Part 12

Ulvar seurasi Uspakia myöhään syksyyn, ja he tekivät rosvoretkiä tanskalaisten viikinkien kanssa Englantiin, Rinnmarelandiin ja Ranskan maalle, voittaen runsaasti saalista. Ulvar Vigdiksenpoika osoitti suurta rohkeutta ja saavutti siten mainetta.

Syksyllä kävivät Uspak ja Ulvar Northumberlandissa Sigvard jaarlin luona, joka oli Uspakin ystävä. Hän lausui Ulvarin tervetulleeksi ja antoi tälle kalliita lahjoja.

Eräänä iltana istuivat he Uspakin majassa juomassa. Silloin kysyi Uspak:

"Tahtoisitko sinä mielelläsi löytää isäsi, Ulvar?"

"Kotona ollessani se oli hartain toiveeni", sanoi Ulvar, "Surin sitä, että olin äpärä ja olin mielestäni halvempi kaikkia muita, joilla oli isä. Silloin päätin, että kerran etsisin hänen olinpaikkansa ja vaatisin hyvitystä äitiä ja itseäni kohdanneesta vääryydestä."

"Voihan olla mahdollista, että sinä löydät hänet", sanoi Uspak hiljaa. "Mutta mitä sanoisit, jos hän ottaisi sinut vastaan rakkaudella, iloiten siitä, että hänellä on niin uljas poika?"

"En luulisi hänen voivan pitää sitä kunnianaan", vastasi Ulvar, "enkä kiittäisi häntä siitä. En tiedä olevani hänelle velkaa muusta kuin hengestäni -- ja sen minä olen pannut alttiiksi niin monta kertaa, etten pelkää sen kadottamista. -- Olen tullut tietämään tällä retkellä olevani mies ilman häntäkin -- ja siitä saan kiittää sinua, Uspak. En tarvitse isääni enkä hänen rakkauttansa, eikä minuun kuulu, onko hän konna vai muu."

Uspak istui pää käsien varassa. Vähän ajan kuluttua hän sanoi:

"Entä äitisi, Vigdis -- mitä hän sanoisi, jos isäsi saisi kuulla sinusta ja tulisi kosimaan häntä?"

"Totta puhuakseni luulisin hänen voivan säästää vaivansa. Äitini sanoi kerran, että paras kosto hänen tuskastaan olisi, jos hän saisi pitää käsissään isäni veristä päätä. Mutta muuten hän ei tahtonut puhua hänestä, vaan on aina ollut surullinen kauan sen jälkeen. Hänen tahdostaan minä en lähtenyt Islantiin etsimään isääni."

Uspak istui kuten ennen. Viimein hän sanoi:

"Nuo olivat kovia sanoja, Ulvar."

Ulvar vastasi:

"Kova oli nuoren äitini kohtalo, kun hän lähti maasta, jättäen hänet sinne lapsineen. Eikä hän ole koskaan tiedustellut meistä sen jälkeen."

"Tiedätkö sinä varmasti, ettei hän ole tehnyt sitä", kysyi Uspak.

"Äitini on sanonut", vastasi Ulvar, "että isäni oli kehno ja sydämetön mies."

"Nuo ovat kovia sanoja pojan suusta, Ulvar", sanoi Uspak taas huoaten.

"En ole oppinut lempeämpiä", vastasi Ulvar nauraen, "ehkä minussa on hänen vertansa".

Uspak katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään, eikä asiasta sen jälkeen puhuttu enempää, mutta Uspak istui mietteissään ja vaiteliaana koko illan. Ennen maatamenoa hän otti kirstustaan punaisen kullalla ja silkillä kirjaellun silkkiviitan ja ojensi sen Ulvarille. Hän pyysi tätä ottamaan sen lahjaksi, ja Ulvar kiitti.

Kun Ulvar syksyllä aikoi lähteä kotiin, antoi Uspak hänelle täysissä varustuksissa olevan laivan sekä runsaat lahjat -- avaran haarniskan ja kultaisen kypärän, kaksi lumivalkoista haukkaa, kolminkertaisen kullatun vyön, jonka hän pyysi Ulvarin lahjoittamaan äidilleen ystävyydenlahjaksi, sekä vielä vihreän silkkiviitan kultaisine solkineen ja kallisarvoisine turkisnahkoineen -- mutta pyysi takaisin punaisen viittansa, koska se ei ollut uusi, eikä siis soveltunut lahjaksi.

Ulvar kiitti häntä kaikesta hänen rakkaudestaan ja pyysi nyt Uspakia valitsemaan itselleen mitä halusi hänen kesäisten retkiensä saaliista.

"Minulla on enemmän tavaraa kuin tarvitsen", vastasi Uspak, "mutta jos annat minulle tuon renkaan, jota kannat vasemmassa käsivarressasi, otan sen mielelläni muistoksi."

Ulvar otti renkaan ja antoi sen Uspakille sanoen: "Ei se ole suuren arvoinen -- minä käytän sitä siksi, että sain sen äidiltäni, joka on saanut sen omalta äidiltään -- mutta se on liian vähäpätöinen lahjaksi. Pyydä ennemmin jotakin parempaa."

"En tahdo muuta", vastasi toinen pistäen sen käsivarteensa, "pidän siitä, ja se oli sinun kädessäsi silloin kun pidit puoliasi Skotlannin vuonossa."

Nyt lausui Ulvar:

"Ei meillä ole Vadinissa sellaista komeutta kuin jaarlin kartanossa, mutta tekisit minulle suuren ilon, jos tahtoisit tulla vieraakseni äitini taloon."

"Tahdon mielelläni", vastasi Uspak. "Ei ole kestävä kauan, ennenkuin tapaamme jälleen, sillä olisin tullut sinne, vaikka et olisi kutsunutkaan."

Tämän jälkeen hän syleili Ulvaria, suuteli häntä suulle ja otsalle ja toivotti hänelle hyvää matkaa. Ja Ulvar purjehti takaisin Norjaan ja laski neljäntenä päivänä Foldenin rantaan.

XLIV.

Vigdis otti poikansa vastaan ilomielin, eikä kyllästynyt kuulemaan hänen retkistään. Eniten kertoi Ulvar Uspakista, kiitellen tämän avuja ja ystävyyttä, ja Vigdis sanoi iloitsevansa siitä, että hän saisi tämän vieraakseen, koska hän ei ollut voiva milloinkaan kiittää kyllin sitä miestä, joka oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä.

Hän suri syvästi Illugen kuolemaa ja piti pidot hänen muistokseen. Hän lupasi myös huolehtia tämän lapsista, Olavista ja Ingebjørgista, kuin omista lapsistaan, ja nämä muuttivat Vadiniin.

Niin kului vuosi loppuun ja joulujuhla tuli. Ja pyhänä yönä, jolloin Herra oli syntynyt maailmaan, tuli koko laakson kansa kappeliin kuulemaan messua. Vadinista ratsastivat sinne Vigdis ja Ulvar suuren saattojoukon kera. -- Sinä vuonna oli satanut paljon lunta ennen joulua, ja pyhien aikana oli pakkanen ja täysikuun paiste.

Niin kirkas oli kuun valo, että kirkko tuntui pimeältä Vigdiksen astuessa sinne poikineen, vaikka kynttilät paloivat pyhien kuvien edessä. Pappi lauloi kauniisti alttarin edessä, ja kuoripojat heiluttivat pyhäsavuastioita, joista levisi makea tuoksu. Sisääntulijat notkistivat polvea ja ripottivat päälleen vihittyä vettä sekä lukivat rukouksensa.

Mutta kun Vigdis nosti silmänsä ja kohosi seisaalleen, näki hän ovensuussa vieraan miehen. Tämä oli kietoutunut tummaan viittaan, jota hän piteli kiinni leukansa alla, seisoen hiukan etukumarassa, niin ettei hänestä näkynyt muuta kuin silmät ja musta tukka, joka riippui silmillä, mutta Vigdis tunsi heti Ljotin. Tämä tuijotti häneen, ja kun hän kohtasi Vigdiksen katseen, huomasi tämä Ljotin käsien alkavan vavista niin, että hän laski ne alas. Ja hän oli kalpea kuin kuollut.

Vigdis alkoi itsekin vavista niin, että hänen täytyi nojautua oven pieleen, ja lattia alkoi lainehtia hänen silmissään -- se ei ollut enää lattia, vaan hänen edessään kulki pienoinen joki miesten ja naisten puolen välitse, ja alttarin edustalla oli verinen järvi. Samassa nousi Ulvar paikaltaan, kumarsi hänelle ja antoi hänelle ilosta nauraen kättä, ja silloin Vigdis ymmärsi, kuka mies se oli ollut, joka oli nimittänyt itseään Uspakiksi. Hän aikoi lähteä kirkosta, mutta ei voinut astua käytävälle; silloin hän alkoi kulkea seinäviertä, tukien itseään hirren päihin, ja pääsi siten nurkkaan, jossa polvistui maahan. Mutta naiset tekivät hänelle tilaa, että hän voisi mennä alttarin luo. Hän katsoi nyt taakseen ja näki Ljotin seisovan yhä ovensuussa tuijottaen häneen, ja Ulvar seisoi hänen vieressään. Silloin hän lähti eteenpäin ja vaipui maahan alttarin eteen nojaten päätään seinään ja kätkien kasvot käsiinsä.

Laulun vyöryessä laineina hänen ympärillään tunsi Vigdis ruumiissaan vuoroin jäisiä ja tulisia väreitä ja hän vapisi tulevan kohtauksen pelossa. Ja hänessä tuntui kuin tuo ilta, jolloin he olivat kohdanneet toisensa ensimmäisen kerran ja kaikki, mitä sitten oli seurannut, olisi tapahtunut eilen. Ja silloin hänestä irtaantui kaikki se, mikä oli alkanut versoa alas vuosien kuluessa, vieri kuin kivivyöry, joka vie mennessään metsät ja sammalet, jättäen jälkeensä alastoman vuoren. Ja hänestä tuntui, että vain tätä hän oli odottanut vuodesta vuoteen, tätä, että heidän leikkinsä kerran päättyisi.

Mitä kauemmin hän makasi maassa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, miten kävisi, kun hän joutuisi puheisiin Ljotin kanssa. Hänen vieressään seinässä oli luukku, joka oli jätetty auki. Hän näki lumen hohtavan sen takaa ja kuuli hevosten hirnuvan ja helisyttelevän valjaitaan kirkonmäellä; silloin hän nousi kesken messua ja pakeni kirkosta.

Kuu paistoi korkealla taivaan laella. Vigdis kahlasi lumen läpi hevosten luo, irroitti omansa ja alkoi taluttaa sitä kirkkotarhan porttia kohti. Silloin hän kuuli kahden miehen tulevan perässään niin kiireesti, että kirkon ovikin jäi auki heidän jälkeensä ja laulu ja valo virtasivat ulos.

Ljot tarttui hevosen suitsiin juuri kun Vigdis oli lähdössä ja sanoi:

"Salli minun puhua kanssasi, Vigdis?"

Tämä katsoi häneen ja vastasi:

"Ovatko sinun pahat tekosi niin lukuisat, että sinun täytyy salata nimesi?"

Ennenkuin Ljot ehti vastata, riuhtaisi hän hevosen syrjään niin äkisti, että toinen päästi otteensa, ja hän ajoi pohjoista kohti minkä hevonen jaksoi juosta. Saavuttuaan Vadiniin hän ei pysähdyttänyt ajoaan, vaan käänsi hevosen ja ajoi edelleen Bergiin asti. Siellä asui vain talonvahti vaimonsa ja parin orjan kera. Vigdis astui tupaan. Se oli melkein tyhjä, sillä rakennukset olivat uudet, eikä sinne oltu ehditty laittaa muuta kuin pitkin seiniä kulkevat paljaat penkit ja yksi pöytä. Hän pani tulta liedelle ja käski lukita oven. Ja siellä hän istui jouluillan.

XLV.

Vigdiksen ratsastettua pois jäivät Ljot ja Ulvar katsomaan hänen jälkeensä. Sitten sulki Ljot syliinsä Ulvarin, suuteli häntä ja sanoi:

"Jääös Jumalan haltuun, rakas poikani, sillä nyt pelkään, ettemme ole tapaavat toisiamme enää koskaan."

Ulvar tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Ja hän sanoi:

"En tiedä, mitä tarkoitat -- vaan jos sinä olet minun isäni, niin et kai tahdo jättää meitä?"

Ljot vastasi:

"En rohkene toivoa, että äitisi suostuisi puhumaan kanssani. Etkä sinä puhunut liian kovia sanoja isästäsi. Aioin sanoa sinulle samana iltana, kuka olin, mutta sitten ajattelin puhua ensin Vigdiksen kanssa, ennenkuin kutsuin sinua pojakseni. Minä en tiennyt sinun olemassaolostasi, ennenkuin kuulin sinun kutsuvan häntä äidiksesi. Vaan voit nyt sanoa Vigdikselle, että olkoon se hänen kostonsa, että minä olen kaipaava sinua, ja ettei minulla ole ollut iloista hetkeä sen jälkeen kuin me viimeksi tapasimme."

Silloin Ulvar lankesi hänen kaulaansa ja pyysi hartaasti, että hän lähtisi hänen kanssaan Vadiniin. Vigdis ei ollut voiva unohtaa, että Ljot oli pelastanut hänen poikansa hengen ja osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä. Viimein tämä suostui, ja he ratsastivat yhdessä Vadiniin. Mutta Vigdis ei ollut siellä. Ljot kumartui hevosen kaulaa vasten ja sanoi:

"Siinä nyt näet, Ulvar, ettei tämä hyödytä mitään -- ja oikeaan osuin kun kutsuin itseäni Uspakiksi, sillä järjettömämmin ei ole menetellyt yksikään mies. On kulunut liian paljon aikaa, että enää voisin parantaa tekoani."

Ulvar hyppäsi hevosen selästä ja tahtoi viedä Ljotin sisään.

"Äiti on varmasti Bergissä", sanoi hän. "Vaan tule nyt sisään syömään ja lepäämään."

Sillä Ljot oli surkean näköinen. Ulvar sai hänet mukaansa ja pani hänet istumaan kunniapaikalle, mutta Ljot tuskin koski ruokaan, eikä hän puhunut sanaakaan. Siksi Ulvar sanoi päivemmällä lähtevänsä Bergiin puhumaan äitinsä kanssa, mutta kehoitti Ljotia jäämään Vadiniin.

Mutta Ljot nousi paikaltaan ja sanoi:

"Asian täytyy päättyä jollakin tapaa. Ja minä tahdon puhua sen naisen kanssa, jota olen kaivannut seitsemäntoista vuotta."

Näin sanoen hän meni ulos ja nousi hevosen selkään. Sitten he ratsastivat kiireesti Bergiin.

Tuvan ovi oli suljettu heidän saapuessaan sinne, mutta Ulvar meni kolkuttamaan ja huusi:

"Avaa ovi, äiti, minulla on tärkeää puhumista kanssasi."

"Oletko yksinäsi," kysyi Vigdis sisältä tuokion kuluttua.

"Isäni on mukana," vastasi Ulvar.

"Hänen kanssaan minä en tahdo puhua", kuului taas äidin ääni.

Silloin huusi Ulvar:

"Minä vaadin, äiti, että te sanotte minulle, miksi minä olen isätön -- enkä minä lähde tästä paikasta, eikä Ljot ole pääsevä talosta, ennenkuin sinä olet avannut oven."

Vigdis työnsi nyt salvan oven edestä ja päästi heidät sisään. Ulvar katsoi toisesta toiseen. Sitten hän sanoi:

"Isäni päässä on harmaita hapsia ja sinun silmäsi ovat käyneet vanhoiksi -- olette kokeneet paljon senjälkeen kuin viimeksi kohtasitte toisenne. Vaan jos voisitte tehdä sovinnon, olisi mieleni hyvä, sillä rakastan suuresti teitä molempia."

Vigdis katsoi ylös ja sanoi:

"Silmäni ovat käyneet vanhoiksi itkusta, sillä kukaan ei ole tuottanut minulle semmoista surua kuin sinä, Ljot."

Tämä vastasi:

"Ja kuitenkin sinun on ollut helpompi elää poikasi kanssa, sillä ymmärrän nyt, ettet sinä ole voinut rakastaa minua, kun petin sinut niin pahasti, etkä siis myöskään ole kaivannut minua. Mutta minä olen surrut joka askeleella ja jokaisella meren aallolla, jonka laivani keula on halkonut, etten voinut päästä sinun luoksesi."

Vigdis nauroi katkerasti ja sanoi:

"Entä mitä pitää vaimosi siitä, että sinä kuljet maita ja meriä jalkavaimojasi tervehtimässä?"

"Hän oli mitä parhain vaimo ja suuren rakkauden arvoinen", sanoi Ljot, "mutta hän on kuollut, eikä hänellä ollut paljon iloa yhdessäolostamme, sillä minä ajattelin aina sinua, enkä voinut osoittaa rakkautta hänelle. Raskaammin kuin mikään muu painaa hänen kohtalonsa tuntoani, sillä hän kadotti ilonsa ilman omaa syytään. Voit siis iloita, että kosto on kohdannut minua, sillä olen nähnyt pienten kauniiden lastenikin kuolevan tapaturmaisesti silmieni edessä. Olen kadottanut kaiken, mikä minulle oli rakasta, kuten toivoit."

Nyt tarttui Vigdis viittansa reunaan niin rajusti, että kiinnityssolki murtui kahtia, ja huusi:

"Mistä sinä tiedät, Ljot, kuinka suuri minun mieleni karvaus on ollut -- taikka sinä poikani, kuinka tuskaisesti minä olen toivonut kostoa -- en ole kuullut eläessäni, että kukaan nainen olisi maannut väkivalloin miehen. Sinun ei ole tarvinnut voimattomana kantaa sen miehen lasta rintasi alla, jonka mieluimmin olisit suonut näkeväsi villien hevosten välissä. Etkä sinä ole harhaillut joen partaalla synkimmässä talviyössä, kuten minä, kun en enää tiennyt, miten päästä tuosta kurjuudesta. Voitko mielestäsi vaatia suurta rakkautta pojalta, jonka minä synnytin metsässä kalliopaadelle, yhdenkään ihmisen olematta luonani ojentamassa lusikallista vettä virvoituksekseni. -- Sinä sousit ja purjehdit meriä kaivaten minua. Mutta mitä se hyödytti minua, silloinkuin Gunnar kannettiin eteeni verisenä, surmahaava rinnassaan, kuultuaan pilkkasanoja häpeän tähden, joka oli tapahtunut hänelle vastoin minun tahtoani. Ja mitä apua oli pojalla ja minulla sinun rakkaudestasi, silloinkuin isäni poltettiin Vadinin kera, ja minun täytyi paeta poikineni metsään, susien ajaessa meidät henkipattojen asuinsijoille.

"Sinusta oli varmaankin riittävä hyvitys, kun tulit sitten pyytämään minua Islantiin. Ja kun en minä suostunut siihen, olit valmis ottamaan toisen neidon, joka oli tarpeeksi rikas ja kaunis kelvatakseen sinulle, ja jonka sitten kiusasit hengiltä -- sillä aikaa kuin minä istuin kotonani, voimatta puolustaa itseäni isäni nuhdellessa minua, tai vastata lapselleni, kun hän kyseli isästään, koska en jaksanut puhua siitä, mitä sinä olit tehnyt minulle. Sinä palkitset huonosti ne, jotka ovat rakastaneet sinua -- ja totisesti sinä olet typerin ja kehnoin mies, mitä tavata saattaa."

Ljotin kasvot olivat valkeat kuin lumi, kun hän vastasi:

"Terävämmin leikkaa puheesi kuin veitsesi viimeksi tavatessamme, ja kernaasti antaisin henkeni, jos se voisi lohduttaa sinua -- mutta sittenkin sanon, Vigdis, että suruni oli yhtä suuri kuin sinun -- sillä sinä et tiedä, kuinka kurja elo on sillä, joka kaipaa omaa rakkainta ystäväänsä."

"Toden sanoit", vastaa hänelle Vigdis, "sillä minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, mitä sinä opetit minulle tuona iltana, ja sen jälkeen olen pelännyt jokaista miestä, joka on tahtonut minua omakseen."

Nyt puuttui puheeseen Ulvar:

"Pahaksi oli teidän tapaamisenne, mutta muista kuitenkin, äiti, että hän on pelastanut henkeni, eikä isä voi osoittaa suurempaa rakkautta pojalleen kuin hän on osoittanut minulle." Tämän sanottuaan hän purskahti itkuun.

Vigdis katsoi poikaansa ja sanoi:

"Muistatko, että lupasit kerran kostaa puolestani?"

Nyt sanoi Ljot:

"Luulin, että voisimme sopia Ulvarin tähden, mutta huomaan, ettet sinä voi antaa anteeksi minulle. Olen tehnyt sinulle liian pahoin. Lähden nyt sinne, mistä tulinkin, vaan Ulvar on saava kaiken tavarani."

"Veit kaiken minulta kerran, ja nyt tulet tänne ryöstämään uudelleen kaikkeni. Minä jätin metsään susien ja korppien syötäväksi lapsen, jota sinä olit pakottanut minut kantamaan -- mutta orjat löysivät sen ja ottivat sen huostaansa. Tuli sitten hetki, jolloin mielessäni syttyi sääli, sillä lapsi oli yhtä avuton käsissäni, kuin minä olin ollut sinun käsissäsi. Silloin pelastin pojan, tullen itse rujoksi ja rammaksi, ja olen kasvattanut ja rakastanut häntä kahdeksantoista vuotta. Ja nyt sinä tulet viemään hänet minulta."

"En minä tule viemään häntä sinulta", sanoo Ljot, "Sinua hänen tulee seurata ja totella, sillä minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Mutta voinethan sallia minunkin rakastaa häntä ja tehdä hänen hyväkseen, minkä voin, sitten en ole näkevä häntä enää koskaan."

"En tahdo jakaa mitään kanssasi", sanoo Vigdis kohottaen silvottua kättään, "enkä tahdo muistaa, että minulla on lapsi sinusta. Valitse, Ulvar, kenelle meistä tahdot kuulua."

"En voi valita", vastaa Ulvar itkien.

"Siis olet valinnut Ljotin", sanoo äiti kääntyen ovea kohti. Ulvar juoksee hänen jälestään ja tarttuu häneen kiinni.

"Minne menet, äiti?"

Vigdis vastaa:

"En tiedä. Parempi olisi ollut, ettemme me kaksi olisi päässeet elävänä metsästä, kuin että minun oli nähtävä se hetki, jolloin sinä jätät vanhan ja raihnaisen äitisi, lähteäksesi vieraan matkassa pois. Totisesti sinä olet isääsi, eikä ole ihme, että valitset hänet."

"Äiti", huutaa nyt Ulvar, "tiedäthän, että minä teen kaikki, mitä sinä tahdot, ja etten enää koskaan ole näkevä häntä."

"En tiedä, olenko lainkaan sinun äitisi", vastaa Vigdis, "minun vihalla kantamani poika ei olisi voinut osoittaa noin kehnoa mieltä. Sinä muistutat enemmän Æsaa ja orjan sukua, -- kumarrat heti sitä, joka on itseäsi vahvempi."

Nyt astuu Ljot heidän luokseen ja sanoo vavahtelevin äänin:

"Enkä minä tiedä, oletko sinä minun poikani vaiko Grefsinin Kaaren -- vaan tee kuten äitisi tahtoo, Ulvar."

Vigdis kääntyy katsomaan Ljotia -- mutta tarttuu sitten Ulvarin käsivarteen ja lähtee kiireesti ulos.

XLVI.

Ljot ja Ulvar ratsastivat rinnettä alas metsän läpi katsomatta toisiinsa ja puhumatta mitään. Viimein sanoi Ulvar:

"En olisi uskonut, että sinä voisit erota äidistäni pilkkasanoin -- kun olet kohdellut häntä niin häpeällisesti."

"Hän ei ole tahtonut toisin", vastasi Ljot. "Mutta nyt on kohtuullista, että hänkin kerran saa tahtonsa täytetyksi."

Näin sanoen hän hyppää hevosen selästä ja sitoo sen puuhun. Sitten hän ottaa miekan ja kilven ja käskee Ulvarin tehdä samoin. Hän sanoo uhrikummun olevan aivan vieressä; siellä he saavat olla rauhassa. Ulvar ei vastaa mitään, mutta tulee hänen perässään, ja he kahlaavat kappaleen matkaa lumessa.

Sitten he saapuvat kummulle, ja Ljot valitsee sopivan taistopaikan. Hän tekee ensiksi hyökkäyksen ja iskee Ulvarin kilpeen. Silloin tämä sanoo:

"Olen nähnyt sinun iskevän paremmin, Ljot."

"Minä olen väsynyt, enkä ole syönyt mitään", vastaa toinen, "mutta sinä olet nuori ja kokematon kaksintaistelussa, joten siis olemme tasassa. Iske kiinni vain, en ole säästävä sinua. Vigdis tahtoo verileikkiä, ja hän on saava, mitä tahtoo."

Nyt iskee Ulvar, ja Ljot heittää kilpensä pois ja tarttuu molemmin käsin miekkaan. Ulvar antaa hänelle iskun vasempaan olkapäähän, Ljotin käsivarsi vaipuu alas, ja hän horjuu taapäin puuta vasten sekä nojaa siihen niskansa. Ulvar viskaa pois miekkansa ja kilpensä nähdessään veren valuvan haavasta ja sanoo kelmein huulin:

"Jo riittää -- minä en tahdo taistella sinun kanssasi enempää."

"Ei se vielä riitä", vastaa Ljot, vaipuen samassa polvilleen. Ulvar oli kääntynyt vasten aurinkoa, eikä voinut nähdä oikein selvästi, mitä nyt tapahtui. Ljot oli tarttunut miekkaansa ja kääntänyt kahvan kiveä vasten, ja miekan kärki oli suunnattu hänen rintaansa. Sitten hän viskautui sitä vasten ja tuupertui kyljelleen lumeen.

Ulvar hypähti heti hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet koholle kiveä vasten. Sitten hän sanoi:

"En olisi koskaan suostunut taistelemaan sinua vastaan, ellet sinä olisi puhunut Grefsinin Kaaresta."

Kuolemaisillaan ollen hymyili Ljot ja sanoi:

"Juuri siksi sanoinkin niin. Vaan älä sure, olen itse syypää siihen, että näin piti käydä. Suokoon Jumala, että sinä säästyisit meidän kohtaloltamme. Tee nyt, poikani, siten kuin äitisi tahtoo. Olen toivonut kauan saada laskea pääni hänen syliinsä."

Heti tämän jälkeen hän lyyhähti kokoon ja kuoli.

XLVII.

Vigdis asteli edestakaisin tuvassa. Hän kääri viittansa ympärilleen ja riisui sen taas, vaikka pakkanen oli niin kova, että huurre välkkyi tuvan seinällä. Hän muutaikse istumaan lieden ääreen, mutta kävi vähän väliä ovella. Viimein hän jäi seisomaan sinne tuijottaen ulos, auringon laskiessa punaisena usvahuuruihin.

Viimein hän näki ratsastajan metsän laidassa, ja tunsi Ulvarin. Tämä palasi yksin ja ajoi käymäjalkaa. Vigdiksen polvet alkoivat vavista ja hän palasi lieden ääreen.

Hän ei voinut katsoa ylös kuullessaan Ulvarin avaavan oven. Tällä oli mytty kädessä, ja hän laski sen raskaasti äitinsä syliin. Sitten hän meni sanaakaan sanomatta hänen ohitseen sänkykomeroon ja salpasi sen sisäpuolelta.

Vigdis jäi istumaan kädet polvellaan olevan mytyn ympärillä.

Kun hän aukaisi sen, näki hän ensiksi kaulantyngän. Silloin hän käänsi sen niin, että kasvot tulivat ylöspäin. Hiukset olivat painuneet silmille ja liimautuneet ihoon. Hän pyyhkäsi ne syrjään ja kuivasi viittansa syrjällä verijuovat poskilta. Sitten hän sipaisi keveästi huulia; ne olivat niin avuttoman ohuet ja sinertävät noissa harmaissa kasvoissa. Hän laski sormensa silmäluomille ja raotti silmiä. Mutta ne olivat elottomat ja typerän näköiset; siksi hän sulki ne taas.

Ja hän muisti hetken, jolloin hän oli seisonut Eyolv Arnenpojan ruumiin ääressä. Tuo verinen näky oli tuntunut hänestä niin suloiselta, se oli virvoittanut hänen ahdistettua sydäntään. Mutta mitä kauemmin hän katseli Ljotin päätä, sitä raskaammalta hänestä tuntui, sillä tämän kasvot olivat niin vanhat ja surulliset. Ei tämä harmaa, avuton pää voinut tuoda lohtua ja sovitusta hänen onnettomuuteensa eikä se ollut sen arvoinen, että hänen olisi kannattanut taistella ja nähdä vaivaa tämän hetken tähden isänsä kuolemasta asti.

Vigdis peitti kasvonsa ja laski mytyn jalkojensa juureen. Hän nousi ja meni Ulvarin ovelle sekä kutsui häntä, mutta ei saanut vastausta. Hän seisoi siinä hetken ja kutsui häntä taas, mutta kun ei siitä ollut apua, palasi hän paikalleen ja jäi istumaan veriset kädet helmassaan.

Ja yö kului. Viimein aukaisi Ulvar oven ja astui tuvan poikki. Hän ei nähnyt äitiään, sillä tuli oli sammunut melkein tyyten. Hän oli matkavaatteissa ja lähti pihalle. Vigdis nousi ja seurasi häntä. Ulvar talutti hevosen tallista ja satuloi sen. Vigdis tuli hänen luokseen.

Kuu paistoi kirkkaasti, eikä Ulvar ollut äidin mielestä milloinkaan muistuttanut niin suuresti Ljotia; hänen kasvonsakin olivat yhtä kalpeat kuin kuolleen. Äiti halusi kysyä häneltä taiston kulkua, mutta ei uskaltanut, ja sanoi sitten vaan:

"Lähdetkö ajamaan?"

"Lähden", vastasi poika.

"Ratsastatko Vadiniin?" kysyi äiti taas.

"Ratsastan edelleen huomenna, sillä minulla ei ole halua jäädä tälle seudulle", vastasi toinen.

Vigdis katsoi häntä silmiin ja kysyi vielä:

"Etkö tahdo enää jäädä minun luokseni?"

"Olen nyt palkinnut sinun rakkautesi, äiti, sillä tapaa kuin kerran pyysit", vastasi Ulvar. "En ymmärrä, mitä muuta iloa sinulla voisi olla minusta, ja voinet siis antaa minun lähteä nyt."

"Älä puhu noin", pyysi äiti. Sitten hän lisäsi vielä: "Jos tahdot päästä näkemästä minua, voin jäädä tänne Bergiin niin kauaksi aikaa kuin tahdot. Mutta älä lähde kokonaan pois nyt keskellä talvea."

"En jaksa jäädä tänne", vastasi Ulvar. "Kun tiedän täällä tapahtuneen niin paljon pahaa, en voi viihtyä täällä enää."