Part 2

Halvard istui muistellen näitä tapauksia, Graeinin soutaessa vuonon selkää.

Mutta he eivät ohjanneet kulkuaan Husebyn isoa laituria kohti. Penikulman verran lähempänä virtaa vuonoon väkevä puro kapean laakson läpi. Siellä kasvoi siihen aikaan korpimetsää. Husebyn kohdalla se ei ulottunut kovin kauas, mutta ulompana, vuonon suulla, oli se hyvin sankka, ja sen keskeltä pilkoitti vain pari pientä taloa ja majaa.

Lahden rannalla oli vihantia töyräitä puron molemmin puolin, ja sen laskusuuhun oli rakennettu pieni laituri, sillä tuohon töyräälle aikoi Graein raivata itselleen maata ja rakentaa pienen talon. Halvard oli päättänyt helluntai-iltana päästää orjuudesta hänet ja hänen kaksi poikaansa. Graeinin vaimo oli kuollut, mutta vapaaksi tultuaan hän aikoi naida Ragnhild Ormintyttären. Tämä ei ollut orjasukua, hänen isänsä oli Halvardin lampuoteja ja asui ylempänä metsässä. He olivat rutiköyhää väkeä, ja Ragnhildilla oli äpärälapsi erään tanskalaisen soturin kanssa. Siksi hän tyytyi tähän puolivanhaan, orjasyntyiseen mieheen, vaikka itse oli nuori, eikä kovin ruman näköinenkään. Graein oli asemaansa nähden rikas, sillä Torny oli antanut Dympnalle ja hänen jälkeläisilleen niin paljon kalliita lahjoja, että he olisivat voineet ostaa itsensä vapaiksi jo kauan aikaa sitten. Mutta Vebjørn ei olisi antanut heidän jäädä Husebyhyn vapaiksi tultuaan, eivätkä he olleet tahtoneet erota Tornystä ja Halvardista.

He laskivat nyt laituriin ja nousivat maihin. Rannalla oli tuoreita keltaisia hirsiä ja pari myllynkiveä, sillä Halvard aikoi rakentaa myllyn puron rannalle, että metsässä asuvien ihmisten ei tarvitsisi jauhaa viljojaan käsikivillä, kuten useimmat tekivät vielä silloin. Heillä oli pitkä matka Husebyn myllylle, eikä usealla ollut hevosta eikä orjaa, joka olisi vienyt ne taloon asti. Siksi Halvard oli ajatellut, että Graeinille koituisi sekä ansiota että seuraa, jos tähän puron varteen saataisiin mylly.

Graein oli kaivanut mäkeen pirtin ja karjakarsinan pohjan; päädyt tehtiin hirsistä. Halvard osoitti nyt hänelle sopivat hirret rannalta. Sitten he lähtivät multaseiniä kohti. He katsoivat karjakarsinaan. Se oli melkein valmis, sillä Graein tuumi heidän voivan asuakin siinä kunnes pirtti valmistuisi. Äkkiä he huomasivat peräsopukassa ihmisen.

He käskivät hänen tulla esiin, mutta tämä ei liikahtanut. Silloin Graein veti hänet ulos; se oli nainen. Graein kysyi nyt häneltä, mitä tekemistä hänellä oli siellä, mutta nainen ei vastannut, vaan kumartui vaan syvempään, aivan kuin tahtoen peittää kasvonsa, ja he huomasivat hänen olevan peloissaan. Graein veti hänet nyt kokonaan päivänvaloon ja kohotti hänen päänsä pystyyn. Samassa häneltä pääsi ihmetyksen huuto.

-- Tunnetko sinä hänet, Halvard?

Kotvan aikaa Halvard tuijotti häneen, mutta sitten hän tunsi, että tämä oli Gudveig, hänen isänsä jalkavaimo. Hän ei ollut nähnyt tätä siitä asti kun he olivat lähteneet Tornyn kanssa Ringerikiin, ja siitä oli kolmetoista vuotta. Mutta hän oli kuullut kerrottavan hänestä silloin tällöin. Vebjørn oli antanut hänelle talon toisella puolen vuonoa, mutta ajanut hänet sieltä pois sen jälkeen kun Gudveig oli saanut lapsen erään tanskalaisen miehen kanssa, joka asui siellä yhden talven Tanskan kuninkaan Sveinin aikana -- vaikka Vebjørn ei itse ollut käynyt hänen luonaan enää pariin vuoteen, ihmisten tietämän mukaan. Hän lähti silloin seudulta tanskalaisensa kera, mutta oli sittemmin palannut takaisin. Hänen oli käynyt yhä huonommin sitä mukaa, kuin hän vanheni ja muuttui rumemmaksi, ja lopulta hän oli käynyt kerjuulla laaksojen syrjäseuduilla, metsäpirteissä ja majoissa, mutta ei mennyt koskaan kovin kauas Husebystä, eikä koskaan käynyt kirkossa. Häntä syytettiin pakanuudesta ja noituuden harjoittamisesta. Viime talven hän oli asunut Sigurd-nimisen miehen pirtissä. Tämä ei ollut saanut sinne ketään muuta naista. Sigurd oli Graeinin tulevan apen Ormin velipuoli. Halvard oli kuullut sen orjaltansa.

Nainen ei vastannut mitään, vaikka Graein kysyi moneen kertaan, mitä tekemistä hänellä oli ollut hänen karjakarsinassaan. Silloin hän sanoi:

-- Vahdi sinä, Halvard, häntä, sillä aikaa kun minä käyn sisässä katsomassa hänen jälkiään -- kuka sen tietää, mitä noitatemppuja hän on tehnyt karkoittaakseen onnen minun pirtistäni. Ja hän ryömi multakuoppaaan.

-- Minä olen ollut piilossa täällä siksi, ettei minulla ole mitään muuta paikkaa, missä olisin, sanoi nainen. En ole tehnyt mitään pahaa, vaan olen odottanut, että joku sattuisi tulemaan tänne ja veisi minut vuonon yli.

-- Et suinkaan sinä vaadi, että minä tekisin sen, sanoo Halvard. Saat odottaa vielä vähän, sanoo hän, kun Gudveig näyttää tahtovan lähteä.

Sitten hän alkoi tarkastella naista. Tämä oli muuttunut sanomattoman vastenmieliseksi ja rumaksi, ryppyiseksi, harmaahapsiseksi ja hampaattomaksi. Hänellä ei ollut mitään päähinettä, vaan tukka riippui takkuina ympäri päätä ja se oli melkein vihreä liasta. Hänen vaatteensa olivat lantaiset ja repaleiset, ja varpaat pistivät esiin kengän suista. Hän oli laiha kuin tikku, mutta vatsa oli pöhöllä. Halvard ajatteli, ettei hän mitenkään voinut olla raskaana, sillä siihen hän kai oli liian vanha.

Yhtäkkiä kuuluu ylhäältä metsästä ääniä. Gudveig lysähtää kokoon, vääntelehtii edestakaisin ja alkaa vaikeroida:

-- Halvard, Halvard, anna minun mennä tai pane minut piiloon -- anna minun mennä piiloon ja sano Sigurdille, ettet ole nähnyt minua.

-- Vai niin, sanoo Halvard. Mitä pahaa sinä nyt taas olet tehnyt, Gudveig?

-- En minä ole koskenutkaan Sigurdin hopeaan -- pata oli tyhjä, kun minä kaivoin sen maasta. Halvard, näethän miten kurja minä olen, ei sinun ja Tornyn sovi kostaa minulle köyhälle vaivaiselle -- Sigurd hakkaa minut kuoliaaksi -- katso toki, kuiskasi hän koettaen vetää rikkinäistä nuttuaan olkapäänsä yli. Mutta se oli tarttunut kiinni vereen.

Halvard muisti isänsä lyöntien jättämät mustelmat äitinsä rinnoissa ja sanoi:

-- Seiso siinä Gudveig; saamme kuulla, mitä Sigurd sanoo.

Silloin lyyhistyi Gudveig kokoon ja ryömi Halvardin jalkojen juureen, mutta tämä vetäytyi kauemmas hänestä. Sitten ilmestyivät miehet metsästä. Siinä oli Sigurd, Orm ja kolme muuta, veljesten sisarenpoikia. He huutaa hoilottivat -- ja yltyivät yhä hurjemmiksi nähdessään Husebyn Halvardin seisovan Gudveigin vieressä.

-- No nyt, Gudveig -- nyt sinä saat vastata muustakin kuin varkaudestasi!

He piirittivät hänet. Hän ryömi polvillaan vuoroon jokaisen luo, mutta Sigurd ja hänen saattomiehensä alkoivat potkia häntä jaloillaan ja lyödä häntä keihäänvarsilla ja kaarillaan.

-- Olkaahan nyt ihmisiksi, sanoo Halvard inhoten. Ette te saa kohdella häntä kuin hautaan pudonnutta sutta. Sano sinä, Sigurd, mitä hän on tehnyt.

Ja Sigurd ryhtyi puhumaan: Hän oli pitänyt Gudveigia luonaan vuoden verran, mutta tämä oli ollut laiska ja osaamaton; ja vaikka tämä oli vanha ja ruma, oli hän herättänyt epäsopua hänen ja sisarenpoikien välillä, jotka asuivat hänen luonaan. Sitäpaitsi hän varasteli maitoa ja jauhoja. Siksi Sigurd oli käskenyt hänen lähteä tiehensä joku päivä sitten, ja hän oli nukkunut ulkoladossa. Sigurd oli aikonut ostaa itselleen orjanaisen, ja oli kerännyt kaiken rahan ja hopean, mitä hän omisti, pieneen rautapataan, jonka hän oli kaivanut maahan turvepenkin sisään, jonka päällä hän nukkui. Mutta nostaessaan eilen vuodenahkoja, näki hän multaa kouhitun aivan äsken, ja kun hän kaivoi padan esiin, oli se tyhjä. Silloin hän oli mennyt Gudveigin luokse ja luvannut, ettei tekisi tälle pahaa, jos hän antaisi takaisin hopeat. Mutta tämä oli kieltänyt ottaneensa niitä. Silloin hän löi tätä, mutta tämä oli päässyt pujahtamaan pakoon.

Gudveig huusi nyt, ettei hän tiennyt mitään Sigurdin hopeoista.

-- Sinä saat lähteä minun kanssani Husebyhyn, sanoo Halvard. Ehkä sinun muistisi teroittuu, kun olet istunut vähän aikaa kellarissa.

Gudveig alkoi voivottaa yhä surkeammin, mutta yksi metsämiehistä sanoi:

-- Tämä asia on sellainen, ettei sinun, Halvard, sovi sotkeutua siihen. Otamme itse selvän tästä varasnaisesta, ja tahdomme, ettei tästä puhuta sen koommin.

Halvard jäi miettimään. Hän melkein sääli Gudveigia, tämä oli niin surkean näköinen ja oli aivan mielettömänä pelosta -- ja Sigurd ja hänen, sukulaisensa olivat juovuksissa ja vimmoissaan. Siksi hän sanoi:

-- Sinun täytyy sanoa, Gudveig, minne sinä olet kätkenyt Sigurdin hopeat; minä autan sinua sitten, niin että ehkä säästyt pahimmasta.

Silloin Sigurd alkoi huutaa, ettei Halvard ollut hänen herransa, ja ettei tällä ollut oikeutta sotkeutua asiaan. Hänellä oli muutakin selvitettävää Gudveigin kanssa kuin tämä varkausjuttu.

Halvard vastasi: -- Et sinä tule sen halvemmaksi, vaikka minä sotkeudun sinun asiaasi. Gudveig ei ole pääsevä rankaisematta varkaudestansa, mutta minä en voi lähteä täältä, kun näen teidän kohtelevan häntä kuin petoa. En edes Gudveigin kaltaiselle raukalle salli tapahtua sellaista.

Kun nyt Gudveig huomasi Halvardin aikovan puolustaa häntä ainakin näitä miehiä vastaan, kasvoi hänen rohkeutensa. Hän kohosi maasta ja sanoi:

-- Minä sanon teille totuuden. Kaivoin padan esiin sinä iltana, jolloin sinä olit sanonut, että minun oli lähdettävä sinun talostasi, Sigurd. Aioin ottaa itselleni muutamia rahoja, etten kuolisi nälkään lapsesi kanssa, jota kannan. Ei siinä ollut mielestäni mitään väärää. Mutta pata oli tyhjä -- vieköön minut piru ja pahat henget, jos nyt valehtelen. Minun luuloni on, että ne kaksi muukalaista, jotka kävivät täällä ennen joulua, -- se, jolla oli nenä poikki ja se toinen, punatukkainen -- ovat ottaneet rahasi; sillä sinä kehuit illalla juovuspäissäsi, että sinulla oli kätkö makuupenkkisi alla.

Sigurd rupesi nyt karjumaan, ettei Gudveigin tarvinnut syyttää häntä lapsensa tekijäksi, että tämä oli varmaan itse juorunnut kulkijoille padan paikasta, ja ettei tällä ollut oikeutta hänen rahoihinsa. Silloin Halvard töykkäsi hänet syrjään.

-- Mene etemmäksi, sanoo hän. Nyt minä uskon Gudveigin puhuneen totta. Husebyssa kävi talvella kaksi kulkijaa; toinen oli nenätön ja toinen punatukkainen. He ostivat hevosen ja ruokatavaraa Krok-Olavilta rannasta. Olav sai heiltä soljen, ja minä ostin sen häneltä -- ei suinkaan tämä ole sinun solkesi? Hän kaivaa vyöstään esiin vanhan viitansoljen ja näyttää sitä Sigurdille.

Nyt täytyi Sigurdin vastahakoisesti myöntää soljen olevan hänen omansa. Hän oli perinyt sen isoisältään. Halvard ojensi sen hänelle ja sanoi:

-- Menkää nyt pois, minä puhun Gudveigin kanssa. Menkää pois te toiset, älkääkä tunkeko päälleni.

Miehet huusivat nyt kilvan, että itsehän Halvard oli tunkenut heidän päälleen. Mutta he eivät olleet hänen orjiaan, eivätkä aikoneet kärsiä hänen kopeuttaan. Sigurd huusi uudelleen, että hänellä oli puhumista Gudveigille muustakin kuin varkaudesta ja hopeoistaan, ja tarttui häneen. Silloin työnsi Halvard Gudveigin taakseen. Mutta Orm huusi:

-- Me emme voi kärsiä Halvardin ylpeyttä. Hänen isänsä osti isämme raivaaman köyhän talon ja teki meidät lampuodeikseen, ja minun tyttäreni hän katsoo kelpaavan orjansa vaimoksi -- näin halvassa arvossa päälliköt pitävät meitä vähäväkisempiänsä. Mutta metsä on suuri, eikä olomme tule pahemmaksi siellä kuin turvemajoissamme. Olemme kyllin vahvat isäntää ja hänen orjaansa vastaan.

Nyt ojentaa Graein Harvardille miekan, jonka hän oli ottanut mukaansa karjakarsinasta. Hän oli hankkinut sen vapaaksi tulonsa varalta.

-- Aja nämä nahkamiehet metsään, Halvard, mutta muistakaa te, että teidän on mentävä kauas, jos tahdotte, etteivät Husebyn koirat löydä jälkiänne.

Miehet vetäytyivät edemmäs, mutta Halvard heitti miekan maahan sanoen:

-- Olen luvannut olla tarttumatta aseeseen, ellei siihen ole pakkoa, perjantaipäivinä, jolloin Herramme kärsi ristinkuoleman tähtemme.

-- Sinulle ei ole oleva häpeäksi, rikas Halvard, jos annat meidän köyhien miesten päättää asiamme mielemme mukaan. Lupaan sinulle, ettei Gudveigille ole tapahtuva sen pahempaa, kuin mitä isäsi teki äidillesi sinä iltana, kun hän synnytti tyttärensä. Gudveig on kehunut usein itsellään olleen sellaisen vallan Vebjørniin, että tämä löi kuninkaan sisarta hänen nähtensä.

Halvard punehtui ja vaaleni nyt vuorotellen seisoessaan paikallaan. Silloin sanoi Graein:

-- Tule, Halvard, anna koirien repiä toisensa kappaleiksi. Kun heidän päänsä selviää, jää heille kylliksi aikaa katua sanojaan.

Halvard sanoo nyt hiljaa ja selkeästi:

-- Te taidatte olla hulluja kaikkityyni -- ettehän te tiedä, mitä sanotte ja teette. Toista niin pahaa tekoa ei ole tapahtuva, niin kauan kuin minä voin estää sen -- ja te kiitätte minua perästäpäin siitä, etten minä antanut teidän tehdä toisin kuin kristityiden miesten sopii.

Sitten hän kääntyi Gudveigin puoleen ja sanoi:

-- Sinä saat lähteä minun kanssani, me viemme sinut vuonon toiselle puolen.

Hän alkaa astua laituria kohti katsomatta vihollisparveen. Gudveig ja Graein tulevat perästä. Halvard hyppää veneeseen ja irroittaa köyden, ja orja kiipeää myös veneeseen. Mutta Gudveigiä peloittaa.

-- Nosta sinä hänet veneeseen, Graein, sanoo Halvard. Mutta orja vastaa vihaisesti:

-- En minä tahdo koskea häneen.

-- Sitten minä nostan hänet itse, vastaa Halvard. Hän tarttuu Gudveigin lanteisiin ja nostaa hänet veneeseen, menee peremmälle, tarttuu airoihin ja alkaa soutaa rannasta pitkin vedoin.

Laiturilla seisovat nahkapukuiset miehet jäävät katsomaan nuorta päällikköä, joka istuu veneen keulassa kasvot rantaan päin. Hänen päänsä päällä välkkyvät hirvenpään sarvet vasten taivasta, hänen sininen mekkonsa hohtaa, ja hänen tukkansa loistaa kuin kultainen seppel noiden kauniiden kasvojen ympärillä.

Silloin asettaa Orm nuolen kaareensa ja ampuu sen venettä kohti. Halvard päästää airot käsistään, tapaa kädellään kurkkuaan ja kaatuu takaperin veneen pohjalle.

-- Ammu orja, ammu orja, huutaa Sigurd, vetää mekon yli päänsä ja hyppää veteen sekä alkaa uida venettä kohti.

Sigurd ja hänen miehensä seisovat nyt erillään taajassa ryhmässä, -- Halvard, nainen ja Graein toisessa.

Graein on hypännyt keulaan ja kumartunut Halvardin yli. Orm sisarenpoikineen ampuvat häntä, osuvat myös, mutta eivät kuolettavasta; hän elää vielä Sigurdin ehtiessä veneen luo. Tämä kiipeää veneeseen, vaikka Graein on tarttunut airoon ja lyö häntä sillä. Sigurd saa käsiinsä Halvardin kirveen ja halkaisee sillä Graeinin kallon. Sitten hän lyö kuoliaaksi naisen, tarttuu airoihin ja soutaa nuo kolme vainajaa takaisin rantaan.

III.

Nyt ovat kaikki metsäpirttiläiset selvinneet juovuksista. He seisovat kalpeina kauhusta tekoaan ajatellen. Sitten he alkavat hiljaa neuvotella siitä, miten voisivat salata tämän nuoren, mahtavan miehen surman sekä piilottaa ruumiit.

-- Jättäkäämme Halvard veneeseen, sanoo Orm, etteivät hänen koiransa pääse hänen jäljilleen. -- Halvard oli näet tuonut purjeretkiltään kaksi koiraa Pikku Bretlandista. Näiden nimet olivat Kerr ja Karados, ja ne olivat tunnetut viisaudestaan ja rohkeudestaan. Niiden oli tapana seurata Halvardia hänen kaikilla matkoillaan, ja oli harvinaista, etteivät ne olleet hänen mukanaan tänään.

He päättävät viimein soutaa veneen niin kauas kuin niemen suojassa pääsevät, upottaa sen ja Halvardin ruumiin sinne yöksi, ja viedä sen keskiyön jälkeen, kuun kadottua näkyvistä, keskelle vuonoa, upottaa ruumiin sinne kivillä, mutta soutaa veneen saarien väliin ja hakata reiän sen pohjaan, että luultaisiin Halvardin hukkuneen ja virran vieneen mukanaan ruumiit.

Gudveigin ja Graeinin ruumiit he veivät karjakarsinaan ja kätkivät ne sinne. Sitten he vierittivät toisen myllynkiven alas veneeseen, sitoivat sen pitkällä nahkahihnalla Halvardin kaulaan, soutivat kappaleen matkaa rannasta ja upottivat veneen ruumiineen pohjaan parin pienen saaren väliin. Tämän jälkeen he uivat maihin ja menivät Ormin pirttiin peräti pahoilla mielin teostaan.

Vasta yöllä palasivat surmamiehet takaisin, kaivoivat Graeinin ja Gudveigin karjakarsinan alle ja tallasivat lattian tasaiseksi. Sitten he lähtivät kävelemään rantaa pitkin sille kohdalle, mihin olivat upottaneet Halvardin ja veneen. -- Silloin he näkivät ihmeellisen näyn: Saaren ympärillä kaarteli parvi merilintuja. Jokainen tietää, että linnut näyttävät tummilta taivasta vasten tämmöisenä hämäränä ja sumuisena kevätyönä. Mutta nämä linnut, jotka kaartelivat sen paikan yläpuolella, missä Halvardin ruumis oli, olivatkin miesten silmissä hohtavan valkoiset.

He vierittivät nyt veteen puunrungon ja uivat sen avulla rannasta. Mutta tultuaan saaren lähelle, näkivät he vielä ihmeellisemmän näyn: Halvardin kuollut ruumis oli noussut pohjasta ja kellui veden pinnassa. Hänen kasvonsa olivat lumivalkeat ja hänen silmänsä olivat auki; ne katsoivat kohti taivasta, ja hän oli niin ihana nähdä, että kammo kouristi heidän sydäntään heidän pahan tekonsa tähden.

He rohkenivat kuitenkin uida aivan lähelle ja koskettaa kuollutta. Silloin he huomasivat, että nahkahihna, jonka he olivat sitoneet hänen kaulaansa, oli luisunut irti ja oli nyt hänen oikeassa kädessään, aivan kuin hän olisi pitänyt kiinni siitä; vaan vasen käsi osoitti ylöspäin. Eivätkä linnut olleet koskeneet häneen.

Heitä rupesi nyt peloittamaan kaikki nämä oudot asiat. Sigurd ja hänen sisarenpoikansa olivat menettäneet kaiken rohkeutensa ja alkoivat sanoa, että Halvard oli ollut hurskas mies ja että hän nousisi pinnalle, vaikka he laskisivat hänet keskelle vuonoa molemmat myllynkivet kaulassa.

Viimein sai Orm heidät kuitenkin nostamaan veneen pohjasta ja soutamaan maihin. He tottelivat Ormin neuvoa, sillä tämä pelkäsi enemmän eläviä kuin kuolleita. Hän juoksi kotiin noutamaan kaksi vastaparkittua härännahkaa -- hänen täytyi uhrata ne nyt, etteivät Halvardin koirat löytäisi niin helposti herransa jälkiä. Ja he käärivät ruumiin nahkoihin ja kantoivat sen maihin. Sitten he kaivoivat sen keskelle töyrästä, sille kohden, mihin Graein oli alkanut tehdä peltoa.

Tämän jälkeen lähtivät ilkityöntekijät kotiin, aamun jo sarastaessa. Orm ei mennyt levolle, vaan herätti tyttärensä ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Ranghild pelästyi kovin, mutta lupasi auttaa isäänsä siten kuin tämä pyysi.

He ottivat hevosen, auran, miekan, kuokan ja lapion ynnä suuren selkävasun. Ragnhild pani lapsensa vasuun, sillä he olivat köyhiä, eikä heillä ollut muuta palvelusväkeä kuin ikäkulu orja, joka oli melkein sokea, ja tämän täytyi jäädä katsomaan pirttiä heidän poissa ollessaan; mutta Ragnhild ei uskaltanut jättää lasta hänen huostaansa.

Sillä tämä lapsi, joka oli lähes neljän vuoden ikäinen, näkyi olevan vailla ihmismieltä, ja häntä täytyi varoa päästämästä tulen ja veden ääreen. Tämä pikku tyttö ei ollut terve, vaan sillä oli kasvoissa ja päässä pahannäköisiä haavoja, jotka olivat kuluttaneet melkein kaiken tukan pois; eikä hän osannut puhua, tuskin kävelläkään. Mutta vaikka tuo lapsiparka oli niin vaivainen, pitivät äiti ja isoisä hänestä sanomattomasti ja olivat päättäneet lähteä viemään häntä Nidarosiin, koska kuningas Olavin pyhyydestä ja hänen hautansa parantamisvoimasta oli kuultu niin paljon merkillistä.

Graeinin ja Ormin välillä oli ollut semmoinen puhe, että Orm tulisi auttamaan tulevaa vävyään rantapellon raivaamisessa, ja hän arveli nyt, että jos hän muokkaisi sitä joka päivä kevään kuluessa, saisi hän ihmiset uskomaan, ettei hän tiennyt mitään Graeinin katoamisesta, ja johdattaisi siten epäluulon pois itsestään ja sukulaisistaan. Hän raatoi siinä kaiken päivää töyrään laidassa, ja Ranghild kantoi kiviä korilla ja tyhjensi ne kasaan sille paikalle, mihin Halvardin ruumis oli kätketty. Pikku tyttö sai sillä aikaa tulla toimeen omin neuvoin.

Päivä oli pilvinen ja kylmä. Puolipäivän aikaan ryhtyivät Orm ja Ragnhild syömään, ja Ragnhild haki lasta silmillään. Tämä istui sen myllynkiven päällä, joka oli ollut sidottuna Halvardin kaulaan -- surmamiehet olivat vierittäneet sen takaisin entiselle paikalleen, sillä ruohoon oli jäänyt vaalea painunut jälki.

Kun Ragnhild aikoi nostaa tytön kiveltä, hytisivät sen hartiat kylmästä, ja se sanoi: "Palelee, äiti, palelee."

Nämä olivat ensimmäiset lapsen lausumat sanat, ja Ragnhild tuli niin iloiseksi, että hän itki ja nauroi. Hän tempasi lapsen syliinsä ja juoksi ylös mäkeä Ormin luo, ja tämä kuuli myös lapsen sanovan "palelee".

Orm ja Ragnhild raivasivat maata siihen asti kunnes saattoivat otaksua ihmisten uskovan Halvardia ja Graeiniä kohdanneen onnettomuuden. Joka päivä ottivat he lapsen mukaan, ja joka päivä tämä istui myllynkivellä, näyttäen vahvistuvan päivä päivältä.

Kesän lähetessä, ja ihmisten uskoessa yhä varmemmin Halvardin ja orjan hukkuneen, lopettivat he työnsä uutismaalla, arvellen ihmisten muuten alkavan jo ihmetellä heidän puuhaansa. Mutta Ragnhild kävi siellä myöhemminkin lapsen kanssa, paimentaen lehmää ja lampaita. Jos matkamiehiä sattui kulkemaan ohi, luulivat nämä hänen surevan sitä, ettei hän ollut päässyt tämän paikan emännäksi, ja lohduttivat häntä puhumalla lapsesta, joka parani ihmeteltävästi. Se juoksenteli jo vapaasti ja puhella leperteli. Haavat paranivat myös, ja sen päähän ilmestyi ensin untuvaa ja sitten oikeata tukkaa, niin että se oli pian sievä lapsi, jos tätä menoa jatkui.

Joutui sitten syksy. Silloin palasivat Nidarosissa käyneet laaksolaiset takaisin, kertoen uusia todisteita Pyhän Olavin voimasta ja ihmetöistä. Eräänä iltana istui pari miestä Ormin tuvassa, ja puhe kääntyi tähän.

Ragnhild makasi vuodepenkillä imettäen lasta, sillä vaikka se jo oli neljännellä vuodella, sai se vielä rintaa, koska se oli ollut niin heikko. Tänä iltana ei pikku Ranveig ollut terve. Se ei huolinut ruokaa eikä rintaa, vaan oli tulikuuma ja värisi, ja äiti oli hyvin huolestunut ja murheissaan.

Vieraiden mentyä meni Ranghild Ormin luokse ja sanoi:

-- Minä pelkään, isä, että se, joka auttoi Ranveigia kesällä, tahtoo lahjansa takaisin, ellemme me tee kuten oikein on, -- hautaa häntä vihittyyn multaan.

Orm tuumi tähän, että voisivathan he odottaa vielä vähän aikaa, -- henki on kallis sille, jolla ei ole muuta.

Mutta lapsen tila paheni yhä, ja kolmantena iltana, heidän nähdessään sen kärsivän kovia tuskia, sanoi Orm:

-- Huomenna, tyttäreni, lähdemme Husebyhyn.

Heti tämän jälkeen vaipui Ranveig uneen ja aamulla hän näytti olevan melkein terve.

Nyt ei Orm virkkanut mitään, vaan pesi silmänsä, suki tukkansa, ruokkosi partansa ja puki ylleen parhaimman mekkonsa. Isä ja tytär eivät vaihtaneet sanaakaan, Ragnhild siisti vain itsensä ja lapsen niin hyvin kuin taisi. Orm nosti Ranveigin syliinsä, ja sitten he lähtivät astumaan metsäistä rinnettä alas. Ja milloin vain kapea polku sen salli, kävelivät he rinnatusten käsikädessä. Päivärupeaman aikaan isä ja tytär saapuivat Husebyhyn.

Siellä oli nyt isäntänä Orm Kollinpoika, Vebjørnin veljenpoika. Hän oli tilan perijä, ellei Halvard tulisi takaisin.

Ihmiset olivat luulleet, ettei Torny eläisi kauan pojan katoamisen jälkeen. Mutta koko talon väen ja seutukunnan eläessä surun ja pelon vallassa Halvardin tähden, makasi Torny sängyssään sanoen, ettei hän ollut kuoleva, ennenkuin Halvard palaisi kotiin.

Kolme päivää sitten, Ormin ja Ragnhildin ollessa matkalla Husebyhyn, heräsi Torny, kutsui luokseen kaikki talon naiset ja sanoi näille nähneensä merkillisen unen ja tietävänsä Halvardin todella kuolleen, mutta sanoi hänen ruumiinsa löydettävän pian. Sillä hän oli nähnyt unissa poikansa ja Pyhän Olav kuninkaan. Tämä oli taluttanut Halvardia kädestä, ja heillä oli ollut kultakruunut päässään ja loistava saatto valkoisiin papinkauhtanoihin puettuja miehiä ympärillään. Ja pyhä kuningas lausui: -- Vielä kerran sinun on suotu nähdä poikasi maallisilla silmilläsi, sukulaisvaimoni, sillä pian pitää tällä seudulla tunnetuksi tehtämän, että Jumala antaa mielisuosionsa hurskaille miehille ja suo heille vallan maan päällä ynnä autuuden taivaassa. Mutta sitten olet pian kulkeva meidän kanssamme Kristuksen korkeissa saleissa.