Part 4

"Tahtoisin ottaa Vigdiksen vaimokseni. En ole tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin haluaisin elää. Hän on armaampi useimpia näkemiäni naisia ja ylevämielinen ja sukkelapuheinen -- ja rikkaampaa naimakauppaa voin tuskin toivoa, koska hän on Gunnarin ainoa lapsi. Luulen myös Gunnarin pitävän minusta."

"Epätietoista on silti, onko hänellä halua liittoon, kun sinä veisit hänet niin kauas kotoa", sanoi Veterlide. "Mutta jos Vigdis on valinnut sinut mielitietykseen, merkitsee se nähdäkseni paljon, sillä tämä neito tulee varmasti itse päättämään naimisestaan. Vaan kaiketipa sinä tunnet hänen mielensä, koska olet ollut niin paljon hänen kanssaan."

Ljot vaipui ajatuksiin ja sanoi hetken kuluttua:

"Naisen mieltä ei ole helppo arvata. Usein luulen hänen pitävän minusta paljonkin; mutta hän on pikainen vihaan -- ja imarimmatkin sanat voivat sisältää vilppiä."

"En minä usko Vigdiksessä vilppiä olevan", vastasi Veterlide, "mutta hän on nuori, ja ehkä hänen on vaikea alistua miehen kasvatettavaksi. Hän tuntuu mielestäni hyvin omavaltaiselta. Neuvon siis sinua valmistamaan tätä asiaa varovasti ja harkiten. Lähtekäämme nyt pohjoiseen tervehtimään sukulaisiamme; palattuamme on näkyvä, millä mielellä hän on ajatellut sinua. Jos hän on ikävöinyt sinua, on hän ottava sinut ilomielin vastaan."

"Minä en lähde täältä ennenkuin tiedän, mille kannalle tämä asia kallistuu", sanoi Ljot.

V.

Samana iltana meni hän tapaamaan Vigdistä tämän aittaan, jossa neito istui penkillä neuloen. Hän oli puettu siniseen, runsaasti kirjaeltuun pukuun, ja hänen keltainen tukkansa riippui hajallaan hänen ympärillään välkkyen liedellä palavan roihuvalkean valossa. Nähdessään Ljotin, laski hän kädestään neuleensa ja nousi häntä vastaan. Mutta Ljot astui nopeasti hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä taljalle. Vigdis sanoi silloin:

"Kuinka uskallat tulla noin rohkeasti aittaani, isäni ollessa poissa kotoa?"

"Olen nähnyt sinua niin vähän näinä päivinä", sanoi Ljot, "ja minulla olisi niin paljon puhumista sinulle."

"Olemmehan puhuneet keskenämme joka päivä", vastasi Vigdis hänelle.

"Minulla on vielä paljon puhumatonta, Vigdis, ja puhuisin siitä kernaasti sinun kanssasi kahden. Veterlide sanoi tänään minun kaiketi tietävän sinun mielenlaatusi minua kohtaan. Monesti minusta tuntuu siltä kuin sinä soisit minulle hyvää, mutta välistä sinun sanasi ovat oudot ja sinä olet niin pikainen minua vastaan, että melkein luulen sinun kantavan kaunaa minulle."

"Miksi minä kantaisin sinulle kaunaa", sanoi Vigdis. Tämän jälkeen hän istui tuokion vaiti, katsomatta Ljotiin. Sitten hän sanoi:

"Minusta tuntuu niin kummalta kuulla sinun puhuvan minulle noin. Sillä itsestäni on tuntunut usein yhdessä istuessamme, että juuri sinä olit pikainen vihaan; ja monesti en tiennyt, miksi olimme suuttuneet, tai olitko sinä pilkannut minua. Olen viettänyt kaiken ikäni täällä metsien keskellä, ja me näemme harvoin vieraita. Mutta sinä olet liikkunut kaukana ja nähnyt paljon. En kiellä, että usein olen ollut vihoissani sinulle."

"Minä olen tottumaton puhumaan naisten kanssa", sanoi Ljot hitaasti. "Mutta en ole tavannut ketään, jonka kanssa olisin niin mielelläni yhdessä kuin sinun kanssasi. Ja ketään muuta minä en huoli rinnalleni."

Nyt ei Vigdis vastannut mitään, ja silloin Ljot jatkoi:

"Jos se on mieleesi, tahdon kosia sinua Gunnarilta ja ottaa sinut vaimokseni."

Vieläkään ei Vigdis vastannut mitään, mutta Ljot laski kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä suulle. Ja koska neito ei siirtynyt pois, veti hän hänet lähemmä ja otti hänet polvelleen. Silloin tämä purskahti itkuun, lähti hänen luotaan ja meni lieden luo. Siellä hän istuutui jakkaralle, ja hänen tukkansa levisi hänen ympärilleen kuin välkkyvä huntu. Ljot ajatteli, ettei yksikään mies ollut nähnyt ihanampaa näkyä. Hän tuli perästä ja jäi seisomaan käsi reppänän tangolla, katsellen neitoa. Sitten hän sanoi:

"On paha, että saatoin sinut itkemään, kaunokaiseni. Vaan vastaahan nyt sentään siihen, mitä sinulta kysyin."

"Suo minulle vähän aikaa", pyysi Vigdis. "Lähde sukulaistesi luokse pohjoiseen, kuten aikomuksesi oli. Kun palaat takaisin tänne, jossa laivasi odottaa, olen antava vastauksen. Toivon voivani vastata myöntäen sinun tahtoosi; mutta pelkään lähteä niin kauas isäni luota ja jättää hänet yksin. Ja tämä on myös mielestäni käynyt liian äkkiä."

"Ei niin varsin äkkiä sentään", sanoo Ljot. "Olen ollut täällä jo kolme viikkoa. En tiedä, mitkä haltiat ohjaavat ihmisen kulkua, mutta meidän tiemme ovat kohtalottaret solmineet yhteen, sen minä olen tiennyt siitä päivästä asti, jolloin istuimme yhdessä uhrikummulla."

"Nyt sinä olet taas vihainen, minä näen sen kasvoistasi", sanoo Vigdis. "Minä olen nuori, ja minun on liian aikaista ajatella naimisiinmenoa."

Ljot kääntyi menemään. "Meillä on tarpeeksi ikää," hän sanoi -- "mutta huomaan, ettet sinä tiedä, mitä tahdot."

Vigdis nousi seisomaan, lähti hänen perästään ja sanoi:

"Anna toki minulle sen verran ajatuksen aikaa, minkä sinulta pyysin. Toivon, ettei sinun ole tarvinnut pyytää minua turhaan. Mutta minä en vielä tunne sinua mielestäni tarpeeksi, ja sinä aiot viedä minut niin kauas kaikesta siitä, mihin minä olen kuulunut."

Nyt hän kietoi käsivartensa Ljotin kaulaan, ja suuteli häntä. Mutta sen jälkeen hän työnsi hänet ulos ovesta ja pyysi häntä menemään.

VI.

Vigdis pysytteli aitassaan kaksi päivää yllä kerrotun jälkeen. Silloin tapahtui, että taloon tuli vieraita. Tulija oli Kaare, Grefsinin isäntä.

Tämä Kaare oli juuri palannut pohjoisesta, Trondhjemin kaupungista, ja hänellä oli paljon kertomista Haakon-jaarlista, Laden herrasta, jonka Kark-niminen orja oli surmannut äsken, sekä kuningas Olavista. Vigdis tuli tupaan illalla. Hän istuutui Kaaren viereen, ja nuo kaksi juttelivat keskenään ystävällisesti.

Kaare oli hyvin nuori, vaaleaverinen, iso ja komea. Ljot ei pitänyt siitä, että Vigdis istui hänen vieressään ja joi hänen kanssaan samasta sarvesta. Hän ilmaisi ajatuksensa Vigdikselle, seisoessaan tämän lähellä:

"Sinä näyt tietävän, mitä pidät Kaaresta, Greisinin herrasta."

"Se on totta", vastasi Vigdis. "Kaare on kasvinkumppanini, ja on hauska nähdä häntä jälleen."

Mutta Ljot katsoi tämän jälkeen vihaisin silmin Kaarea, ja vaikka Kaare olisi kertonut mitä ja kiittänyt mitä tahansa sinä iltana, tiesi Ljot aina heti jotakin muuta vielä parempaa. Viimein johtui puhe hevosiin, ja Kaare kehui orittaan. Sen nimi oli Sløngve. Gunnar oli kasvattanut sen ja antanut sen Kaarelle ystävyydenlahjaksi.

Ljot vastasi nähneensä tuon hevosen, sillä he olivat juuri näinä päivinä tuoneet hevoset metsästä käyttääkseen niitä syksytöihin. Mutta hänen mielestään oli se ori, jonka hän oli ostanut Arnenpojilta Grimelundarista, ollut paljon parempi. Sen nimi oli Aarvak, eikä sen oivallisempaa eläintä oltu näillä seuduilla ennen nähty.

"Kyllähän se on kaunis katsella", tuumi silloin muuan vanha mies, joka istui lähellä Ljotia. "Mutta Kaaren ori oli voittanut sen sekä viime että kuluvana vuonna. Vaan huonosti sinä teet, kun kiität tässä talossa Arnenpoikien tavaraa."

"Kuinka niin?" kysyi Ljot vanhukselta.

"Vadinin ja Grimelundarin miesten välillä on vallinnut epäsopu siitä alkaen kun Eyolv Arnenpoika kosi Vigdistä ja sai rukkaset", vastasi tämä.

"Siitä minä en ole kuullut mitään", vastasi Ljot, ja vanhus alkoi kertoa:

"Gunnar olisi ottanut Eyolvin vävykseen, mutta sanotaan, ettei Vigdis tahtonut häntä. Ei sitä saata ihmetellä kukaan, sillä Arnenpojista käy rumia puheita, ja ihmiset luulevat Vigdiksen ja Kaaren olleen ystäviä lapsuudesta asti. Mutta Arnenpojat ovat uhkailleet usein Gunnaria sen jälkeen. He ymmärtävät kuitenkin pysyä alallaan, sillä vaikka Gunnar on vanha, ei hän ole vielä mikään ikäkulu."

Ljot ei vastannut enää mitään, vaan istui mietteissään pitäen silmällä Vigdistä ja Kaarea. Kotvan kuluttua hän astui Kaaren luokse ja sanoi:

"Täällä on puhuttu tänä iltana niin paljon. Eikö sinusta olisi hupaista, jos antaisimme oriittemme taistella, että jokainen voisi nähdä, kumpi niistä on parempi?"

"Kernaasti", vastasi Kaare nauraen. "Mutta se on tuskin tarpeen, koska jokainen tällä seudulla tietää sen ennestään."

Vigdis puuttui nyt puheeseen:

"Sinun ei pidä tärvellä kallista hevosta, jonka olet ostanut. Voihan sekin olla hyvä, vaikka toinen on parempi."

Silloin vastasi Ljot vihasta raivoten:

"Minä en ole niin arka tavarastani kuin sinä luulet -- näyttäköön nyt Kaare, mihin hänen hevosensa kelpaa. Ajakaamme hevoset toisiansa vastaan huomenna. Jos Aarvak häviää, en minä ole vievä sitä mukanani Islantiin."

"Eyolv ei taida huolia sitä takaisin", sanoi Vigdis nauraen.

"Minä en kysy sitä häneltä", sanoi Ljot. "Silloin minä tapan sen."

Nyt hän kiskaisi kultaisen renkaan käsivarrestaan ja viskasi sen tuleen, joka paloi lattialla, huutaen:

"Sinun ei tarvitse pilkata minua siitä, että olisin arka tavarastani, Vigdis."

Mutta Vigdis kumartui alas, pisti kätensä liekkien keskeen, otti renkaan sieltä ja ojensi sen Ljotille sanoen:

"Ei ole parempi käyttäytyä kuin mielipuoli."

Silloin Ljot tarttui renkaaseen, heitti sen ovensuuhun orjien parveen ja lupasi sen sille, joka sai sen kiinni. Nyt syntyi suuri hälinä orjien joukossa, ja se, joka ensiksi sai sen käteensä, kaatui lattialle. Näytti siltä kuin pidot päättyisivät suureen epäsopuun. Veterlide juoksi sukulaisensa luo, tarttui häntä käsipuoleen ja nuhteli häntä ankarin sanoin. Mutta Ljot vain nauroi. Ja kiistan jatkuessa päätettiin viimein, että Kaare ja Ljot antaisivat hevostensa taistella seuraavana päivänä.

VII.

Kaikista taloista tuli kansaa katsomaan hevostaistelua; joukossa näkyi myös monta naista. Paikka, jossa hevosten piti kohdata toisensa, oli muuan Vadinin lähellä oleva niitty.

Ljot saapui paikalle ennen Kaarea, taluttaen orittaan ja kantaen vasemmassa kädessään hevoskarttua. Hänellä oli päässä kypärä ja vyöllään kaksiteräinen miekka. Hartioilla hänellä oli upea kullalla kirjaeltu purppuravaippa, jonka hän laski kivelle. Sen alla oli lyhyt, punainen mekko. Arnenpojat olivat myös siellä. He tervehtivät Ljotia kädestä pitäen.

Ljotin ori oli musta ja kaunisrakenteinen, ja se näytti uljasluontoiselta. Se kiljui ja hirnahteli toisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina liekaan pientareen laidoilla.

Kesti jonkun aikaa, ennenkuin Kaare tuli, ja Arnenpojat alkoivat sillä välin lasketella pilkkapuheita, väittäen tämän varmaankin katuvan, että oli suostunut leikkiin. Ljot yhtyi heidän nauruunsa.

Silloin tuli Kaare, ja hänen kerallaan Gunnar ja Vigdis. Kaare oli täysissä aseissa ja rautapaitaan puettu. Hänellä oli karhuntalja hartioilla ja kädessä, paitsi keihästä, hevoskarttu.

Heti kun Aarvak näki toisen oriin, tunsi se sen ja muisti kai viime tapaamista metsässä, sillä se tempautui irti Ljotin kädestä, kääntyi ja tahtoi paeta piirin ulkopuolelle. Tämä herätti naurua, mutta Ljot juoksi tavoittamaan hevosta, tarttui sitä turpaan vasemmalla kädellä ja löi sitä oikealla kylkiin ja lapoihin. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset. Sitten hän kiskoi hevosen väkivoimin esiin.

Sløngve lannisti paikalla toisen hevosen alleen, potki etujaloillaan ja puri, niin että toinen kiljui tuskasta ja tahtoi uudelleen paeta. Silloin tempasi Ljot miekkansa vyöstä ja sivalsi sillä Aarvakia, mutta luiskahti syrjään, jolloin se raapi Sløngven vatsaa. Se oli ilkeän näköistä. Nyt käski Vigdis kovalla äänellä miehiä erottamaan oriita, ja Kaare juoksi esiin ja iski omaa hevostaan keihäänvarrella, jolloin se nousi takajaloilleen ja jätti hetkeksi Aarvakin; tämä kavahti pystyyn, kääntyi ja laukkasi metsään verissään ja pahasti runneltuna. Mutta Sløngven suolet riippuivat haavasta, jonka Ljot oli antanut sille.

Kaare sanoi nyt, ojentaessaan Ljotille kätensä auttaakseen tätä ylös -- sillä hevoset olivat potkineet Ljotia päähän, ja veri virtasi hänen kasvojaan pitkin:

"En ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän sinun tavallasi hevostaistelussa; sinun on maksettava minulle sakkorahat hevosesta."

"Tässä saat sakkorahat", vastasi Ljot potkaisten multaa jalallaan, "sinä pelästytit minun hevoseni, -- olet kuin mikäkin metsänpeikko karhuntaljoinesi."

"Sinä et pelästytä meitä, Viga-Ljot", sanoi Kaare, "vaikka olisit tappanut jonkun Islannissa", -- ja samassa hän käänsi keihään niin, että sen kärki osoitti Ljotin rintaa.

Ljotilla oli miekka kädessä ja hän sivalsi sillä keihään kahtia tavaten Kaarea käsivarteen, vaikka ei kovin pahasti. Kaare viskasi nyt keihäänpätkän menemään, veti esiin miekkansa ja ryntäsi Ljotia kohti. Mutta Ljot vaipui samassa taapäin, menettäen tajunsa, ja hänen suustaan virtasi veri. Hevoset olivat potkineet häntä pahoin.

Nyt tuli Veterlide väliin, tarttui Kaarea hartioihin ja puhui hänelle. Hän lupasi maksaa tälle sakkorahat hevosesta ja haavasta.

"Minä en ota sakkoja sinulta, islantilainen", vastaa Kaare, "sillä näen sinun sukulaisesi etsivän henkeäni."

"En soisi, että joutuisimme riitaan Gunnarin ystävien kanssa", vastaa Veterlide. "Se olisi huono palkka hänen ystävyydestään." Ja hän vetää Kaaren syrjään ja koettaa taivutella häntä sovintoon.

Mutta Gunnar oli ottanut keihäänsä ja lävistänyt sillä Sløngven rinnan.

Koli ja Eyolv Arnenpojat nostivat Ljotin maasta, ja tämä tuli tajuihinsa hetken kuluttua. Silloin oli Kaare mennyt pois Veterliden kanssa. Ljot pyyhki veren kasvoistaan ja haki silmillään Vigdistä. Tämä istua kyyhötti surmatun hevosen vieressä taputellen sitä, ja itki katkerasti. Ljot meni hänen luokseen ja kysyi nauraen:

"Mitä nyt sanot hevostaistelusta, Vigdis?"

Vigdis itki yhä enemmän ja sanoi:

"Minä en tahdo puhua sinun kanssasi."

"Pelkäätkö, että Grefsinin Kaaren voi käydä samoin kuin hänen hevosensa?" sanoi Ljot.

"Ei Kaare ole joutunut häpeään tänään", sanoi Vigdis. Hän pyyhkäisi harjan hevosen silmiltä ja silitti sen turpaa. "Mutta minä en tahdo puhua sinun kanssasi." Hän nousi ylös, meni itkien isänsä luo ja lähti hänen mukanaan pois.

Arnenpojat tulivat Ljotin luo ja pyysivät häntä luokseen.

"En voi tulla", vastasi Ljot. "En voi rikkoa ystävyyttäni Gunnariin."

"Tahtoisinpa tietää, eikö Gunnar pelkää enemmän menettävänsä vävynsä ystävyyttä."

"Ketä sinä nimität sillä nimellä?" sanoo Ljot.

"Kaarea kaiketi", puuttuu nyt puheeseen Koli, "vaikka ei ole varmaa, tahtooko tämä ottaa neidon, sillä neito on jo suostunut hänen seuraansa."

"Nyt sanoit valheen", sävähti Ljot.

"Niin sanoin minäkin", vastasi Eyolv, "kun paimenemme tuli kotiin ja kertoi nähneensä Kaaren ratsastavan joen yli keväällä ja kohdanneen Vigdiksen lehdossa sekä maanneen hänen vierellään."

"Sinun paimenesi valehteli", vastasi Ljot jälleen, kääntyi ja tahtoi mennä. Mutta Eyolv kysyi vähän kauempana seisovilta miehiltä: "Minne Kaare Grefsin katosi; Viga-Ljotilla on puhumista hänen kanssaan?"

"Hän lähti Vadiniin toisen islantilaisen kanssa", vastattiin hänelle.

Ljot seisoi vähän aikaa katsellen taloon päin. Hänen kasvonsa olivat vihaiset, kalmankalpeat ja verisillä juovilla. Sitten hän kääntyi, ja oli samassa kaatua uudelleen. Arnenpojat tukivat häntä hartioista ja auttoivat hänet ratsaille. Ja hän lähti heidän kanssaan länteen päin, Grimelundarin taloon.

VIII.

Veterlide ei ollut mielissään siitä, että Ljot oli lähtenyt Grimelundariin. Hän ratsasti sinne jonkun päivän perästä ja tapasi sukulaisensa makaamassa sairaana ylisillä.

"Minä olen sopinut Kaaren kanssa", sanoi Veterlide, "ja pyytäisin nyt, ettet sinä rikkoisi aikaansaamaani rauhaa."

Ljot ei vastannut mitään, mutta kysyi hetken kuluttua:

"Mitä Vadinissa arvellaan asiasta?"

"Ei juuri mitään", vastasi Veterlide, "kuten muuten voit arvata, sillä Gunnar on ylevämielinen mies. Enkä minä olisi kovin halukas kuulemaan, mitä hän ajattelee sinun käytöksestäsi."

Ljot makasi nyt vähän aikaa ääneti, nyppien karvoja taljasta. Sitten hän kertoi Veterlidelle, mitä Arnenpojat olivat sanoneet paimenensa nähneen.

"Onpa sekin nyt suuriarvoista, mitä Eyolvin lammaspaimenet sanovat -- vaikka kaikki hänen lampaansakin sanoisivat samaa", vastasi Veterlide. "Mustasukkaiset akat semmoisia puheita suosivat; eikä ole hyvä, sukulaismies, että sinä antaudut tekemisiin sellaisten miesten kanssa."

"Mitähän Gunnar mahtanee ajatella siitä asiasta, josta olen kertonut sinulle", sanoi Ljot kotvasen kuluttua.

"Ei ole kaunista, että kysyt sitä nyt, kun makaat täällä", vastasi Veterlide. "Soisin, että seuraisit kanssani Vadiniin."

"Minun selkääni pakottaa", sanoi Ljot, "en kykene ratsastamaan."

"Kun kykenit ratsastamaan tänne, kyennet kai ratsastamaan takaisinkin", tuumi Vederlide. "Ei ole ihme, ettei sinua haluta lähteä Vadiniin, sillä et sinä ole niittänyt kunniaa tässä asiassa; mutta sinun olisi sittenkin tultava. Se on minun neuvoni. Arnenpojat koettavat varmaan yllyttää sinua vihaan Gunnaria vastaan. He pelkäävät nousta häntä vastaan yksin, ja koettavat työntää sinua edellään. Mutta anna sinä heidän kehrätä yksin lampaanvillojaan, äläkä sekaannu heidän tuumiinsa."

Mutta Ljot väitti yhä, ettei hän jaksanut ratsastaa. Arnenpojat pyysivät Veterlideä aterioimaan, mutta tämä ei tahtonut jäädä, vaan ratsasti heti takaisin Vadiniin.

Siellä kävi kuten Veterlide oli sanonut; kun hän puhui Gunnarille Ljotista ja tämän mieltymyksestä Vigdikseen, vastasi Gunnar:

"En soisi välillemme riitaa, islantilainen, sillä uskon sinusta mitä parhainta; ja uskon Ljot Gissurinpojastakin parempaa, kuin miksi hän on näyttäytynyt tällä seudulla. Mutta en halua lähettää tytärtäni meren yli hänen kanssaan, enkä hakea vävyäni Grimelundarista."

"Se ei ole ihme", vastasi Veterlide. Eikä asiasta puhuttu sen koommin. Vigdis ei saanut tietää mitään heidän keskusteluistaan.

IX.

Veterlide kävi usein Ljotin luona koettaen taivuttaa tätä lähtemään Grimelundarista, mutta Ljot sanoi aina olevansa hyvin kipeä, sylkeneensä verta ja päätänsä kivistävän. Hän sanoi myös, ettei hän voinut lähteä Veterliden keralla Raumariikiin. Ja kun Veterlide palaisi sieltä ja lähtisi takaisin Islantiin, aikoi hän jäädä Norjaan. Toinenkaan ei sanonut silloin tahtovansa lähteä, "sillä", sanoi hän, "jos sinä jäät Arnenpoikien luokse, saavat he houkutelluksi sinut sellaiseen, josta sinulle koituu häpeää."

"Lähde sinä vain, sukulaismies", vastasi Ljot. "Minä olen kohta siksi terve, että voin lähteä Raumariikiin. Sieltä voin sitten lähteä Kuningas Olavia etsimään ja tavata ne islantilaiset, jotka ovat hänen palveluksessaan. -- Eivät Arnenpojat ole pyytäneet minulta apua mihinkään, vaan ovat osoittaneet ainoastaan ystävyyttä."

"Lupaatko minulle lähteä pohjoiseen?" kysyi Veterlide. Ljot lupasi. Ja kun hän oli lähtenyt seudulta, suoriutui Veterlide palaamaan Islantiin. Hän erosi Gunnarista suuressa ystävyydessä, ja he antoivat toisilleen runsaita lahjoja. Vigdikselle hän antoi kultaisen rintakorun ja etelästä tuodun peilin; ja tämä antoi hänelle jäähyväislahjaksi kauniisti kirjaillun silkkiviitan.

X.

Syksy alkoi jo olla pitkällä. Silloin levisi tieto, että Viga-Ljot oli tullut takaisin. Hän asui Torbjørgin luona Hestlokkenissa, joka oli Grimelundarin ja Vadinin keskivälillä; mutta hän oli paljon Arnenpoikien kanssa.

Eräänä iltana tuli Vadiniin pieni poika, joka pyysi saada puhua Vigdiksen kanssa. Hänen nimensä oli Helge, ja hän asui äitinsä, köyhän mierovaimon kanssa metsässä vähän matkan päässä talosta. Poika sanoi äitinsä olevan sairaana, ja kysyi, voisiko Vigdis lähteä hänen kanssaan tätä auttamaan. Vigdis vastasi, että Æsa --, hänen kasvatus-äitinsä, Vadinin emäntä -- oli parempi lääkenainen ja saattoi olla suuremmaksi hyödyksi. Mutta poika väitti yhä, että hänen äitinsä tahtoi puhua mieluummin Vigdiksen kanssa; hänellä oli jotakin puhuttavaa tälle. Vigdis heitti silloin viitan hartioilleen ja seurasi Helgeä.

Oli pimeä heidän astuessaan ulos. He kulkivat kappaleen matkaa tietä pitkin, mutta sitten poika poikkesi metsää kohti; hän sanoi peltotien olevan niin vetisen. Oli jo viimeinen päivä lokakuuta. Heti kun he olivat tulleet metsän rajaan, josta alkoi karjapolku, ilmestyi heitä vastaan mies. Vigdis kysyi, kuka tämä oli.

"Se olen minä", vastasi mies, "Ljot."

Helge tahtoi nyt irroittaa kätensä ja juosta pois, mutta Vigdis piti kiinni siitä ja kysyi:

"Tämä mieskö sinut on lähettänyt minua hakemaan?"

Poika ei vastannut, mutta Ljot sanoi:

"Kyllä minä olen tehnyt niin. Hän oli lähdössä Æsaa hakemaan, ja silloin minä pyysin häntä toimittamaan sinut tänne, että pääsisin puheisiin sinun kanssasi. Sillä ymmärsin, ettei minun hyödyttänyt tulla Vadiniin, jos halusin saada puhua sinun kanssasi kahdenkesken."

"Onpa tämä omituinen tapa päästä puheisiin kanssani", sanoi Vigdis.

"En tiennyt muuta neuvoa", sanoi Ljot. "Olen kierrellyt taloa pitkät ajat odottaen, että saisimme tavata."

Poika tahtoi nyt juosta heidän luotaan, mutta Vigdis piti lujasti hänen kädestään. Silloin sanoi Ljot:

"Anna pojan mennä; kai sinä uskallat olla minun kanssani kahden; minä saatan sinut sitten kotiin."

"Mene sitten", sanoi Vigdis Helgelle ja kysyi senjälkeen Ljotilta: "Mitä sinulla on asiaa, koska sinun täytyi houkutella minut metsään?"

"Kyllä sinä tiedät, mitä asiaa minulla on sinulle", sanoi Ljot.

Vigdis ei vastannut tähän mitään, ja Ljot sanoi silloin:

"Nyt minä tiedän, että mitä kauemmin minä olen erossa sinusta, sitä enemmän ikävöin sinua; sitä päivää ei ole tuleva, jolloin sinä menet minun mielestäni."

Vigdis alkoi itkeä ja vastasi:

"Miksi sinä pilasit asiasi isäni edessä?"

"Sattui niin pahasti", sanoi Ljot. "Täällä puhutaan, että Grefsinin Kaare on aiottu sinun tulevaksi mieheksesi."

"Luuletko sinä, että minä olisin kärsinyt sinua luonani aitassa sinä iltana, jolloin tulit puhumaan kanssani, jos asia olisi ollut siten", sanoi Vigdis. "Mutta ensi töiksesi sinä sotkit kaiken."

"Se oli kyllä paha", vastasi Ljot. "Mutta Kaaren asiassa kai määrää sinun isäsi."

"Gunnar ei ole milloinkaan saava minua ottamaan muuta miestä kuin sen, jonka minä itse tahdon, ja hän on sen myös luvannut", sanoi Vigdis.

"Tahdotko sinä sitten minut?" kysyi Ljot, johon Vigdis vastasi: "Tahdon, jos se suinkin käy päinsä."

"Sehän nyt olisi ihme, ettei se kävisi päinsä", sanoi Ljot riemuiten ja sulki hänet syliinsä. Hän kävi istumaan juurakolle ja otti hänet polvelleen. Nyt Vigdis kiersi kätensä hänen kaulalleen ja suuteli häntä. Mutta Ljot ei tahtonut päästää häntä käsistään, vaan alkoi suudella häntä niin rajusti, että toinen rupesi pelkäämään ja sanoi, että hänen oli lähdettävä kotiin.

"On parasta, että minä saatan sinut perille ja saan puhua sinun isäsi kanssa jo tänä iltana. Tahdon saada asiamme päätetyksi heti Gunnarin kanssa."

"Älä tee niin", pyysi Vigdis, "sinä olet yksin, eikä sinulla ole muuta asetta kuin keihäs."

Ljot nauroi ja sanoi: "Etkö sinä luule sen riittävän minulle? Vaan olisi ikävä, jos Gunnarin ja minun välilläni syntyisi erimielisyyttä."

Vigdis mietti tuokion verran ja sanoi sitten: "Olen kuullut kuninkaan luona pohjoisessa olevan paljon islantilaisia. Etkö sinä tunne ketään heistä?"

"Tunnen kyllä", sanoi Ljot. "Siellä ovat Toralv ja Gissur Torbjørninpojat, kasvatusisäni pojat."

"Etkö voi mennä heidän luokseen", sanoi Vigdis, "ja pyytää heitä puhemiehiksesi; sitten isäni suostuisi helpommin."

"Sinulla on kiire ajaa minut luotasi", sanoi Ljot ja koppasi hänet uudelleen syliinsä. Vigdis alkoi silloin taas itkeä ja sanoi:

"Pelkään, että käy huonosti, jos rupeat puuhaamaan tätä asiaa yksin, sillä sinä olet niin hurjapäinen, ja Gunnar on vihainen sinulle. Olisi paljon parempi, jos sinulla olisi kanssasi joku, joka voisi tukea ja neuvoa sinua."

Ljot työnsi hänet luotaan, ja hän alkoi kulkea mäkeä alas kaiken aikaa itkien. Ljot seurasi häntä askeleen matkan päässä. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Teen kuten pyydät, Vigdis -- vaikka tiedät matkan vievän paljon aikaa näin talvella. Eikä ole varma, että Torbjørninpojat ovat kovin halukkaita tulemaan tänne minun kanssani. Mitä minun on sitten tehtävä?"