Part 1

PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT

ja

VIGA-LJOT JA VIGDIS

Kirj.

SIGRID UNDSET

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

PYHÄN HALVARDIN ELÄMÄ JA IHMETYÖT

I.

Kirkkaana toukokuun aamuna oli Halvard, Husebyn isäntä, vesillä orjansa Graeinin kera.

Orja hoiti nyt airoja, mutta Halvard oli itse soutanut viimeiset viileät tiimat ennen aamun koittoa. Siksi hän oli laskenut ruskean viittansa tuhdolle. Veneen pohjalla oleva vesi loiskui viitan liepeissä ja yritti kastella miesten jalkoja. Näillä oli kummallakin hevosen nahasta valmistetut, polviin asti ulottuvat merisaappaat, jotka oli parkittu tervassa ja pyöritelty hiekassa. Halvard oli itse tehnyt nämä saappaat, sillä hän oli hyvin taitava sormistaan ja näpräili mielellään kaikenlaista. Keulassa, orjan kumaran selän takana, kiilsivät puusta veistetyn hirvenpään litteät rautasarvet himmeästi ruskon valossa. Halvard oli veistänyt hirvenpään ja takonut sen sarvet.

Hän istui selin aurinkoon, joka lämmitti hänen leveää, ruskeanpunaista niskaansa. Halvardin tukka oli verrattain lyhyt. Se oli leikattu poikki niskasta ja se koukerteli ja kimmelsi kuin kulta hänen nuorten, ahavoituneiden kasvojensa ympärillä.

Hän oli nyt Husebyn isäntä, yhdeksäntoista vuotta täyttänyt, mutta aivan pojan näköinen. Hän oli kaunis, pitkä ja hartiakas, hänellä oli kapeat kupeet ja pitkät, suorat sääret. Pää kohosi pystynä leveältä, pitkältä ja suoralta kaulalta. Kuten jo sanoimme, oli hänellä keltainen, välkkyvä ja kiharainen tukka. Otsa oli matala ja leveä, silmät suuret ja harmaat, nenä hyvin muodostunut ja posket pitkäntäyteläät. Punaisen, kauniin suun ympärillä kasvoi untuvanpehmeää, melkein valkoista parranhahtuvaa.

Hän oli puettuna lyhyeen siniseen mekkoon, joka oli hiukan vanha ja kulunut, eikä hänellä ollut muita aseita mukanaan kuin kaksi puukkoa vyössä ja pieni käsikirves, joka oli isketty tuhtoon hänen viereensä. Halvard istui etukumarassa selvitellen yön saalista, joka uiskenteli veneen pohjalla kaaripuiden välissä. Hän pujotti suurimmat ja kauneimmat kalat pajunvarpuun äidilleen Tornylle, joka makasi sairaana kotona Husebyssä, eikä luullut elävänsä kauan. Hän rukoili ja paastosi ahkerasti päästäkseen taivaaseen. Siksi oli Halvard nyt lähtenyt itse nostamaan hänelle tuoretta kalaa, sillä suolainen ruoka ei kestänyt hänen vatsassaan, kun hän oli niin kovin heikko. Mutta pikkukalat hän viskasi altaaseen äidin kissojen herkuksi, sillä Halvard rakasti eläimiä.

Graein -- näin lausui Husebyn väki hänen nimensä, jonka hän oli saanut äidiltään, ryöstetyltä irlantilaisnaiselta -- istui kumaraselkäisenä soutamassa, sipristellen vasten aurinkoa savuntärvelemillä, punareunaisilla silmillään.

-- Nyt sinä voisit soutaa, Halvard, sanoi orja, sinulla, on nuoret, hyvät silmät, ja sinä siedät aurinkoa.

-- Vedä airot veneeseen sitten, sanoo Halvard, oikaisee selkänsä ja huuhtoo käsiään veneen laidan yli. Onkin jo aika päästä käsiksi ruokaan.

Orja teki, kuten Halvard oli käskenyt, kaivoi esiin eväsrepun, jossa oli leipää ja juustoa ja pieni kaljalekkeri. Hän asetti ne tuhdolle heidän väliinsä, nurkuen samalla särpimen köyhyyttä, sillä Halvard paastosi itsekin näinä aikoina. Hän oli päättänyt olla maistamatta lihaa ja vahvaa olutta juhannukseen asti, jolloin hänen piti mennä naimisiin Inga Ivarintyttären kanssa Sundbyn talosta Vaagesta. Ja nyt hän rukoili kaikesta sielustaan Jumalaa ja Kristusta, että nämä soisivat hänen äitinsä elää vielä muutamia vuosia, hänen tultuaan Husebyn isännäksi ja saattaessaan nyt tarjota tälle helpot päivät. Lähinnä Jumalaa hän luotti kuningas Olav Haraldinpoikaan, sillä hänen pyhyydestään ja voimastaan kerrottiin ihmeellisiä asioita koko Norjan maassa. Mutta edesmennyt kuningas oli Tornyn sisarenpoika, ja tämä samoin kuin koko suku, tiesi hyvin, minkälaista Tornyn ja Halvardin elämä oli ollut Vebjørnin eläessä. Tämä oli kuollut edellisenä syksynä. Halvard oli rukoillut isänsä sielun puolesta ja luettanut tälle messuja, joka saattoi olla hyvinkin tarpeen, mutta vielä hartaammin hän luki rukouksia ja lupasi lahjoja kirkolle ja papeille, jos äiti saisi jäädä eloon nauttimaan leskenlepoaan vielä joitakin vuosia.

Päivä paistoi valkoisena vuonon pintaan. Vesi liplatteli veneen laitoja vasten, joka lipui omin valtoineen. Päivä oli niin kaunis. Kevät oli tullut varhain tänä vuonna, rantamat alkoivat vihertää ja lehtimetsä työnsi umppua. Mutta ylhäällä siintävien, tummien metsien suojassa näkyi vielä muutamia lumisia viiruja.

Halvard pureksi ja ryyppäsi ja katseli maalle päin. Kaksi suurinta taloa kuului Husebylle. Niissä isännöi kaksi hänen voutiaan. Tämä oli ensimmäinen kesä hänen kolmannentoista ikävuotensa jälkeen, jonka hän oli saava viettää kotonaan, sillä Vebjørn, joka oli kulkenut kaupparetkillä, oli lähettänyt hänet merille laivoineen, heti kun poika kykeni siihen. Halvard luuli tämän tapahtuneen siksi, ettei Torny saisi iloita ainoasta pojastaan, joka alkoi olla sitäpaitsi kyllin suuri puolustamaan äitiään -- vaikkei isä viime vuosina ollut enää lyönytkään häntä. Mutta iloa hän ei tälle suonut.

Nyt oli Vebjørn poissa, ja he olivat saaneet rauhan häneltä. Halvard sai samoilla vapaasti riistanpyyntiretkillä ja käydä kalassa vuonolla ja harjun takaisilla järvillä. Hän oli kaiken Vebjørnin omaisuuden haltija, ja vielä rikkaammaksi hän oli tuleva naituaan Ingan. Inga Ivarintytär oli hyvin kaunis. He eivät olleet nähneet toisiaan kuin kolme kertaa, mutta Halvard piti hänestä nyt jo niin, että hänen poskiaan alkoi polttaa, kun hän ajatteli tätä; ja hän oli huomannut Ingankin pitävän hänestä. Heidän kohdatessaan toisensa Ringsakerin joulukesteissä, oli Inga sanonut pelkäävänsä, ettei hänen neulomansa sulhaspaita joutuisi valmiiksi juhannukseen. Tarvitseeko sen sitten olla niin komea? oli Halvard kysynyt, ja neito oli sanonut nauraen: -- Sen pitää olla komea, sillä minä tahdon nähdä sinut komeana. Halvard oli varma siitä, että he tulisivat naimisiin päästyään pitämään toisistaan hyvin paljon. Inga oli myös puhunut niin kauniisti hänen äidistään ja luvannut olla hyvä ja tottelevainen miniä. Jumalan ja Olavin täytyi siis toki suoda Tornylle elonpäiviä siihen saakka, että hän saisi nähdä poikansa ja Ingan lapset.

Mutta sittenkään hän ei päässyt oikein iloiselle mielelle tänä kauniina kevätaamuna. Istuessaan siinä selvitellen kaloja äidin kissoille, oli hänen mieleensä taas äkkiä juolahtanut muuan ikävä lapsuusmuisto. Hän oli ollut pieni poika, ja isä oli tehnyt äidille pahaa jo ennenkin, mutta tämä muisto oli kaikista kauhein, ja se palasi hänen mieleensä useimmin.

He olivat istuneet äidin kanssa pirtissä. Palvelusnaiset keittivät jotakin liedellä, ja tuli räiskyi ja leimahteli iloisesti padan alla. Äiti istui matalalla rahilla tulen ääressä, juottaen kahdelle kissanpojalle lämmintä maitoa kulhosta, joka oli hänen polviensa välissä. Tornylla oli kirjava kissa, jonka turkissa oli mustia, punaisia ja valkoisia laikkuja, ja kaikki sen poikasetkin olivat samanlaisia. Näitä hänen sitten oli tapana lähetellä lahjaksi sukulaisilleen ympäri maan. Yhden Husebyn kissan hän oli lähettänyt Nidarosiin asti kuninkaantyttärelle. -- Halvard seisoi äitinsä edessä koiranpentu sylissään tahtoen juottaa sitä samalla kertaa.

Silloin tuli Vebjørn sisään. Hän oli juovuksissa ja riitaisella tuulella. Torny toivotti hyvää iltaa ja käski palvelusnaisten jouduttaa ruokaa tupaan, jossa he söivät ja asuivat. Mutta Vebjørn kulki edestakaisin naisten karsinassa, sättien ja parjaten. Kerran sattui Halvardin pentu hänen jalkansa eteen, ja hän potkaisi sitä ja töykkäsi poikaa, joka riensi pelastamaan koiraansa.

-- Jos sinun pitää purkaa pahaa sisuasi täällä sisällä, sanoo silloin äiti katsomatta ylös, niin jätä toki rauhaan luontokappaleet ja pieni poikasi ja syydä se minun päälleni, kuten tapasi on. Vaikka ei olekaan mikään urotyö lyödä vaimoaan, voisin minä saada avukseni jonkun, joka olisi sinun veroisesi, Vebjørn.

-- Joko sinä taas uhkaat mahtavilla sukulaisillasi, sanoo Vebjørn nauraen. Jos todella uskoisit heidän apuunsa, olisit kutsunut heidät tänne jo aikoja sitten. Mutta he tuntevat siksi hyvin sinut, etteivät välitä sinusta -- ja kohta en minäkään enää viitsi koskea sinuun -- rähmit täällä vanhassa turvepirtissä pakanallisten elukoittesi kanssa aamusta iltaan. Etkö sinä tiedä, että nuo kissat kuuluvat Freyan huonekuntaan -- vaan siksi kai sinä suositkin niitä. Olet itsekin puolipakana, eikä Edvin pappi juokse täällä Jumalan sanan tähden -- kyllä minä tiedän, että heti kun hän näkee minun panevan siloja hevosen selkään, laittaa hän luunsa tänne. Hän on Husebyssä ennenkuin minä olen ehtinyt metsään. Mutta kohta onkin jo aika minun poikani joutua eroon sinusta ja siitä elämästä, jota sinä vietät.

Torny ei vastannut hänelle mitään, ojensi vain kätensä ja veti Halvardin luokseen. Vebjørn tuli heidän eteensä ja jäi tuijottamaan heitä. Yhtäkkiä hän tempaa toisen kissanpojan ja viskaa sen tuleen.

Äiti hypähtää ylös, Halvard huutaa ja juoksee esiin. He koettavat kumpikin pelastaa eläinraukkaa, joka naukuu pelosta ja tuskasta. Palvelusnaiset ovat niin kauhuissaan, että unohtavat pelätä isäntäänsä ja huutavat hekin. Mutta tämä koettaa vain sohia kepillä kissaa, joka koettaa päästä pois. Se kömpii halon reunaa ja hyppää lattialle tuskasta ulisten ja karvat tulessa.

Torny juoksi jälestä, sai sen kiinni ja sammutti tulen hameellaan, kissan käännellessä ja väännellessä itseään, naukuen ja sähisten ja raapien sekä häntä että Halvardia, joka riippuu äitinsä helmoissa koettaen hänkin olla apuna. Veri tihkui heidän kummankin käsistä. Kissanpoikanen pääsi pakoon, kipaisi oviaukkoa kohden, pyörähti nurin pari kertaa, pääsi taas jaloilleen ja katosi ulos.

Vebjørn nauroi, mutta Halvard ymmärsi kuitenkin, niin pieni kuin olikin, isän olevan häpeissään. Torny kääntyi nyt katsomaan miestänsä. Poika näki hänen kasvonsa ja painoi päänsä hänen syliinsä, niin että äidin kylmä, kova hopeavyö kaivautui hänen poskiinsa. Äiti kietoi kätensä lujasti hänen ympärilleen ja vapisi kuin lehti.

Yhtäkkiä tunsi Halvard isänsä käsivarren rinnallaan, hänet temmattiin irti, nostettiin ilmaan; -- sitten hän tunsi lieden tulen paahtavan kasvojaan, ja isä piteli häntä toisella kädellään niskasta ja koetti painaa hänen kasvonsa alas liekkeihin.

Hän saattoi vieläkin kuulla äidin parkaisun, se herätti hänet unesta vuosikausia myöhemmin. Seuraavassa hetkessä hän virui lattialla ja näki äidin raapivan kynsillään isän kasvoja. He ottelivat lieden luona, palvelusneitojen ja orjanaisten seisoessa oven suussa taajana rykelmänä hiljaa vaikeroiden. Halvard hypähti pystyyn ja tarrautui kiinni isän jalkoihin. Hän puri tätä läpi paksun avaran villahelman ja nahkasäärysten, ja koetti kaikin voimin saada hänet kaadetuksi maahan ja vapauttaa äidin, sai osakseen potkuja ja tuuppaisuja, mutta oli kuin mieletön.

Hetkistä myöhemmin hän istui äidin sylissä penkillä; isä oli mennyt ulos. Äiti rutisti häntä itseään vasten, ja aina kun hän uskalsi katsahtaa ylös, yltyi äiti yhä rajumpaan itkuun. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja veriset. Palvelusnaiset seisoivat piirissä ympärillä puhuen ja huutaen kilvan, ettei hänen tullut sietää kauemmin.

Kun hän sitten taas katsoi ylös, ei palvelusnaisia näkynyt enää -- äiti oli kai lähettänyt heidät pois. Tuvassa oli jäljellä vain vanha orjanainen Dympna -- Graeinin äiti. Hän oli ollut Tornyn imettäjä.

-- Jos lähetät sanan sukulaisellesi Guttormille, Bønsnesiin, niin polttaa hän Vebjørnin taloineen, sanoi Dympna.

-- Niin, kyllä hän sen tekisi minun tähteni, vastasi Torny.

-- Minä lähetän sinne poikani, sanoo Dympna. Vebjørn on niin juovuksissa tänä yönä, että Graein tai Ronald voivat varmaan päästä talosta huomaamatta.

-- Minä en uskalla, sillä se on synti, sanoo Torny vavisten yhä enemmän.

-- Ei suinkaan se voi olla niin suuri synti, ettet sinä voisi sovittaa sitä perästäpäin, vastaa irlantilaisnainen.

-- Silloin ei Halvard voisi kostaa isänsä puolesta suureksi tultuaan, sillä ei hän voisi jättää kostamatta, sanoo äiti.

-- Ota siis poika ja lähde täältä sukulaistesi luokse -- vähempikin riittää eron saantiin kuin se, mitä Vebjørn on tehnyt sinulle.

-- Jos tekisin sen, vastasi Torny verkkaan, niin ottaisi Vebjørn uuden vaimon. Ja minä olen kestänyt jo niin paljon kovaa täällä Husebyssa, etten suo Halvardin jäävän vähemmälle perinnölle tai joutuvan jakamaan sitä puolisisarusten kanssa. Kuinka voit luulla, että olisin sietänyt tämmöistä häpeää, ellei se olisi tapahtunut pojan tähden.

-- Äiti, kuiskasi Halvard, Gudveig on ylhäällä villaylisillä, hän kertoo isälle, mitä te puhutte. Poika oli käsittänyt Dympnan ja hänen poikiensa puheesta, että Gudveig oli heidän pahin vihollisensa. Hän kiihoitti Vebjørnia mustasukkaisuuteen ja panetteli Tornya naapureille ja tuttaville, papille, lampuodeille, jopa orjillekin. Ennenkuin hän tuli Husebyhyn, oli Vebjørn vain ollut vihoissaan siitä, ettei Torny voinut unohtaa tulleensa naitetuksi vastoin tahtoaan itseään paljon vanhemmalle ja halpasukuisemmalle miehelle. Häntä raivostutti Tornyn ynseys, hänen sukuylpeytensä ja monet moitteensa. Vebjørn oli ottanut itselleen tämän jalkavaimon koettaakseen siten ärsyttää vaimoaan pitämään hänestä. Mutta Gudveig oli vähitellen saanut suuren vallan hänen ylitseen.

Äiti istui kotvan aikaa ääneti. Sitten hän sanoi rauhallisesti:

-- Tule alas Gudveig ja mene sanomaan Vebjørnille, etten minä tule tupaan tänä iltana.

Tyttö ei vastannut, vaan tuli alas tikapuita ja livahti ulos.

-- Häntä sinun ei tarvitse nähdä kauemmin, sanoi Dympna.

-- Tekisi mieleni antaa orjieni polttaa hänet roviolla ensi kerran kun Vebjørn lähtee kotoa pois, sanoi Torny, mutta en tahdo, että hän luulisi minun välittävän hänen huoruudestaan.

Äiti riisui Harvardilta vaatteet ja alkoi irroittaa omiaan. Silloin tuli Vebjørn takaisin, ja Gudveig hänen kerallaan. Vebjørn käski Tornyn lähteä kanssaan ulos.

-- Ei, sanoo Torny. Minä en tule enää sinun luoksesi tupaan, Vebjørn. Anna Gudveigille minun paikkani vuoteessa ja pöydässä -- hän sopii paremmin sinun rinnallesi, kuin mitä minä olen sopinut.

-- Vai luulit sinä minun tulleen hakemaan sinua sinne, Torny, sanoo isä. Kellariin sinä joudut orjinesi. Siellä saatte tuumia yhdessä, onko sinun sukulaistesi parempi polttaa minut elävältä vai olisiko sinun karattava talosta minun poikani kanssa. Mutta älä luule, etten minä olisi tiennyt jo aikaisemmin sinun aikoneen antaa orjiesi ottaa minut hengiltä.

Torny ei virkkanut mitään, ja silloin Gudveig sanoi:

-- Muista myös, Torny, mitä sanoit siitä, ettei Halvardin pitänyt koskaan jakaman perintöä sisarusten kanssa. Nyt ymmärrät, Vebjørn, mikä on syynä siihen, minkä tiedät. Kyllä me tiedämme, kuka sinun vanha auttajasi on noituudessa ja huoruudessa ja kissojen pelissä.

-- Mitä sinä vastaat tähän, Torny, kysyi Vebjørn.

-- Minä en vastaa mitään sinun jalkavaimollesi, sanoo Torny. Tämä on vanhin ja ravistunein pirtti koko talossasi, mutta täällä tahdomme olla rauhassa, poikani ja minä. Sinä mahtailet vielä, Vebjørn kauppias, mutta ajattelehan, mitä kuuluu pohjoisesta. Siellä aletaan kyllästyä sinun tanskalaiseen herraasi, ja ajat voivat muuttua sellaisiksi, että olet ehkä kerran iloitseva, jos lapsesi tahtovat rukoilla minun sukuuni kuuluvaa kuningasta puolestasi.

Vebjørn hyökkäsi hänen kimppuunsa. Äiti ei äännähtänyt isän rusikoidessa häntä. Halvard yritti tulla avuksi, mutta äiti huusi hänelle, että hänen oli jäätävä sänkyyn. -- Gudveigin kaltaisen naisen ei tarvitse nähdä isäsi lyövän sinua, hän sanoi.

Mutta kun Vebjørn ja jalkavaimo olivat menneet, nousi äiti sänkyyn; makasi siinä hiljaa valitellen ja painoi Halvardin posken kaulaansa vasten.

Yöllä tämä heräsi siihen, että hänet kannettiin pois toiselle penkille. Hän näki äidin olevan kyyröllään lattiaoljilla karvataljan päällä. Hänen orjansa tukivat häntä, ja hän valitti kiinnipuserretuin huulin. Halvard tahtoi mennä hänen luokseen, mutta äiti käski hänen maata hiljaa penkillä ja kääntyä seinään päin. Yksi palvelusnainen veti peitteen hänen päänsä yli, mutta viimein hän kuuli äitinsä huutavan niin kauheasti, että hän ponnistautui peitteen alta ja hyppäsi lattialle.

Silloin kantoi pari naista äidin sänkyyn, mutta Dympna nosti lattialta jotakin, joka liikkui, kääräisi lammasnahan sen ympärille ja vei sen lieden valoon. Halvard oli aivan ällistynyt.

-- Tule tänne, Halvard, sanoi Dympna, niin saat nähdä sisaresi. Äitisi on juuri synnyttänyt hänet.

Halvard näki silloin, että Dympnalla oli lammasnahan sisällä aivan pieni alaston lapsi. Se oli hyvin punainen, sillä oli iso pää ja laiha ruumis, ja se naukui kuin kissanpoika.

Vähän ajan kuluttua Halvard kuuli naisten sanovan, että taisi olla viisainta lähettää heti hakemaan pappia, että hän saisi pelastaa tämän pienen tyttölapsen pakanuudesta; näytti siltä kuin ei se eläisi kauan.

Halvard oli kömpinyt äidin viereen ja istui kyyryssä sängyn jalkopäässä. Äiti piteli vastasyntynyttä käsivarsillaan. Naiset olisivat vieneet pojan pois, mutta äiti sanoi, että hän sai jäädä sisään.

-- Lähettäkää hakemaan Vebjørniä, käski hän sitten.

Mutta kun isä oli tullut, oli hän vielä enemmän juovuksissa kuin aikaisemmin illalla, ja aivan raivopäällä. Hän määräsi, että tämän lapsen oli kuoltava pakanana.

-- Minä annan hänet peikoille ja pahoille hengille. Hän ei ole minun lapseni -- sen tietää jokainen, joka osaa laskea kymmenellä sormellaan.

Silloin Torny puhkesi itkuun:

-- Vebjørn, Vebjørn, hän sanoi, näethän sinä, että lapsi on syntynyt ennen aikojaan -- ymmärtäähän sen jokainen, joka näkee hänet ja tietää, miten sinä kohtelit minua illalla!

-- Pyydätkö kauniisti, Torny, oikein kauniisti, että lähettäisin hakemaan Edviniä?

-- Pyydän, pyydän, itki äiti, pyydän sinua niin kauniisti kuin osaan -- en ole koskaan pyytänyt mitään, -- seitsemän vuotta olen ollut täällä, mutta en ole pyytänyt mitään, vaan nyt pyydän, rukoilen sinua --.

-- No sitten saat muistella kaikkia niitä kertoja, jolloin minä olen pyytänyt sinulta, Torny, sanoi Vebjørn, -- ja pyytänyt turhaan. Nyt on sinun vuorosi. Ja se, joka poistuu talosta, ennenkuin tämä pakanalapsi on kuollut, on siunaava hetkeä, jolloin hän itse saa kuolla.

Näin sanoen hän kääntyi menemään. Dympna tahtoi mennä hänen ohitseen, mutta Vebjørn tarttui häneen ja veti hänet kanssaan ulos. Halvard kuuli huutoa ja hälinää ulkoa, ja irlantilaisnainen huusi palvelijoille, etteivät nämä tottelisi isäntäänsä. Sitten siellä tuli hiljaista.

Torny oli ottanut kääryn viereensä. Hän itki niin, että Halvardia värisytti. Hän ajatteli pikku siskoa, joka oli niin heikko, ettei jaksanut edes itkeä -- ja hänen täytyi nyt joutua tuliseen järveen, jossa hän sai palaa iankaikkisesti.

Naiset kuiskivat keskenään, vaikeroivat ja koettivat keksiä neuvoa. Kukaan ei osannut kastesanoja.

Silloin Halvardin päähän äkkiä pälkähti eräs ajatus. Hän kumartui alas ja kosketti äitiään.

-- Äiti, kuiskasi hän, äiti -- minä menen hakemaan Edviniä.

Tornyn itku katkesi kesken. Hän jäi tuijottamaan poikaan.

-- Sinua hän ei sentään lyöne kuoliaaksi, sanoi hän hitaasti, vaikka hän tekisi mitä muuta tahansa. Enkä minä voi antaa tämän lapsiraukan --

-- Ulkona on semmoinen ilma, jossa kummitukset ja pahat henget liikkuvat, sanoi eräs naisista toiselle. En ymmärrä, miten Halvard voisi välttää Vebjørnin silmiä.

Mutta Halvard oli keksinyt keinon. Turvepirtin kupeeseen oli laitettu lautasuojus, jossa pidettiin hanhia kesäisin. Sen toisessa päässä oli pieni rako, josta pääsi kapeaan rakennusten väliseen solaan. Halvard pyysi nyt erästä isoa, vahvaa, Jorunn nimistä naista irroittamaan yhden laudan raon laidasta, että se tulisi niin suureksi, että hän mahtuisi ryömimään sen läpi. Jorunn raastoi irti laudan, naisten pukiessa Halvardia lämpimiin karvavaatteisiin, ja sitten hän pujahti ulos.

Ulkona paistoi kuu, ja taivas oli kirkas, mutta etelästä kävi niin ankara tuuli, että poika pysyi vaivoin jaloillaan jouduttuaan pois rakennusten suojasta. Ensin hän pelkäsi isäänsä, mutta mitä edemmäs hän kulki hohtavia lumikenttiä pitkin, varjopaikkojen ammottaessa mustina pimeässä, sitä enemmän häntä alkoivat peloittaa ne oudot voimat, jotka saattoivat vaania tämän ulvonnan ja ryskeen keskellä. Lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi pelloille ja oli nuoskaista ja raskasta, mutta jostakin kinosten takaa nousi peloittavaa vaaleata savua. Monin paikoin olivat kinokset korkeammat taloja, ja silloin hänen täytyi kiertää niiden ympäri. Hiki valui pojan ruumista pitkin, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän ponnisti eteenpäin lumessa ja myrskyssä puristaen hopearistiä, jonka äiti oli pannut hänen käteensä lähtiessä, ja koetti ajatella, kuinka kauheata olisi, jos siskon sieluraukan täytyisi lähteä alastomana ulos tähän valkoiseen yöhön. Ja niin hän viimein pääsi mäelle, jossa papin talo seisoi. Edvinin koirat kuulivat hänen tulonsa rajuilman ulvonnan läpi, ja pappi puki ylleen ja lähti hänen mukaansa.

Kotiinpäin hän sai ratsastaa Edvinin selässä, pidellen öljypulloa ja vihittyä kynttilää.

Kun he tulivat Husebyhyn, näkivät he Vebjørnin kävelevän yhä ulkona. Edvin ei voinut ryömiä sisään hanhenreiästä, ja niin he jäivät odottamaan luhdinseinän suojaan. Pappi lankesi polvilleen lumeen ja rukoili, että lapsi saisi elää niin kauan, että hän ehtisi antaa sille kasteen.

Mutta aika kului, ja Vebjørn kulki yhä turvepirtin seinän edessä. Silloin sanoi pappi:

-- Koska Jumala on auttanut sinut minun luokseni tänä yönä, pikku Halvard, saa hän auttaa meidät Vebjørnin ohikin.

Sitten hän alkoi astua pirttiä kohti, ja Halvard seurasi perästä. Pirtin ovella Vebjørn ja pappi kohtasivat toisensa. Silloin tapahtui semmoinen seikka, joka Halvardin mielestä aina tuntui ihmeeltä perästäpäin. Isä ja pappi katsoivat toisiaan vähän aikaa, sitten Vebjørn väistyi syrjään. Halvard näki hänen poistuvan tupaan.

Äiti istui yhä sängyssään. Hän puhalsi vastasyntyneen suuhun, saadakseen sen pysymään hengissä. Pikku sisko vikisi hyvin hiljaa aina väliin. Naiset olivat varustaneet haaleata vettä kupariastiaan. Edvin sytytti vihityn kynttilän liedestä ja antoi sen Jorunnin käteen. He heittivät valkoisen vaatteen Halvardin hartioille ja antoivat hänen käteensä öljypullon, ja sitten Edvin kastoi siskon. Heti kun hänet oli pistetty kasteveteen, lakkasi hän itkemästä ja nukkui kapaloihin käärittäessä. Sitten joku riisui vaatteet Harvardilta, kääri hänet lämpimän nahan sisään ja juotti hänelle lämmitettyä olutta. Äiti antoi hänelle luvan nukkua sänkynsä jalkopäässä, ja hän nukkui siihen samassa.

Edvin pappi pääsi kotiin vahingoittumattomana, Vebjørn ei tehnyt hänelle mitään. Eikä hän puhunut kasteasiasta Halvardille ennenkuin viime syksynä, ollessaan viimeisillään. Silloin hän sanoi pojalleen eräänä iltana useamman hengen kuullen:

-- Yhtä syntiä minä olisin katunut syvästi, ellet sinä olisi estänyt minua lankeamasta siihen -- sitä, että Astrid, sisaresi, olisi saanut kuolla kastamatta. Se olisi painanut mieltäni. Ellei Torny olisi alati koettanut kääntää sinun sydäntäsi minusta, olisit saanut kokea, mitä minä ajattelin sinusta sinä iltana, jolloin uskalsit lähteä yksin hakemaan pappia taloon. Tein pahat tekoni Gudveigin neuvosta, mutta en olisi kuunnellut häntä, ellen olisi ollut niin juovuksissa.

Pikku tyttö eli kaksi päivää kasteen saatuaan. Hän sai imeä äitiään, ja Torny luuli hänen jo jäävän eloon. Mutta kolmantena päivänä hänen henkensä sammui juurikuin äiti oli nostamassa hänet rinnoilleen.

Jonkun aikaa tämän jälkeen vei Torny Halvardin sukulaisensa Guttorm Sigurdinpojan luo Bensnesiin, ja he olivat siellä kaksi vuotta, mikäli Halvard saattoi muistaa. Se oli hänen lapsuutensa paras aika. Tämän jälkeen hänen vanhempansa tekivät sovinnon, ja he palasivat takaisin Husebyhyn. Vebjørn ei sen perästä enää lyönyt vaimoansa eikä pitänyt luonaan jalkavaimoa, vaan käyttäytyi muutenkin siivosti Tornyä kohtaan, ainakin ihmisten nähden. Mutta ystäviä heistä ei tullut koskaan. Halvardin oli vaikea sopia isänsä kanssa, eikä hänellä ollut ilon päiviä niin kauan kuin tämä eli.

II.