Part 10

Hänellä oli hyvin hauska siinä kummulla auringon hohteessa. Hän keräsi kanervia ja kiviä ja rupesi rakentamaan itselleen taloa, jossa oli paljon lampaita ja lehmiä ja hevosia.

Hetken kuluttua lähtivät isot pojat sisään. Gissur jäi silloin yksin ja alkoi katsella, missä sisko oli. Hän kahlasi tämän luokse puron toiselle puolen katsomaan, mitä tämä puuhaili.

"Minun pitäisi saada nämä hevoset kotiin", sanoo tämä osoittaen keltaisia kiviä, jotka hän on kerännyt kasaan. "Etkö sinä voi auttaa minua, tämä hevonen on niin hurja, etten minä saa sitä tulemaan." -- Samassa hän heittää isomman kiven menemään ja juoksee sitä hakemaan.

Gissur innostui heti leikkiin. Mutta talo oli hänen mielestään huonosti tehty.

"Minä lähden Norjaan ostamaan rakennushirsiä", sanoo hän. Hän löytää siskon toisen kengän ja lastaa sen täyteen kuivia oksia, jotka hän taittaa pajupensaasta, sekä alkaa uittaa sitä allikossa. Ja nyt he rakentavat itselleen mainion talon. Mutta kun se oli valmis, oli rusko sammunut aikaa sitten, ja lapset olivat kastelleet vaatteensa ja heitä paleli. Sitten he päättivät lähteä kotiin syömään. Steinvorin kenkä oli hävinnyt kokonaan, ja hän rupesi itkemään, kun hänen täytyi astua kylmään veteen.

"Minä kannan sinut yli, sisko", sanoo poika. Ja hän nostaa tämän syliinsä ja lähtee kahlaamaan.

"Katso, isä on tuolla mäellä", huudahtaa Steinvor, ja molemmat katsovat sinne ja alkavat huiskuttaa hänelle kädellään. Mutta pohja on jäinen, Gissur luiskahtaa kumoon, ja molemmat joutuvat veteen.

Ljot tuli ratsastaen karjapolkua pitkin joen toiselle puolen. Hän näki lapset ja huiskutti heille takaisin. Samassa hän huomaa näiden kaatuvan ja jäävän veteen. Hän hyppää hevosen selästä ja juoksee alas rantaan suoraan kivikon poikki. Svartaaenissa virta on viedä hänet mukanaan, mutta hän pääsee sentään yli ja alkaa rientää ylös mäkeä puroa kohti. Lapset makasivat liikahtamatta allikossa. Hän nosti heidät ylös. Mutta silloin hän näkee, että Gissur on iskenyt päänsä kiveen, ja hän on pitänyt niin lujasti kiinni sisarestaan, että tämä on jäänyt hänen alleen, ja molemmat ovat hukkuneet.

Ljot näki heti heidän kuolleen, mutta hän juoksi kuitenkin sisään kantaen heitä sylissään, ja käski lämmittämään taljoja ja keittämään maitoa.

Leikny valahti kalmankalpeaksi lapset nähdessään, mutta sanoi, ettei se ehkä ollut niin vaarallista; kyllä he pian virkoaisivat. Mutta vaikka olisi tehty mitä, niin nuo kaksi pienokaista pysyivät elottomina. Ljot istuutui viimein lieden ääreen leuka käsien varassa. Mutta Leikny ei tahtonut alistua, vaan koetti yhä tyrkyttää maitoa lastensa suuhun ja hieroa heitä villavaatteella, vaikka kaikki muut sanoivat, ettei se enää auttanut.

Silloin hän nosti nuo kaksi kuollutta pikku ruumista syliinsä ja huusi:

"Kyllä minä saan heidät henkiin -- minä haudon heitä allani, kunnes he virkoavat."

Ja hän heittäytyi heidän ylitseen sänkyyn ja puhalsi heidän suuhunsa. Ljot nousi paikaltaan, tuli hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Suo heille rauha", hän sanoi, "sinun ei pidä kiusata vainajia."

Silloin hän tempautui irti ja alkoi huutaa. Hän kiskaisi liinan päästään ja repi tukkaansa -- ja sitten hän aikoi juosta ovesta ulos ja hukuttautua itsekin. Mutta Ljot nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet sänkyyn. Hän riisui väkisin vaatteet hänen yltään, ja työnsi hänet peitteen alle. Koko yön hän istui sängyn vieressä pidellen häntä kiinni. Hän pelkäsi tämän menettävän järkensä.

Mutta aamuyöstä hän rauhoittui. Ja kun hän päivällä nousi jalkeille, oli hän aivan tyyni eikä itkenyt enää paljon, mutta hän oli kuin haudasta nostettu.

XXXV.

Aika kului nyt suruisasti Skomedalissa kunnes käräjäaika oli käsissä. Ljotilla oli asiaa sinne, ja hän tahtoi Leiknyä mukaansa, mutta tämä ei sanonut jaksavansa tulla ja Ljotin täytyi lähteä yksin.

Kun hän palasi, kertoi Leikny ensimmäisenä iltana nukkuneensa kutomatuvassa muutamia öitä ja pyysi, että Ljot sallisi hänen nukkua siellä vielä jonkun aikaa. Ljot vastasi, ettei hän tahtonut vastustaa Leiknyn pyyntöä, koska tämän teki mieli sinne.

Kesä kului loppuun, ja Leikny oleili kaiket päivät kutomatuvassa sekä nukkui siellä yönsä. Hän ei puuttunut talon toimiin, vaan käveli edestakaisin lattialla, saamatta mitään aikaan. Joka ilta hän kävi kappelissa, jonka Ljot oli antanut rakentaa talon lähelle, ja siellä hän oli rukouksessa polvillaan myöhään yöhön.

Mutta eräänä iltana, kun hän juuri oli menossa ulos, ilmestyi Ljot kutomatupaan ja pyysi häntä jäämään sisään vähäksi aikaa. "Milloin sinä olet aikonut muuttaa takaisin minun luokseni, Leikny?" hän kysyi.

Leikny oli ääneti, ja Ljot sanoi:

"Minä en luule siitä olevan meille kummallekaan hyötyä, että kuljemme molemmat omia aikojamme suruamme hautoen. Olisi parempi, että sinä tulisit tupaan ja olisit meidän toisten joukossa ja alkaisit hoitaa taloasi. Ehkäpä se keventäisi oloasi."

"Minä en jaksa hääriä siellä tuvassa", vastaa toinen. "Minusta tuntuu aina kun käyn siellä, että olen unohtanut jotakin -- ja kun sitten koetan ajatella, mitä se on, muistankin, että ne ovat lapseni, jotka eivät enää tarvitse minua."

Ljot vastasi:

"Tahdotko lähteä tervehtimään äitiäsi -- minä saatan sinut sinne."

Leikny sanoi nyt tuskin kuuluvasti:

"Minulla olisi muuan toivomus, suostuisitkohan sinä siihen."

"En kiellä sinulta mitään, sano vaan mitä toivot", sanoo Ljot.

"Sitten minä en enää milloinkaan ole oleva vaimosi", sanoo Leikny. "Salli minun lähteä täältä ja elää siveydessä ja paastoten, kuten naiset toisissa kristityissä maissa."

Ljot rypisti otsaansa ja sanoi:

"Tiedän, ettet sinä ole ollut onnellinen minun luonani, enkä minä olisi tuonut sinua tänne Skomedaliin, jos olisin tiennyt, että kävisi näin. Mutta kysyin sinulta kerran, miten meidän oli käyvä, ja silloin sinä sentään tahdoit jäädä minun luokseni. Olen sen jälkeen koettanut tehdä olosi niin helpoksi kuin suinkin. Meidän välillämme ei ole sanottu yhtään kovaa sanaa siitä päivästä lähtien, enkä minä ole lyönyt sinua muuta kuin sen ainoan kerran. Olet saanut määrätä kaikesta kanssani, ja minä olen antanut sinulle vallan omiin asioihisi nähden. En ole nauratellut toisia naisia, eikä minulla ole muita lapsia kuin sinun synnyttämäsi."

"Eihän sinulla ole minunkaan synnyttämiäni lapsia", vastasi Leikny. Samassa hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Minä suren sitä yhtä paljon kuin sinä", sanoi mies, "ja siksi minua ihmetyttää, että tahdot nyt rikkoa yhteiselämämme."

Leikny nousi ja vastasi:

"Lupaa, että suostut elämään erossa minusta -- lieneehän siinä kylliksi syytä, että minä kieltäydyn elämästä sinun kanssasi. Silloin sinä voit ottaa toisen vaimon ja lähteä pois täältä erämaasta. En ole nähnyt sinua iloisena kertaakaan koko yhteiselämämme aikana."

Ljot kysyi nyt hiljaa:

"Sano minulle, Leikny, kaipaatko sinä pois täältä ja tahtoisitko, etten minä enää milloinkaan nukkuisi vieressäsi."

Näin sanoen veti hän hänet polvelleen, ja silloin toinen alkoi vapista niin, ettei hän voinut vastata. Ljot sanoi taas:

"Sinä sanoit kerran tyytyväsi aina minun tahtooni".

Leikny painoi päänsä hänen kättään vasten ja nyyhkytti:

"Luulin sinun kaipaavan pois minun luotani."

Ljot taivutti päänsä hänen kasvojaan vasten ja sanoi:

"Siitä on kauan, Leikny -- vaan en ole tiennyt ennemmin, etten voi elää ilman sinua."

Sinä iltana muutti Leikny takaisin tupaan, ja hän istui taas emännän paikalle pöydässä. Kukaan ei enää kuullut hänen puhuvan nunnaksi rupeamisesta, vaan hän ja Ljot elivät sovussa ja rakkaudessa. Hän suri kuitenkin suuresti lapsiaan, vaikkei hän puhunut siitä.

Eräänä iltana olivat kaikki olleet saunassa, ja Leikny kulki tukka hajallaan, saadakseen sen kuivaksi. Ljot tuli hänen luokseen, kokosi sen käteensä ja sanoi:

"Luulenpa, että sinun tukkasi on tullut vielä vaaleammaksi ja kauniimmaksi kuin ennen, Leikny."

Toinen lehahti tulipunaiseksi ja veti pois päänsä. Mutta silloin Ljot näki, että siinä oli yhtä paljon harmaata kuin keltaista, ja ohimoilta se oli kokonaan valkoinen.

XXXVI.

Kului vuosi. Ljot huomasi että Leikny itkeskeli usein öisin. Hän kysyi lempeästi, mikä tätä vaivasi, mutta toinen ei tahtonut ilmoittaa. Kerran hän sitten sanoi:

"Sinä et varmaankaan voi olla oikein iloinen, ennenkuin olet synnyttänyt lapsen, jota kannat". Mutta silloin tämä itki vieläkin katkerammin. Eräänä päivänä hän tuli vaateaittaan; Leikny oli polvillaan maassa penkoen suurta kirstua. Ljot pyysi, ettei hän rasittaisi itseään; olihan hänellä palvelusnaisia.

"Niin, mutta minun täytyy saattaa taloni järjestykseen niin kauan kuin voin", vastasi tämä.

"Mitä sinä nyt puhut", sanoo Ljot ollen lyövinään leikiksi koko asian, "vai luuletko sinä kuolevasi?"

Hän pyysi tätä istumaan viereensä kirstun laidalle. Leikny tuli ja vastasi:

"Gissur ja Steinvor kulkevat joka yö tässä lattialla ja tahtovat meidän sänkyymme; ja vesi valuu heidän vaatteistaan. He tahtovat, että minä nousisin sängystä ja ottaisin heidät syliini. Minä sanon heille, etten voi ottaa heitä kun minulla on tämä lapsi. Mutta silloin he vastaavat että kun pikkuveli on tullut maailmaan, niin silloin minun pitää tulla heitä lämmittämään, olen muka luvannut sen heille."

"Sinä olet nähnyt unta", sanoo Ljot. "Tiedäthän sinä, että lapsemme ovat Jumalan luona. Pakanat vain kulkevat kuoltuaan, mutta heidät on kastettu ja he lepäävät vihityssä mullassa. Älä siis puhu noin, vaan heitä mielestäsi moiset ajatukset", pyysi hän tyynnytellen.

"Minä näen heidät yhtä selvästi kuin sinut", vastasi toinen. "He ovat koskeneet minuun kädellään, ja nuo kädet olivat niin kylmät, että minua värisytti."

"Tuuli se vain on ollut", sanoi Ljot, vetäen hänet lähelleen. "Minä korjaan seinän tästä sängyn kohdalta. Mutta sinä et saa puhua kuolemisesta -- lapsilla on hyvä olla siellä missä ovat, ja minä tarvitsen sinua paremmin kuin he."

Pian tämän jälkeen Leikny synnytti pojan. Ljot kyseli lakkaamatta apuvaimolta, miten synnytys sujui, ja nämä vastasivat, että kaikki sujui hyvin. Mutta kun lapsi oli tullut maailmaan ja se kannettiin isänsä nähtäväksi, oli se niin viheliäinen, että vaimot sanoivat olevan parasta viedä se metsään, "sillä tästä ei koskaan kuitenkaan tule oikeata miestä, vaan kurja raajarikko, jolla ei ole oleva iloa elämästä."

"Se on sopimaton teko, koska minä olen kristitty", vastasi Ljot, "en suostu milloinkaan tekemään niin. Jumala on auttava poikaa ja parantava hänet." Hän kastoi pojan ja antoi sille nimeksi Torbjørn.

Leikny itki kuullessaan tästä ja arveli myös olevan parasta, ettei tuo poika saisi elää. Sillä oli ristisuu, joka oli halki kitalaesta, ja oikea käsi oli pieni ja kuivunut ja oudon näköinen. Leikny säälitteli lastaan, mutta Ljot vastasi nauraen, ettei hänestä vasen käsikään ollut suuren suuri.

Leikny voimistui pian ja nousi sängystä kymmenen vuorokauden kuluttua, mutta illalla hän sai kuumetta ja hänen täytyi käydä uudestaan makuulle. Toisena päivänä hän oli huonompi. Ljot istui hänen luonaan sängyn jalkopäässä illalla. Silloin Leikny sanoi:

"Nyt taitaa sittenkin käydä kuten aavistinkin, vaikka olen rukoillut, ettei meidän kahden tarvitsisi erota nyt. Kaksi seikkaa surettaa minua -- että sinä jäät hoitamaan tuota kipeää vaivaista, lasta, ja ettei tämä tapahtunut silloin, kun et sinä olisi surrut minun kuolemaani."

Ljot suuteli häntä ja sanoi:

"Minä en usko sinun näkyihisi ja aavistuksiisi -- eikä minulla ole ollut suurempaa iloa elämässä kuin se onnen aika, jonka olemme eläneet yhdessä -- tapahtuipa vastedes mitä hyvänsä."

Leikny vaipui nyt uneen, ja Ljot istui hänen luonaan koko yön. Aamupuoleen hän kavahti istualleen ja osoitti molemmin käsin ovelle. Sitten hän otti Ljotia kaulasta ja kaatui taapäin vetäen tämän mukanaan. Melkein samassa hänen kätensä herpaantuivat ja hän oikaisihe suoraksi. Ja siihen hän kuoli.

Ljot suri kovin vaimoaan, mutta ihmisten mielestä hän kantoi surunsa miehen mielellä ja valittamatta. Hän hoiti itse poikaansa ja rakasti sitä suuresti. Ja hän vakuutti aina, että tuo raihnaus oli häviävä pojan varttuessa. Mutta toiset tuumivat keskenään, että olisi parasta, jos lapsi kuolisi. Torbjørn eli yli talven; keväällä se kuoli kouristukseen.

Sen vuoden käräjillä antoi Ljot tehdä tiettäväksi, että hän aikoi myydä talonsa. Hän osti laivan ja lähti saarelta. Normandiassa hän erosi islantilaisista matkakumppaneistaan, ja tämän jälkeen ei Islannissa kuultu enää mitään hänestä.

XXXVII.

Kuningas Olav Trygvenpojan kuoltua, tuli Illuge vaalea Aasloon. Hän ei tahtonut palvella ketään muuta päällikköä tämän miehen jälkeen, jonka vertaista ei ole ollut Pohjolan maissa. -- Illuge päätti perustaa oman talouden ja ottaa vaimon, ja hän kosi uudestaan Vigdistä. Vigdis soi hänelle hyvän vastaanoton ja piti komeat vieraspidot. Hän pyysi niihin myös Kaaren, Grefsinin herran, ja osoitti mitä suurinta kunnioitusta molempia kohtaan.

Eräänä päivänä hän sitten pyysi heitä kanssaan aittaan, sanoen haluavansa puhua heidän kanssaan kahdenkesken. Ja hän sanoi:

"Te olette nyt kumpikin kosineet minua vaimoksenne, ja minulle on suuri kunnia, että kaksi noin uljasta ja arvossapidettyä miestä tahtoisi minut puolisokseen. Mutta minä en tahdo enää naimisiin -- ainoa toivoni on, että poikani saisi rikkautta ja valtaa, niin ettei hänen tarvitsisi kaivata liian kipeästi isää ja sukua -- ja en siis tahdo hänen joutuvan jakamaan minun tavaraani aviossa syntyneiden lasten kera. Te olette molemmat tehneet minulle niin paljon hyvää, etten osaa valita välillänne. Neuvon teitä tekemään näin: Anna sinä, Kaare, sisaresi Helga Illugelle vaimoksi, jolloin Illuge ostaa itselleen Baugstadirin tuolta harjun takaa, ja sinä, Kaare -- kosit Ragna Grjotintytärtä, sukulaistani, jonka olette nähneet täällä tänään. Kumpikin ovat kauniita ja rikkaita neitoja, ja jos solmitte ystävyyden, saatte langoksina enemmän valtaa kuin kukaan. Kun nyt siis olette kuulleet neuvoni, pyydän teitä sanomaan, mitä siitä ajattelette."

Kaare lausui:

"Otan mielelläni Illugen langokseni, jos hän suostuu tekemään, kuten sinä sanot. Uskon, että tämä liitto olisi meille molemmille suureksi hyödyksi, enkä minä ole kitsasteleva sisartani naittaessani."

Illuge vastasi:

"Suostun liittoon, jos sinä lupaat kihlata Ragnan samana päivänä, kuin minä juon naittajaisia Helgan kanssa."

Kaare ei vastannut mitään, mutta Vigdis sanoi:

"Voit luottaa siihen, etten minä milloinkaan ole menevä naimisiin. Vaan te voisitte molemmat lisätä valtaanne ja rikkauttanne, jos suostuisitte sovintoon. Olette yhtä mahtavat, jos kuljette kumpikin omaa tietänne, mutta jos lyöttäydytte yhteen, on mahtinne kasvava kahdenkertaiseksi."

Kaare ojensi nyt kätensä Illugelle, joka tarttui siihen, ja sitten he sopivat asiasta tarkemmin.

Vigdis meni nyt suuren kirstun luo, joka oli täynnä kalleuksia, ja pyysi molempia valitsemaan sieltä mieleisensä kappaleet.

"Ottakaa nyt minutkin samaan liittoon", sanoi Vigdis. "Ja sitten minä tekisin teille vielä sellaisen pyynnön, että opettaisitte Ulvarille aseenkäyttöä ja säädyllisiä tapoja, niin että hän varttuisi kaltaiseksenne kaikessa."

Toiset lupasivat sen ja kiittivät Vigdistä hänen rikkaista lahjoistaan. Kukaan ei lähtenyt näistä pidoista ilman vieraslahjaa, ja Vigdiksen arvo kasvoi siitä suuresti.

XXXVIII.

Sen kirkon pappina, jonka Vigdis oli pystyttänyt, oli Eirik niminen mies. Hän oli kotoisin Tanskasta. Vigdis piti hänestä paljon, ja hän kävi usein Vadinissa.

Kerran kun hän taas oli siellä, ja väki istui lieden ympärillä iltaruoan jälkeen, pyysi Vigdis pappia kertomaan heille sadun, koska hän osasi paljon sellaisia.

Pappi alkoi silloin kertoa:

"Oli kerran nainen, joka asui Odinissa. Hänen nimensä oli Tora, ja hän oli hyvin kaunis. Hän tuli vietellyksi, ja koska hänelle kävi onnettomasti, salasi hän onnettomuutensa ja heitti lapsen mereen.

"Ja hän joutui hyviin naimisiin ja eli arvossapidettynä ja rakastettuna ja synnytti monta lasta, joista hän piti paljon. Mutta sitten hän sai taudin ja vaipui horteeseen ja oli aivan kuin kuollut. Maatessaan nyt siten, tuntui hänestä itsestäänkin, kuin hän olisi ollut kuollut ja kuin hänet olisi puettu kuolinvaatteisiin ja koruihin ja haudattu kumpuun. Ja hän kuuli pienten lastensa itkevän häntä kotona ja olisi toivonut hartaasti pääsevänsä lohduttamaan heitä. Silloin hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi tullut kummun sisään. Tulija oli kääriytynyt mustaan viittaan ja hän tarttui Toran käteen ja sanoi: 'Nouse ylös, Tora, ja seuraa minua'. Ja silloin hänestä ei enää tuntunutkaan siltä, kuin hän olisi kuollut ja hän pyysi päästä sinne, missä hänen lapsensa itkivät. Viittaan puettu mies nyökkäsi ja talutti häntä eteenpäin. 'Ei tämä ole oikea tie', sanoi Tora. 'Ole vaan huoleti, kyllä tämä on oikea', vastasi mies.

"Kun he olivat kulkeneet kauan, aukeni heidän edessään pimeä laakso, ja sen pohjalla oli mustapintainen järvi. Jyrkkä polku vei rinnettä alas rantaan, ja toisen rinteen reunaa nousi jyrkkä polku ylös. Mutta taemman tunturin laella oli linna ja se oli puhdasta kultaa. Se paistoi kuin aurinko, ja sen edessä käyskenteli kultahaarniskaan puettuja ritareita. Linnan sisältä kuului laulua ja harpunsoittoa niin ihanaa, ettei hän ollut tiennyt sellaista olevan olemassakaan. Tora kysyi, kuka tuon linnan haltija oli. 'Minä', vastasi mies. 'Tahdotko lähteä katsomaan minun kartanoani?' Tora lupasi lähteä, kun hän sitten pääsisi lastensa luo.

"Nyt he alkoivat laskeutua polkua alas. Mutta äkkiä hänestä näytti siltä kuin laakso olisi ollut täynnä pieniä valkoisia lampaita. Niitä oli vieri vieressä aivan kuin katraassa, ja ne koettivat kämpiä molempia jyrkänteitä ylös. Mutta kun ne tulivat lähemmäs, näki Tora, että ne olivatkin pieniä lapsia, ja niitä oli tuhansia. Ne olivat aivan alastomia ja vastasyntyneitä, mutta niiden kasvot olivat aivan kuin vanhan ihmisen, ja jotkut olivat veressä ja pahasti pideltyjä ja muutamista valui vettä. Ne koettivat kaikin voimin ryömiä pois laaksosta, mutta vierivät takaisin, sillä ne olivat niin pienet ja avuttomat. Torasta oli niin surullista katsoa niitä, että hän rupesi itkemään. Hän kysyi viittaan puetulta mieheltä, mitä lapsia ne olivat, ja kuinka nuo pikku poloiset olivat joutuneet sinne. 'Heidän vanhempansa ovat jättäneet heidät tänne', sanoi mies. 'Se on tapahtunut heidän tahdostaan". "Sitä minä en voi uskoa', vastasi Tora.

"Lapset osasivat puhua, ja sanoivat: 'Kyllä se on totta, ja meidän pitää nyt olla täällä. Tahtoisimme niin mielellämme päästä katsomaan maailmaa, ja tahtoisimme tuonne laakson toiselle puolen, mutta me olemme niin pieniä, että meidän täytyy jäädä tänne, ja täällä on niin ikävä ja pimeä, ja meillä on niin kylmä.'

"Silloin riisui Tora viitan hartioiltaan ja repi sen siekaleiksi ja kääri ne lähinnä olevien ympärille. Nyt työntyivät kaikki hänen luokseen, ja silloin hän riisui päällyshameensakin ja jakoi senkin lapsille. Ja tätä jatkui niin kauan kunnes hän oli yhtä alaston kuin he. Ja kuitenkin hänen ympärillään oli vielä yhtä paljon semmoisia, jotka eivät olleet saaneet mitään, sillä laaksossa oli tuhansia lapsia. He jatkoivat matkaa lasten kuhistessa joka puolella ja pyytäen, että hän ottaisi heidät syliinsä ja kantaisi heidät ylös tunturille, niin että he saisivat nähdä maailman. 'Ei se ole semmoinen, että sitä kannattaisi katsella', sanoi Tora. 'Miksi siis kaikki tahtovat takaisin, jotka tulevat tänne, ja tahdot sinäkin?'

"'Niin, mutta minä tahdon omien lasteni luo', sanoi Tora.

"Nyt astuivat viittaan puettu mies ja Tora veteen. Ja sielläkin oli lapsia toinen toisessaan kiinni. Ne seisoivat kaulaansa myöten vedessä niin tiheässä kuin silliparvi, ja niitä paleli ja värisytti ja ne koettivat pitää kiinni Torasta. Tämän kävi silloin niin sääli heitä, että hän alkoi uudelleen itkeä ja nosti syliinsä niin monta kuin saattoi kantaa sekä kysyi mieheltä, eikö hän saisi ottaa heitä mukanaan kultaiseen linnaan. Mies lupasi hänen tehdä niin. Mutta vähän ajan kuluttua hän ei jaksanut kantaa enää useampia. Silloin hän pyysi miestä lainaamaan viittansa, että hän sai kääriä heidät siihen. Mies irroitti sen päältään ja silloin Tora näki, että hänellä sen alla oli komea kultainen sotisopa, kaulassa hohtavista kivistä tehty risti ja päässä loistava kruunu. Mutta hänen kasvonsa loistivat vielä kirkkaammin, eikä Tora ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista ja kuninkaallista miestä.

"Ja ritari sanoi: 'Nyt alkaa niin jyrkkä nousu, ettet sinä voi päästä huipulle, ellen minä kanna sinua. Vienkö minä ensin sinut vai lapset?'

"'Vie ensin lapset', vastasi Tora. 'Etkö voi kantaa heitä kaikkia sinne, minä istun täällä sillä aikaa.'

"'Se kestää kauan', sanoi ritari. 'Näethän, miten paljon lapsia täällä on -- ja uusia tulee koko ajan. Sinähän tahdoit nähdä minun kultaisen linnani ja mennä sitten kotiin lapsiesi luo. Saat istua täällä maailman loppuun asti, ennenkuin minä olen kantanut kaikki nämä lapset kotiini.'

"'Minä odotan niin kauan', sanoi Tora, 'En voi mitenkään nähdä pienokaisten jäävän tänne. Minun lapsillani ei ole mitään hätää kotona, nämä tarvitsevat apuamme paremmin.'

"Silloin sanoi kultahaarniskaan puettu mies:

"'Tuo lapsi, joka lepää poveasi vasten, on sinun vanhin poikasi, Tora, -- kaikki nämä lapset ovat sellaisia, jotka on otettu hengiltä, ennenkuin he ovat ehtineet nähdä elämää ja oppia kulkemaan minun linnaani.'

"Tora lankesi polvilleen ja kysyi kauhistuneena:

"'Kuka sinä olet, päällikkö, ja mikä sinun nimesi on?'

"'Minun nimeni on Kristus', sanoi kuningas. Ja samassa hänestä alkoi lähteä sellainen hohto ja loisto, että oli kuin aurinko olisi paistanut laaksossa ja lämmittänyt lapsiparkoja. Mutta Toran täytyi sulkea silmänsä. Ja kun hän aukaisi ne, oli hän kotona sängyssään.

"Nyt kutsutti hän heti luokseen miehensä ja sukulaisensa ja kertoi heille näkynsä. Hän ei salannut kauemmin häpeäänsä eikä sitäkään, että hän oli tappanut lapsensa. Hänen miehensä joutui niin ankaran vihan valtaan, että hän ajoi hänet heti talosta, vaikka vaimo oli sairas ja vaikka oli yö.

"Hän pakeni laakson läpi, ja kaikki koirat haukkuivat häntä. Ja hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, ja tunsi tehneensä niin suuren synnin, ettei hän jaksanut elää kauemmin. Siispä hän meni rantaan. Mutta silloin hän kuuli itkua kahden suuren kiven välistä. Hän astui ääntä kohti ja löysi levien keskeltä vastasyntyneen poikalapsen, joka eli vielä. Tora kääri sen vaatteisiinsa, nosti sen rinnoilleen ja antoi sen imeä. Ja hän päätti ottaa tuon lapsen kasvatikseen. Nyt hän alkoi vaeltaa metsässä, kunnes tuli seutuun, jossa häntä ei tunnettu. Sinne hän rakensi itselleen majan, jossa hän asui lapsen kanssa. Hän sai myöhemmin haltuunsa kaiken sen kullan ja hopean, joka hänelle lankesi kotoa, ja silloin hän kuulutti, tahtovansa ottaa hoiviinsa kaikki vastasyntyneet, jotka oli jätetty kuolemaan. Hän möi maansa ja tavaransa ja osti rahoilla ruokaa kasvateilleen. Mutta itse hän söi Kristuksen muistoksi vain maan ruohoja ja joi vettä purosta. Kun laaksoon sitten tuli munkkeja saarnaamaan uutta uskoa, ihmettelivät nämä suuresti tavatessaan naisen, joka tunsi heidän herransa nimen ja kunnioitti häntä elämällään. Ja hänet kastettiin kaikkine lapsineen, ja kun hän kuoli, alettiin häntä pitää pyhänä suuren katumuksensa tähden."

Vigdis kiitti pappia sadusta, ja istui koko illan mietteissään. Kun tuli maatamenon aika ja palvelusväki hävisi tuvasta, kutsui hän Ulvaria. Tämä oli yhdeksän vuoden vanha, ja hän piti kovasti äidistään. Poika tuli istumaan äitinsä syliin ja tarttui hänen kaulaansa.

"Olisitko sinä jäänyt odottamaan minua maailman loppuun asti, äiti?" kysyi hän.

"Minä luulen, että sinä olisit jäänyt."

Vigdis puristi hänet rintaansa vasten ja sanoi:

"Minä sain oppia sen eräänä yönä, samoin kuin Tora sadussa. Olisin mennyt vaikka maailman ääriin pelastaakseni sinut, sinä tarvitsit äitiäsi oikein kovasti."

Poika suuteli ja hyväili häntä. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Sinä et ole milloinkaan sanonut minulle, kuka minun isäni oli."

"Älä muistuta minua siitä vastedeskään silloinkuin minä olen iloinen", vastasi äiti. "En myöskään tahdo, että kysyt hänestä mitään."