Part 13

Vigdis kiersi käsivartensa hevosen kaulaan ja jäi nojaamaan siihen. Hän ei uskaltanut pyytää Ulvaria jäämään, mutta hänen sydämensä oli raskas kuin kivi, sillä hän näki, ettei tätä voinut välttää. Hän puristautui hevosta vasten ja muisti samassa yön, jolloin hän oli synnyttänyt poikansa, sekä hevosen, ainoan elävän olennon, johon hän oli voinut turvautua silloin.

"Etkö pidä minusta enää, poikani", kysyi hän hiljaa.

"Kyllä", vastasi Ulvar. "Mutta sinun pitää antaa minun lähteä nyt, äiti." Hetken kuluttua hän sanoi: "Pyydän, että minun tähteni toimittaisit Ljotille kunnollisen hautauksen."

"Teen sen", vastasi Vigdis.

Silloin Ulvar sanoi taas:

"Ei sinun pidä kiittää minua hänen kuolemastaan -- hän surmasi itse itsensä."

Nyt Ulvar tarttui ohjaksiin, vaan kysyi sitten äkkiä: "Vastaa minulle äiti -- oletko sinä koskaan rakastanut Viga-Ljotia?"

Nyt Vigdis purskahti itkuun ja painoi päänsä hevosen kaulaa vasten sanoessaan:

"En vihannut häntä ensin, -- pahinta oli, että rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta."

Nyt Ulvar nojautui eteenpäin satulassa, kohotti hänen kasvonsa ja suuteli häntä suulle. Ja äiti kysyi:

"Tuletko takaisin luokseni?"

"Jos jään eloon", vastasi Ulvar, "tulen kerran takaisin. Mutta anna minun nyt lähteä, äiti."

Silloin Vigdis päästi kätensä irti, ja Ulvar ratsasti pois.

XLVIII.

Vigdis Gunnarintytär jäi asumaan Bergiin. Hän antoi haudata Ljot Gissurinpojan pystyttämänsä kirkon viereen ja eli kymmenen vuotta sen jälkeen. Hän asui yksin, erillään muista ihmisistä, mutta hänen viimeisenä elinvuotenaan tuli Ingeborg Illugentytär hänen luokseen ja viipyi Bergissä hänen kuolemaansa asti. Olav ja Ingeborg saivat periä Vadinin, tämä oli hänen tahtonsa, mutta heidän piti antaa se takaisin Ulvarille, jos tämä tuli takaisin, taikka hänen rintaperillisilleen, jos sellaisia ilmaantuisi.

Mutta Ulvar Ljotinpojasta ei tullut mitään tietoa Aaslon seudulle, ja koska hän ei tullut takaisin, kuten oli luvannut äidilleen, jos eloon jäisi, arvellaan hänen kuolleen jossakin maailmalla. Ulv ja Ingeborg saivat siis pitää Vadinin, ja he antoivat runsaita lahjoja sekä sille kirkolle, joka rakennettiin kivestä Frysja-joen partaalle, tulipalon tuhottua puisen kirkon, kuin myös kivikirkolle, joka rakennettiin Storvandetin pohjoispuolelle. Tämä jälkimmäinen kirkko vihittiin pyhälle Margaretalle, ja laaksoa on sen jälkeen kutsuttu Margaretan laaksoksi. Tämän kirkon mullassa lepää Vigdis Gunnarintytär.