Part 3

Torny käski kaivaa kaksi hautaa kirkon kuoriseinän taa, missä kaste ja sadepisarat tippuvat sen katon reunasta, joka kätkee armonvälikappaleet. Ja hän määräsi, että niiden pohja ja syrjät oli sisustettava kivilaatoilla, ja ne oli saatavat kiireesti valmiiksi. Miehet tekivät työtä yöt ja päivät, ja nyt olivat haudat valmiina Harvardille ja hänen äidilleen.

Ja kun sitten Orm tuli kertomaan sukulaisvaimolleen taloon saapuneen viestin sekä ilmoitti lähettäneensä miehiä etsimään surmaajia ja hakemaan ruumista, ei ihmetys ollut vähäinen kun Torny, joka oli maannut lähes vuoden sängyssä, nousi ylös, käski palvelusnaisen pukea hänet silkkiin ja kultaisiin koruihin, ja antoi heidän kantaa ulos tuolin, jolle hän istui odottamaan. Hän istui siinä koko päivän, ja papit, joita hän oli lähettänyt noutamaan, seisoivat hänen luonaan.

Iltapuolella he näkivät suuren väenpaljouden nousevan rinnettä taloa kohti. Etumaisena kulkivat paarien kantajat, heidän jälestään surmamiehet köysiin sidottuina Ormin miesten keskellä, ja viimeisenä saattojoukko, johon kuului toistasataa henkeä.

Nyt nousi Torny tuoliltaan ja lähti paareja vastaan. Hänen palvelusnaisensa taluttivat häntä, ja papit lauloivat "Kyrie Eleison". Ja kaikki, jotka itkultaan voivat, lauloivat mukana. Mutta Torny sanoi korkealla äänellä:

-- Siunattu ollos, rakas poikani, palatessasi kotiin Kristuksen sanansaattajana.

Miehet laskivat paarit maahan ja vetivät härännahan Halvardin kasvoilta. Hänet saattoi vielä tuntea, sillä hän oli muuttunut paljon vähemmän kuin odottaa sopi. Äiti suuteli häntä ja sanoi:

Eikö teistä kaikista ole ihme, ettei Halvard ole muuttunut enempää, vaikka hän on maannut vedessä ja senjälkeen mullassa yli neljä kuukautta? Vaan minä sanon teille, että kuten minun poikani oli verrattoman paljon kauniimpi tätä viheliäistä ruumista, samoin oli hän tuhat vertaa kauniimpi taivaassa, jonne minun oli sallittu katsoa, kuin eläessään maan päällä nuoruutensa kukoistuksessa.

Sitten hän sanoi surmamiehille:

-- Ihmisten ei pidä tuomitseman näitä miehiä, vaan heidät on jätettävä Jumalan tuomiolle. Vietäköön heidät metsään, ja älköönkä heille annettako muuta, kuin mitä heillä on päällänsä. Olkoon heidän paikkansa kolmen penikulman päässä, älköönkä heille tehtäkö mitään pahaa, elleivät he tule ihmisten asunnoille. Mutta tämä lapsi, jolle Halvard on osoittanut armon, on jäävä Husebyhyn ja kasvatettava rakkaudessa hänen kunniansa tähden.

Miehet vietiin nyt metsään, eikä kukaan nähnyt heitä sen jälkeen. Numedalin ja Hallingdalin väliltä löydettiin myöhemmin ihmisen luita, ja arveltiin niiden olevan Ormin ja Sigurdin, Pyhän Halvardin surmaajien jäännöksiä. Ragnhildin tiedetään käyneen Oslossa neljän poikansa kera Pyhän Halvardin haudalla vuonna 1082. Hän oli silloin vanha vaimo ja hän ilmaisi nimensä kahdelle Husebyn miehelle. Hän kertoi tavanneensa erään lainsuojattoman miehen, ja he olivat raivanneet itselleen talon Eggedalin tunturille. Hän lähti Oslosta pohjoista kohden Tronhjemiin rukoillakseen Pyhän Olavin haudalla ja saadakseen tavata tyttärensä. Sillä Ranveig, josta Husebyn suku oli pitänyt hyvää huolta, kasvoi viisaaksi ja hurskaaksi naiseksi, ja Olav Kyrren perustaessa Bekken luostarin Nidarosiin, meni hän sinne nunnaksi. Hänellä oli ihmeellinen parantamiskyky, ja ihmiset tulivat pitkien matkojen päästä tapaamaan häntä, ja antoivat suuria lahjoja luostarille. Hän osasi myös lukea ja kopioida hengellisiä kirjoja, jotka oli saatu vieraista maista, yhtä oivallisesti ja kauniisti kuin taitavin munkki.

Halvardin ruumis vietiin kirkon kuoriin, jossa sen ympärillä paloivat monet kynttilät, pappien lukiessa ja laulaessa yötä päivää, sillä kirkkoon oli kerääntynyt kansaa kaikilta lähiseuduilta ynnä paljon pappeja. Sitten hänen ruumiinsa haudattiin suurella komeudella.

Torny, hänen äitinsä, eli kolme viikkoa tämän jälkeen, sitten hän kuoli ilomielin, ja hänet haudattiin autuaan poikansa viereen.

Inga Ivarintytär, joka oli ollut kihlattu Pyhälle Halvardille, sanoi haluavansa elää neitsyenä, kuullessaan sulhasensa kunniasta. Mutta hänen sukulaisensa naittivat hänet, ja hän sai monta lasta. Hänestä johtaa syntynsä kaksi arkkipiispaa ja kolme piispaa.

IV.

Pian alettiin huomata, että Jumala kuuli niitä, jotka rukoilivat Halvardin haudalla, ja häntä ruvettiin kutsumaan Pyhäksi Halvardiksi.

Myöhään eräänä iltana samana syksynä -- oli menossa vuosi 1044, neljästoista vuosi jälkeen Pyhän Olavin marttyyrikuoleman -- kulki muuan köyhä leski metsän läpi Husebytä kohti pyytämään maavuokran lykkäystä. Hänen miehensä oli raivannut uudisasunnon harjulle. Heillä oli mielestään suuri ja hyvä palsta, ja he olivat tulleet hyvin toimeen, mutta nyt oli mies kuollut, lehmissä oli ollut tautia, sudet olivat repineet häneltä lampaan, ja lapset makasivat sairaina, ja hän oli näin joutunut suureen ahdinkoon.

Taivaltaessaan eteenpäin, ajatellen, miten epävarma hänen asiansa onnistuminen oli -- nyt kun Halvard ja hänen äitinsä olivat poissa -- sillä nämä olivat aina olleet sääliväisiä köyhille ja suoneet heille apuaan, mutta Orm oli ankarampi ja saidempi -- näkee hän äkkiä miehen kulkevan edellään polkua pitkin. Hän pelästyy ja poikkeaa tieltä, sekä kulkee hyvän matkaa sisemmälle metsään pysytellen piilossa siksi, kunnes hän arvelee miehen ehtineen mennä pois. Oli jo myöhä ja alkoi pimetä, eikä hän löytänyt enää tietä, vaan kulki harhaan. Hän joutui kivivieremän laitaan ja luisti vähän matkaa alas, jolloin pari kiveä irtaantui. Mutta kun hän tapasi tukea noustakseen ylös, sattui hänen kätensä pyöreään, sileään kappaleeseen. Se oli kiviruukku, joka oli täynnä rahoja ja raskaita kultasormuksia, solkia ja kalleuksia, entisaikojen aarteita.

Hän saapui Husebyhyn yöllä ja pyysi herättämään Ormin. Tämä ilostui suuresti nähdessään aarteen. Maasta löydetty tavara on kuninkaan omaisuutta, mutta hän ei ollut tähän aikaan hyvissä väleissä sukulaisensa Maunu-kuninkaan kanssa, ja hän tiesi, että kuningas, joka tarvitsi rahaa sotaretkiään varten, oli tuleva iloiseksi ja tekevä sovinnon hänen kanssaan, kun hän toisi hänelle tämän suuren aarteen. Hän lahjoitti nyt leskelle kaksi lehmää ja kymmenen lammasta ja antoi hänelle anteeksi kymmenen vuoden vuokramaksut. Lesken pojat kasvoivat miehiksi tuon ajan kuluessa, ja Husebystä saatu karja menestyi. Ja kaikkea, mihin tuo leski ryhtyi, seurasi onni, ja hänen lapsistaan tuli varakasta väkeä.

Mutta leski rupesi sitten aprikoimaan, että mies, jonka hän metsässä oli tavannut, oli ollut Halvardin näköinen, ja Orm arveli, että se ehkä oli ollutkin hän. Ja niin hänen menestystään alettiin pitää tuon lempeän, pyhän miehen ihmetyönä.

Kevättalvella seuraavana vuonna oli kaksi vuonon toiselta puolen olevaa miestä viemässä vastasyntynyttä papin luo kastettavaksi. Oli täydenkuun aika, mutta sataa tihuutteli. Heidän kuljettuaan vähän matkaa jäätä myöten, huomasivat he sen olevan heikkoa, eikä ollut varmaa, kestäisikö se heitä. Lapsen isä pelkäsi hukkuvansa vastasyntyneen kanssa, ja metsästä heidän takaansa oli kuulunut susien ulvontaa. Ja lapsi oli niin heikko, etteivät he luulleet sen elävän huomiseen.

Seisoessaan siinä nyt epätietoisena, näkivät he kahden suuren eläimen lähestyvän juoksujalkaa Husebyn taholta. Ensin he pelästyivät, sillä he luulivat niitä susiksi, mutta eläinten ehdittyä lähemmäksi, tunsivat he, että ne olivat Halvardin isot koirat, Kerr ja Karados.

Koirat hyppivät heitä vastaan, heiluttivat häntäänsä, nuoleksivat heidän käsiään ja nuuskivat kastamatonta lasta. Lapsen isä alkoi itkeä ilosta ja sanoi toverilleen, että nyt he varmasti olivat pelastetut. Koirat johdattivat heidät heikon jään yli, ja he saapuivat papin luokse samana yönä, ja lapsi tuli kastetuksi. Mentyään sitten kirkkoon kiitosta rukoilemaan, laskivat he lapsen Halvardin haudalle rukousten ajaksi. Ja se vahvistui ja varttui ja kasvoi terveeksi ja taitavaksi mieheksi. Mutta hän ja hänen sukulaisensa eivät lakanneet ylistämästä Pyhän Halvardin hyvyyttä.

Kolme vuotta tämän jälkeen tapahtui Foliossa Hortteinin talossa, kaukana Husebystä, että erästä miestä, joka asui metsässä, ruvettiin epäilemään niin rumasta rikoksesta, että hänen naapurinsa päättivät polttaa hänet elävänä taloonsa. Kymmenmiehinen joukko lähti siis metsää kohden eräänä pimeänä yönä alakuun aikaan, jolloin sen piti ilmestyä näkyviin vasta aamupuoleen. Mutta tultuaan ulos metsästä aivan lähelle taloa, joka heidän piti polttaa, näkivät he taivaalla aivan kuin nousevan kuun kajastuksen, vaikka sen olisi pitänyt nousta vasta kolmen tunnin perästä, eikä aurinkokaan voinut nousta siltä puolelta taivasta. Ja pihaan ehdittyään he näkivät oven edessä pitkän, kookkaan miehen, ja tämän vieressä kaksi isoa keltaista koiraa. Miehellä oli toisessa kädessään kolme nuolta ja toisessa jokin pyöreä kappale, joka oli aivan kuin pieni kilpi. He luulivat sitä ensin siksi, mutta sitten sanoi yksi miehestä voivansa vaikka vannoa, että se oli myllynkivi, sillä hän oli nähnyt valon paistavan sen reiästä. -- Silloin he pelästyivät ja pötkivät kotiin, rukouksia lukien.

Ja viikkoa myöhemmin kävi ilmi, että mies, jonka he olivat aikoneet polttaa, oli viaton heidän epäilemäänsä rikokseen. Silloin he lähtivät Husebyhyn kertomaan näystään ja kaikkialla, minne tieto tästä levisi, syntyi suuri ilo sen johdosta, että ihmiset olivat saaneet ystävän, joka tahtoi suojella viattomia vääryydeltä.

Ja sitä mukaa kuin tieto niistä ja muista kauniista ihmetöistä levisi ympäri maata, kasvoi Halvardin kunnia. Ja viimein antoi hänen sukulaisensa Harald Sigurdinpoika vuonna 1055 kaivaa ruumiin maasta ja siirtää sen Osloon Mariankirkkoon. Sinne haudattiin pääalttarin taa, komeaan, kullatuilla hopealaatoilla päällystettyyn arkkuun Herran kuuliainen ja uskollinen palvelija Halvard, joka oli tahtonut harjoittaa hurskautta ja armeliaisuutta niitä kohtaan, jotka olivat suoneet pahaa hänelle ja hänen läheisilleen. Ja niin hänet korotettiin viattoman kuolemansa jälkeen Jumalan armolahjojen jakajaksi, jotka Herra on antanut uskollisten palvelijoittensa huomaan, kuten rakastava isä antaa kuuliaisten lastensa jaella tavaraansa tarvitsevien avuksi ja nimensä kunniaksi. Ja Halvardin kuolinpäivää, viidettätoista toukokuuta vuonna 1044, alettiin viettää juhlapyhänä koko Norjan maassa. Ja valtakunnan eteläosissa se oli suurin kaikista pyhistä.

VIGA-LJOT JA VIGDIS

I.

Veterlide Glumsinpoika oli kotoisin Islannin itärannan vuonoilta. Hän kävi ahkerasti kaupparetkillä kesäisin.

Hänen sisarenpoikansa nimi oli Ljot. Tämän isä oli Gissur Haukinpoika Skomedalista, joka tuli surmatuksi Ljotin ollessa lapsi. Veterlide hoiti Gissurin käräjäjutun kaikella kunnialla; mutta emme nyt kerro siitä. Ljotin äidin nimi oli Steinvor. Hän kuoli varhain. Ljot vietti kasvinaikansa Torbjørn Haaleggin luona Eyressä; myöhemmin hän asui Veterliden, enonsa luona, joka rakasti häntä kuten omaa poikaansa.

Ljot varttui aikaisin mieheksi. Viisitoistavuotisesta asti hän otti osaa viikinkiretkiin Torbjørnin poikien mukana ja tuli pian kuuluksi rohkeudestaan. Häntä pidettiin kyvykkäänä miehenä ja päällikönalkuna; hän oli uskollinen ja sanansapitävä, mutta harvapuheinen ja hidas solmimaan ystävyyttä sekä viihtyi parhaiten itsekseen. -- Eräiden seikkojen vuoksi, joista tässä ei myöskään ole aikomus kertoa, alettiin häntä nimittää Viga-Ljotiksi.

Eräänä kesänä, Ljotin ollessa kahdenkymmenen vuoden ikäinen, lähti hän Veterliden mukana Norjaan. He omistivat yhteisesti mainion merenkulkijalaivan, ja Ljotille kuului kolmas osa siitä.

II.

Veterlidellä oli sukulaisia Raumariikissä, ja näitä hän nyt aikoi käydä tervehtimässä. Kesä oli pitkälle kulunut heidän purjehtiessaan Foldenin vuonoon.

He soutivat laivan saarien väliin sille kohden, missä Frysja niminen joki laskee vuonoon, sillä ilma oli tyyni, oli satanut kaiken päivää, ja nyt illansuussa oheni sumukin alkaen vetäytyä vuorenselkiä kohti. Veterlide ja Ljot seisoivat keulassa katsellen seutua. Rinteillä kasvoi siihen aikaan sankkaa metsää, ja joen varrella näkyi taloja, mutta niitä ei ollut paljon, ja vain harva oli suuri. Joen suulla kellui pari kalavenhettä ankkurissa. Kalamiehet tähystivät suurta, vierasta laivaa, joka solui esiin sumusta saarien välistä. Veterlide huusi heille ja kysyi, mistä he olivat. Kun kalamiehet huomasivat vieraiden liikkuvan rauhallisilla asioilla, vastasivat he olevansa Vadinin Gunnarin lampuoteja, jonka talo oli suurin joen rannan taloista. Veterlide kysyi, lähtisivätkö miehet opastamaan heitä sinne nyt illalla, ja nämä lupasivat. Sen jälkeen soutivat islantilaiset laivansa virtaa ylös niin pitkälle kuin sitä saattoi kulkea, ja yksi kalastajista lähti saattamaan heitä Vadiniin.

Oli pimeä heidän tullessaan perille. Gunnar oli tuvassa. Hän istui peräistuimella. Gunnar oli kookas, kaunis mies; hänellä oli pitkä harmaa tukka ja koko rinnan peittävä parta. Lieden luona istui kaksi naista. Toinen kehräsi tulen hohteessa; hän oli puettu tummiin, eikä hän ollut enää varsin nuori, mutta vaaleapintainen ja kaunis. Toinen oli aivan nuori neito, joka istui toimetonna kädet helmassa. Veterlide astui tervehtimään isäntää, ja ennenkuin hän oli puhunut asiaansa puoleenkaan, nousi Gunnar paikaltaan ja lausui tervetulleeksi hänet ynnä koko hänen laivakuntansa sekä käski naisten kantaa pöytään ruokaa ja juomaa.

Nämä nousivat silloin paikoiltaan. Vanhempi huusi palvelusnaisiaan ja alkoi hääriä edestakaisin, mutta nuorempi jäi seisomaan lieden ääreen katsoen vieraita. Ja nämä näkivät nyt tulen valossa, että hän oli peräti kaunis, pitkänsolakka, korkea- ja siropovinen. Hänellä oli suuret harmaat silmät ja tukka, joka ulottui alapuolelle polvien. Se oli keltainen, kiiltävä ja paksu, mutta ei aivan vaalea. Hänen kätensä olivat suuret, mutta valkoiset ja sormuksin kaunistetut. Hänellä oli yllään ruosteenpunainen, villainen puku, runsain kirjailuin koristettu. Päässä hänellä oli kultainen vanne, ja hänellä oli enemmän koruja ja käätyjä kuin mitä naisten on tapana käyttää arkioloissa.

Vanhempi nainen tuli nyt tupaan suurta simasarvea kantaen. Hän antoi sen nuoremman käteen sanoen:

"Sinun sopii lausua vieraat tervetulleiksi taloon, Vigdis."

Vigdiksen nimellä mainittu otti sarven ja alkoi kiertää penkkiriviä, tarjoten ensin Veterlidelle ja sen jälkeen muille miehille. Viimeksi hän huomasi Ljotin.

Ljot oli näet istunut ensin ovensuussa olevalla penkillä, mutta siirtyi sieltä tulta lähemmäksi, koska hänen vaatteensa olivat märät. Hän piteli viittaansa koholla toisella kädellään, mutta hänen musta tukkansa oli valahtanut silmille, ja Vigdis näki nyt hänen kasvoistaan vähän muutakin kuin silmät, jotka olivat tummansiniset ja syvällä päässä.

Neidon ojentaessa sarvea, antoi hän viitan vaipua, ja juodessaan katsoi hän neitoa sarven laidan yli. Neito ei näkynyt pitävän hänen tuijottamisestaan, sillä hän ei sanonut mitään vieraalle, vaan otti sarven, jonka tämä ojensi hänelle, kääntyi penkkiä kohti ja istuutui sille.

Ljot asettui istumaan siten, että hän saattoi nähdä Vigdiksen. Hetken kuluttua vilkaisi tämä häneen ja kohtasi hänen katseensa; silloin hän punastui ja katsoi toisaanne. Mutta heti sen jälkeen hän katsoi uudestaan vieraaseen, ja nyt hän katsoi tähän niin kauan, että tämä viimein käänsi pois silmänsä.

Pöytään kannettiin nyt semmoinen määrä herkkuja, että se oli kuin uhkein pitopöytä. Gunnar tahtoi lähettää miehensä rantaan hakemaan laivamiehiä; hän tarjosi omia miehiään vartioimaan laivaa yöksi.

Veterlide kiittää, mutta ennenkuin hän on puhunut loppuun, sanoo Ljot sukulaiselleen näin:

"On jo niin myöhä; meidän miehemme voivat olla laivalla yötä, ettemme vaivaa isäntämme miehiä."

Silloin sanoo Vigdis nauraen:

"Islantilainen taitaa olla arka tavarastaan."

Gunnar nuhtelee häntä vihastumatta; hän sanoo:

"Islantilainen tarkoittaa hyvää tahtoessaan säästää miehiämme, mutta matka ei ole pitkä, ja hänen omat miehensä ovat soutaneet koko päivän sateessa sekä tarvitsevat tuoretta ruokaa ja lämmintä. Mutta tyttären ei sovi vastata vieraalle tylysti."

Ljot nauroi ja vastasi:

"Ei se tainnut olla niin pahasti tarkoitettu -- eikä noin nuoren neidon sanoja punnita niin tarkoin."

Vanhempi nainen puhui nyt myös kuiskaten jotakin Vigdikselle, mutta tämä ei ollut siitä millänsäkään, vaan hymyili hiljaa paikaltaan. -- Gunnar lähetti miehiä rantaan, ja toiset söivät ja joivat.

Puhe kääntyi viimeaikaisiin sumuihin ja sateisiin, jotka olivat tehneet suurta haittaa Gunnarillekin, sillä vilja oli valmista leikattavaksi. Gunnar sanoi: "Nuorena ollessani liikuin itsekin paljon vesillä kesäisin, eikä mikään ilma ollut mielestäni niin ikävä kuin tuuleton, sumuinen sadeilma."

Ljot vastasi tähän laulaen:

Todenpa lausuit, isäntä Gunnar! Ilta on usvainen, tyttäret torkkuu, ei maista leikki leikiltä kanssaan. Parempi vuode isännän auliin.

Kullat helskäen kattavat pöytää ihanat neidot. Nähnyt en vertaa. Lemmenpä hurmaan taipuvi mieli istuissa yksin sijalla vieraan.

Viimeiset säkeet hän lausui hiljemmin, eikä Gunnar, joka jo oli vähän juopunut, huomannut niissä mitään erityistä. Mutta Veterlide huomasi, ja alkoi heti puhua Gunnarin kanssa hänen retkistään. Kohta tämän jälkeen lähti Vigdis naisten kera makuuaittaansa.

Miesten mentyä levolle sanoi Veterlide jonkun ajan kuluttua Ljotille, joka makasi hänen kanssaan suljetussa sängyssä:

"Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi, sukulaismies. Ei ole kaunista käyttää hyväkseen Gunnarin vieraanvaraisuutta, ja jo ensi iltana laulaa runoja hänen tyttärelleen."

Ljot ei vastannut mitään. Silloin Veterlide sanoi:

"En ole milloinkaan huomannut sinua naisiinmeneväksi -- mutta tänä iltana et sinä irroittanut hetkeksikään silmiäsi Vigdiksestä. Emme ole olleet niin kauan merellä, että sinulta olisi tarvinnut mennä mieli päästä ensimmäisen naisen nähdessäsi."

Ljot ei vastannut vieläkään, vaan käänsi kylkeä ja oli nukkuvinaan.

III.

Einestettyään seuraavana päivänä, ratsastivat Gunnar ja Veterlide rantaan, mutta Ljot paneutui penkille, sanoen olevansa väsynyt. Hän nousi kuitenkin heti paikaltaan toisten kadottua pihalta, sillä hän oli päättänyt hakea käsiinsä Vigdiksen ja päästä puheisiin tämän kanssa.

Ljot oli yhä matkatamineissaan, sillä hänen vaatteensa olivat laivalla. Hänellä oli nyt yllään avara, tumma huppuviitta, mutta se oli kiinnitetty rinnan yli kalliilla, kullatulla soljella. Viitan alla hänellä oli musta mekko, jonka saumat olivat kirjaillut hopeisilla ja sinisillä langoilla; Ljot rakasti näet suuresti komeutta. Siksi hänellä oli myös kauniita käsivarsi- ja rannerenkaita, ja häntä kelpasi muutenkin katsella. Hän oli suurikasvuinen, harteikas, kapealanteinen ja sirojäseninen. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja kaidat, mutta ihon väri oli tumma ja suu oli suuri, väritön ja ulostyöntyvä. Hänellä oli siniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka oli sidottu silkkisellä nauhalla.

Oli paisteinen kaunis ilma, ja kun Ljot tuli pihalle, näki hän Vigdiksen kulkevan niityllä rakennuksen pohjoispuolella. Hän lähti kiireesti tämän perästä ja saavutti hänet metsän reunassa. Silloin hän lausui tervehdyksen ja kysyi, oliko tällä asiaa jonnekin. Vigdis vastasi, ettei hänellä ollut asiaa minnekään, olipahan vain menossa marjametsään.

"Sitten minä lähden mukaan", sanoi Ljot, "sinun on turvatonta kulkea yksin; minä olen kuullut karhun liikkuvan mielellään marjametsässä."

"Olisinhan minä voinut ottaa kenkäpoikani mukaan, jos minua olisi peloittanut", vastasi Vigdis, "-- enkä minä ole aseetonkaan." Tämän sanottuaan hän näytti Ljotille pitkää veistä, jota hän kantoi vyössä. Sen kahvaa kiersi kullattu rautalanka, mutta terä oli täynnä riimukirjoitusta.

Ljot otti sen käteensä, katseli sitä ja sanoi:

"Tämäpä ihmeellinen veitsi, se on varmaan hyvin vanha. Mistä sinä olet saanut sen?"

"Se on aina kulkenut meidän suvussamme", sanoo Vigdis, "minun esiäitieni kerrotaan olleen loitsunaisia tuolla uhrikummulla lehdossa; mutta siitä on kauan; kukaan ei enää tiedä juuri mitään siitä. Meidän orjamme teurastavat siellä kukkoja ja lampaita. Mutta isäni ei usko muuhun kuin omaan voimaansa, enkä minä ole kuullut isoisänikään uskoneen muuhun."

"Kuten en minäkään", sanoo Ljot nauraen. "Mutta minut on kerran kastettu kristinuskoon."

"Se on kummallinen usko", vastasi Vigdis. "Ei tuon valkean Kristuksen mahti liene kovin suuri, koska hän ei kuulu voineen auttaa edes itseään, vaan sai surmansa vihamiestensä käsissä kaukaisessa maassa."

"En tiedä sitä niin tarkoin", sanoo Ljot, "enkä usko hänen mahtiaan kovin suureksi. Mutta kun minä olin etelässä Tanskan maalla, oli siellä eräs hengenmies, joka auttoi minua ja paransi pahan märkähaavan pohkeestani. Hän ei tahtonut mitään palkkiota vaivastaan, ja silloin minä annoin kastaa itseni, tehdäkseni hänelle mieliksi."

"Sinä olet tainnut nähdä paljon maita", sanoo Vigdis. -- "Mutta kuinka sinä et lähtenyt ratsastamaan sukulaisesi kanssa rantaan katsomaan, että kaikki tulee kunnolla maihin? Kaipa sinullakin on jotakin voittosaalista laivalla, miksi sinua muuten kutsuttaisiin Viga-Ljotiksi?"

"Lienen voittanut jotain minäkin, enkä varsin vähääkään", sanoo toinen, "mutta minusta on aina tuntunut siltä, että se, mitä minä en vielä ole voittanut, on parempaa kuin se, mikä minulla on."

"Niinpä kai", vastaa Vigdis. "Olen kuullut islantilaisten olevan tavaroistaan saitoja ja tuhlaajia sanoissaan."

Ljot sanoo:

"En tiedä kenenkään miehen halveksivan tavaraa. Mutta saidaksi ei vielä kukaan tätä ennen ole sanonut minua."

Vigdis nauroi ja sanoi:

"Näin nuoren neidon puhetta ei punnita niin tarkoin."

"Luulenpa melkein sinun päättäneen vihata minua, Vigdis", lausui Ljot. "Sinä et katsonut minua lempein silmin äsken tavatessamme."

"Tällä seudulla ei ole tapana katsoa liian pitkään vierasta väkeä"!

Nyt purskahti Ljot nauruun ja vastasi:

"Et suinkaan sinä kanna kultavannetta päässäsi piiloutuaksesi orjanaistesi joukkoon."

"Miksi en kantaisi kultia, kun isäni on antanut ne minulle", sanoi Vigdis.

He olivat nyt saapuneet uhrikummulle. Se oli puuton paikka tiheän metsän keskellä. Kummun lakea ympäröi kivissä tehty rauniopiiri, ja sen keskellä oli uhrikivi. Mutta piirissä oli lovipaikkoja, ja aukeamassa ja sen laidoilla kasvoi pieniä tammia, koivuja ja pihlajia. Raunion raoissa kasvoi korkeita punaisia kukkahuiskiloita, joista jotkut tekivät jo siementä. Tuuli kuljetti niiden villaa ympäri, se tarttui heidän vaatteisiinsa ja tukkaansa, ja Vigdis puisteli hamettaan ja suortuviaan kulkiessaan.

Heidän syödessään marjoja sanoi Ljot Vigdikselle:

"Enoni on aikonut pyytää Gunnaria pitämään meidät ruoassaan niin kauan kuin katselemme hirsiä itsellemme. Mutta sinä soisit ehkä meidän menevän yhtä äkkiä kuin tulimme. Luulen, ettet sinä pidä meistä."

"Isäni päättää itse, minkälaista väkeä hän ottaa taloonsa", vastasi Vigdis. "Hänen ei ole koskaan ollut tapana kysyä sitä minulta. Mutta hän antaa minun määrätä omat asiani."

"Sen minä kyllä ymmärrän", sanoi Ljot nauraen. "Sinä taidatkin olla itsepäinen ja jäykkä neito."

"Semmoisenahan minua pidetään", vastasi tämä. "Mutta sinä näytät liian rohkealta ja huimapäiseltä mieheltä."

"Semmoisenahan minua pidetään", sanoi Ljot. "Mutta onko nyt siis niin, ettemme me kaksi ole vihamiehiä?"

"Siltä näyttää", vastasi Vigdis. Ja nyt he istuutuivat kivelle syömään imeläjuurta, jota Vigdis oli kaivanut maasta. Mutta kun he laskeutuivat kiveltä maahan, unohti Vigdis uhriveitsensä. Ljot otti sen toisen huomaamatta ja kätki sen mekkonsa alle. Sitten he menivät kotiin veikaten ja hyvässä sovussa.

IV.

Veterlide osti hirsiä Gunnarilta. Gunnar ei ottanut islantilaisia ruokaan, mutta hän pyysi näitä jäämään vieraikseen niin pitkäksi aikaa kuin nämä viihtyivät, ja kun Veterlide alkoi puhua matkan jatkamisesta, arveli Gunnar, ettei sillä ollut niin kiirettä. Samaa ajatteli Ljotkin mielessään, ja hän pyrki Vigdiksen puheille niin usein kuin laatuun kävi.

Veterlide puhui siitä hänelle eräänä päivänä kun he olivat kahden. Ljot sanoi silloin: