltä, mutta ei voinut nähdä, mihin asetti jalkansa. Milloin hän kahlasi räntäsohjossa, milloin tallasi syvään kuoppaan, mutta enimmäkseen hänen jalkojensa alla oli liukas jäinen maa, sillä sade oli liottanut pois lumen jokeen viettäviltä pelloilta. Pian hän ei tiennyt, missä hän oli itse, missä oli Frysja ja missä talo. Vadin oli aivan joen rannalla, mutta joki näytti pimeässä loppumattoman pitkältä. Viimein hän lipesi ja luisui alas kappaleen matkaa, kunnes törmäsi johonkin, josta hän sai kiinni molemmin käsin. Hän arvasi, että se oli kuusi, sillä havut riipoivat hänen kasvojaan. Mutta luisuessaan äsken alamäkeen, oli hän tuntenut sikiön liikkuvan sisällään.

Vigdis kyyristyi kuusen suojaan. Hän oli niin märkä ja viluinen kuin olisi maannut meressä. Hän ryömi vielä lähemmäksi puuta, päästäkseen suojaan sateelta; mutta tuuli ulvoi ja ryskytti puiden latvoja hänen päänsä päällä, ja pimeässä kuului kaikenlaisia peloittavia ääniä; hän ei tiennyt, mikä hänen ympärillään liikkui ja huuteli.

Hän jäi makaamaan sinne kunnes aamu alkoi kajastaa. Silloin hän näki, että aivan hänen allaan oli jyrkkä jokitörmä. Sen editse uiskenteli jyristen ja kolisten jäälohkareita pikimustassa vedessä. Hän oli menettänyt kaiken rohkeutensa, ja alkoi astua takaisin taloa kohti. Hämärässä hän erotti, ettei se ollut kaukana. Kotiin tultuaan hän riisui vaatteensa ja paneutui sänkyynsä. Hän oli niin nääntynyt, että uskoi varmasti saavansa kuolemantaudin tästä öisestä retkestä, joka olikin parasta. Aamulla kysyi Æsa:

"Kuinka sinun vaatteesi ovat niin märät, kasvattityttöni?"

Vigdis vastasi käyneensä navetassa yöllä -- karjassa oli ollut tautia talvella -- "ja ulkona oli niin pimeä, etten tahtonut löytää takaisin."

Æsa ei kysynyt enempää, sanoipahan vain, että Vigdis olisi voinut herättää hänet.

Kerran hän sanoi, että Vigdis oli varmaan sairas, sillä hän oli mennyt niin huonon näköiseksi ja istua nuuhotteli vain penkillä, ja hän pyysi, että tämä kertoisi huolensa kasvatusäidilleen. Mutta Vigdis vastasi, ettei hänen tarvinnut olla millänsäkään.

Gunnar sairasteli talven kuluessa, ja talossa kävi siitä syystä vähän vieraita. Ja kun kevät ehti vähän pitemmälle järjesti Æsa asiat niin, ettei sinne jäänyt muita naisia kuin hän ja Vigdis... Vigdis laittoi itselleen kurevaatteen, jota hän kantoi päällyspuvun alla, ja oleksi enimmäkseen sisällä. Näin ei kukaan muu huomannut hänen tilaansa paitsi Æsa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään.

XIV.

Kevään tullen sanoi Vigdis tahtovansa viettää kesän karjatuvalla Æsan kanssa. Ja kävi niin, vaikka se ei ollut Gunnarin mieleen; Æsa suostutteli häntä, kunnes hän myöntyi. He lähtivät hyvin aikaisin kesälaitumelle. Heidän kerallaan lähti Skofte niminen mies. Tämä oli Æsan poika ja Gunnarin vapautettu orja. Hänen tuli paimentaa hevosia ja suojella karjaa pedoilta.

Kerran illansuussa seisoi Æsa karjakarsinan ovella lehmiä odotellen. Silloin tuli Vigdis siihen suuresti hädissään ja sanoi:

"Tuolla tulee Gunnar -- miten minun nyt käykään, hän lyö minut varmaankin kuoliaaksi, nähdessään, missä tilassa olen".

"Paneudu vuoteeseen", vastasi Æsa, "minä sanon sinun olevan kipeänä -- ei hän jää tänne kauaksi aikaa."

Vigdis teki niin ja oli sängyssä ne kaksi päivää, jotka Gunnar vietti karjatuvalla. Tämä sanoi, ettei ollut ihme, että hän oli sairastunut ja etteivät he olleet saaneet paljon maitoa, kun olivat tulleet niin aikaisin tunturille -- maakin oli vielä kuurassa öisin, ja karjalla oli niukalti syömistä metsässä.

Mutta tämän jälkeen alkoi Æsa arvella, että hänen oli puhuttava Vigdikselle tämän asioista ja neuvottava tätä yhdessä ja toisessa. Ja niin hän sanoi eräänä päivänä Vigdiksen seisoessa puron partaalla pesemässä maitoastioita:

"Anna minun tehdä tämä työ; sinun ei pidä liikkua niin rajusti nykyjään."

Vigdis viskasi maitopytyn mäkeä alas, ja hänen silmissään oli niin hurja ilme, että kasvatusäiti pelästyi; sitten hän huusi:

"Älä puhu minulle tästä asiasta, muuten minä en tiedä, mitä teen!"

Eikä Æsa uskaltanut puhua siitä kertaakaan sen jälkeen. Ja kesä kului.

Eräänä yönä Vigdis nousi vuoteesta ja lähti karjatuvasta. Sydänkesän aika oli jo ohi, ja ulkona oli hiljaista ja pimeää. Hän kulki kappaleen matkaa niittypolkua ylös, mutta päästyään veräjän luo, ei hän jaksanut etemmäs, vaan laskeutui maahan levähtämään vähäksi aikaa. Metsänrajassa kulki valakka; se ei pysynyt muiden hevosten joukossa, vaan pysytteli rakennusten lähettyvillä. Se oli hyvin ihmisrakas ja piti etenkin Vigdiksestä. Nyt se tuli hänen luokseen, haisteli häntä ja jäi seisomaan hänen viereensä Vigdiksen maatessa maassa pitkänään. Kun poltot helpottivat vähän, nousi hän pystyyn ja lähti astumaan karjakujaa myöten. Hevonen seurasi häntä kaiken aikaa. Joka kerran kun poltot palasivat, tarttui hän hevosen kaulaan ja nojautui siihen, ja silloin se käänsi päätään, töykkäsi häntä turvallaan olkapäähän ja selkään ja seisoi paikallaan liikahtamatta.

Viimein hän tuli suuren, tummavetisen lammen luo. Ylinnä taivaalla näkyi vaaleampi läikkä, joka kuvastui lampeen; muuten oli kaikki mustaa ja kaameata. Kerran hän huusi ääneen, mutta kaiku vastasi niin pahasti lammen toisella puolen kohoavan vuoren seinästä, että häntä rupesi peloittamaan; hän pisti viitan liepeen suuhunsa ja puri sen pieniksi kappaleiksi, niin että hän sai suunsa täyteen villasilppua ja luuli tukehtuvansa. Hän kuuli puron pulputtavan jossakin lähellä ja näki, aukaistessaan silmänsä, aamun alkavan sarastaa ja lammen pinnalla käyvän pieniä mustia väreitä. Mutta hän ei jaksanut kontata sinne asti. Ja aika kului hitaasti ja vaivalloisesti.

Aurinko nousi taivaalle ja alkoi pistellä häntä silmiin. Jonkun hetken kuluttua Vigdis pääsi tuskastaan. -- Hän virui sen jälkeen kauan tajuttomana, mutta tunsi lopulta auringon lämmittävän itseään ja kuuli lapsen huutavan. Hän katsoi sitä; se oli poika. Hän ei voinut koskettaa sitä, vaan otti yltään valkopohjaisen vihreäraitaisen huivin, joka oli märkä hiestä ja verestä, käänsi sen kokoon, pani lapsen siihen, työnsi sen kahden kiven väliin ja peitti sen sammalilla ja oksilla. Sitten hän laahautui puron rantaan juomaan.

Veden rajassa oli sileä paasi. Aurinko oli lämmittänyt sen, ja Vigdis nojasi nyt selkänsä sitä vasten ja lepäsi siinä vähän aikaa. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea takaisin karjatuvalle.

Siellä odotti Æsa häntä suuressa tuskassa. Hän oli lähettänyt Skoften hakemaan Vigdistä. Vigdis meni sisään ja paneutui sänkyyn; hänellä oli kuumetta ja hän oli muutaman päivän hyvin sairas. Æsa hoiteli häntä ja hieroi hänen rintojaan lämpimällä voilla; mutta kumpikaan ei puhunut sanaakaan tapahtuneesta.

Vigdis ei senjälkeen halunnut mennä metsään, vaan pysytteli tuvassa. Eikä Æsa huomannut hänen olevan entistä iloisemman.

XV.

Loppukesä oli hyvin lämmin. Silloin eivät lehmät tahtoneet tulla kotiin yöksi, vaan jäivät metsään. Æsan ja Skoften täytyi hakea niitä kaukaa soiden ja harjujen takaa saadakseen ne ajetuksi takaisin.

Vigdis ei viihtynyt yksin karjatuvalla; häntä peloitti ja hän ikävöi kotiin. Hän istui enimmäkseen tuvan kynnyksellä katsellen alas laaksoon. Karjatupa sijaitsi korkealla vaaralla; joka taholla näkyi harjuja ja metsää, mutta etelästä pilkoitti pikkuisen laaksoa ja vuonoa. Näin istui hän kerran illalla ikävissään, kun koira, joka makasi hänen edessään kuono hänen helmassaan, alkoi käydä levottomaksi. Se kavahti seisoalleen ja karkasi haukkuen rinnettä alas. Sitten Vigdis näki vieraan miehen laskeutuvan hevosen selästä ja sitovan sen aitaan. Vigdis pelästyi ja nousi pystyyn. Hän aikoi piiloutua metsään, mutta tulija kääntyi samassa, ja Vigdis tunsi Ljotin. Tämä huusi hänelle, ettei hän pelkäisi.

Vigdis jäi seisomaan ovelle ja vastasi:

"Ei minun tarvitse pelätä sinua."

Ljot seisahtui ja katsoi häneen tuokion verran sekä kysyi sitten hitaasti:

"Mitä sinä tarkoitat?"

Nyt Vigdis nauroi pahaa naurua, mutta ei vastannut mitään.

Ljot seisoi ovenpieleen nojaten. Hän katsoi mäkeä alas ja kaivoi multaa keihäänsä kärjellä puhuessaan hänelle:

"Minä aion nyt lähteä kotiin, Tunsbergissa on laiva, jonka sukulaiseni omistavat. Tiedän pyytäväni paljon, pyytäessäni sinua suomaan anteeksi kaiken sen pahan, mitä minä olen tehnyt sinulle. Mutta jos nyt tahdot lähteä mukaani, olet saava osaksesi enemmän kunniaa ja rakkautta kuin kukaan nainen tätä ennen".

Vigdis nauroi taas ja vastasi:

"Sinun lupauksesi eivät merkitse paljoa, Ljot. Kauniilla sanoilla viekottelit sinä minut kerran luoksesi, ja saatoit minulle silloin enemmän häpeää ja surua, kuin mitä kukaan nainen on kokenut. Mahtaisipa olla suurikin kunnia joutua sinun vaimoksesi -- sillä onhan suuri kunnia haastaa riitaa, surmata hevosia, häpäistä naisia ja sepitellä valheita ja lauluja. Muuhun sinä tuskin kelpaat, senkin kalmankalpea naistenpelätti."

Ljot katsoi pois ja vastasi:

"Sinulla on täysi syy puhua minulle noin. Mutta olen minä tehnyt parempiakin tekoja -- ja kerran kuulit mielelläsi kerrottavan niistä. Silloin minä en ollut mielestäsi niin ruma, ettet olisi halunnut suudella minua toisinaan. Mutta minulla ei ole ollut paljon iloa sen jälkeen kuin viimeksi puhelimme. Enkä minä ole lakannut kaipaamasta sinun luoksesi."

"Ajattelit ehkä, että minä kuljen täällä odotellen sinun paluutasi", sanoi Vigdis.

Nyt katsoi Ljot häntä suoraan silmiin ja sanoi: "Kyllä".

Sen jälkeen ei kumpikaan virkkanut sanaakaan tovin aikaan. Viimein kysyi Ljot:

"Sano minulle, Vigdis, onko minulla lasta tällä seudulla vai ei?"

Vigdis nauroi ja vastasi:

"Saattaa olla -- vaan en minä tiedä siitä. Minä en ole seurannut sinun polkujasi."

Ljotin kasvot lehahtivat tummanpunaisiksi, ja hän oli vaiti. Vigdis sanoi:

"Tee sinä vain lauluja miehuudestasi ja kerskaile siitä, miten urhea sinä olet jäätyäsi kahdenkesken naisten kanssa. Mutta älä luule, että tällä seudulla kukaan uskoisi niihin -- täällä ei panna suurta arvoa mustasukkaisen kosijan juoruihin."

Ljot seisoi neuvottomana paikallaan, hän ei tiennyt enää mitä sanoa ja hänellä näytti olevan paha olla. Hän ymmärsi, ettei Vigdis aikonut muuttaa mieltään, ja että hän tuskin oli tapaava tätä enää. Ja hänestä oli vaikea kadottaa hänet. Silloin hän muisti Vigdiksen uhriveitsen. Hän kaivoi sen poveltaan ja ojensi sen esiin sanoen:

"Muistatko, että hukkasit tämän viime kesänä ollessamme ensi kertaa uhrikummulla?"

Vigdis otti veitsen ja äkkiä hän kurottui eteenpäin ja iski sen Ljotin kaulaan. Isku sattui solisluuhun; se viilsi rikki Ljotin vaatteet ja repi ihoon haavan, josta veri virtasi esiin. Silloin Ljot veti hänet hetkeksi rintaansa vasten. Ja hän sanoi:

"Nyt voisin viedä sinut kerallani, Vigdis -- mutta en tahdo tehdä vastoin mieltäsi. Lähde kanssani -- minä olen maksava hyvällä kaiken, mitä minulle teet." Vigdis vastasi hänen syleilyssään: "Elävänä sinä et ole vievä minua kanssasi meren yli." Silloin Ljot suuteli häntä ja sanoi: "Siispä toivotan sinulle kaikkea hyvää -- itse en ole unohtava ikinä suruani."

Vigdis vastasi:

"Ja minä toivotan sinulle kurjaa kuolemaa ja pitkää, katkeraa elämää -- itsellesi ja kaikille niille, joista sinulla on iloa. Kuolkoot lapsesi tuhokuoleman silmiesi edessä."

Ljot päästi hänet irti ja lähti astumaan rinnettä alas. Hän irroitti hevosensa. Mutta sitten hän kääntyi ja jäi katsomaan karjatupaa kohti. Sen jälkeen hän talutti hevosen metsään ja ratsasti alas mäkeä. Ja kului pitkä aika ja tapahtui paljon, ennenkuin hän näki uudelleen Vigdiksen.

XVI.

Syksyn alkaessa tehdä tuloaan, lähtivät Vigdis ja Æsa pois karjatuvalta. Tänäkään talvena Vigdis ei vielä tuntenut itseään entiseksi, ja hänelle tuotti suurta huolta se seikka, että Grefsinin Kaare ja tämän sukulaiset alkoivat kehoitella Gunnaria naittamaan tytärtään Kaarelle. Vigdis pyysi, että asia jätettäisiin silleen vielä joksikin aikaa, sillä hän ei sanonut haluavansa naimisiin niin nuorena. Päätettiin siis, että Gunnar antaisi Kaarelle vastauksen syksyllä; mutta Vigdis huomasi, että isä halusi tätä naimaliittoa.

Vigdis sanoi tahtovansa viettää kesän karjatuvalla. Eräänä kevätiltana hän käyskenteli kedolla. Oli auringonlaskun aika ja ilma oli kuulas. Oli juuri se aika, jolloin koivu puhkeaa lehteen ja linnut alkavat laulaa. Lehdet ja ruoho tuoksuivat, ja Vigdis päätti koettaa unohtaa surunsa.

Talon eteläpuolella asui muuan vaimo pienessä mökissä; hän oli naimisissa erään Gunnarin vuokramiehen kanssa. Hän istui kynnyksellään värttinällä kehräten Vigdiksen astuessa ohi, ja Vigdis pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan. Sisältä kuului lapsen itkua. Vigdis sanoi: