Part 11

"Mutta kun minä tulen suureksi", sanoo poika, "silloin minä lähden hakemaan häntä, ja silloin hänen täytyy naida sinut, muuten häntä ei hyvä peri."

Vigdis sanoi hymyillen:

"Siihen on vielä vähän aikaa, ennenkuin sinä tulet niin suureksi, että voit lähteä minun luotani. Älkäämme puhuko hänestä koskaan, ja älköön hän nähkö koskaan sinua, ettei hän saisi tehdä sinulle pahaa. Mutta sinä olet saava minulta kaiken mitä omistan, ja minä tahdon unohtaa sen, mitä minä en jaksa muistella."

XXXIX.

Ulvar varttui kauniiksi ja reippaaksi pojaksi. Hän oli pitkä, mutta jonkin verran hentorakenteinen, hänellä oli kapeat kasvot, vaaleansiniset silmät ja pitkä, sysimusta tukka, joka vivahti hiukan punaiseen. Hän miehistyi varain, sillä hän ei ollut kovin suuri, äidin alkaessa puhua hänelle talon hoidosta ja muusta sekä kysyä hänen neuvoaan. Hän puhui pojalleen kuin aikuiselle miehelle, joka saattoi opastaa häntä. Poika tuli tästä vakavaksi ja vähäsanaiseksi, mutta hän oli lempeä ja säädykäs käytöksessään ja voitti kaikkien suosion. Äitinsä kanssa hän eli mitä rakkaimmassa sovussa.

Mutta kun hän kysyi, kuka hänen isänsä oli, ei hän saanut milloinkaan vastausta. Vigdis sanoi, ettei hän tiennyt mitään hyvää siitä miehestä, ja toivoi, ettei hänen tarvitsisi kuulla koskaan hänen nimeään. Tämän jälkeen hän tuli aina raskaalle mielelle, eikä Ulvar rohjennut kysyä enempää.

Kaaren ja Illugen kanssa Vigdis eli hyvässä sovussa, ja nuo kolme pitivät joka vuosi toisilleen suuret pidot. Miehet huolehtivat Ulvarista ja opettivat hänelle aseiden käyttöä. Hän oli useimmiten Grefsinissä, sillä se oli naapuritalo. Mutta hän ei ollut milloinkaan niin iloinen kuin päästessään ratsastamaan Baugstadiriin, sillä Illuge oli nähnyt paljon ja kertoi Ulvarille paljon sellaista, jota tämä kuunteli mielellään.

Hänen ollessaan siellä eräänä iltana, tuli Eirik pappi taloon, ja Illuge pyysi pappia kuluttamaan aikaa kertomalla jotakin. Pappi kertoi silloin sadun pyhästä Gregoriuksesta, joka tappoi lohikäärmeen. Illuge sanoi:

"Lähinnä Kristusta, joka voitti perkeleen, on hän suurin uros, mitä tiedän. Vain kaksi on yhtä suurta -- Sigurd Sigmundinpoika, joka tappoi käärmeen Faavnessa, ja Olav Trygvenpoika, joka ei paennut kolmea sotajoukkoa Svaaldissa. Hänen vertaistaan ei tunneta ikimuistoisista ajoista, eikä näissä pohjoisissa maissa taideta nähdä hänen vertaistaan niin kauan kuin aallot hyrskyvät rantojamme vasten."

Eirik vastasi, että Olav oli varmasti suurin uros tällä maailman kulmalla. Mutta nyt hän tahtoi kertoa vielä pyhien marttyyrien rohkeudesta ja miehuudella kärsityistä koettelemuksista uskonsa puolesta eteläisissä maissa. Tätä valaistakseen hän valitsi sadun erään nuoren neidon uskollisuudesta, ja kertoi sitten pyhästä Agatasta.

Illuge sanoi:

"Ylen rohkea oli tuo neito, eikä hänen maineensa ole himmenevä milloinkaan. Mutta minäpä kerron nyt teille uljaimmasta naisesta, minkä tunnen, ja olet sinä Ulvarkin kuullut jotakin hänestä. Mutta luulen, ettet sinä ole koskaan kuullut kaikkea."

Ja hän kertoi nyt Vigdiksen retkestä metsän läpi sinä yönä, jolloin Vadin paloi. Hän ei maininnut hänen nimeään, mutta kun hän oli kertonut satunsa loppuun, sanoi hän pojalle:

"Tiedätkö, ketä minä tarkoitan -- tunnetko sinä ketään vaimoa, jolta puuttuu kolme sormea vasemmasta kädestä?"

Ulvar nyökkäsi ja tarttui Illugen käteen. Tämä sanoi:

"Jos sinussa on äitisi verta, on sinustakin kerran kuuluva suuria."

Kun Ulvar seuraavana päivänä ratsasti kotipihaan, seisoi Vigdis siellä syöttämässä varsoille leipää. Ulvar hyppäsi hevosen selästä, juoksi hänen luokseen ja heittäytyi hänen kaulaansa. Äiti kysyi nauraen, mitä tämä oli olevinaan.

"Ei muuta", vastasi poika, "kuin että minä uskon, ettei sinun vertaistasi ole missään", sanoi tämä, ja sitten hän nosti ylös äitinsä vasemman käden ja suuteli sormentynkiä.

"Mitä se Illuge nyt on sanonut sinulle?" sanoo äiti taas nauraen.

"Arvaappas, mitä minä ajattelen", alkaa Ulvar puhua. "Sinun olisi pitänyt saada Olav Trygvenpoika, te kaksi olisitte varmasti sopineet yhteen."

Nyt äiti punastui, eikä sanonut mitään. Hän suuteli poikaa poskelle ja käski hänen sitten mennä sisään ruoalle.

XL.

Kerran tuli Vadiniin kaksi Tunsbergiin matkaavaa islantilaista kauppiasta, ja he pyysivät yösijaa. Vigdis otti heidät hyvin vastaan ja kestitsi heitä runsaasti. Miehet olivat siivoja ja tietäviä miehiä, ja heillä oli säädykäs käytös. Vigdis istui heidän seurassaan myöhään yöhön, kuunnellen heidän puheitaan.

Viimein hän kysyi, tiesivätkö he mitään miehestä, jonka nimi oli Viga-Ljot, ja mahtoiko tämä vielä olla elossa.

Kyllä, vastasivat nämä, he olivat kuulleet Raudasandin Viga-Ljotista, mutta hänet surmattiin heidän poikana ollessaan. Vigdis sanoi, ettei siitä voinut olla niin kauan, "sillä hän on käynyt tässä maassa minun muistini aikana."

Nyt sanoi toinen miehistä toiselle:

"Eikö Ljot Gissurinpoikaa Skomedalista kutsuttu sillä nimellä siihen aikaan, kuin hän kosti isänsä surman ollessaan vielä poika ja paimentaessaan Eyre-Torbjørnin lampaita?"

Vigdis sanoi:

"Se mies, josta minä puhun, oli nimeltään Ljot Gissurinpoika. Tiedättekö te, vieläkö hän on elossa?"

Ulvar istui penkillä. Hän taivuttautui nyt pöydän yli ja pyysi:

"Kertokaa, kertokaa hänestä, joka kosti isänsä surman paimenpoikana ollessaan."

Vigdis katsahti poikaansa, eikä sanonut mitään. Toinen miehistä lausui:

"Kerro sinä Helge, jos emäntämme haluaa kuulla."

"Haluamme kyllä", sanoi Vigdis hiljaa katsoen alas. "Kerro siis, ellei sinua väsytä."

Helge kertoi:

"Ljot oli Gissurin ainoa poika, Gissurin surmasivat Gunnar upporikas Gjeitabakkesta ja hänen sukulaisensa. Heitä hyökkäsi kahdeksan miestä Gunnarin kimppuun, ja yksi näistä oli Arne Kollinpoika; tämä oli hankkeen päämies. Gunnar maksoi sakkorahat, ja ihmisten mielestä Gissurin käräjämiehet olivat saattaneet asian hyvään loppuun, sillä heillä oli siihen aikaan vähän valtaa Gunnariin ja hänen sukuunsa verraten, eikä Arnea vastaan uskaltanut nousta kukaan. Ljot oli niihin aikoihin kolmen tai neljän vuoden ikäinen.

"Olipa sitten muuan talvipäivä, Ljotin ollessa kolmentoista vuotias. Hän oli tunturilla parin muun pojan kanssa etsimässä lampaita, jotka olivat eksyneet karjasta. Pojat istuivat kalliokielekkeen alla syömässä eväitään ja kehuen urotöitään. Ljot sanoi silloin olevansa niin taitava keihään heitossa, ettei hän osunut milloinkaan väärään. Yksi pojista katsoo nyt alas ja sanoo: 'Katso, tuolla tulee ratsujoukko laaksosta, tuolla Hauketindetin alla -- siellä on Arne Kollinpoika miehineen; he ovat tulossa tunturin yli. Jos sinä osuisit siihen maaliin, olisi isäsi surma maksettu paremmin kuin Gunnarin kullalla.'

"Pojilla oli mukanaan heittokeihäät. Ljot otti ne käteensä ja lähti juoksemaan pohjoista kohti sammallaattojen poikki. Laaksosta tuleva tunturitie kulkee kapean rotkon läpi. Sen ahtaimmalla kohdalla on noin neljän miehenmitan korkuinen kohtisuora kallioseinä. Toisella puolen on jyrkkä, rosoinen kivivieremä. Sinne Ljot nyt piiloutui, hakien suojakseen ison paaden kappaleen matkaa vieremän reunasta. Nyt ilmestyi Arne rotkoon mukanaan neljä miestä. Tie on alituista nousua. Miesten saavuttua sille paikalle, minne Ljot on piiloutunut, hyppää poika kivelle ja heittää ensimmäisen keihään. Se sattui Arnen vieressä ratsastavaan mieheen. Ljot piiloutuu samassa takaisin kiven taa, eivätkä miehet olleet ehtineet nähdä, kuka keihään oli heittänyt. He seisahtuivat ja alkoivat katsella ympärilleen. Ljot hyppäsi taas kivelle ja viskasi kaksi jäljellä olevaa keihästä. Toinen ei osunut, mutta toinen tappoi miehen, joka seisoi Arnen edessä. Silloin huusi Ljot: 'Minun on helpompi taistella sinua vastaan kuin isälläni, sillä teitä oli kahdeksan miestä häntä vastaan, mutta teitä ei ole kuin kolme minua vastaan'. Hänellä oli pieni puukirves vyössä, ja kun Arne tuli etsimään häntä kiven takaa, iski Ljot häntä ylhäältä kasvoihin, niin että kirves jäi hänen leukaansa. Nyt viskasi joku miehistä keihään poikaa kohti, mutta tämä tavoitti sen lennosta. Sen jälkeen hän alkoi juosta vieremää ylös, pysytellen kivien suojassa, niin etteivät toiset voineet osua häneen. Päästyään kallioseinän kohdalle hän nojautui keihääseen ja hyppäsi rotkon yli sekä juoksi jyrkänteen laitaa vieremän päähän. Isännättömät hevoset olivat juosseet sinne. Ljot tarttui yhtä niistä suitsiin juuri kuin se oli asettamassa etujalkansa kallionreunalle. Hän hyppäsi sen selkään ja ratsasti sitten Eyreen, missä hän silloin asui.

"Mutta kukaan ei ollut kuullut puolikasvuisen pojan suorittaneen sellaista urotekoa, ja koska moni arveli hänen kerran tulevan kuuluksi päälliköksi, alettiin häntä kutsua leikillä Viga-Ljotiksi."

Vigdis kysyi nyt vähän ajan kuluttua:

"Tiedätkö sinä, Helge, mitä hänestä on kuulunut sen jälkeen?"

"Eipä hänestä ole kuulunut paljon viime vuosina. Hänen kerrotaan talttuneen tyyten naimisiin menonsa jälkeen."

"Onko hän naimisissa?" kysyy Vigdis hiljaa.

"On", vastaa Helge.

"Tunnetko sinä hänen vaimoaan?" kysyy Vigdis vielä.

"En muuta kuin näkemältä", kertoo Helge. "Häntä pidetään sen seudun kauneimpana neitona, ja hän on rikas ja hyväluontoinen. Ja hänet saatuaan on Ljot elänyt rauhassa kotonaan."

Vigdis istuu äänettömänä. Viimein hän virkkaa: "Tiedätkö, onko hänellä lapsia?"

"Olen minä kuullut heillä olevan kolme, neljä kappaletta", vastaa Helge.

Nyt ei Vigdis kysy enempää.

Mutta islantilaisten käytyä levolle jää hän seisomaan lieden ääreen katsellen hiillokseen. Ulvar istuu penkillä. Viimein Vigdis sanoo katsomatta poikaan:

"Kuuntelitko tarkoin, mitä nämä miehet kertoivat? Nyt sinä olet saanut kuulla lisää isästäsi."

Ulvar hypähtää paikaltaan huudahtaen:

"Oliko hän minun isäni -- tuo, joka tappoi kolme miestä rotkossa, ollessaan minun ikäiseni."

"Kyllä, hän, jolla on niin kaunis vaimo", vastaa Vigdis.

Ulvar sanoo:

"Vaikka hän on tehnyt pahaa sinulle, äiti, täytyy hänen kuitenkin olla oiva mies, ja mielelläni tapaisin hänet kerran. Silloin hän saisi nähdä, että hänellä on poika, jossa on samaa verta."

Vigdis vastaa:

"Jos sinussa on hänen vertansa -- ja jos samalla olet minun poikani, täytyisi tuon tapaamisen päättyä siihen, että laskisit minun syliini Viga-Ljotin pään."

Ulvar kalpenee -- ja sitten hän sanoo:

"En minä ole kuullut koskaan pojan tappaneen isäänsä."

Vigdis nostaa nyt kätensä ja puristaa ne nyrkkiin rinnalleen. Ja hän vastaa:

"Ellet sinä tahdo kostaa puolestani niinkuin minä kostin isäni puolesta -- ja minä vannon kärsineeni hänen tähtensä niin paljon ja hänen tehneen minulle niin pahaa, että jos kertoisin sinulle kaiken, et saisi rauhaa, ennenkuin olisit tuonut minulle sovituksen -- niin pidät vähemmän minusta kuin olen luullut. Mutta en jaksa puhua tästä enempää."

Ulvar tulee nyt syleilemään äitiään ja tämä vaipuu penkille itkemään. Mutta poika lupaa aina täyttää äitinsä tahdon.

XLI.

Aika kului hiljalleen, kunnes Ulvar täytti seitsemäntoista vuotta. Silloin hän sanoi äidilleen halunsa vetävän vieraisiin maihin katsomaan maailmaa. Vigdis ei ihmetellyt tätä, vaan lupasi varustaa hänelle suuren laivan. Hän pyysi vain, että Ulvar ottaisi mukaansa vanhempia, tottuneita miehiä.

Kun Illuge kuuli tämän, sanoi hän oman mielensäkin taas vetävän merille, koska hänen vaimonsa oli kuollut, ja asiaa pohdittiin sitten jonkun verran.

Eräänä päivänä talven ollessa lopullaan, tuli Illuge Vadiniin. Hän istui tuvassa Vigdiksen kanssa. Silloin tämä kysyi, miten retken kävisi.

Illuge sanoi:

"Kai sinä tiedät, että se maa, minne Ulvarin halu ensiksi palaa, on Islanti."

Vigdis ei vastannut mitään. Silloin Illuge jatkoi:

"Ymmärrät varmaan, mitä asiaa hän katsoo itsellään olevan sinne. Mutta et voine ihmetellä, ettei minun mieleni tee mukaan sille retkelle."

Vigdis vastasi puoliääneen:

"Ulvar on ollut paljon sinun luonasi ja puhunut sinun kanssasi monesta asiasta. Onko hän kertonut sinulle isästään?"

"Useammin kuin kerran", vastaa Illuge, "hän haluaa päästä tapaamaan isäänsä ja näkemään, mikä hän on miehiään. Mitä sinä arvelet hänen tuumastaan, onko se mielesi mukainen?"

"Ei", sanoo Vigdis. Ja tuokion kuluttua hän jatkaa: "Ljot ei tiedä, että minulla on lapsi. Tahtoisin, että hän jättäisi tuon tuuman."

Ulvar kulki samassa oven ohi. Illuge kutsui häntä ja sanoi tämän tultua sisään:

"Puhumme äitisi kanssa sinun Islannin-retkestäsi."

Ulvar punastui ja sanoi kiireesti:

"Ethän sinä voi ihmetellä, äiti, että mieleni tekee lähteä tapaamaan sitä miestä, joka on siittänyt minut, jotta näkisin, miten hän ottaa minut vastaan."

"Ei hän ole tiedustellut meistä milloinkaan", sanoo Vigdis suuttuen, "ja hänellä on siellä vaimo ja lapset. Tuskin sinä saat osaksesi muuta kuin pilkkaa, jos lähdet sinne."

"Olenhan sinun poikasi", vastaa Ulvar vihan vallassa, "enkä siis anna itseäni pilkata. Et ole turhaan yllyttänyt minua kostoon. Sanoit kerran, että sinusta olisi paras kosto, jos minä toisin sinun helmaasi Viga-Ljotin pään."

Tämän sanottuaan hän menee, mutta Vigdis sanoo kiihkeästi:

"En tahtoisi enää koskaan kuulla hänen nimeään."

Illuge katsoo häneen ja vastaa:

"Sinä olet rakastanut paljon tuota Ljotia, koska vihaat häntä vieläkin noin palavasti -- luulenpa että rakastat häntä yhä vielä."

"Minä rakastan häntä yhtä paljon kuin metsän sutta", sanoo Vigdis. "Jos me kaksi joutuisimme silmätyksin, täytyisi toisen menettää henkensä."

Illuge vastasi:

"Tahdotko sinä siis kostaa Ljotille?"

"Tahdon", vastaa toinen.

Silloin Illuge sanoo:

"Minä lähden Ulvarin mukana Islantiin ja olen varjeleva häntä kuin omaa poikaani. Mutta pyytäisin, että menisit naimisiin kanssani sitten kun palaan takaisin."

Vigdis ei vastannut heti. Illuge sanoi silloin:

"Etkö ole ollut mielestäsi tarpeeksi kauan leskenä surren tuon miehen kataluutta? Olet vielä nuori ja kaunis ja sinua odottavat iloiset päivät -- tiedäthän, että minä tahdon olla hyvä sinulle ja auttaa poikaasi voimieni mukaan."

Nyt Vigdis ojensi hänelle kätensä, ja Illuge suuteli häntä. Sitten he sopivat häistä. Vigdis ilmoitti asian Ulvarille, ja tämä sanoi, että äiti sai tehdä miten tahtoi.

XLII.

Ulvar ei joutunut milloinkaan Islantiin. Pohjanmerellä heitä kohtasi sumu ja vastatuuli, joka yltyi semmoiseksi myrskyksi, että heidän täytyi heittää laivasta suurin osa lastiaan, jos mieli pelastaa henkensä. Lopulta myrsky vei peräsimen, eivätkä he voineet ohjata laivaa minnekään päin, vaan se ajautui vuorista rannikkoa kohti. Illuge arveli nyt heidän joutuneen Skotlantiin. He koettivat nostaa purjeita ja ohjata laivaa airolla, ja pääsivät siten saarien suojaan, missä aallokko ja tuuli eivät olleet niin ankarat. Illalla he laskivat laivan ankkurin jylhärantaiseen lahteen, johon tunturilta virtaava joki oli kerännyt hiekkavallin. Taloja ei näkynyt missään.

Yöllä tuuli taas yltyi, ja ankkuri irtautui pohjasta. Laiva kaatui kyljelleen, mutta miehet pelastuivat maihin. Illuge sanoi, että jos nyt ilmestyisi näkyviin miehiä, joilla oli rantaoikeus, tulisivat he varmasti tapetuiksi. Hän neuvoi siis korjaamaan laivan purjehduskuntoon ja lähtemään sitten pois.

He tekivät työtä kaiken päivää ja joutuivat valmiiksi iltaan. Mutta kun heillä ei ollut ruokavaroja, kehoitti Ulvar tekemään ryöstöretken maihin. Ylempänä rinteellä oli asuttu laakso. He lähtivät sinne, hyökkäsivät ensimmäiseen suureen talon, ajoivat ihmiset pois ja ottivat ruokaa ja vaatteita niin paljon kuin tarvitsivat. Kukaan ei noussut vastarintaan.

Mutta palatessaan rantaan he näkivät laivansa olevan täynnä vierasta väkeä, ja Illuge sanoi skotlantilaisten tulleen toista tietä rantaan ja voittaneen heidän laivalle jättämänsä vartijat. Samassa he näkevät suuren ratsujoukon ajavan laakson läpi samaa tietä, jota hekin olivat tulleet. Illuge sanoi:

"Mitä pidät retkestämme, Ulvar?"

"Hauskempaa tämä on kuin olla aaltojen kasteltavana", vastasi Ulvar nauraen, "mutta meidän on jouduttava laivaan ja viskattava mereen nämä miehet, ennenkuin tuo suuri lisäjoukko ehtii rantaan."

Illuge arveli olevan helpompaa karkoittaa ensin ratsujoukko kuin kiivetä laivaan, "sillä sieltä isketään poikki meidän kätemme. Mutta ei ole niin vaarallista, että näitä on enemmän kuin meitä."

"En minä heitä pelkää", sanoi Ulvar, "mutta olisi paha, jos toiset sillä aikaa veisivät laivamme merelle. Silloin olisimme revon saksissa."

Ja hän juoksi veteen useimpien miesten seuraamana, pitäen kilpeään suojanaan laivalta ammuttuja nuolia vastaan, kahlatessaan laivaa kohti. Mutta hän sai pian oppia, ettei ollut niinkään helppo nousta laivaan, sillä skotlantilaisten oli helppo ampua nuoliaan ja iskeä kirveillään ylhäältä alas. Ja vaikka norjalaiset ottelivat urhokkaasti ja heittivät takaisin keihäät, joita lenteli heitä kohti, ei heillä ollut suurta menestystä. Ja nyt ajoivat ratsumiehetkin veteen. Vihollinen ahdisti nyt heitä joka puolelta, ja itse he seisoivat vedessä kainaloita myöten. Siitä syntyi kova taistelu, ja Ulvar sanoi Illugelle:

"Parempi olisi ollut, että olisin seurannut sinun neuvoasi, kasvatusisä."

"Sinulla on miehen luonto, Ulvar", sanoo Illuge, "vahinko olisi, jos Vigdis kadottaisi noin uljaan pojan." Samassa hän juoksi laivan ääreen. Laivan laidalla seisoi pitkä, punatukkainen mies, skotlantilaisten päällikkö. Illuge heitti pois kilpensä, hyppäsi kannelle ja sai kiinni skotlantilaispäällikön jaloista. Mutta tämä iski häntä samassa kirveellään päähän. Molemmat putosivat laiteen yli, ja Ulvar tappoi skotlantilaisen. Nyt joutuivat tämän miehet aluksi ymmälle, toiset peräytyivät kauemmaksi ja toiset hyppäsivät veteen päällikkönsä perässä. Silloin onnistui muutaman norjalaisen kiivetä laivaan.

Ulvar oli viimeinen, joka nousi kannelle, sillä hän tahtoi auttaa Illugen mukanaan. Mutta tämä sanoi:

"Älä välitä minusta, vaan pelasta itsesi, sillä tahdon, että viet terveisiä äidillesi ja kerrot, miten minun päiväni päättyivät."

"Ei hän ole iloitseva, jos minä tulen kotiin ilman sinua", vastasi Ulvar. Hän pääsi kannelle, ja miehet saivat vedetyksi Illugen ylös, mutta hän kaatui heti suulleen ja heitti henkensä. Ulvar oli nyt laivallaan, ja hänellä oli jäljellä kolmetoista miestä, joiden joukossa ei ollut yhtään haavoittumatonta, ja skotlantilaisia oli puoli sataa. Nämä tungeksivat laivan äärellä, ja toisten hakatessa laivan sivuja, pitivät toiset kilpiään heidän päänsä päällä, lennättäen sitäpaitsi nuolisateen toisensa jälkeen norjalaisten niskaan. Silloin näki Ulvar suuren laivan liukuvan esiin saarien välistä ja tulevan heitä kohden ja hän huusi miehilleen:

"Lyhyt oli retkemme, mutta voimme olla tyytyväiset iltatyöhömme." Skotlantilaiset olivat näet kärsineet suuren mieshukan.

Vieras laiva laski nyt ankkurinsa, ja sieltä hyppäsi miehiä Ulvarin laivalle. Etummaisena tuli pitkä, tummapintainen mies. Hän iski laivahaan laiteeseen ja ponnahti ylös. Sitten hän juoksi maston luo, jossa Ulvar seisoi, huutaen norjan kielellä:

"Hyvin taistelet, nuori päällikkö, vaan parahiksipa saavuimmekin apuun."

Tuossa tuokiossa oli laiva täynnä hänen väkeään, ja nyt kääntyivät asiat niin, että skotlantilaiset hyppäsivät veteen ja koettivat paeta rantaan, mutta harva heistä pääsi sinne.

Kun siis taistelu oli päättynyt, viskasivat vieraat soturit skotlantilaisten ruumiit mereen ja hinasivat Ulvarin laivaa omansa vieressä. Mutta silloin huomattiin sen saaneen niin pahoja vaurioita, ettei se enää pysynyt pinnalla. Vieras pyysi nyt Ulvarin ja tämän miehet omalle laivalleen, antoi kohottaa purjeet ja ohjasi laivan merelle. Heillä oli oiva purjetuuli, sillä myrsky oli laannut.

Vieras sitoi Ulvarin ja hänen miestensä haavat ja sai kuulla taistelun kulusta. Hän sanoi olevansa nimeltään Uspak ja syntyneensä Islannissa, mutta nyt hän asui Northumberlandissa. Hänen miehensä olivat siltä seudulta ja syntyjään norjalaisia ja tanskalaisia.

Pimeän tultua he laskivat ankkurin erääseen salmeen ja kävivät maata. Uspak ja Ulvar makasivat samalla tilalla kannen alla. Ulvar ei voinut nukkua, sillä hänen haavojaan särki, ja Uspak puheli silloin hänen kanssaan. Hän sanoi:

"Sinä olet taistellut miehen lailla tänään, Ulvar, ja olet varmasti korkeaa sukua. Miltä puolen Norjaa olet kotoisin ja kuka on isäsi?"

Ulvar vastasi:

"Olen kotoisin Vigulmarkista. Talo, jossa asun, on Vadin, Foldenin varrella."

Uspak kääntyi äkisti hänen puoleensa ja kysyi:

"Entä kuka on isäsi, Ulvar -- mikä on hänen nimensä?"

"En tahdo salata sinulta, herra", sanoo nyt Ulvar, "että olen äpärälapsi. Siksi minua sanotaan Ulvar Vigdiksenpojaksi äitini nimen mukaan."

Uspak on kauan ääneti, hän yrittää puhua useamman kerran, mutta ei tiedä miten alkaisi. Vaan Ulvar ei huomaa sitä. Viimein hän sanoo hiljaa:

"Kuinka vanha sinä olet, Ulvar Vigdiksenpoika?"

"Täytän kahdeksantoista keskikesän jälkeen", vastaa tämä.

Vieras paneutuu nyt takaisin tilalle, eikä virka mitään pitkään aikaan. Viimein hän lausuu:

"Vieläkö äitisi Vadinin Vigdis elää, ja onko hän naimaton?"

Ulvar vastaa myöntäen. Silloin sanoo Uspak:

"Kuulisin mielelläni enemmän äidistäsi -- hän on varmaankin korska ja mahtava nainen, koska hän on jaksanut kasvattaa sinusta semmoisen miehen omin voiminsa. Pidätkö sinä äidistäsi?"

Ulvar vastaa:

"Täyttäessäni viisitoista vuotta, antoi hän minulle Vadinin ja puolet kaikesta tavarastaan, ettei kukaan voisi sanoa, että olin köyhä ja valtaa vailla, vaikka olen äpärä. Hän on teettänyt itselleen toisen talon pohjoisemmaksi metsään. Sen paikan nimi on Berg, mutta hän asuu Vadinissa. Ja sinä olet oikeassa, sillä hän on korskin nainen, minkä tavata saattaa. En tunne ketään toista hänen vertaistaan, enkä minä ole surrut suuresti sitä, etten tunne isääni."

Ulvar kertoi nyt äidistään, ja mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän vieras kysyi. Hän sai kuulla Gunnarin kuolemasta ja Vigdiksen kostosta ja kaikesta, mitä sen jälkeen oli tapahtunut. Ja yö kului pitkälle. Kun hän oli lopettanut, sanoi Uspak:

"Sanomattoman paljosta sinä saat kiittää äitiäsi. Hänen tulee saada sinusta paljon kunniaa. Hänellä ei ole vertaistaan rohkeudessa ja viisaudessa, eikä kukaan ole rakastanut poikaansa hellemmin."

"Toden sanot", vastasi Ulvar. "Toivon, että joskus voin palkita hänen hyvyytensä."

Uspak sanoo:

"Nyt sinä olet kadottanut laivasi ja tavarasi, mutta jos tahdot olla minun laivallani kesän, ei sinun ole tarvis palata köyhänä Norjaan syksyllä. Saat olla apupäällikkönä laivalla, ja saat puolet päällikönsaaliista."

Ulvar kiitti häntä. Hetken kuluttua hän sanoo olleensa oikeastaan matkalla Islantiin. Uspak kysyy nyt, onko hänellä asiaa sinne. Ja Ulvar sanoo:

"Koska sinä olet Islannista, Uspak, niin sano, tunnetko siellä miestä, jota kutsutaan Viga-Ljot Gissurinpojaksi, Skomedalin talosta?"

"Onko sinulla asiaa hänelle?" kysyy Uspak kotvasen kuluttua.

"Olisihan sitä", sanoo Ulvar.

"Onko hän kukaties äitisi ystävä?" kysyy toinen.

"Ystäväksi en voi häntä sanoa", lausuu Ulvar, "enkä odota häneltä suuria. Mutta haluaisin tietää, miten hän ottaisi minut vastaan, sillä hän kuuluu olevan isäni."

"Kylläpä hän mahtaisi olla merkillinen mies, ellei hän ottaisi ilolla vastaan noin kaunista ja miehevää poikaa", sanoo nyt Uspak naurahtaen. "Ja tuskinpa hän on saattanut unohtaa sinun äitisi kaltaista naista."

"Hän ei ole koskaan tiedustellut meistä", vastaa Ulvar, "ja tiedän hänellä olevan vaimon ja lapsia Islannissa. Mutta kävisin sentään mielelläni viemässä hänelle terveiset äidiltäni, jonka hän vietteli ja hylkäsi."

Uspak sanoo nyt vähän ajan kuluttua:

"Ljot ei ole enää Islannissa. Olen kuullut hänen lähteneen maasta monta vuotta sitten -- hänen vaimonsa ja lapsensa ovat kuolleet."

"Oliko hän sinun ystäviäsi?" kysyy Ulvar.

"Ei", sanoo Uspak. "Hän oli yhtä vähän minun kuin äitisi ystävä."

Ulvar asettuu nyt levolle ja koettaa nukkua. Vähän ajan kuluttua hän tunsi jonkun koskettavan kasvojaan ja aukaisi silmänsä. Uspak oli avannut luukun, josta tulvi sisään aamuvaloa, ja istui hänen vieressään katsellen häntä.

"Sinä valitit unissa, Ulvar", sanoi Uspak, "ja minä tahdoin katsoa, miten sinun laitasi oli. Mutta nuku nyt taas."

XLIII.