Part 8

Herrasmies, joka oli saattanut hänet saliin, seisoi hänen vieressään ja katseli häntä lakkaamatta. Hänen kasvonsa olivat varjotut, mutta silmät paloivat kuin vetoreiät pienissä peltiuuneissa, joissa katukansan oli tapana käristää kastanjiaan. Kiireesti hän kumartui ja kuiskasi:

"Minä rakastan teitä."

"Ei", vastasi Kaarina ja loi silmänsä alas.

"Kuinka saattavat niin viattomat huulet lausua niin vastenmielisen sanan? ja kuinka saattaa naisista jaloin niin pian tuomita tunteeni syvyyden? Te ette saa kieltää minulta kohtausta, joka kestää silmänräpäyksen..."

"Kyllä", vastasi Kaarina ja tarttui maisterin käsivarteen ja kuiskasi: "Olen sairas."

Hän nousi, ja herrasmies tarjosi heti käsivartensa, mutta maisteri meni väliin ja silitti ystävällisesti hänen poskeaan ja sanoi aivan leppeästi ja hiljaa:

"Viisi askelta takana, olkaa hyvä! Naisista jaloin on kuninkaallista sukua. Viisi askelta takana!"

Herrasmies läimäytti vimmoissaan miekankahvaa ja pysähtyi, mutta Kaarina yhä eteni ovea kohden maisterin ja tyttöjen kera. Vielä kerran hän kääntyi kamalan hiljaiseen saliin päin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin paavin lähettilään, joka vääntynein kasvoin ja silmät ammollaan kaiveli ja etsi pudonnutta leipäpalloa sylistään kuin olisi se ollut hänen sormuksensa jalokiviä.

Kun Kaarina tuli ulos pimeään, avasi hän paulotetun puvun. Linnanpihan suihkukaivosta hän joi kämmenellään, ja poikien sytyttäessä soihtujaan ja maisterin auttaessa häntä ratsaille hän sanoi:

"Nyt minä olen terve taas... terve kuin äiti kotona!"

Kadut olivat tyhjillään, ja Kaarina ratsasti niin nopeaan, että maisterin piti käydä käsiksi ohjaksiin, jottei hän itse ja toiset jäisi jälkeen. Tähtiä katsellessaan ajatteli Kaarina pyhimyksiä. Jo kaukaa hän huomasi, ettei yksikään valoviiru etsinyt tietään ulos luukkujen läpi äidin huoneesta, ja hän ymmärsi, että vanhus oli jo mennyt levolle. Vain Vaeltava Tuomas istui portilla ja odotti, ja hän tarttui Kaarinaa käteen ja suuteli sitä eikä päästänyt sitä ennenkun Kaarina oli kertonut nähneensä kansantribuunin ja sana sanalta toistanut kaikki, mitä hän oli puhunut. Mutta kun Vaeltava Tuomas kuuli sepästä ja salin kamalasta hiljaisuudesta, antoi hän toisten sulkea portin eikä etsinyt tavallista makuusijaansa katolla, vaan lainasi nuorimman vartiosoturin miekan ja meni pimeässä yksinään kaupungille.

Heti kun Kaarina tuli huoneeseensa ja tytöt olivat riisuneet hänet, antoi hän heidän mennä ja otti itse ylleen yksinkertaisen puvun, jota hän oli tottunut pitämään päivin ja öin. Sitten hän kutsui maisterin, joka seisoi oven ulkopuolella.

"Tässä on rouva Gislentyttären kruunu", hän sanoi, "myy se huomenaamulla kultasepälle. Mutta älä mainitse siitä äidille, vaan pane rahat pussiin ja nosta pussi kaapinnurkkaan."

Maisteri otti kruunun ja sanoi hyvää yötä, ja kun hän oli poissa, sammutti Kaarina kynttilän. Hänen vuoteenaan oli kulunut korsimatto. Hän laskeutui väsyneenä levolle ja veti ympärilleen paikatun peitteen. Ilma oli kesäkuuma ja tukahduttava, mutta hopeinen ristiinnaulitunkuva, jonka hän kiihkeästi sulki käteensä, oli jääkylmä, ja hän kääntyi kyljelleen ja nukahti melkein heti.

"Äiti kulta, äiti, äiti!" hän hoki unissaan.

XII

Seuraavana aamuna Kaarina otti silmäneulan ja sakset ja meni puutarhaan luolalle, missä Vaeltavan Tuomaan keittopannu vielä näkyi sammuneella liedellä. Hän täytti sen puolilleen kirkkaalla vedellä ja teki tulen. Sitten hän sieppasi muutamia keltaisia kukkia, joita kasvoi siellä täällä hiekkakäytävällä, ja leikkasi juuret poikki ja pani ne veteen. Hän oli myrttiaidan kätkössä luolan ulkopuolella, mutta puuhatessaan salaisessa työssään hän kuuli jonkun tulevan. Hän meni heti toiselle puolelle ja risti kätensä selän taa, ja tultuaan mehiläispesille hän oli seisovinaan niiden ääressä ajatuksiin vaipuneena.

Vaeltava Tuomas lähestyi hiekkakäytävällä etsien häntä. Hänen kätensä oli siteessä, ja harmaa riepu kietoi päätä.

"Te olette ainoa, jonka kanssa voin puhua", hän alkoi ja asettui aivan lähelle äärimmäistä pesää, välittämättä vihastuneista mehiläisistä. "Nyt on hän saanut loppunsa! Harhasin tänäyönä Kapitoliumille ja yhdyin joukkoon ja odotin ilmi päivään asti. 'Sinä tribuuni', huusi kansa, 'vero suolasta ja viinistä, se on vero vaivaiselle!' Jakun kivet alkoivat lentää läpi ikkunan, tuli hän valeasuun puettuna ja kasvot nokivedellä maalattuina... mutta pitkällekään hän ei päässyt rauhassa. Itse olin tungoksessa, ja minun täytyi vain olla vaiti ja katsella. 'Hiljaa, urhot', hän sanoi roskaväelle. 'Hiljaa, urhot!' Samassa hän sai murharaudan ruumiinsa läpi... ja nyt aikovat keltaiset juutalaiset viedä hänen ruumiinsa ja polttaa sen ohdakelavalla ja hajottaa tuhan... En mitään saata enää maailmassa uskoa, en mitään toivoa, paitsi ehkä sitä päivää, jolloin Saatana nousee jäärotkosta, syöstäkseen syvyyteen väärämielisen jumalan ja antaakseen ihmisille onnen jälleen. Aurinko nousee joka aamu, sinä sanot, mutta onko se etevämpi muita korkeuden tähtiä ja emmekö me elä ainaisessa pitkässä yössä? Kuu kohoo, kaksisarvisen kuoriaisen ja ankeriaan kuningas, ja kun se loistaa meidän kasvoillemme, nyyhkytämme me sanomattoman surun valtaamina. Eikö kuu ole oikea päivänpilkahdus, joka saa meidät täysin hereille, niin että me tunnemme itsemme? Lapsia syntyy, ja isä valvoo tulta liedellä, etteivät pahat henget lähestyisi, mutta milloin kasvoi lapsesta ihminen? Äitisi huoneesta minä olen etsinyt sielunrauhaa, mutta en löytänyt sitä sieltäkään."

"Äidin oikea hetki ei ole vielä tullut, mutta se on nyt lähellä!" vastasi Kaarina.

Vaeltava Tuomas käänsi ääneti askeleensa takaisin taloa kohden. Kun hän oli poissa ja Kaarina oli tarkoin tutkinut, että kaikki luukut oli suljettu, palasi hän luolaan.

Juuret kiehuivat jo pannussa, niin että suhisi, ja hän oli kerran lapsuudessaan kuullut eräältä luostarisisarelta, kuinka hänen piti valmistaa ja käyttää myrkyllistä mehua. Hän nosti pannun tulelta, ja ennenkun laski sen maahan häälytti hän sitä, vilvottaakseen vettä. Sitten hän otti silmäneulan ja pisteli pieniä reikiä taajaan molempiin poskiinsa ja hieroi niitä vielä kuuman pannun ruskealla sakalla. Viimein hän leikkasi saksilla poikki hiuspalmikkonsa läheltä päätä ja heitti sen tuleen. Kun kaikki oli tehty, peitti hän käsillä silmänsä kuin olisi pelännyt voivansa nähdä itsensä.

Myrskytuuli kiiti yli kypressien, niin että ne kumartelivat ja keinuivat, ja sateen täyttämässä amforassa, joka oli kallellaan luolan sisäänkäytävää vasten, purjehti lehti vedenpinnalla. Linnut ilmassa pysäyttivät siipensä, ja mehiläiset tunkeutuivat käytävästä pesään ehtiäkseen lähestyvää rajuilmaa pakoon.

Äkkiä poisti Kaarina kätensä silmiltään ja kumartui amforaveden yli, niin että hän saattoi nähdä omat kasvonsa. Kuvastuvat kypressinlatvat keinuivat tummina ja pitkinä syvällä tyhjässä syvyydessä, mutta vesi ei liikkunut, ja hän saattoi nähdä, kuinka hipiä jo tummui ruskeaksi reikien ympäriltä, jotka hän oli pistänyt poskiin neulalla, ja kuinka se vetäytyi lukemattomiin hienoihin ryppyihin kuin kuusikymmenvuotiaan akan. Hän seurasi omilla silmillään, kuinka myrkky vaikutti ja kuinka hänen nuoruutensa ja kauneutensa hitaasti, mutta peruuttamattomasti katosi iäksi.

Myrsky kohisi yhä korkeudessa, ja pilvenhattarat peuhasivat ilmassa, milloin pitkinä kuin laivat, milloin pyöreinä ja vielä auringonloisteisina. Kasaantuneina suuriin vainottuihin joukkoihin ne kiitivät länttä kohden pauhaavassa rajuilmassa, syöksyäkseen mereen. Kaarina ei huomannut, että päivä tuli viileäksi ja varjoisaksi, mutta hän surkutteli sydämestään vanhaa vaimoa, joka katseli häntä vedestä nuorilla ja epätoivoisilla silmillä.

Hän levitti päähineensä poikkileikattujen hiustensa yli ja veti sen niin syvään otsalle kuin taisi, pujahtaen sitten lieden luo piharakennukseen, ottaakseen osaa jokapäiväisiin askarteluihin. Hän huomasi heti, ettei Birgitta antanut hänelle tavallista aamutervehdystä, vaan vältti häntä arassa hämmennyksessä, mikä turhaan koetti kätkeytyä välinpitämättömän ja itsepintaisen äänettömyyden suojaan. Kun he kohtasivat toisensa, katsoi äiti toisaanne ja riensi neuvotonna huoneesta eikä kysynyt sanallakaan juhlasta. Milloinkaan ennen ei Kaarina ollut niin alttiisti valinnut vaikeimpia tehtäviä ja työskennellyt niin äänettömästi ja innoissaan, mutta Birgitta kulki mieluimmin omia teitään ja näytti yhtä sokealta kuin kylmä seinä.

"Me saamme ruokkia tänään monta kerjäläistä", sanoi Kaarina houkutellakseen häntä puhumaan. "Nyt he tulevat takaisin, kun Kapitoliumin padat ovat tyhjentyneet. On jo tungosta eteisessä."

"On", vastasi Birgitta vaivan valtaamana ja riensi ulos.

Kaarina, jota muuten äidin alati tutkiva silmä palelti ja värisytti, ei tiennyt miten selittäisi muutoksen, ja hän alkoi itsekin joutua hämille äidin läsnäollessa ja väisti mieluimmin syrjään. Aterian aikana vallitsi syvä äänettömyys, jonka vain rukoukset ja maisterin yksitoikkoinen raamatunlukeminen keskeyttivät, ja kun Kaarina kävi hajamieliseksi, ei häntä enää herättänyt uhkaava naputus pöytään.

Illan tultua hän oli väsyksissä ja meni aikaisin levolle. Hetken hän makasi pimeässä ja tunnusteli polttavista poskista, kuinka ne olivat tulleet ryppyisiksi ja koviksi. Hän huomasi vasta, että hän oli nukahtanut ja nukkunut raskaasti, kun kuuli oven narisevan ja unisena nousi istumaan.

Birgitta tuli sisään vahakynttilä kallellaan kädessä ja vitsa kainalossa herättämään hänet keskiyön hartauteen.

"Uni on pettänyt sinut!" sanoi Birgitta.

"Minä tiedän sen", vastasi Kaarina ja valveutui yhtäkkiä täydellisesti. "Pane kynttilä palaneeseen kynttilänjalkaan pöydälle ja istuudu lavitsalle!"

Hänen äänensä oli niin rauhallinen, että Birgitta, joka ei ollut tottunut sellaiseen puhutteluun, painoi silmänsä alas hämillään ja totteli heti. Ankara vanha talonrouva näytti miltei säikähtyneeltä, istuessaan penkillä vitsoineen.

Sitten siirsi Kaarina paikkapeitteen syrjään ja ryömi hänen luokseen lattian yli ja kätki päänsä hänen syliinsä.

"Äiti, sano minulle eräs asia. Etkö ajattele koskaan isää, joka lepää kotona hautakiven alla?"

"En."

"Etkö ajattele koskaan Egardia? Etkö kuule koskaan, kuinka haudat huutavat sinun jälkeesi?"

"Kuulen usein. Oi sinä suloinen Jeesukseni, pelasta minut maallisesta elämästä, joka enemmän ja enemmän tulee minulle arvotukseksi ja missä ei kukaan saata palvella sinua tunnontuskatta! Seuraa minua, sinä sanot, ja minä tottelen ja seuraan sinua, mutta askel askeleelta minä poljen rikki sydämiä... sydämiä, jotka vihaavat minua ja niitä, jotka rakastavat minua. Seuraa minua, sinä sanot, ja minä teen enemmän pahaa kuin ne, jotka sinua ylenkatsovat."

"Äiti, älä nyt puhu rukouksistasi. Minä tahdon vain tehdä kysymyksen. Tuletko sinä väkevämmäksi, tuletko sinä onnellisemmaksi, jos yksi lapsistasi kavahtaa kaulaasi ja sanoo: En käsitä arvotusta, ja minä kuulen, kuinka haudat huutavat jälkeemme, mutta ääni, joka on vieläkin voimakkaampi, kutsuu minua. Ääni sanoo: Katumuksessa sinun pitää elää ihmisten parissa ja tunnontuskassa muistella menneitä päiviä, ja kuitenkin sinun pitää jatkaa hamaan viimeiseen hetkeesi asti niinkuin vaeltanut olet, sillä minä seisoin joka kerta tienhaarassa ja kehotin sinua, ja minä olen se hyvä tahto ja se hurma, jotka ovat syttyneet sydämessäsi."

"Jos yksi lapsistani puhuisi minulle niin, silloin minä menettäisin yhden lapsen ja saisin yhden sisaren lisää. Ja nyt sinä olet sanonut ne sanat, Kaarina. Minä olen saanut sisaren ja auttajan, enkä minä ole enää yksin."

"Äiti kulta, saanhan nyt olla matkustamatta kotiin. Tosin saatan vieläkin kaivata maahan, missä minulla on ollut ystävä ja talo; mutta en ole enää sama, ja ilotonna minä istuisin meikäläisten luona ja ikävöisin huoneeseen, missä voin kuulla kynäsi rapinan ja kuinka sinä selaat papereitasi."

Tuuli täristi luukkuja ja kynttilä oli sammumaisillaan, mutta Birgitta taivutti Kaarinan pään taaksepäin ja katseli hänen kurttuisia ja ruskeita kasvojaan.

"Nyt vasta minä oikein huomaan, mitä on tapahtunut. Kuinka olivatkaan ne posket minun silmäini lohtuna ja mielihyvänäni! Ylpeydestäpä minä pakotin sinut juhlaan menemään, ja voitokkaana ja pöyhkeänä olin ikkunassa ja katselin jälkeesi, ja sitä ajatellessani olen tänä päivänä ollut neuvoton ja tuskin uskaltanut kohdata katsettasi. Tunnontuskan sinä tuot sydämeeni tunnontuskan perään ja onnen onnen perään, ja minä nöyrryn tomuun. En ole ansiollinen myötäkäymiseen, joka nyt on alkanut!"

Kokoushuoneessa odotti jo maisteri käsikirjoineen. Huonekunta oli asettunut seinänvierille, ja kaikilla oli käsissä sytytetyt lyhdyt, joilla he äsken olivat valaisseet tietään makuupaikasta. Kovaa jyristen sortui puukatto jossain unhotetussa kirkossa, ja kentällä huhuilivat paimenet toisiaan torvillaan, viedäkseen vuohet suojaan muutamien autioitten talojen taa.

Hiussuortuvat liehuivat maisterin otsalla, ja nähdessään että ovi Kaarinan huoneeseen oli vain höllästi kiinni, hän raotti sitä tutkiakseen viipymisen syytä.

Birgitta istui syvään kumartuneena Kaarinan yli, pää Kaarinan päätä vasten, ja kynttilä, joka loisti heidän takanaan, oli sulanut tuulentuntumasta, niin että se oli ulkoneva kuin siipi.

Maisteri sulki varovasti oven ja salpasi sen.

"Molemmat armolliset rouvat pitävät tänä yönä hartautensa kahden kesken", hän sanoi. "Kukaan ei saa häiritä heitä."

XIII

Oli vierinyt vuosia.

Kypressien alla avoimen haudan ääressä puutarhassa seisoi Birgitta kullattuine lintuhäkkineen, jonka hän äsken oli saanut lahjaksi eräältä kardinaalilta. Hän avasi ristikko-oven, ja vapautettu vanki levitti siipensä iloisesti visertäen ja kohosi aurinkoiseen ilmaan. Hän istuutui penkille ja katseli kaikkoavaa lintua ja ajatteli omaa elämäänsä.

Hän näki sanansaattajien kantavan laukussa hänen luostarisääntöjään ja vaeltavan Avignoniin, missä Klemens VI oli päättänyt päivänsä -- niinkuin hän ennusti silloin kun salama sulatti Pietarinkellon. Harvasanaisena ja köyhästi vaatetettuna kuin munkki istui seuraaja Innocentius valkeaksi kalkitussa huoneessaan, samalla kun salissa hanen allaan soivat huilut ja kitarat kuin ennenkin ja lemmenlaulut huokailivat kuutamossa. Birgitta näki sanansaattajien palaavan ja ilmottavan, että Innocentiuskin oli kuollut, ja he kuvailivat pölyisten asiapapereiden arkkua, johon luostarikirje ilman vahvistusta oli viskattu. Kuule! Kuinka sorisikaan seurakunta Enkelisillalla ja kuinka pauhasivatkaan hopeapasuunat Vatikaani-basilikan portaitten edessä. Pitkä yö oli ohi. Urban V, uusi paavi, ratsasti yli Rooman katujen, ja paljain päin talutti keisari hänen valkoista juoksijaansa suitsista. Hän piti niin vankasti ohjaksista kuin olisi hän päättänyt olla päästämättä niitä koskaan ja hänen suippeneva partansa koukistui rinnalle, mutta hän katseli kansaa tutkien. Hän ei ajatellut Birgittaa, joka oli kehottanut ja uhannut ja voittanut. Kirjeen, jonka Birgitta itse oli laskenut hänen suippokärkisten kenkiensä viereen, oli sihteeri ottanut ja pitänyt, ja hän oli sanonut, että se oli kylmä ja kuiva ja vailla hänen tavallista innostustaan. Petrarca, joka sitten oli pyytänyt nähdä sitä, oli kesken lukemisen alkanut puhua muusta ja unohtanut lopun. Birgittaa keisari ei ajatellut, vaan voimaa ja ovelia suunnitelmia ja suurta valtakuntaa hän ajatteli. Mutta kuinka armollisesti Pyhä isä syleilikään Birgittaa, kun hän polvistui paavin eteen kahden poikansa kera! Kuin ranskalainen oppinut istui valkovaatteinen kirkkoruhtinas istuimellaan, ja kaikille liikeni häneltä sukkela sana heidän vaatetuksestaan tai ilmasta ja tuulesta. Ja kuitenkin hänestä oli ilma niin myrkynsekainen, että hän pian lähti pakosalle koko hovinsa kanssa. Sitte tuli hirveä yö, jolloin Birgitta kiivaasti viittosi maisteri Pietarin huoneesta ja istuutui ja kirjotti, kirjotti ja kuuli ukkosen jumua korkeudesta. Hän otti sauvan mennäkseen kilpaa pakenevien kanssa. Hän saavutti heidät Montefiasconessa, mutta oman kardinaalihattunsa menettämisen vuoksi ei uskaltanut ystävä, jolle hän jätti salamoivan kirjeen, ojentaa sitä Hänen Pyhyydelleen, ja silloin hän teki sen itse. Hän muisti niin hyvin, miten arasti kaikki väistivät häntä kuin olisivat he jo kuulleet vankilan portin narisevan! Yksin hän jäi seisomaan keskilattialle ja jatkoi puhettaan, kovaa ja kauan, kunnes paavi veti hänet rintaansa vasten ja siunasi häntä, ja kuitenkin oli paavi jatkanut matkaansa, vasta kuolinvuoteella muistellakseen Birgitan ennustusta hänen pikaisesta kuolemastaan... Entä luostarisäännöt, jotka Birgitta oli jättänyt hänelle uhaten, että ellei hän tahtoisi vahvistaa niitä rahoitta, olisi Jumalan vahvistus hänelle kyllin? Ne oli isä muuttanut mielensä mukaan ja sitten allekirjottanut. Yhä täytyi Birgitan pitkittää vanhaa sotaa. Hän tiesi, ettei hän ikinä olisi kyennyt siihen, jos hän olisi ääneti ja tuntematonna kulkenut tietään ja sijottunut johonkin vähäpätöiseen pyhiinvaeltajataloon, tulematta nähdyksi ja kuulluksi. Nyt tulivat ylhäisimmät roomalaiset ja suostuttivat hänet muutaman kerran vierailemaan heidän palatseissaan, ja hiljaisuus hiipi avaraan juhlasaliin, kun he tunsivat hänen mustan ja köyhän kaapunsa ovessa. Nyt oli kardinaali, joka ei uskaltanut antaa hänen kirjettään Montefiasconessa, itse asettunut Pietarin istuimelle ja ottanut nimen Gregorius XI. Hänen oikealla puolellaan seisoi toinen neuvonantaja ja vasemmalla toinen, ja molemmat sipisivät yhtaikaa hänen korvaansa. Arkana ja epävakaisena hän hapuili edessään käsikirjoja ja käskykirjeitä; mutta monenakin päivänä odotti hänen lähettiläänsä Birgitan huoneen ulkopuolella, kuullakseen hänen päätöstään ja neuvoaan.

Birgitta nojasi kullattuun lintuhäkkiin ja tähysti vielä suunnalle, jolle lintu oli aikoja sitten kadonnut.

Turhaan ei hän ollut elänyt. Mahtavampana kuin piispa hän istui talossaan, eivätkä ihmiset vieroneet eivätkä ylenkatsoneet häntä enää. Hän tunsi, että ilma hänen ympärillään ei ollut kylmä ja pistävä kuten ennen, vaan lauha ja lämmin. Monet surkuttelivat häntä kaikkien särkyneitten toiveitten tähden, mutta eikö se ollut hullujen puhetta? Eikö hän luhistuisi kokoon ja istuisi väsyneenä ja välinpitämättömänä, ellei häntä mikään vastus enää kohtaisi? Hänen sydämensä ailahteli niin iloisena ja autuaana, että sitä liekkiä ei saattaisi enää mikään vastoinkäyminen sammuttaa.

Hän otti lintuhäkin ja meni hitaasti takaisin asuntoa kohden.

Hän ajatteli kotimaan taloja ja kaupunkeja -- ja niitä, joilla nyt oli valta. Se oli uusi maa, ja metsäpoluilla ratsasteli herroja saattueineen, joita hän ei tuntenut. Hänen tyttärensä Ingeborg oli kasvanut ja kuollut Risebergan luostarissa, ehtimättä kietoutua maailman verkkoon, mutta kuinka olikaan hänen kaltaisensa toinen tytär, ankara Märta, istuessaan lieden ääressä lastenkamarissa! Vitsa oli hänellä sylissä, ja lehvitetyn lattian aurinkoruudussa seisoi hänen edessään pieni kuningatar Margareta, hame jäykkänä kuin nukke, mutta tummakasvoisena ja lyhyeksileikatuin hiuksin, jotka olivat epäjärjestyksessä, kuin valepukuinen pieni poika. Birgitta hymyili muistaessaan, että lapsi oli jo morsian; mutta samassa välähti välke hänen silmistään. Hän näki pannanalaisen kuningas Maunun, jonka hän oli musertanut, niin että herrat hänen käskystään olivat luopuneet uskollisuudenlupauksestaan. Ristikon ääressä hän seisoi tornissa, ja alhaalla Norrström-virralla kirkuivat lokit, mutta hän ei ajatellut valtakuntaa eikä omia tekojaan. Hän vain ikävöi ja ikävöi yhtä ainoaa rauhan vuotta. Vankilan ovi aukeni, ja kun hän hiipi pois, veti hän hatun niin syvään kuin taisi, päästäkseen sekä näkemästä että kuulemasta; mutta talonpojat, jotka tekivät päivätöitä sänkipelloilla, tavottivat häntä hangoilla. Ja missä lepäsi nyt kuningatar Blanka tanssiensa jälkeen? Hautakiven alla Ringstedissä! vastasivat talonpojat. Birgitta näki, kuinka he ottivat nahkatakit ylleen ja matkasivat Moran kiven luo, missä Albrekt huudettiin kuninkaaksi, mutta monet paksuvatsaiset herrat, jotka asettuivat lähimmäksi hänen taakseen, puhuivat vieraita kieliä, ja taas alkoi kansa niskotella ja nurkua. Olisi ollut viisaampaa, jos joukko olisi valinnut jonkun Birgitan omista pojista. Mutta hyvä heille, että he välttivät sen kiusauksen!

Kun hän tuli piharakennukseen ja laski kädestään lintuhäkin, kohtasi hänet Pietari Räätäli, joka muutamia viikkoja sitten oli uudelleen saapunut priorin ja monen muun ruotsalaisen miehen seurassa. Myös Birgitan molemmat pojat Kaarle ja Birger olivat nyt Roomassa, ja he odottivat eteisessä.

"Nyt, Briitta-äiti!" sanoi Pietari Räätäli, ja kummassakin kädessään hän piti harmaata täysinäistä rahapussia. "Nyt on sinun suoritettava vanha velkasi ja seurattava minua Kaanaanmaahan. Kaikki on jo valmiina lähtöön, ja me odotamme vain sinun sonnustautumistasi. Talon ulkopuolella seisoo Latino Orsini sotilaineen, aikoen seurata kunniasaattona kappaleen matkaa. Tosin olen kuullut, että Kristus itse on näyssä käskenyt sinun lähteä pitkälle matkalle, mutta pelkään kuitenkin monia vuosiasi ja raihnautesi."

"Kaikki tulemme me takaisin lukuunottamatta yhtä", vastasi Birgitta ja meni pukeutumaan.

Tultuaan kokoussaliin hän riisui kengät ja meni paljain jaloin hiipien ikkunan luo, uskaltamatta koskea narisevaan oveen, joka vei hänen omaan huoneeseensa.

"Nukkuuko Kaarina?" hän kysyi maisterilta. "Hän tarvitsee lepoa pitkää matkaa varten, ja meidän pitää olla hiljaa."

Maisteri oli vähän aikaa sitten taittanut jalkansa, ja vaikka se oli parantunut, liikkui hän hitaasti ja oli käynyt vanhaksi.

"Hän on jo pukeissa, hänkin", vastasi maisteri, "mutta varo kivilattian kylmyyttä!"

"Sisäinen iloni on niin suuri, että se lämmittäisi minua, vaikka kulkisin jäällä."

Birgitta katseli ikkunasta Pietarin-basilikan luona leviävää tasankoa, minne hän oli ennustanut palaavan paavin lopullisesti rakentavan korkeamuurisen ja monirakennuksisen asuntonsa. Kukkulat ja niityt sinersivät auringonloisteessa kuin uneksittu tulevaisuuden maa.

Kaarina saapui nyt, ja Birgitta riensi syleilemään ja suutelemaan häntä, ja ollen lyhytvartisempi täytyi hänen kurottautua, voidakseen tarkastaa tyttären silmiä ja tunnustella hänen poskiaan.

"Sinä näytät hyvin nukkuneelta ja terveeltä, lapsi, eivätkä poskesi ole pitkään aikaan olleet näin kirkkaat ja pehmeät. Milloinkaan ne eivät tule entiselleen, mutta aivan turhaan en ole pessyt niitä maidolla ja yrttimehulla... Ehkä ovat kyyneleenikin vähän auttaneet paranemista... Kutsu nyt nopeaan muut! Minua ei tarvitse kenenkään odottaa."

Maisteri tuli ja tahtoi vielä saada määräyksiä, mutta Birgitta oli jo poissa.

"Tänään on meidän pienellä silkkirotallamme paljon huollettavaa", mumisi hän myhäillen kauneinta hymyään, "mutta eiköhän hän totisesti alkanekin lakata puremasta!"

Birgitta puki ylleen uuden sileän ja mustan puvun, ja sittenkun kaikki olivat kokoontuneet lyhyeen rukoukseen, poistuivat he kodista, missä olivat istuneet yhdessä niin monena raskaana ja niin monena hupaisena hetkenä ja missä Birgitta yö yöltä oli kirjotellut ilmestyksiään ja mietteitään.

Yksi ainoa viivähti toisten mentyä huoneissa niiden palvelijain luona, joiden piti jäädä paikoilleen. Se oli Alfonsus, espanjalainen erakko, joka nuoruudessaan oli ollut piispana, mutta sitten lahjottanut kaiken omaisuutensa kirkolle ja paennut maailmaa. Sinimusta suortuva riippui kummallakin ohimolla, ja syvät uurteet ympäröivät lujaan sulkeutunutta suuta, joka näytti kerta kaikkiaan lukinneen sisäisen liekkien ja myrskyjen maailman. Hän oli tullut Birgitan luo paavin salaisella asialla, ja nyt hän piteli käsissään Birgitan kirjotuksia, joiden tarkastelussa ja oikaisussa hän monasti oli ollut apuna. Hän kääri ne siihen vihreään peitteeseen, joka oli suojannut rouva Gislentyttären kruunua, ja varusti sinetillä kalliin aarteen, mutta ennenkun hän kuuli nimeään huudettavan hän ei saattanut sitä jättää. Silloin hän laski sen arkkuun Kaarinan huoneeseen, ja avaimen hän kiinnitti agnusdei-kuvaan, joka riippui hänen kaapunsa alla paljaalla rinnalla.